keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Analyysi Bäckmanin kirjoituksesta Aamulehdessä



Johan Bäckman on vuosia herättänyt huomiota kauniisti sanottuna valtavirrasta poikkeavilla näkemyksillään. Hänen pääasiallinen toimintakenttänsä ovat jonkin aikaa olleet venäläiset mediat, joissa hän kertoo toisaalta venäläisiä sortavasta Suomesta ja toisaalta täällä asuvasta kansasta, joilta pimitetään mediassa Euraasian unionin tarjoama vaihtoehto.

Nyt Bäckman on palannut takaisin suomalaiseen julkisuuteen ja tekee sen Venäjän strategisten tutkimusten instituutin (RISI) edustajana Pohjois-Euroopassa. RISI on olemukseltaan ja tavoitteiltaan niin isovenäläinen kuin olla ja osaa ja ennen kaikkea se on suoraan Putinin alainen laitos. Näin se edustaa mitä suurimmassa määrin virallista linjaa. Siksi Bäckmanin sanomisten painoarvo on nyt erilainen kuin ennen. Toki hän on ennenkin ollut Venäjän valtion äänitorvi, mutta nyt hänen voi täydellä syyllä uskoa välittävän tuntoja Kremlistä.

Bäckmanin persoonallisuus ja henkilöhistoria ovat raivanneet hänelle tilaa olla hyvin suurisanainen ilmaisussaan ja sitä hän käyttää maksimaalisesti hyväksi. Toki kaikki tämä vaahtoaminen on uskoakseni ennen kaikkea Venäjän sisäpolitiikkaa. Ulkoapäin tulevan uhkan lietsominen on ollut autoritääristen ja vähän muidenkin hallitusten temppuvalikoimassa aikojen alusta. Mitä turvallisuushaluisempi Venäjän kansa on, sitä paremmin se sietää Putinin hallintoa. Osansa tässä voi myös olla siinä, että mustaamalla Suomea otetaan oppositiovoimilta mahdollisuus käyttää yhtä naapurimaata esimerkkinä toimivasta ja vauraasta oikeusvaltiosta. Mutta jos sisäpoliittinen puhe on ulkopolitiikkaa, muuttuu se myös aina jonkinlaisiksi teoiksi todistamaan tosissaan olemista.

Johan Bäckman sai julkaista eilisessä Aamulehden Puheenaiheessa kirjoituksensa koskien Ukrainan tilannetta. Palstalla on ennekin nähty valtavirrasta poikkeavia näkemyskiä ja myös Bäckmanin kirjoitus on taatusti sellainen. Käyn seuraavassa läpi kirjoituksen varsin tarkkaan, mutta korostan, että tulkinnat Bäckmanin sanomisista ja niiden taustoista ovat minun tulkintojani niistä. Kunnon propagandisti ei ikinä myönnä väittävänsä kaikkea mitä sanoo ja Bäcmanin teksti on juuri tämän pääsäännön mukaisesti taitavasti vihjailevaa. Mutta siis korostan, että tulkinnat tekstin sisällöistä ja tarkoituksista ovat vain minun. Kirjoittaja itse on saattanut tarkoittaa aivan eri asioita. Kursivoidut, lainausmerkeissä olevat osat ovat Bäckmanin tekstiä, loput minun.

"Mitä Ukrainassa sitten tapahtuu?
Kysymyksessä on tietysti taistelu ukrainalaisten sieluista, ja tätä taistelua käydään kahden suuren välillä:"

Heti alkuun kunnon dualistinen jysäytys. Peli on selvä, tässä on kaksi joukkuetta toisiaan vastassa. Tämä on kylmän sodan, bipolaarisen maailmanjärjestyksen mukainen näkemys. Suomihan on ulkopolitiikassaan nojannut keskinäisriippuvuuteen, jossa syvenevä kansainvälinen yhteistyö elämän eri alueilla johtaa parempaan kaikille.

"Yhtäällä ovat EU ja Nato, joilla molemmilla on toinen jalka haudassa, ja toisaalla Vladimir Putin ja Venäjä, jotka jo suunnittelevat tulevaa suurvaltaa, Euraasian liittoa."

Toisessa kulmassa nojaavat siis toisiinsa henkihieverissä olevat EU ja Nato ja toisessa loistavat suuruudessaan kilpaa voimaa uhkuvan perhekunnan jäsenet Putin ja Äiti Venäjä. Tämä pariskunta on valmiina ottamaan suojelukseensa Euraasian liittoon pienempiään.

"Venäjä on mainostanut aktiivisesti Euraasian liiton arvoja. Se tukee perinteisiä perhearvoja ja vastustaa homoseksuaalisuuden julkista mainostamista.
Tämä saa laajojen kansanryhmien tuen ympäri Euraasiaa ja on integraation tärkeä arvoperusta."

Homoseksuaalisuuteen suhtautuminen saattaa tuntua heikolta vivulta liikuttaa kansakuntia paikoiltaan, mutta eipä se vaan ole. George W. Bushin tärkeimpiä valtteja kummallakin kerralla presidentinvaaleissa oli homoliittojen vastustaminen. Ylipäätään tämä on osa Venäjän jyrkkäotteiselta näyttävää arvokonservatismia, joka vetoaa moneen lännessä. Tällä hetkellä on käynnissä vahvasti kummallinen kipesahdus, josssa läntisen Euroopan arvoliberaalit suuntautuvat länteen, Atlantin yli ja konservatiivit ihailevat itäistä meininkiä.

"Länsi ja EU nähdään moraalittomina alueina, joissa lapsia kasvatetaan homoseksuaaleiksi ja lapsia riistetään vanhemmiltaan. Tässä Suomi on näytetty huonona esimerkkinä Venäjän medioissa jo pitkään."

Pahuuden ydin on siellä, missä lapsia satutetaan ja siksi tässä demonisoidaan erittäin voimakkaasti.

"Baltiassa ja Ukrainassa päätään ovat nostaneet myös nationalistit, jotka pitävät natsi-Saksaa hyvänä. Erityistä närää on herättänyt natsimielisen ukrainalaisen Stepan Banderan palvonta.
Kansallismielistä liikettä 1940-luvulla johtaneesta ja 1959 Münchenissä kuolleesta Banderasta leivotaan Ukrainassa sankaria, koska hän vastusti Neuvostoliittoa.
Puhutaan Ukrainan banderisaatiosta, äärioikeistolaisen, kommunisminvastaisen ja samalla russofobisen aatteen noususta valtaan.
Kiovan kadulla ovatkin todellisuudessa vastakkain banderistien revolverioppositio ja laillinen hallitus. Banderistien tavoitteena on luoda hallinto, joka Venäjällä ymmärretään Baltian maiden tyyppisenä apartheid-hallintona. Venäläiset ja venäjän kieli halutaan syrjäyttää."

Nyt kaivetaan esiin Suuren Isänmaallisen sodan historia. Suomessa käytetty "koska sotaveteraanit" -perustelu on vielä kevyttä verrattuna vuosikymmenten aikana päähän taottuun käsitykseen toisesta maailmansodasta. Sotahan oli ihan oikeastikin äärettömän raakaotteista hävityssotaa neuvostoliittolaisia vastaan, jonka kärsimyksiä lisäsi neuvostotavan mukainen pittaamattomuus omienkaan hengestä. Mutta tässä vihjaillaan siihen suuntaan, että Baltian maat ja Ukraina uhkaavat Venäjää samanlaisella kärsimyksellä kuin Hitler aiheutti neuvostokansalle. Tästä on lyhyt askel ajatukseen itsepuolustuksesta näitä uhkaajia kohtaan.

"On kuitenkin hyvin kyseenalaista, missä määrin Ukrainaa yleensä voidaan pitää itsenäisenä valtiona, jolla on oma erillinen historiansa. Ukrainan nationalistinen historia on itse asiassa eräänlainen rasistinen teoria venäläisten alemmuudesta, vaikka Venäjän juuret ovat muinaisessa Kiovassa."

En tunne Venäjän ja Ukrainan historiaa niin hyvin, että ymmärtäisin, mihin tämä väite perustuu. Se vain vaikuttaa järjenvastaiselta. Luulen sen olevan osa jotain Venäjän sisäistä keskustelua, josta en ole tietoinen.

"Monelle Kiovan tapahtumat ovat kuitenkin todistaneet sen, että nykyajan liberaalit eivät kaihda mitään keinoja Venäjän vaikutusvallan murskaamiseksi."

Jälleen kerrotaan, miten liberaali länsi on halukas murskaamaan pyhän isänmaan arvon. Venäjä haluaa olla imperiumi taas, eikä siedä vaikutusvaltansa mitätöintiä.

"Tässä käytetään niin sanottua värivallankumouksen strategiaa, jossa epämääräisiä joukkoja masinoidaan kadulle, provosoidaan väkivaltaa ja syytetään hallitusta demokratian tukahduttamisesta.
Viimeisenä niittinä onnistuneessa värivallankumouksessa ovat vaatimukset uusien vaalien järjestämisestä."

Tässä viitataan entisten Neuvostoliiton osien värivallankumouksiin. Ukrainalla oli omansa 2004. Mutta ajat ja olosuhteet ovat muuttuneet. Nyt näyttää siltä, että vallassa olevat pystyvät käyttämään tarvittaessa koviakin otteita valtansa säilyttämiseksi. Tämän ajattelen johtuvan ennen kaikkea Venäjästä, sen valmiudesta tukea itselleen mieluisia tahoja.

"Näin nykyhallitus suistetaan vallasta ja korvataan Amerikka-myönteisellä ja Venäjä-vastaisella nukkehallituksella, jonka ainoa tosiasiallinen tehtävä on valvoa Yhdysvaltain kansallisia intressejä."

Jälleen hyppäys vanhemmille sukupolville tuttuakin tutumpaan kylmän sodan liturgiseen vastakkainasetteluun. Kannattaa muistaa, että monet kaipaavat ihan oikeasti Neuvostoliittoa takaisin. Kaivataanhan meilläkin Kekkosta, ihan oikeastikin.

"Esimerkiksi Virossa suurella osalla venäläistä väestöä ei ole oikeutta äänestää presidentinvaaleissa, joissa ainoana ehdokkaana on pitkään ollut CIA-taustainen Yhdysvaltain kansalainen"

Kuten Leena Liukkonen huomasi, tässä on selvä asiavirhe. Viron presidentin valitsee Riigikogu (eduskunta) tai valitsijamiesraati viideksi vuodeksi. Valitsijamiesraati kootaan, mikäli kukaan presidenttiehdokkaista ei saa kerättyä kahden kolmanneksen enemmistöä Riigikogun äänistä kolmessa äänestyskierroksessa.

"Kiovassa uutta on se, että ensimmäistä kertaa EU, Nato ja Yhdysvallat ovat yhdessä rintamassa Venäjää ja Putinia vastaan. EU ei ole kovin selvästi tuominnut revolveriopposition väkivaltaa. Kiovan mellakoiden lietsomisessa tärkeätä on myös yritys pilata Sotshin olympialaiset, joita on jo uhattu terrori-iskuilla."

Tässä pätkässä maalataan taas kuvaa lännestä yhtenäisenä, häikäilemättömänä vihollisena, joka uhkaa jo aiemmin esiteltyä voimakaksikkoa Putin ja Venäjä. Toisessa lauseessa vihjataan paitsi lännen lietsoneen mellakat, myös olleen jollain tavalla osallinen Pohjois-Kaukasuksen tilanteesta nousevaan Venäjän sisäiseen terrorismiin.

"Kun oma ulkoministerimme Erkki Tuomioja useaan kertaan vaatii Ukrainaan pikaisia uusia vaaleja, herää kysymys, miksi suomalainen poliitikko puuttuu Ukrainan sisäisiin asioihin ja myötäilee Yhdysvaltain intressejä."

Tässä Bäckman hätkähdyttää, kun hän yhtäkkiä puhuu itsestään osana suomalaisia. Tuomioja saa reippaasti kyytiä ja leimataan kaupan päälle Yhdysvaltain hännystelijäksi. Joka on niin kovin, kovin väärä syytös.

"On selvää, että revolveriliberaalien tärkeimpänä tavoitteena Ukrainassa on epäjärjestys ja sisällissota.
Se ei tule onnistumaan. Ukraina rauhoitetaan, minkä seurauksena se liittyy Venäjän tulliliittoon ja myöhemmin Euraasian liittoon."

Länsi = kärsimys ja kuoiema. Itä = rauha ja hyvinvointi.

"Euroopan unioni vähitellen hajoaa tai autoritarisoituu, Nato muuttuu tarpeettomaksi. Euraasian puolustusliitto CTSO kasvattaa vaikutusvaltaansa."

Ja he elivät elämänsä onnellisina Euraasian liittolaisina elämänsä loppuun asti.





perjantai 24. tammikuuta 2014

Ukrainan synkältä näyttävä tulevaisuus




Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!



Jugoslavian hajoamisen jälkeisten sotien ja julmuuksien piti olla mahdottomia Euroopassa. Meidän piti elää sivistyksen ja vakauden aikakautta. Sitten tuli Georgia. Ja nyt Ukraina.

Ukrainassa on käynnissä vapaustaistelu. Se taistelu suuntautuu korruptoitunutta ja omaa etuaan ajavaa valtakoneistoa vastaan. Jos se koneisto kaatuu, on kokemuksen mukaan ikävän todennäköistä, että tilalle nousee samanmoinen. Mutta juuri siksi monet (eivät kaikki) ukrainalaiset ovat suunnanneet katseensa Euroopan unioniin, jonka toivotaan tuovan heille oikeudenmukaisen ja vauraamman yhteiskunnan. Meillehän EU on nykyisin sylkykuppi, mutta Kievissä ihmiset ovat valmiita kuolemaan ja tappamaan päästäkseen edes lähemmäksi jäsenyyttä. Tolkutonta tilannetta kuvaa hyvin se, että merkittävä osa oppositiota ovat uusnatsit.

Tilannetta ei tee helpommaksi se, että Ukrainan tilanne näyttää olevan Venäjän näkökulmasta ratkaiseva kamppailu. Ukrainan valtava koko tarkoittaa strategisella tasolla sitä, että kuka hallitsee Ukrainaa, on etulyöntiasemassa koko Euroopassa. Euraasian unioni valtapoliittisena hankkeena on mennyttä, jos Ukraina lipuu sen ulottumattomiin.

EU ja sen jäsenvaltiot ovat toistaiseksi enemmän seuranneet tilannetta sivusta, lähinnä yllyttäneet ukrainalaisia varoen visusti kuitenkaan lupaamasta mitään. Sekin on riittänyt  yllättävän pitkälle. Venäjä sen sijaan on aktiivisesti tukenut Janukovitshin hallintoa. Sitten meneekin hurjaksi, jos Janukovitsh huomaa tarvitsevansa valtansa säilyttämiseksi Venäjän asevoimia ja pyytää niitä saapumaan maahan tukemaan hänen sinällään laillista, vaaleilla valittua hallitustaan. Vaikka tältä vältyttäisiinkin, niin pahalta näyttää. Joka tapauksessa vapautta ja demokratiaa vaativat ukrainalaiset näyttävät jääneen omilleen.

Ja vielä yksi ikävästi mieleen tuleva asia: Jugoslavia. Ukrainassa riittää kansallisuuksia, historiallisia vääryyksiä ja muita sisällissotien aineksia enemmän kuin riittävästi. Pitkällä tähtäimellä pahin mahdollinen tilanne on, jos Ukraina vajoaa hauraaksi, jopa romahtaneeksi valtioksi, jossa väkivaltaisesti selvitellään välejä jatkuvasti. Käytännössä tämä aiheuttaisi paitsi mittaamattomia määriä inhimillistä kärsimystä, myös koko Euroopan tilanteen syöksymisen epävakauteen. Tämän lopputuloksen välttämisessä pragmaattinen ratkaisu on antaa Janukovitshin pitää vallasta kiinni kovillakin otteilla ja olettaa venäläisten huolehtivan taloudesta.

EU-kansalaisia tilanne ei ole paljoa vielä liikuttanut, mutta sekin voi muuttua nopeastikin. Vain hyvin vahva sisäpoliittinen paine voi ajaa läntiset johtajat nokkapokkaan Venäjän kanssa, sillä ihan hevillä he eivät (toivottavasti) siihen ryhdy. Toki aina on mahdollista, että joku haluaa nousta suosiomontusta ukrainalaisten yli kävellen. Lähinnä kysymykseen tulevat Hollande ja Cameron, jotka kummatkin vaalivat entistä imperiumia epäsuosittuina johtajina.

Mutta todennäköistä on, että Venäjä on valmis pistämään niin paljon peliin, että EU vetäytyy tilanteesta jollain tekosyyllä, jotain epäselvää ihmisoikeuksien ja kansalaisyhteiskunnan tärkeydestä mutisten. EU:sta ei yksinkertaisesti löydy yksimielisyyttä siihen kaikkeen, jota kampoihin laittaminen oikeasti vaatisi.

Ei kahta ilman kolmatta ja tässä voi Putinille hyvinkin aueta tilaisuus nöyryyttää länttä Snowdenin tapauksen ja Syyrian tilanteen tapaan. Aiemmin lännessä Venäjän vastakkainasettelusta nousevaan taisteluhenkiseen asenteeseen on suhtauduttu lähinnä vaivautuneella hiljaisuudella. Tilanne on vähän sama, kuin että joku tulisi raimosummasmaisella raivokkaalla voitontahdolla pelaamaan täysillä muiden höntsäillessä. Jos joku haluaa vain voittaa, kun toiset pyrkivät mukavaan ja viihtyisään liikuntaan, syntyy pahaa jälkeä.

Tilanne on sama kansainvälisessä politiikassa, jossa jotkut pyrkivät toimimaan keskinäisriippuvaisen maailman säännöillä, uskoen, että yhdessä toimien kaikki saavat enemmän. Täysillä vetävä sen sijaan on vanhakantaisen voimapolitiikan nollasummapelin mukaan toimiva, haluten varmistaa voiton mahdollisimman kokonaan itselleen tai vähintään tappion vastustajalle.

Tähänkin asti ukrainalaiset ovat toivoneet länneltä aktiivisempaa otetta. EU:n tosiasiallinen vetäytyminen tilanteesta olisi heidän silmissään petos, joka tuskin unohtuisi kovin nopeasti. Historiallisilla vääryyksillä on muutenkin oma, olennainen osansa kriisissä ja tässä on syntymässä yksi lisää.

Ukrainan kansalle on näkyvissä ikävä kyllä vain verta ja vääryyksiä. Mutta samalla näyttää olevan mahdollista se, että länsi ja Venäjä ajautuvat ikävän perinteiselle vastakkainasettelun kurssille. Se tarkoittaa monia asioita, mutta ainakin se tarkoittaa sitä, että nyt on Suomen tehtävä pikapuoliin aidalla istumista pysyvämpiä ratkaisuja.

lauantai 18. tammikuuta 2014

Hyökkäys ilman sotaa

Kuva: Wikimedia Commons

Jos minä olisin jonkun suuren maan johdossa ja haluaisin syystä tai toisesta painostaa pienempää, mutta vastahakoista naapurimaata taipumaan tahtooni, niin en minä liikekannallepanoa määräisi. Tekisin jotain seuraavankaltaisia asioita:

Selvittäisin, ketkä ovat olennaisimmat vastustajani ja heidän asemansa ja argumenttinsa. Keskeisimmät vastustajani saattavat yhtäkkiä joutua erilaisiin hankaluuksiin, kun todet, melko todet ja ihan keksitytkin syytökset yksityisistä, ammatillisista ja poliittisista kyseenalaisuuksista nousevat tunnontarkasti vallanpitäjiä vahtivassa vapaassa lehdistössä esiin.

Minullahan on käytössä enemmän kuin riittävästi resursseja tiedusteluun ja voin paitsi pitää silmällä nykyistä toimintaa, myös kaivella vanhoja. On olemassa kiusallisia arkistotietoja, halukkaita pahanpuhujia ja viattomia idiootteja, joiden avulla voi oikeastaan kenet tahansa saada ainakin väliaikaisesti näyttämään pahalta. Vähän kun päästää verta veteen, niin kohteeni poliittiset vastustajat ja kohuja himoava media kyllä vievät asiaa ansiokkaasti eteenpäin. Vaikka he selviäisivätkin näistä kohuista poliittisesti, niin ovat ihan tasan tarkkaan sitoneet aikaansa ja energiaansa ihan muualle kuin aikoivat.

Vastustajieni argumenttejä vastaan isken monella rintamalla. Olennaista on luoda uskottavia vaihtoehtoisia näkemyksiä. Tai ei niiden tarvitse olla edes uskottavia. Tupakkateollisuus käytti vuosikymmeniä miljardeja siihen, että olisi aina esittää näkemys siitä, ettei tupakan haitallisuutta ole pitävästi todistettu. Samaa taktiikka on käytetty menestyksekkäästi ilmastonmuutosta vastaan taisteltaessa. Tai ei siinä ilmastonmuutosta vastaan sinällään taistella, vaan yritetään estää sitä hillitseviä, mutta taloudellisesti hankalia määräyksiä.

Mutta pääasia on, että esitit minkä tahansa väitteen, niin joku uskoo aina. Ja mitä useammalla on jokin muu näkemys tai edes epäilys, niin sitä parempi. Yhtenäistä (tai ainakin melko yhtenäistä) kansaa ei saada polvilleen näillä keinoin, mutta juuri sen yhtenäisyyden kimppuun tässä kåydään. Kahdenlaiset väittämät ovat näissä hommissa kaikkein parhaimpia: melkein kokonaan totta olevat ja mahdollisimman suuret valheet. Kumpaakin laatua olevien valheiden ympärillä käydä keskustelu sumentuu käsittämättömäksi ja lopputulos jää riittävän ratkaisemattomaksi.

Etsin myös keinot kertoa naapurimaan kansalle, että heidän mielipiteensä täsä asiasta itse asiassa vahingoittaa eri tavoin heitä itseään. Usein on olemassa eturyhmiä, kansalaisjärjestöjä tai yrityksiä, jotka ovat syystä tai toisesta hyötymässä tai muuten vaan samaa mieltä kanssani. Niitä pitää tukea kaikin voimin. Olennaista on auttaa niitä muotoilemaan viestinsä tehokkaasti. Erilaisia kansalaisjärjestöjä voi myös auttaa kiihottumaan raivoon ja mekastukseen meidän asiamme puolesta. Tai omalla asiallaanhan ne ryhmät yleensä ovat, mutta se asia sattuu hyödyttämään meitä.

Kaupallisissa suhteissa saattaa syntyä erilaisia häiriöitä. Verotarkastuksia, tullimuodollisuuksien hankaloitumista, matkustamisen vaikeutumista. Käskisin avata keskeisissä tuoteryhmissä hintaneuvottelut, joissa kerrottaisiin, että nyt on kovat paineet korottaa hintaa. Tai voihan sitä vain varoittaa, että nyt on niukkuutta toimitettavasta ja siksi saattavat toimitukset olla epäsäännöllisiä lähitulevaisuudessa. Kun ison firman vientipäällikölle vihjaa, että iso tilaus taitaa nyt mennä sivu suun asioiden ollessa tässä jamassa, niin kohta ottaa vuorineuvos pääkonttorista vihaisia puheluja poliitikoille. Ulkopolitiikka on taloutta, niinhän meille on nyt jo usein kerrottu.

Jos oikein koviin otteisiin on ryhdyttävä, pistän supernörttini asialle. Tokihan he ovat minulle hankkineet jo tarpeelista tietoa verkon avulla, mutta nyt vaihdetaan isompaa kybervaihdetta sisään. Ensin voidaan aloittaa hieman viattoman oloisilla tempuilla, joissa jotain vain tapahtuu. Junat pysähtyvät, verkkoasiointi hankaloituu, sivut kaatuvat. Sattuuhan näitä. Olennaista on luoda epäluottamusta vallitsevaa hallitusta kohtaan ja saada heidät näyttämään kyvyttömiltä. Kun junat seisovat kyberhyökkäyksen takia, niin eihän se ole liikenneministerin vika, mutta kyllä se vaan saa hänet näyttämään tollolta. Kun epäluottamusta on tarpeeksi, niin ulkopuolisten tahojen syyttäminenkin näyttää heikkoudelta. Silloin nimittäin meitä naurattaa.

Oikein hurjaksi jos kyberpuolen päästää, niin käy yhteiskunnan toimintojen kannalta olennaisten asioiden kimpuun: sähkö, vesi ja liikenne. Jos esimerkiksi käskisin hoitaa pääkaupunkiseudn liikennevalot pois päältä päiväksi, pariksi, niin heijastusvaikutukset olisivat melkoiset. Kyberissä jo pelkkä epäilys on usein riittävä isku. Ajatelkaa jos liikenne valot laittaa muutaman kerran toimimaan niin, että ne risteyksessä näyttävät useaan suuntaan vihreää ja aiheuttavat kolareita. Sen jälkeen luottamus on mennyttä ja liikenteen sujuvuus kangertelee. Ja ennen kaikkea luottamus omaan yhteiskuntaan rapistuu. Toki, jos joku onnistuisi osoittamaan aukottomasti, että viat ovat ukopuolinen hyökkäys, niin tilanne muuttuisi siltä osin. Mutta tuskin onnistuu.

Kun alkaa vihdoin olla selvää, että saan tahtoni läpi, niin sitten pitää vielä päättää loppukohtauksen sävy. Hoidetaanko asia nätisti ilman kasvojen menettämisiä ikäänkuin tasapelinä vai mahdollisimman hiljaa vai onko syystä toisesta vielä lopuksi nöyryyttää hävinneitä. Yleensä käytetään kahta ensimmäistä, mutta joskus on toki tarpeen tehdä selväksi, kuka on kuka.

Mutta enhän minä ole missään valtion johdossa. Jos olisin, tietäisin varmaan vielä paljon lisääkin näitä strategisen kommunikaation, kauppapolitiikan, kyberin ja muiden elämänalueiden temppuja, joilla kääntää kansojen päitä ilman ensimmäistäkään laukausta.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Suomi + Ruotsi = X



Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön esteenä on mm. asennevaikeuksia.

Presidentti Niinistön osallistuminen Säleniin avasi suurelle yleisölle selvästi hyvin valmistellun yhteisymmärryksen Suomen ja Ruotsin välillä edetä maiden välisessä puolustusyhteistyössä. Presidentti Niinistön puhetta seurasi maiden puolustusministerien yhteinen mielipidekirjoitus asiasta. Karin Enström ja Carl Haglund kertovat selvästi vakuuttuneina, mutta kuitenkin hieman epämääräisesti tämän yhteistyön tarjoamista mahdollisuuksista. Hieman kummallista on, että samaan aikaan julkaistussa pitkässä Defence Newsin artikkelissa Ruotisn puolustuksen tulevaisuudennäkymistä keskitytään NATO-kumppanuuden tiivistämiseen. Suomea ei jutussa mainita lainkaan.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että tämä yhteistyö on nyt se linja, jolla maidemme valtiojohdot ovat päättäneet edetä. Kun EU ei saa päätettyä asioita, NATOa ei kansa hyväksy ja NORDEFCO-yhteistyö jumii, niin tämähän se jäljelle jäävä ratkaisu on, jos ei halua ihan itsekseen yrittää pärjätä. Eikä tämä ollenkaan huono vaihtoehto ole, mutta ei suinkaan niin ongelmaton kuin helposti voisi luulla.

Kaksi suvereenia maata saa sitoutua yhteiseen toimintaan puolustuksen vahvistamiseksi. Se, mihin asti sitoutuminen tapahtuu, onkin hankalampi asia. Maksimaalinen sotilaallinen teho saataisiin työnjaolla. Suomella riittää yleisen asevelvollisuuden myötä maavoimien miesreserviä, Ruotsilla on laivoja ja lentokoneita sekä suhteellisesti ottaen valtavan kokoinen aseteollisuus. Työnjako edellyttäisi hyvin syvälle menevää poliittista yhteyttä. Kun kyseessä on maanpuolustuksen kaltainen asia, niin valtioliittoa siinä jo lähestytään. Joka taas vaatisi muutakin yhteistä kuin sotaväen.

Kuten kaikissa inhimillisissä suhteissa, keskeinen peruskysymys on luottamus. Luottavatko nämä kaksi maata toisiinsa niin paljon, että varaavat olemassaolonsa toisen varaan. Koska sotilaallinen varautuminen tapahtuu käytännössä vain Venäjän suuntaan, määrittelee se maiden asemat erilaisiksi. Juuri tässä erilaisessa maantieteellisessä asemassa ja sen historiallisissa ulottuvuuksissa on yksi hankaluus. Tähän epäluottamukseen kytkeytyy myös katkeruus Ruotsin yllättävään EU-jäsenhakemukseen ja nyt on käytetty paljon sanoja sen vakuuttamiseen, että nyt ratkaisuja tehdään yhdessä. Epäilyksiä on esitetty myös sen suhteen, että onko puolustusyhteistyö vain tehokasta aseiden ja välineiden myyntityötä lahden yli.

Suomalaisilla on trauma yksin jäämisestä toisen maailmansodan ja erityisesti tietysti Talvisodan aikana. Virallinen Ruotsi pysyikin varsin etäisenä, mutta ei sitä nyt mitenkään kohtuuttomana linjana voi pitää. On ollut tapana myös väheksyen muistuttaa, ettei Ruotsi ole käynyt sotia satoihin vuosiin. Ajatus jatkuu myös niin, että silloinkin kun se aikanaan niitä kävi, niin niissä taisteli paljon suomalaisia. Suomalaisessa mielessä elää kuitenkin se ajatus, että läpi historian me olemme joutunut taistelemaan ja kaatumaan tavalla tai toisella Ruotsin hyväksi. Tämä ajatus ei ole tosiaankaan kohtuullinen, mutta moni niin ajattelee. Ruotsin armeijahan oli pitkään pilkan kohde hiusverkkoineen, mutta viime vuosina nämä jutut ovat ainakin vähentyneet.

Nuorten jääkiekon MM-kisojen loppuottelussa kohtasivat kotikisojen vahva ennakkosuosikki Ruotsi ja peräpäähän rankattu Suomi. Suomen voittaessa oli hämmentävää seurata, minkälaisia reaktioita esiin nousi. Oma voitto ei ollut tärkeää, tärkeämpää oli ruotsalaisten häviö. Mitä enemmän heitä sattui, sitä paremmalta tuntui. Toki naapurukansojen välillä on aina hammastelua ja saakin olla, mutta nyt kyseessä oli monta kertaa silkkaa ilkeyttä ja kummallista kostomielialaa ruotsalaisia kohtaan. Jos kansakuntamme aikovat sitoutua toisiinsa syvällä tasolla, niin tällaiset asenteet ovat siinä ihan varmasti esteenä.

Eräs askarruttava kulma yhteistyöhön on, että tätä voi epäillä vain turvallisuuspoliittiseksi prokrastinaatioksi. Kun ei oikeisiin ratkaisuin kyetä, niin puuhaillaan sitä sun tätä, että oma kyvyttömyys toimia ei näkyisi. NORDEFCOsta oltiin kovasti innoissaan, mutta nyt ovat NATO-maat Tanska ja Norja iskeneet liinat kiinni sen puolen kehittämisessä eteenpäin. Näkökulmasta riippuen voi tätä Ruotsin suuntaan auennutta mahdollisuutta sitten pitää luontaisena jatkona sille tai epäillä sitä lohdutuspalkinnoksi seinäruusuiksi jääneille.

Koko keskustelun taustalla vaikuttaa voimakkaasti Ruotsi epäonnistuneeksi mielletty puolustusvoimauudistus. Tämä on pitänyt keskustelun fokuksen myös meillä vähän turhankin tiukasti sotilaallisissa asioissa. Ne ovat toki usein niitä helpompia, sillä on lukijaystävällisempää tehdä näyttävä infografiikka asejärjestelmästä kuin yrittää aukaista hitaina ulkopoliittisia prosesseja lyhenneviidakkoineen. Mutta ilman poliittisia linjauksia ja yhteisymmärrystä ei synny sitä kaivattua sotilaallista voimaakaan. Tämä ei ole vain järjestelykysymys.

Eräs kysymyksenasettelu taustalla on myös se, että kuinka suuren sotilaallisen voiman tunnemme tarvitsevamme. Mikä on riittävän uskottava puolustus, joka tekee sotilaallisesta hyökkäyksestä epätodennäköisen. Joistakin puheenvuoroista on aistittavissa, että puolustuksen pitäisi Talvisodan hengessä kestää täysimitaista hyökkäystä niin pitkään kuin on tarpeen. Tälle tavalle ajatella ainoa tyydyttävä ratkaisu voi olla NATO.

Joka tapauksessa käynnissä on jatkuvasti kovemmilla korostuksilla käytävä keskustelu Puolustusvoimien rahoituksesta. Siihen liittyy myös yleensä niin kovin korrektin keskustelun pahin moka, kun eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö (PS) meni epäilemään suomalaisten upseerien ammatillista kannanmuodostusta asioihin puoluesidonnaisuukista johtuviksi. Luvaton poliittinen toiminta on upseereille rikos. Säännöksen tarkoituksena on varmistaa, että sotilasorganisaatiot pysyvät vapaina puoluesidonnaisuuksista. Tämä rajoitus on hintaa ammatinvalinnasta, monelle nimenomaan kutsumusammattin valinnasta. Niinistön heikot sanavalinnat ovat satuttavia varsinkin tässä tilanteessa, jossa PV:n henkilökunta selvästi tuntee epäluuloa poliitikkoja kohtaan. Ja onhan Niinistö mainittu varteenotettavana ehdokkaana seuraavan hallituksen puolustusministeriksikin.

Mutta asiat etenevät. Venäjän reaktioita odotellaan. Luulisi heidän tähän olevan tyytyväisempiä, koska jos tämä menee metsään, on NATOn laajentuminen varmasti lähempänä. Nyt pitäisi löytyä konkretiaa ja kun sitä on, alkaa muodostua kuva tästä suunnasta ja sen mahdollisuuksista. Ruotsissa on vaalivuosi, joten asiat voivat muuttua nopeastikin. Sama on meillä ensi vuonna. Jos yhteistyötä rakennetaan seuraavienkin hallitusten välillä, ollaan jo pitkällä.


sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Presidentti Niinistön Sälen-puhe


Presidentti Niinistön Sälen-puhe (teksti | video ) ei sisältänyt mitään räväyttävää. Se itse asiassa kävi ilmi jo häntä ennen esiintyneen pääministeri Reinfeldtin puheesta, sillä hänelläkään ei mitään mullistavaa ollut. Asetelma yhteisine keskusteluineen viittasi niin vahvasti yhteisesti sovittuihin linjoihin, että puheet puolin ja toisin olivat vähintäänkin tiedossa.

Niinistö puhui ruotsia ja se herätti twiittausten perusteella huomattavan paljon positiivia tuntoja. Samalla se kertoi vastaansanomattomasti siitä samasta, mitä Niinistö kuvasi sanoilla "olemme yhdessä – silloinkin kun olemme erillään." Kieli on aina erityisen vahva sidos.

Niinistön puhe lähti moitteettomasti liikkeelle kohteliailla kiitoksilla ja jäänmurtoheitolla maaotteluhengestä, jota ei turvallisuuspolitiikassa kaivata. Suomi-Ruotsi -maaottelu / Finnkampen on tosiaan erityinen osoitus maittemme välisten suhteiden erityislaatuisuudesta. Ennen maaottelut olivat yleisurheilun maailmassa jatkuvia, nyt ei taida olla pahemmin muita kahdenvälisiä, vuosittain järjestettäviä maaotteluja hengissäkään. Suomen ja Ruotsin erityissuhde on kestänyt jopa urheilun ammattimaistumisen ja kaupallistumisen.

Niinistö teki myös heti aluksi selväksi geopolitiikan olemassaolon ja vaikuttavuuden. Hän veti etäisyyksiä osoittavia kaaria ja muistutti, että Venäjän olevan se asia, jonka suhteen asiat loppujen lopuksi ratkaistaan. Samaan teemaan hän palasi myöhemmin, muistuttaen vuoden 1944 tilanteesta, joka olisi voinut tuoda rautaesiripun Tornionjoelle.

Voi hyvinkin olla, että joskus tulevaisuudessa tämä puhe katsotaan julkiseksi lähtölaukaukseksi Suomen ja Ruotsin lähentymiselle, mitä ikinä siitä sitten seuraakin. Suomalaisille kun on kuitenkin vaikeaa tuntea kuuluvansa johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Erillisyyttään masokismiin asti vaaliville suomalaisille tämä voi olla yllättävän vaikea ajatus omaksua muullakin kuin järjen tasolla. Tämän tilaisuuden suurin merkitys lienee siinä, että molempien maiden poliittiset johtajat sitoutuivat julkisesti kulkemaan yhtä jalkaa turvallisuuspoliittiisissa kysymyksissä.

Tästä muun maailman näkemästä yhtenäisestä Pohjolasta Niinistö puhui minusta viisaan maltillisesti, saarnaamatta. Kuten hän teki muistakin asioista. Tuossa tilanteessa, kaikenlaisten taustojen ja odotusten ristipaineissa olisi ollut kovin helppoa tölväistä ruotsalaisia hyvinkin monesta asiasta. Tämä, ikävä kyllä, olisi varmaan herättänyt monissa suomalaisissa suurta tyytyväisyyttä. Niinistö kuitenkin puhui viisaasti, selvästi ja kunnioittaen niin isäntiä kuin puheensa kohteitakin. Hän myös kiemurteli kysymysten hankalista paikoista mestarillisesti. Kysymykseen Snowdenin toiminnan oikeasta tai vääryydestä hän laukaisi, "Olen juristi."

Baltian maiden itsenäisyys ja niiden valitsema linja sai kirkkaan hyväksynnän. Käynnissä olevat vapaakauppaneuvottelut Yhdysvaltojen kanssa Niinistö nosti tärkeydessään strategiseksi asiaksi. Euroopan unioni puolestaan sai tukea ja kaikkien hankaluuksien keskellä Niinistö halusi muistuttaa kyseessä olevan pohjimmiltaan turvallisuutta lisäävän ratkaisun, joka perustuu yhteisille arvoille.

Venäjästä Niinistö puhui hienosti. Hän ei sievistellyt, mutta myös tunnusti Venäjän oikeuden käyttäytyä kokonsa edellyttämällä tavalla. Hän vangitsi minusta hienosti tilanteen perinjuurisen monimutkaisuuden, kun keskusteluun liittyvät arvot, historia, kauppa, voimapolitiikka ja kaikki nämä hyvin isoissa määrissä.

Itse pidin puheen tästä kohdasta: "Entä meille läheiset ihmisoikeudet, demokratia, oikeusvaltio ja sananvapaus? 90-luvulla oletimme niiden etenemisen yhä laajemmalle olevan itsestään selvää. Aivan näin se ei mennytkään. Autoritääriset maat rakentavat vaihtoehtoa, jolla on osoittaa myös tuloksia erityisesti talouden kehittämisessä. Joudumme miettimään uudelleen, ja kriittisemmin, miten parhaiten edistää arvojamme. Repeat- tai volume-nappi ei riitä. Senkin olemme joutuneet huomaamaan."

Siinä Niinistö kiteyttää minusta hyvin länsimaiden neuvottomuuden suhteessaan Venäjään, Kiinaan ja muihin maihin, joiden yhteiskunnat on rakennettu eri arvopohjalta kuin meidän. Venäjän tilanteen (tiedostamattomasta) tulkinnasta Niinistö sanoi myös kovin sattuvasti: "Heti kylmän sodan jälkeen ajateltiin, että Venäjä palaisi jonnekin, missä se ei koskaan ollut vielä ollutkaan – länsimaiseksi demokratiaksi. Kun sitten kävi ilmi, että matka on ennakoitua paljon mutkaisempi ja pidempi, ellei peräti päättymätön, on pettymys ollut paikoin suuri."

Puhuessaan sotilaallisesta voimasta Niinistö toisti perusteemat koko maan puolustamisesta yleisen asevelvollisuuden avulla. Viittasikohan Niinistö yllättävillä teknologioilla robotisaatioon, kuten teki uuden vuoden puheessaan talouden näkökulmasta? Kyberistä puhuessaan hän määritti tilanteen jälleen sattuvasti: "Nyt puheiden ja aseiden väliin on ilmestynyt uusi ulottuvuus, josta ei välttämättä jää edes kiinni."  Tämä vielä tuntematon kenttä tulee olemaan tulevaisuudessa varmasti vielä nykyistä merkittävämpi.

Minulle se kaikkein suurin ja koskettavin osoitus presidentin kyvystä nähdä ja ymmärtää nykyistä maailmanmenoa oli hänen epämääräisyydessään huikaiseva lausuma:  "Nyt olemme kuitenkin jo uudessa aikakaudessa. Sille on vaikea keksiä riittävän kuvaavaa nimitystä." Jos puhuu valtion päämiehenä toisen valtion eliitille, vaatii melkoista pokkaa sanoa, että tässä nyt on paljon käynnissä, mutta en ihan tarkkaan tiedä mitä. Tällainen nöyryys ympäröivän todellisuuden monimutkaisuuden edessä kertoo minulle, että poliitikko Sauli Niinistöstä on kasvanut valtiomies Sauli Niinistö. Tällainen viisaus tunnustaa oman ymmärryksen rajat suo ainakin minulle turvallisuudentunnetta. Herraonnemme näyttää jatkuneen.

Sälen-raatimme vastauksia on jo jonkun verran tippunut sivuille, kannattaa käydä katsomassa.


PS. Hattua päästä James Mashirille hänen urakoidessaan sivuillaan, Twitterissä ja FB:ssä. Loistavaa työtä. En tosiaankaan ole oikea ihminen PV:a neuvomaan missään asiassa, mutta jonkun prenikan tällaisesta velvollisuuden ylittävästä itsensä peliin laittamisesta voisi Jamesin rintaan iskeä.






lauantai 11. tammikuuta 2014

Sälen-ennakko II



Ruotsin ulkoministeriössäkin on huomattu, että Ruotsin keskustelu kiinnostaa meillä.

Tuntuu, että tänä päivänä Ruotsin media ja blogistan on ollut täynnään erilaisia analyysejä, kannanottoja ja näkemyksiä tilanteesta. Kun on tottunut tähän suomalaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, jossa maltillisetkin puheenvuorot ovat vähissä, mutta harvassa, niin määrä ja laatu ovat olleet huimaavia. Melkoinen luetun ruotsin intensiteettikertaus on ollut käynnissä.

Päähallituspuolue, Maltilliset, ilmoitti tänään muuttavansa puolustuspoliittista linjaansa niin, että sen mielestä puolustusvoimien tulee keskittyä tulevaisuudessa kotimaan puolustamiseen. Ruotsin PV-uudistus tähtäsi enemmänkin kv-tehtävissä pärjääviin, ammattisotilaista koottuihin yksiköihin. Homma ei ole oikein toiminut ja sitä on puitu nyt vuoden verran kiivaasti. Myös Ruotsin Puolustusvoimien komentaja, kenraali Göranson on määritellyt PV:n kannalta olennaiset kysymykset Sälenissä. Ruotsissakin hyvinkin syvä sotilaallinen yhteistyö Suomen kanssa on esillä.

Tänään saimme myös nähtäväksemme raadin ensimmäiset mielipiteet. Heiltä kysyttiin ennakko-odotuksia Sälenin suhteen. Odotukset olivat varsin maltillisia, ennen kaikkea monesta suusta tuli toivetta rehellisyydestä ja konkretiasta. Ruotsin heikoksi arvioitu sotilaallinen puolustuskyky on myös selvästi sekä raadin että ruotsalaismedian esityslistalla. Noin ylipäätään pitää raadin näkemykset olivat juuri niin monipuolisia ja tasokkaita, kuin etukäteen uskalsin toivoa.

Itselleni kolahti erityisesti pari asiaa raatilaisten puheenvuoroista. Professori Osmo Apusen näkemys käytännöllisestä, pelkkään alueelliseen itsepuolustukseen perustuvasta sotilaallisesta sitoutumisesta oli mielenkiintoinen avaus. Näihin keskusteluihin kun kuuluu jotenkin itsestäänselvästi aatteellinen ja poliittinen viritys. En tosin tiedä, olisiko käytännössä mahdollista vihkiytyä tällaiseen järkiavioliittoon ilman sen kummempia muita aikeita. Mutta ehdottomasti arvioimisen arvoinen ratkaisumalli.

Toinen minua askarruttanut näkökulma oli kansanedustaja Sari Palmin muistutus siitä, että nämä asiat päätetään kuitenkin demokraattisessa järjestyksessä. Jossain selkäytimessä minulla(kin) on vielä Kekkonen ja Kekkosen tapa käyttää ulkopoliittista valtaa hyvin autoritäärisesti. Mitä ikinä presidentti Niinistö huomenna sanookaan, on sen käytävä läpi poliittinen päätöksenteko, ehkä jopa vaalien kautta kansan käsittely.

Tavallaan kummatkin oivallukset olivat irtautumista kylmän sodan maailmasta ja kertovat erittäin hyvin siitä, miten kiinni sitä on historiassa kaiken aikaa.

NATOa ei raadin vastauksissa juuri nostettu esille, sillä se ei kummassakaan maassa nauti tällä hetkellä juurikaan suosiota. Ruotsissa NATO-jäsenyyden suosio on ollut nousussa, mutta asian nouseminen vakavasti pöydälle vaatisi silti melkoista muutosta gallup-luvuissa. Sälenin ansiosta kiihtynyt keskustelu varmasti teetättää sekä Ruotsissa että Suomessa kyselyitä aiheen tiimoilta lähiaikoina. Luulen tässäkin olevan normikytkennän maidemme välillä eli me seuraamme hitaasti, mutta varmasti ruotsalaisia. Jos NATOn kannatus nousee Ruotsissa, tekee se sen meilläkin jossain vaiheessa. Jos se ei nouse siellä, ei se tee sitä meilläkään.

Huomenna kello 14.30 aloittaa tasavallan presidentti Sauli Niistö puheensa ja sitä voi seurata suorana täällä. Ruotsissa muuten toivotaan, että Niinistö sanoisi suoraan asioita.

Huomenna myös raadille asetetaan uusi kysymys ja keskusteluunhan saa osallistua vapaasti. Käykää Sälen-sivuilla, jotka James Mashiri on äärimmäisen ansiokkaasti rakentanut.





perjantai 10. tammikuuta 2014

Sälen-ennakkoa


Sunnuntaina käynnistyy Sälenina tunnettu, Ruotsin valtakunnallinen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen Rikskonferensen-seminaari. Mukana 300 osallistujaa ja 30-40 puhujaa kolmen päivän aikana. Perinteikäs tapahtuma tarjoaa tietoa, keskustelua ja väittelyä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta.

Tänä vuonna mukana on myös presidentti Sauli Niinistö ja hän puhuu sunnuntaina, jatkaen esiintymistä keskustelemalla lyhyesti (mutta julkisesti) pääministeri Fredrik Reinfeldtin kanssa. Minulla on epäilys, aavistus, haju, intuitio, miksi sitä ikinä halutaankaan nimittää, että jotain merkittävää päästetään ilmoille sunnuntaina. Tai sitten ei, mutta siltä minusta vain nyt tuntuu. Tai on sitä joku muukin uumoillut.

Ennen viikonloppua ovat ajaneet asemiin niin Kokoomuksen kuin Keskustan nuorisojärjestöt. Kokoomuslaiset ottivat Ruotsin, Viron ja Norjan sisarusjärjestöjen kanssa kantaa Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyden puolesta. Toki heidän kantansa tähän asiaan on tuttu, mutta kyseessä on kuitenkin kannanotto juuri sen alla, kun heidän puolueestaan lähtöisin oleva presidentti tekee ulko- ja turvallisuuspoliittista ulostuloa. Olisi vaikea kuvitella, että tällainen kannanotto olisi julkaistu ilman ukkopuolueen suostumusta. Mutta mistäs näitä tietää. Ruotsin sota-akatemian muuten esitteli tänään NATO-selvityksensä. Se sisälsi puheenvuoroja puolesta ja vastaan. En ole nähnyt siitä vielä uutisointia tai kommentteja, mutta se lienee vahvasti esillä Sälenissä.

Keskustanuoret puolestaan ottivat kantaa sotilaallisen liittoumattomuuden ja syvenevän puolustusyhteistyön puolesta:
"Suomen ja Ruotsin puolustuksen lähtökohdat ja uhkakuvat ovat niin samankaltaisia, ettei maidemme kannata olla aidan eri puolilla, Keskustanuorten puheenjohtaja Teppo Säkkinen linjaa."
Aita on näköjään toimiva metafora sotilaallisen liittoutumisen ja sotilaallisen liittoumattomuuden välillä. Mutta, kuten Tapio Juntunen Twitterissä kovin sattuvasti sanoi, kyseessä olisi "Sotilaallisesti liittoutumattomien sotilaallinen liitto." Joka tapauksessa Keskustanuoret maalavaat rohkeasti kuvaa, jossa maidemme puolustusvoimat käytännössä integroitaisiin hyvin syvällä tasolla yhteen. Ja ainakin minä luen tuon aita-ajatuksen rivien välistä myös sen julkilausumattomuuden, että Ruotsin päätyessä NATO-jäsenyyteen, olisi meilläkin vakavan harkinnan paikka.

Keskustanuorten kanssa samoilla linjoilla on Ruotsin puolustusvoimien komentaja, kenraali Sverker Göranson. Hän katsoo Ruotuväen juuri ilmestyneessä haastattelussa, että Suomen ja Ruotsin yhteistoiminta puolustusasioissa tulisi viedä mahdollisimman pitkälle. Toki hän korostaa päätöksen poliittista luonnetta ja sitä se tosiaan mitä suurimmassa määrin on. Käytännössä yhteiset puolustusvoimat edellyttäisivät syvällistä yhteistyötä muillakin kuin sotilaallisissa ulottuvuuksissa.

Yhteinen puolustus johtaisi, varmaan jopa edellyttäisi, yhteisiä ulkopoliittisia linjauksia, ainakin välittömään toimintaympäristöön liittyvissä asioissa. Yhteinen puolustus on minun mielestäni tehokasta taloudellisesti ja sotilaallisesti vain, jos sen taustalla on valtioliittoa lähentelevä liittolaissuhde. Voin myös vetää esiin von Clausewitzin toistelluimman määritelmän sodan poliittisesta luonteesta. Yhteiseen sotaan voi valmistautua vain jos poliittiset päämäärät ovat samat.

Ruotsissahan on vaalivuosi ja oppositio vaikuttaa juuri nyt olevan hyvin vahvoilla kaksi vaalikautta hallinnutta oikeistoblokkia vastaan. Meilläkin on eduskuntavaaleihin vain reilu vuosi. Toivon syvästi, että kummankin maan vaaleissa turvallisuuspolitiikka on isosti esillä. Nythän vain nuorisojärjestöt tuntuvat uskaltautuvan keskusteluun, mutta edistystä toki sekin.

Mutta laajemmalla haarukalla alkaa näyttää vahvasti siltä, että sekä Suomessa että Ruotsissa ollaan päätymässä ajatukseen, että nykyisellä tavalla ei voi jatkaa ja suuria muutoksia on tehtävä.

Viikonloppuna ja ensi viikolla kannattaa suunnata James Mashirin Random thoughts -blogiin, jossa on vahvaa Sälen-raportointia. Olemme hänen kanssaan koonneet raadin, joka päivittäin kommentoi nyt esille nousevia asioita. Sieltä löytyy myös taustoja keskusteluun sekä linkkejä blogeihin ja Twitteriin. Raadille asetettavat kysymykset muuten julkaistaan aina myös kaikille vastattaviksi. James myös päivittää sivuille linkkejä yms.

Jänniä päiviä tulossa.