sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Presidentin kyselytunti: Aidalta jakkaralle


Euroopan turvallisuuspoliittinen kriisi on ollut nyt käynnissä noin vuoden. Tilanteen eskaloitumisesta miehitykseksi ja sodaksi on vähän vähemmän aikaa. Ulkopoliittiset elimet ympäri Europpaa ovat eläneet varmasti tiukassa paineessa koko tämän ajan. Tähän asti läntisen Euroopan toimet ovat olleet enempi reaktiivisia, Putinin kyetessä sekä ennakkosuunnittelun että autoritäärisyydestä kumpuavan poliittisen toimintavapautensa takia viemään tilannetta haluamallaan tavalla. Putinin rytminvaihdokset ovat pitäneet lännen välillä melkeinpä avuttomassa tilassa. Tästä kaaoksen keskelle piilotetusta logiikasta Itä-Ukrainan tapahtumissa presidentti Niinistökin puhui haastattelutunnilla.

Mutta nyt näyttää linja löytyneen. Ikävä kyllä se on pitkälti tarkoittanut myös diplomaattisten ponnistelujen hylkäämistä, sillä liian monta kertaa Putin ja koko Venäjän ulkopoliittinen koneisto on kivikasvoisesti sanonut yhtä ja tehnyt toista, vaikka ilmiselvillä valheilla ei ole ollut enää muuta merkitystä kuin loukkaava ylenkatse keskustelukumppania kohtaan. Saksan liittokansleri Merkel on tämän jämäkän linjan johdossa ja samalla Saksa on paitsi hylännyt perinteisen ostpolitikin, myös ottanut johtavan aseman eurooppalaisessa turvallisuuspolitiikassa. Sitä asemaa se on natsimenneisyytensä painon takia karttanut visusti tähän asti.

Suomessakin on mitä ilmeisimmin saatu hahmoteltua linja, jolla ainakin juuri tässä kuohunnan aikana mennään eteenpäin. Presidentti Niinistö on ahkerasti ollut esillä viime aikoina ja minä ainakin tulkitsen hänen puheensa ja haastattelunsa Suomen tämänhetkisen linjan esittelyksi. Tässä hän on ottanut vahvasti asemansa presidenttinä ja yrittää avata kansalle sen, mihin ja miksi Suomi on suuntaamassa. Tuore presidentin kyselytunti tuntui olevan tilaisuus, jossa Niinistö esitteli tämän linjan perusteluineen.  Pohjustukseksi oli TP-Utva antanut perjantaina terävän ja laaja-alaisen lausunnon Ukrainan kriisistä.

Ehdin kuuntelemaan eilisen Tasavallan presidentin kyselytunnin vasta tänään siirtäessäni halkoja varastoon. Tunnista noin 3/4 meni ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Sekä kysymykset että vastaukset olivat laadukkaita ja laajalta alueelta. Suorassa lähetyksessä juontajana oli Petri Kejonen ja haastattelijoina ovat Kreeta Karvala (IL), Matti Kalliokoski (HS) ja Reijo Lindroos (YLE). Jotenkin tilanteesta heijastui poikkeuksellisen paljon se, että kaikki mukana olevat halusivat tilanteen onnistuvan. Niinistö piti kryptisyytensä ja omapäisyytensä pääosin kurissa ja toimittajat kysyivät suoraan, mutta ilman yritystä jallittaa haastateltavaa. Kejosen tehtäväksi jäi ohjailla hienovaraisesti asiavirtaa, mutta ei sekään helppo työ ollut. Erinomaisen onnistunut lähetys siis.

Niinistöltä kysyttiin hänen lausunnostaan Suomen mahdollisuudesta liittyä Naton jäseniksi 20 vuotta sitten. Vaikka Niinistö kielsi arvottamisen vastauksessaan, niin ei tällaisia nosteta esiin vain menneitä muistellaakseen. Ehkäpä presidentti halusi korostaa kontrastia nykytilanteeseen.

Reijo Lindroosin kysyessä Niinistöltä hänen näkemystään Suomen Nato-jäsenyydestä, esitteli presidentti asiansa varsinaisen pihvin, nelijalkaisen turvallisuusjärjestelmän. Se koostuu uskottavasta puolustuskyvystä, kahdenvälisistä yhteistyöverkostoista mm. Naton, Ruotsin, USAn  ja muiden kanssa, hyvistä ja selkeistä suhteista Venäjään ja neljäntenä kansainväliseen toimintaan YK:ssa ja muualla vastaavantyyppisissä rakenteissa. Niinistö korosti myös kansainvälisen oikeuden merkitystä ja sen kunniottamisen vaalimista.

Niinsitä ei sanonut, että tässä on nyt tulevien vuosikymmenten linja, vaan päinvastoin korosti, että jos asiat muuttuvat, pitää näiden jalkojen muuttua, jotta tasapaino säilyy.
"Näistä neljästä jalasta muodostuu sellainen tasapaino, jota tässä vaiheessa on varjeltava ja sen varassa voimme katsella tulevaisuutta. Myöntäen kuitenkin sen seikan, että paljon on muuttunut Ukrainan tapahtumien, Venäjän toimenpiteiden ja Venäjän käyttäytymisen vuoksi. Tästä vedetään tietysti myös se johtopäätös, että asioita voi muuttua vielä enemmän, jolloin me joudumme jälleen kerran miettimään tätä tasapainoasetelmaa."

Näin Niinistö siirsi Suomen aidalta jakkaralle ja sanoi, että tässä pysymme, ellei meitä pakoteta liikkumaan. Jos tiivistää tuon linjan, niin Suomi pyrkii olemaan kiinteä ja toimiva osa demokraattista länttä ja samalla pitää yllä naapurisuhteita Venäjälle. Syksyn 2013 aitavertaukseen verrattuna tuossa merkittävää on nimenomaan stabiilius. Aidalta liike on odotettavissa, mutta jakkaralla istutaan asiakseen pidempäänkin. Mutta kun kolme jalkaa on lännen puolella ja yksi idässä, niin siihenkin sisältyy mielestäni vihje siitä, että kolmellakin jalalla istuu kummasti.

Niinistön lausunto siitä, että "Naapurin kanssa ollaan mieluummin hyvissä kuin huonoissa väleissä" kuvaa hyvin EU-Suomen tilannetta. Hyvä naapuruus itään on muuttunut elintärkeästä asiasta tärkeäksi asiaksi. Tätä muutosta eivät kaikki pidä oikeana. Jotkut eivät ole tätä muutosta itse asiassa edes varmaan huomanneet, vaan tulkitsevat maailmaa edelleen sen kautta, että tarvitsemme olemassaolollemme luvan Venäjältä.

Ruotsi-yhteistyöstä Niinistöltä kysyttiin, ovatko Ruotsin ja Suomen tilanteet kietoutuneet yhteen. Tätä Niinistö ei ollut halukas suoraan myöntämään, mutta kuvasi silti yhteistyötä positiiviseen sävyyn. Minun mielestäni Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittiset tilanteet yhteen kytkevä nippuside on Itämeren etelärannan tilanne. Baltian maiden puiolustaminen tai niihin hyökkääminen ei onnistu ilman Suomen ja Ruotsin ilmatilaa. Sama koskee lievemmin myös Kaliningradin enklaavia.

"Ukrainan tapahtumat" tai "Euroopan muuttunut turvallisuustilanne" ovat muuten muidenkin kuin Niinistön käyttämiä kiertoilmaisuja asevoimin rajoja siirtelevälle ja aggressiiviselle Venäjälle. Viime aikoinahan valtiojohdon analyyseissä ei Venäjän sisäisestä yhteiskunnallisesta tilasta tai kehityksestä ole sanottu suoraan mitään. Johtunee siitä, että arviot ovat liian karuja ääneen lausuttavaksi. Mutta kuitenkin näille analyyseille linjanvedot on perustettava.

Puhuessaan Ukrainan asemasta Niinistö asettaa sen kiistakapulaksi Venäjän ja lännen välille ja korostaa, ettei sotilaallista ratkaisua löydy. Samalla Niinistö kertoessaan tarpeen tullen "separatistien voimaa lisäävistä rekkakuljetuksista," tulee hän lausuneeksi diplomaattisen kiertoteitse, että Venäjä ylläpitää ja käy sotaa Ukrainassa. Tässä ja muutamassa muussakin kohdassa Niinistö kuvaa hienovaraisesti, mutta kuitenkin kirkkaasti, tapahtumia ja kausaliteettejä, joita Venäjä pyrkii informaatiosodan keinoin sumentamaan. Hän myös kuvaa, miten venäläiset käyttävät suomalaisten vierailuja hyväkseen omilla tavoillaan osana informaatiosotaa ja miten hänkin on omalla kohdallaan joutunut tämän kohteeksi "aivan hämmentävällä tavalla". Hän myös viittaa eduskunnan vierailuryhmän joutuneen samanlaisen kohteeksi. Ilmeisesti hän viittaa eduskunnan Venäjä-ryhmän äskettäiseen vierailuun, jolta palatessaan ryhmä antoi hämmentävän tiedotteen ja ryhmän puheenjohtaja Jouko Skinnari antoi hämmentävän lausunnon ihan kotimaiselle medialle. En tiedä miksi Niinistö halusi pehmentää tätä.

Niinistö on hyvin huolissaan siitä, miten ukrainalaiset reagoivat edessä oleviin taloudellisiin koettelemuksiin. Jos he odottavat liikaa, voi mielialoissa ottaa vallan pettymys. Myös venäläisten edessä olevia vaikeuksia Niinistö kuvaa. Talousmiehenä hänen kuvansa tilanteesta tuntuu olevan selkeä ja hän pitää Venäjän taloudellista tilannetta ja näkymiä hyvin vakavina. Toisaalta hän on myös tietoinen siitä, että vaikka pakotteet ja varsinkin niiden oheisseuraukset ovat taloudellisesti puraisseet, poliittista tehoa niillä ei ole ollut.

Ahtisaaren kansliassa aikoinaan erityisavustajana toiminut ja siten asioista poikkeuksellisen hyvin perillä oleva Kalliokoski kuvaa hybridisotaa ja kysyy, miten olemme varautuneet yhteiskunnan horjuttamiseen. "Jos vähän katselee ja kuuntelee tuota somen puolta, niin kyllä ainakin epäluuloa riittää," toteaa tähän presidentti. En tiedä, esitelläänkö presidentille lehdistökatsauksen tapainen some-katsaus, vai toimiiko presidentti kansansa tavoin ja räplää puhelinta tai tablettia liian myöhäiseen nukkumaanmennessä. Joka tapauksessa oli minulle pieni uutinen, että tasavallan presidentti tavalla tai toisella seuraa some-keskusteluja ja kansan tuntoja. Niinistö kuvaa myös murrosta, joka syntyi ns. lapsikiistojen myötä ja miten hän iloitsi, kun myös viikonloppuna pystyttiin nopeasti vastaamaan asiaan, kun "Venäjällä taas melskattiin." Presidentti asettaa virkakoneistolle näin kovia vaatimuksia. "Päättäväinen kylmäpäisyys ja kirkasjärkisyys on säilytettävä" toteaa tasavallan presidentti vielä asiasta erittäin painokkaasti puhuessaan erilaisista informaatiosotaan liittyvistä lausunnoista. Niin painokkaasti, että hän oli huomaamattaan takonut kämmensyrjällä pöytää asiaa painottaakseen. Lopuksi presidentti vielä kysyttäessä tyrmäsi Venäjän halut järjestää eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä uudestaan kaksinapaiseksi entiseen malliin.

Tämä presidentin haastattelutunti on vankka ja kuuntelemisen arvoinen tiivistys siitä, miten Suomen valtionjohto näkee maamme aseman maailmassa ja siihen vaikuttavat tekijät. Ajat ovat sellaisia, että tällaisia painokkaita puheenvuoroja on käytettävä taajaan, sillä vakavat ajat vaativat johtajilta paljon. Juuri nyt tämä tehtävä on pitkälti tasavallan presidentti Sauli Niinistön harteilla ja toistaiseksi hän on selvinnyt ajan hänelle heittämästä haasteesta erittäin kunniakkaasti.







perjantai 28. marraskuuta 2014

Paasikiven ja Kekkosen ero


Suurena viisautena esitetään, että ihmisen olisi hyvä erottaa asiat, joille hän voi jotain ja joille hän ei voi. Tämä onkin suurta viisautta. Tämän ymmärtämällä säästyy paitsi turhista asioista huolehtimiselta, niin myöskin pystyy ohjaamaan omaa toimintaa oikeaan suuntaan. Tämä ihan sama viisaus olisi otettava huomioon turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. On asioita, joille voimme jotain ja asioita, jotka ovat ulottumattomissamme. Lisäksi on asioita, joihin meillä voi olla vaihteleva määrä mahdollisuus vaikuttaa, muttei lopullista päätösvaltaa.

Ne asiat, joihin meillä itsellämme on mahdollisuus vaikuttaa, ovat omia asioitamme. Tämä itsestäänselvyys tuntuu turvallisuuspoliittisessa keskustelussa olevan kovin hukassa. Monet puheenvuorot tekevät aukottomia oletuksia muiden maiden ja toimijoiden linjoista, vaikka niihin meillä ei ole puolikasta sanaa sanottavana. Nato-optio on tästä hyvä esimerkki. Jokaisen liittoon pyrkivän maan on saatava hyväksyntä jokaiselta jäsenmaalta. Vaikka pohjoisempi siipi ottaisi Suomen hurraten jäseneksi, niin etelämpänä on varmasti toisenlaisiakin näkökulmia.

Esimerkkinä arvaamattomuudesta on Turkki, joka on Naton täysimääräinen jäsen, mutta käyttää geopoliittisen korvaamattomuutensa hyväkseen oikuttelemalla mielin määrin. Mahdollisessa Suomen jäsenyyttä koskevassa tilanteessa Turkki, tai itse asiassa ihan mikä muukin tahansa jäsenmaa, voisi käyttää tilannetta omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseen. Siis hieman roisimmin sanoen kiristäisi asialla itselleen jotain haluamansa. Nato-optio on oikeasti optio hakea jäsenyyttä, mutta sen saamiseen se ei yllä lainkaan. Haettu ja saamatta jäänyt Nato-jäsenyys olisi muuten ulkopoliittisena katastrofina megaluokkaa.

Toinen esimerkki ulottumattomissamme olevan asian ottamisesta itsestäänselvyytenä on näkemys Venäjän erityissuhteesta ulkopolitiikkaamme perustana. Tämä väyrysläis-talvitieläinen linja nauttii edelleen suurta suosiota. Ja miksei nauttisi, koska se oli pitkään voimassa kylmän sodan aikana ja ihmisellä on ihan perusteltu taipumus uskoa sen toimivan, mikä ennenkin on toiminut. Paitsi että ajat ja maailma ovat muuttuneet. Neuvostoliitolle oli hyötyä Suomen kaltaisesta naapurista, joka oli ikäänkuin länsimaa, mutta kuitenkin tarpeeksi tiukasti taskussa YYA-sopimuksen ja varsinkin sen sotilaallisten pykäline myötä. Itse asiassa olimme sopimuksen voimassaoloajan käytännössä sotilaallisesti liittoutuneita, vaikkemme sitä myöntäneet itsellemme tai muille. Ennustettavuutta Suomen asemalle antoi talousjärjestelmien kamppailu, kylmä sota. Se asetelma muotoili maailmaa ja antoi myös meille mahdollisuuden pelata ahtaassa raossa. Tai pakotti siihen, mikä on toinen näkökulma asiaan.

En sano, etteikö olisi taas mahdollista perustaa ulkopolitiikkaamme erityissuhteelle itänaapurin kanssa, mutta on muistettava kaksi asia: maailma on muuttunut ja erityissuhteen olemassaolosta sekä laadusta päättäisi loppujen lopuksi Venäjä. Eikä nykyisen hallinnon toimintatapa herätä ainakaan minussa sellaista luottamusta, että uskaltaisin perustaa Suomen olemassaolemisen muotoja Kremlin kanssa sovitulle. Se edellyttäisi uskoa siihen, että Putinin sanaan voi luottaa ja maa hänen johtamanaan noudattaisi sekä kahdenvälisesti että kansainvälisesti sovittua.

Ylipäätään arvioissa Suomen asemasta maailmassa on turhan usein nostettu mahdollisuutemme ja tilanteemme epärealistiselle tasolle. Tämä on mielestäni heijastusta sinällään ihan perustellustakin uskosta oman yhteiskuntamme ja toimintamalliemme erinomaisuuteen. Me olemme rakentaneet monin tavoin esimerkillisen maan ja jotenkin uskomme sen antavan meille painoarvoa kansainvälisessä politiikassa. Tätä painoarvoa voi löytyäkin joissakin erityisasioissa, kuten koulutus tai klassinen musiikki. Mutta kaiken maailman listoilla pärjäämisestämme huolimatta olemme pienen pieni kansakunta, joka voi odottaa hyvin vähän itsestäänselvyyksiä kansainväliseltä yhteisöltä.

Aiemmin puhuttiin runsaasti Paasikiven-Kekkosen -linjasta. Jos nämä linjat aiemmin voitiinkin hieman rusauttaen yhdistää jatkumoksi, niin tässä maailmanajassa näiden valtiomiesten sodan jälkeisten ratkaisujen peruslähtökohdat tuottavat hyvin erilaisia tapoja hahmottaa tilannettamme.

Kekkonen määritteli Suomen aseman maailman lääkärinä, ei tuomarina. Tällä hän halusi selittää omalle kansalleen ja muullekin maailmalle, miksi Suomen kädet olivat sidotut suurvaltojen vastakkainasetteluihin liittyvissä kysymyksissä. ETYK todisti väkevästi tämän Kekkosen lausunnon puolesta, ainakin suomalaisten omissa silmissä. Kaikuja tästä on ollut myös tulkinnoissa tasavallan presidentin toimista Ukrainan sotaan liittyen. Myös kauan sitten reaalimaailmasta kadonnut asemamme rauhanturvaamisen suurvaltana oli eräs tämän ajattelutavan sinällään erinomaisia toteutumia. Mutta tänä päivänä EU:n jäsenvaltio Suomi, osana globalisoitunutta ja sekamelskaista maailmaa, voi olla korkeintaan maailman lähihoitaja, ei taatusti enää lääkäri. Jos se sitä ikinä on oikeasti ollutkaan.

Paasikivi teki elämänsä aikana moninaisia ratkaisuja tilanteen mukaan. Sodan jälkeen hän otti tehtäväkseen pitää suomalaiset kurissa ja nuhteessa suhteessaan Neuvostoliittoon. Voi vain kuvitella, minkälaisia tunteita oli ilmassa, kun itsenäisyyden alkuajan propagandan ja sotavuosien kovien kokemusten jälkeen piti ottaa vastaan nöyrästi kaikki se, mitä valvontakomissiolta tuli. Mutta siksihän Paasikiveä nyt jälkeenpäin niin ylistetäänkin, koska hän pystyi tilanteessa erottamaan sen mikä oli tärkeää ja sen mikä vain tuntui siltä. Paasikiven tosiasioiden tunnustaminen oli sitä, että asioita piti tehdä, vaikkei se tuntunut mukavalta ja oikealta. Silloin se oli mukautuminen itänaapurin tahtoon ja tarpeisiin, mutta sanoisin, että tässä ja nyt se ei ole sitä. Kekkosen hommana puolestaan oli selvitä mahdollisimman hyvin tiettyjen reunaehtojen välissä. Hän teki siinä hyvää työtä.

Nyt on maailmaa mullistavien muutosten ja sitä myötä Paasikiven aika. Nyt ei voida keskittyä vain varjelemaan sitä mitä meillä on, nyt on tehtävä ratkaisuja. Mitä todennäköisimmin ikäviltä tuntuvia sellaisia, mutta se on pienen kansan osa. Seuraava eduskunta on näiden ratkaisujen tekijä, joten pistäkäähän kansalaiset ehdokkaat lujille heidän näkemyksistään Suomen tulevaisuudesta osana maailmaa.






maanantai 24. marraskuuta 2014

Johdantoa informaatiosotaan


Sana informaatiosota on tyypillinen hype-sana monessakin mielessä. Se on paljon käytössä hyvästä syystä, mutta sen käyttö on niin holtitonta määrällisesti ja laadullisesti, että se on hyvin pian ilman oikeaa sisältöä. Yritän tähän aukoa informaatiosotaa sellaisena kuin minä sen näen tässä ja nyt, nimenomaan Venäjän käymänä. Yritän myös vastata erinäisiin julkilausuttuihin ja julkilausumattomiin väärinkäsityksiin aiheen tiimoilta. Täydentäkää kommenttiosioon, kiitos.

Tarkoitus

Sodalla halutaan saada aikaan asioita, niin myös informaatiosodalla. Ei sotaa huvikseen käydä, vaan ainakin sen alku on jäljitettävissä joihinkin poliittisiin tavoitteisiin. Tässä tapauksessa se on Venäjän aseman kohottaminen uudestaan merkittäväksi globaaliksi tekijäksi.
Tämän nousun välineenä piti olla Euraasian unioni, mutta ilman Ukrainaa se ei ole uskottava. Niinpä Venäjä käy sotaa Ukrainassa ja informaatiosotaa muualla, jotta voisi tehokkaammin sotia Ukrainassa ja saada sen mukaan Euraasian unioniin. Mukana lienee myös vahva annos Venäjän sisäpolitiikkaa, jossa Putin pitää kiinni rakentamastaan vallan vertikaalista.
Mutta Venäjän käymän informaatiosodan strateginen tavoite on loppujen lopuksi edistää maan nousemista uuteen suuruuteen. Toki kaikkien sotien luonteeseen kuuluu myös sen ryöstäytyminen valloilleen, jolloin sota noudattaa ainakin joillakin tasoilla omia lakejaan, eikä enää palvele vain alkuperäistä tavoitetta.

Informaatiosodan teoria

Venäläisen informaatiosodan teoreettinen kehys on psykologinen teoria nimeltä refleksiivinen kontrolli. Se on neuvostoperuja ja käytössä sekä sisäisessä että ulkoisessa toiminnassa. Kärjistetysti siinä ajatellaan kohteen päätyvän itselle suotuisaan päätökseen, kun tarjotaan oikealla tavalla oikeanlaista tietoa. Informaatiosodalla on pitkä ja rikas perinne Venäjällä ja informaatio heille on yksi vaikuttamisen ulottuvuus muiden joukossa.

Valheet

Eräs henkilökohtaisesti häiritsevimmistä asioista Venäjän toiminnassa on ollut suoranaisen valehtelun määrä ja laatu. Vähäisimmistäkin senttareista Putiniin asti on naama peruslukemilla lasketettu menemään sellaista luikuria, että se tuntuu lähinnä absurdilta. Kysymys on tarkkaan harkitusta ja tiukasti kiinni pidetystä strategiasta, jossa edes ilmeistä ei myönnetä. Tämä antaa jatkuvasti Venäjälle hyödyllistä aikaa ja tilaa niin mediassa kuin päätöksenteossakin. Toiminee vielä ainakin jonkin aikaa, mutta Putinin G20-kokouksessa kokema kollektiivinen ynseily kertoo, että valheilla on hintansa.
Me länsimaissa emme vain ole ehkä vieläkään ymmärtäneet tämän valehtelun määrää, koska meillä valehtelulla on hintansa, oli kyse sitten poliitikosta tai yrityksestä. Venäjällä sitä hintaa ei eri syistä juurikaan ole. Vahva hämäämisen perinne venäläisessä sotataidossa, maskirovka, on aina läsnä heidän toiminnassaan.
Valehtelussa saattaa olla mukana myös Venäjän heikkouden ajan aikana kertynyttä kaunaa, kun lännen on tulkittu valehdelleen jatkuvasti. Totuuden venyttäminen on osa kansainvälistä poltiikkaa, mutta kun Venäjä heikkona ei siihen ole kyennyt, ovat länsimaiden valkoiset ja harmaammatkin valheet varmasti korventaneet. Nyt on sitten hyvä laukoa päin naamaa senkin edestä.

Sananvapaus

Puhuttaessa informaatiosodasta ja sen ilmiöistä, nousee tasaiseen tahtiin huuto siitä, miten nyt ollaan puuttumassa sananvapauteen. Väite on monellakin tapaa järjetön. Ensinnäkin täällä olevalla sananvapaudella puolustetaan poliittisia johtajia, joiden oma toiminta tähtää sananvapauden kaventamiseen Venäjällä. Toisekseen vastaanväittäminen ei ole toisen sananvapauden viemistä. Jos on oikeus sanoa, on myös oikeus sanoa vastaan. Autoritäärisessä ympäristössä vastaväite tulkitaan juuri näin, kielloksi olla eri mieltä, mutta kesksutelevassa demokratiassa se on kutsu jatkamaan keskustelua.
Sananvapaus myös usein sekoitetaan julkaisupakkoon. Mikään väline ei pakotettu julkaisemaan kenenkään tekstejä. Se ei ole sananvapauden loukkaus, jos kukaan ei halua julkaista tekstejä. Se on, jos minulta kielletään niiden julkaisu. Näinä aikoina kellä tahansa on mahdollisuus saada näkemyksensä julki, vaikkapa näin blogaten.


Suomi kohdemaana

Me emme ole mikään olennainen rintama informaatiosodassa ja olemme myös hankala paikka siihen. Ensinnäkin kieli, toisekseen väestön hyvä koulutustaso, kolmanneksi vahva, vapaa media sekä viimeiseksi, eikä suinkaan vähäisimmäksi, yhteiskuntamme toimivuuden synnyttämä luottamus. Mutta kyllä täälläkin sattuu ja tapahtuu.
Suomi on siinä mielessä tyypillinen kohdemaa, että Venäjä pyrkii yleisen mielpiteen hajanaisuuden kautta hyydyttämään valtiojohdon päätöksentekokyvyn. Mitä kovempia päätöksiä valtiojohto haluaa tehdä, sitä suurempi on niiden tuen oltava kansan keskuudessa. Muuten käy seuraavissa vaaleissa huonosti. Juuri tämä on yksi keskeinen elementti Venäjän informaatiosodassa lännessä. Mitä enemmän saa tilannetta sumutettua ja sitä myötä yleistä mielipidettä hajalle, sitä vähemmän on vaaraa kovista vastauksista. Tätä tilannetta kuvaa hyvin se, että vaadittiin matkustajakoneen alasampuminen, ennenkuin läntinen Eurooppa yhdistyi. Ilman tuota tragediaa olisi Putin päässyt jo pidemmälle tavoitteissaan ja vähemmin vaurioin.
Suomen voi ajatella olevan myös tilanteessa, jossa Venäjä yrittää käyttää Suomea omien etujensa ajajana EU:n sisällä. Tälle meidät altistaa vahva pyrkimyksemme yhtäaikaa kuulua kiinteästi länteen ja toisaalta pitää yllä läheisiä ja luottamuksellisia suhteita Venäjään. Tämä paikka on juuri nyt erittäin hankala ja voi tulevaisuudessa muuttua jopa mahdottomaksi.
Suomessa oma lukunsa on Johan Bäckmann, joka kiertää Venäjällä kertomassa yliopistoissa ja medioissa Suomen valtion vainoavan Suomessa asuvia venäläisiä, erityisesti lapsia. Bäckmann onkin eräänlainen hybridi, jota käytetään ainakin kahteen tarkoitukseen. Venäjän sisäisesti hänen tehtävänään on kertoa, että ei se Suomi olekaan hyvä maa, vaikka sellaiselta vaikuttaakin. Tämä on tärkeää siksi, ettei kukaan vain saisi päähänsä vaatia Venäjälle samantyyppistä, demokraattista yhteiskuntaa kuin Suomessa. Suomessa Bäckmann on joukkioineen likaisen työn tekijä, joka puhuu kummia ja hyökkää eri tavoin vastustajiksi miellettyjen kimppuun. Keinoiksi kelpaavat niin kipeät valtapelit kuin mukayksityiskohtaiset luonnemurhat (joihin en halua linkittää). Uskon Bäckmannin olevan myös kontrastin luoja, joka saa muut Venäjää ymmärtävät tahot näyttämään maltillisilta ja järkeviltä.
Merkittävä disinformaation lähde suomalaisessa keskustelussa on Verkkomedia.org. Sivusto edustaa erinomaisesti niitä luottamuksensa syystä tai toisesta systeemiin menettäneitä ihmisiä, joita sykähdyttää se pelko, jota Putin herättää lännessä. Verkkomedian kaltaisia uutissivustoksi itseään väärin nimittäviä aktivistisivustoja on kaikkialla maailmassa kaikilla kielillä ja ne ovat olennainen voimavara Venäjälle. Niiden foliohattupitoisuus vaihtelee yleensä melkoisesta ylöspäin.
Yhteistä näille sivustoille on epäluottamus valtamediaan ja vallanpitäjiin, salaliittoteorioiden tai vähintään erittäin vaihtoehtoisten selitysmallien viljely sekä ylipäätään kovasti valikoiva suhtautuminen esillä oleviin faktoihin ja näkemyksiin. Näihin on helppoa ja mukavaa uskoa, koska ne esittävät maailman loppujen lopuksi helposti selitettävänä ja jäsentyneenä paikkana, ei toivottoman monimutkaisena sekasotkuna.
Neuvostoaikoina värvättiin lännessä niin sanottuja vaikuttaja-agentteja, joiden tehtävänä oli edistää omilla tavoillaan Neuvostoliiton etua keskusteluissa. Koska perinne on niin elävä, voi hyvinkin olla, että heitä on edelleenkin. Mutta avoimessa yhteiskunnassa näiden ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa ovat kovin paljon pienemmät kuin aiempina, hyvinkin suljettuina vuosikymmeninä.
Täällä toiminta on julkisesti hyvin pitkälle verkostojen kutomista ja erilaisten meemien levittämistä niihin. Taustalla varmaankin myös väsätään "kansalaispalautetta" poliitikoille ja viranhaltijoille sekä käytetään kaikkia muistakin astroturffauksesta tuttuja menetelmiä.

Trollit

On kaksi todellisuudelle vierasta tapaa suhtautua trolleihin: ensinnäkin uskoa, ettei niitä ole. Tai sitten uskoa, että niitä on paljon ja ne ovat jatkuvasti työn touhussa. Valtaosa niin sanotusta trollauksesta (huonoa, usein riitaa kylvävää käytöstä)  on tavallista huonoa käytöstä, jota tosin on tuettu suunnitelmallisesti. Sisällöt ja käytöstavat tarttuvat meemeinä verkossa ja trollaus on useimmiten yllytetyn väkijoukon toimintaa, joka lietsoo itsensä uskomaan oman asiansa oikeutukseen ja kohteen kaikkinaiseen pahuuteen.
Nyt ei tulla enää soihdut käsissä polttamaan noitana, nyt nimitellään, uhkaillaan, vähätellään, mustamaalataan ja käytetään kaikkia mahdollisia keinoja hankaloittamaan kohteen elämää. Tämä on tuttua jo vuosien takaa rasistien verkkotoiminnasta, mutta Ukrainan sotaan liittyvässä keskustelussa tällaisten hyökkäysten voima ja laajuus on ennen näkemätöntä. Jossakin taustalla ovat kohteiden maalittajat ja sisältöjen luojat. Huhu kiirimään verkossa ja pian joku onneton huomaa saaneensa päälleen käsittämättömiä määriä vihaa ja paskaa.
Trollien tehtävänä on paitsi häiritä ja ylipäätään tehdä joistakin keskusteluaiheista epämiellyttäviä, niin myös levittää meemejä. Jossakin on mainostoimistoja, joissa värkätään mahdollisimman hyvin jakamisen kulttuuriin sopivaa kuva-aineistoa. Toki siinä puuhassa on mukana myös innokkaita maallikoitakin. FB:ssa ja Twitterissä kiertävän kuvamateriaalin määrä ja osin laatukin ovat sellaisia, että niitä ei ihan joutotöinä synnytetä.
Suurin osa trolleista ei edes ymmärrä missä on mukana ja mitä tekemässä. He vain ovat tempautuneet mukaan väkijoukkoon riehumaan. He ovat liikkeellä hyvinkin ylevien tarkoitusperien takia, mutta tulevat ajaneeksi kovin alhaisia. Trolleja parempi nimitys näille ihmisille olisi verkkohuligaani. Näissä määrittelyissä ei siis ikinä ole kyse ajatusten ja mielipiteiden sisällöstä, vaan aina vain toimintatavoista. Huonosti käyttäytyvät ihmiset ovat huonosti käyttäytyviä, oli edustettu näkemys mikä tahansa. Mukaan riehumaan lähdetään monista syistä
Trollauksen polttoainetta ovat paitsi sepitetyt luonnemurhat, myös vaihtoehtoisten selitysten luominen. Kun jokin mitä ilmeisimmin tapahtui tavalla A, tuottaa informaatiosodan koneisto selitykset B-H ja levittää niitä eri yleisöille. Aina joku uskoo ja näin trollit luovat vänkätessään informaatiosodan sumua, joka haittaa yleiskuvan luomista. Vaihtoehtoisilla selityksillä ei ole tarkoituskaan vakuuttaa monia, ainoastaan luoda hämmennystä. Hyviä esimerkkejä tästä ovat lukuisat Venäjän ja sen apureiden esittämät teoriat siitä, miten MH17 ammuttiin alas tai miksi. Näille selityksille on omia solmukohtiaan, Suomessa mm. Verkkomedia.org -sivusto.

Informaatiolla vaikuttaminen vs informaatiosota

Informaatiosotaa pyritään vähättelemään sanomalla, että ainahan kaikki ovat sitä tehneet. Ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus on pyrkiä vaikuttamaan toisiin ihmisiin ja toden totta, myös valtiot ovat sitä aina tehneet suhteessa toisiinsa. Mutta informaatiosota poikkeaa normaalista tavoitteellisesta viestinnästä kuin liekinheitin hajukynttilästä.


Tässä Venäjän suurlähetystö syyttää Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin vähemmistövaltuutettu Astrid Thorsia valehtelijaksi viime huhtikuussa.

Normaali vaikuttaminen tapahtuu pääsääntöisesti tosiasioihin pohjautuen ja kunnioittaen kaikkia asiaan kuuluvia tahoja. Tällaisesta toiminnasta paras esimerkki ovat diplomaattiset perinteet ja kansainväliset sopimukset. Näitäkin Venäjän käymä informaatiosota on ryvettänyt, sillä aiemmin ei tosiaankaan olisi ollut tapana, että minkään maan suurlähetystö syyttäisi asemamaan arvostettuja toimijoita valehtelijoiksi tai levittelisi julkisesti negatiivisia uutisia asemamaasta. Kuvioon kuuluu myös niiden selkeiden valheiden toistaminen, joita Moskovasta kerrotaan.
Venäjä on etsinyt myös poliittisia liittolaisia mistä suinkin on saanut. Yleensä ne ovat joko poliittisista ääripäistä tai toimivista kauppasuhteista hyötyvistä puolueista tai järjestöistä. Osa informaatiosotaa on tukea EU-vastaisia toimijoita, jotka heikentäessään EU:ta pelaavat Kremlin pussiin. Myös arvokonservatiivinen viritys näyttää purreen kummallisen hyvin. Jos ennen konservatiivit olivat enemmän länsisuuntautuneita, niin nyt nämä arvonavat ovat vaihtamassa paikkaa.

Lopuksi

Informaatiosota on siis ympärillämme tapahtuvaa toimintaa, jossa jokin taho yrittää häikäilemättömillä keinoilla ajaa omaa etuaan kaikenlaisissa prosesseissa, joita informaation liike aiheuttaa. Kun sekä tietoyhteiskunta että markkinatalous kaipaavat kipeästi luottamusta, on tällainen toiminta omiaan myös vaihingoittamaan yhteiskuntaa ylipäätään. Sodalla on aina uhrinsa.
Ja jos ketä jäi mietityttämään, että miten informaatiosodassa voi pärjätä, niin täältä löytyy minun näkemykseni siitä.

PS Kovin hyvin tuntuvat von Clausewitzin ajatukset asettuvan kohdilleen näillä digitaalisillakin taistelukentillä.





lauantai 22. marraskuuta 2014

Blogin merkkipäivä - kaksi vuotta täyteen

Blogini täyttää tänään kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten perustin blogin saadakseni asioita selväksi itselleni. Kaksi vuotta on ollut täynnä uuden oppimista. Kaksi vuotta, jotka jakautuvat jyrkästi kahtia. Siihen aikaan, kun turvallisuuspolitiikka kiinnosti vain hyvin harvoja ja keskustelu oli kuitenkin melko pienillä asioilla neppailua. Sitten siihen toiseen, Ukrainan sodan syttymisen jälkeiseen aikaan.

Nyt on turvallisuuspolitiikassa mukana taas se siihen ikävä kyllä melkein aina kuuluva kalman haju. Nyt puhutaan taas kuolemanvakavista asioista. Kovasti toivoin vielä vuosi sitten, että turvallisuuspoliittisen keskustelun merkitys ymmärrettäisiin ja siitä kiinnostuttaisiin. Nyt taas niin kovasti soisin, että sen ei tarvitsisi kiinnostaa juuri ketään.

Haluan nostaa tähän esiin joitakin vanhoja merkintöjä blogista. Vuoden takaiset ja vanhemmat ovat osaksi vanhentuneet tilanteen muuttumisen myötä, mutta on moni asia säilynytkin. Ensimmäinen listä ovat nuo suosituimmat, joiden suuret lukijamäärät syntyvät jakamisesta sosiaalisessa mediassa. Toinen lista on sitten sellaisia merkintöjä, jotka eivät niin suosittuja ole olleet, mutta joita jostain syystä pidän tärkeänä.

Luetuimmat merkinnät

Yhteenvetoa Venäjän ainakin tähän asti hyvin onnistuneesta tavasta viestiä häikäilemättömästi. 

Malesialaiskoneen alasampuminen muutti paljon näin jälkeenkinpäin tarkastelutna. Se tosiaan oli musta joutsen, joka yhdsiti hajanaisen lännen Venäjän toimien vastaiseen rintamaan.

Koko tilanteen keskiössä tuntuu olevan Venäjän presidentti Valdimir Putin. ilman hänen vankkaa sisäpoliittista asemaansa ja pyrkimystä pitää se vankkana, ei tilanne tällainen olisi.

Kiihkeä verkkokeskustelu on osa tilannetta ja tässä merkinnässä hahmottelen sitä, millä motiiveilla ihmiset toimivat tahallaan tai tahattomasti Venäjän puolesta verkossa.

Halusin tehdä jotain ja teinkin. Pientä ja vähän. Mutta niin vaan nappasivat Pyhäselän rannoita lähteneen #rauhaakiitos-viestin Moskovaan asti runneltavakseen.


Omat nostot

Nato-jäsenyys ei poliittisesta keskustelusta ole ihan heti poistumassa. Siksi siitä olisi syytä puhua fiksusti.

Näinä Venäjän käsittelyn täyttäminä aikoina on helppo unohtaa, että aiemmin ulko- ja turvallisuuspolittiinen keskustelumme koski paljolti Yhdysvaltoja ja sen sopivuutta mahdolliseksi liittolaiseksemme.

Tämä merkintä on toiselta ajalta, mutta se on itse asiassa vielä kirjoittamisaikaansa ajankohtaisempi. Ensi kevään eduskuntavallit ovat äärettömän tärkeät myös turvallisuuspolitiikan kannalta ja siksi asiasta pitää puhua. Ja puhua. Ja puhua. 

Turvallisuuspolitiikass aon omat kiemuransa, joita täydellisenä maallikkona homman ryhtyneenä olen opetellut kantapään kautta. Tässä muutamia havaintoja turposkenen olemuksesta.

Nyky-Suomen vakaus ja rauhallisuus on äärettömän arvokasta. Sillä kyllä meistäkin on tunnottomiksi teurastajiksi. Sen ymmärtäminen auttaa ehkä ymmärtämään maailmaa sekä sitä, että viha tekee paitsi julmaksi, myös tyhmäksi.  


Ajat ovat raskaat, mutta koska on merkkipäivä, tässä vielä kooste harvinaisesta, mutta tervetulleesta turpo-huumorista.

Spede Show

Ilmatilan loukkaus


Kylmän sodan ja suomettumisen ajan klassikko, joka on edelleen ajankohtainen. Sinälläänhän tämä sketsi on surkeissa lavasteissa huonosti ylinäytelty, mutta sanomassaan niin terävä, että jaksaa naurattaa vuosikymmentenkin päästä. Sketsi myös päästää ilmat pihalle silloisesta (ja vähän nykyisestäkin) näkemyksestä, että Suomi olisi jotenkin tärkeä itänaapurillemme. Sen erityissuhteen tuntojahan on jälleen viime päivinäkin kutkuteltu urakalla. Eikä lainkaan ilman tuloksia.
Mutta sitten kun meillä on jotain valitettavaa Kremlin suuntaan, niin vastauksena on lienee edelleen: "Mitä sitten?"


Putous

Vladimir Putin



Vladimir Putinin hahmo on suuri. Eri tavalla idässä ja eri tavalla lännessä. Hahmon eteen on tehty paljon töitä ja suuret lavastukset ovat tirskuttaneet meillä. Mutta tällä hetkellä Vladimir Putin on omansa kansansa suosiossa ja muun maailman epäsuosiossa, johtuen samojen asioiden kääntöpuolista. Tässä sketsissä merkittävintä on minusta taitavan ja tarkan Kari Ketosen tulkinta Putinin hahmosta. Hänhän ei näyttele Putinia, vaan sitä hahmoa, jonka me näemme Putinina. Toki liioiteltuna ja groteskina, mutta tuossa on kuitenkin pitkälti meidän kuvamme Vladimir Putinista. Tavallaan tämä on myös ajankohtainen toisinto tuosta Speden klassikosta.


Noin viikon tv

Nato ostos-tv



Jostain syystä kolmea videoa ei voi upottaa samaan merkintään: tässä linkki sketsiin >>>

Tämä uusi YLEn panostus on lähtenyt ajankohtaissatiirin vaativalle taipaleelle, ottaen mallinsa suoraan Atlantin takaa. Genren suurmestari Jon Stewart on parhaimmillaan analyyseissään tarkempi kuin yksikään poliittinen kommentaattori. Ja sen päälle vielä erittäin hauska. Noin viikon tv onnistuu myös tässä paremmin kuin olisin ikinä uskaltanutkaan toivoa. Tässä ohjelma tarttuu turvallisuuspolitiikan läntiseen puoliskoon, joka keskittyy siihen, miten likeiset suhteemme ovat mihinkin. Huomaa, että kirjoittajat ymmärtävät myös turvallisuuspolitiikasta keskimääräistä enemmän. Näin hyvälle huumoriohjelmalle nauravat oppivat kuin huomaamattaan olennaisia asioita.

Kaksi vuotta, reilut 180 merkintää. Kiitos lukijoille, kommentattoreille, vieraskynille, tekstien jakajille ja ennen kaikkea Twitterin #turpo-porukoille. Kiitos myös samaa mieltä ja hyvin argumentoidusti eri mieltä olleille. Tärkeintä on, että keskustelu jatkuu, kasvaa ja syvenee.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Fiktiivinen briiffaus



Kuka tietää, ehkä jossain auditoriossa Moskovan tai Pietarin esikaupunkialueilla on pidetty jotain tämän tyyppistä puhetta.

"Huomenta kaikille. Viikkokatsauksen aluksi haluan kerrata muutamia perusasioita. On nimittäin käynyt niin, että jotkut teistä ovat uponneet välillä turhan syvälle viesteihinne. En nyt haluaisi sanoa, että olette uskoneet siihen, mitä sanotte, mutta siltä se on vaikuttanut. Jos uskoo puhuvansa täyttä totuutta, menettää sen tarpeellisen notkeuden ja kyvyn hyödyntää mahdollisuuksia. Totuus on passivoiva, joustavuus antaa mahdollisuuden hyödyntää kaikkia tilanteita ja vihollisen liikkeitä. Te olette mielen judokoita, jotka keskitytte yllättäviin liikkeisiin ja vihollisen heittämiseen mattoon hänen omaa liike-energiaansa hyödyntäen. Jättäkää uskominen niille ystävillemme länsimaissa, joiden tehtävänä se on ja vaalikaa toki tätä uskoa. Mutta itse säilyttäkään avoin mieli. Läntiset kollegamme muuten kadehtivat lujasti paitsi resurssejamme, myös ennen kaikkea liikkumavapautta niin sanotun totuuden suhteen.

Olemme nyt napit vastakkain lännen kanssa, koska meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Olemme jo jonkin aikaa tienneet, että edessämme on taloudellisesti uusi 90-luku, mutta yhteiskunnallisesti ja poliittisesti olemme varustautuneet siihen nyt 1970-luvun hengessä ja 2010-luvun välineillä. Vastakkainasettelu auttaa meitä vakuuttamaan kansalaisillemme, että tulevat vaikeudet ovat länsimaiden heitä vastaan suunnattu hyökkäys, ei oma vikamme. Mediakentän totaalinen haltuunotto saadaan valmiiksi hyvissä ajoin ennen 2018 vaaleja. Toinen iskettävä kärpänen tässä on kansainvälinen asemamme.

Meille on naureskeltu ja meitä on ylenkatsottu Neuvostoliiton kaatumisesta asti. Ohitsemme ja ylitsemme on tehty päätöksiä, mutta ei tehdä enää. Nyrkki on lyöty nyt pöytään, ja vähän nenäänkin. Tai ehkä olemme pikemminkin laukaisseet pistoolin kattoon kansojen neuvottelupöydässä, kun emme muuten ole tulleet kuulluiksi. Nyt pidämme sitä pistoolia edessämme pöydällä ja tulemme taatusti kuulluiksi. Eikä kukaan uskalla sitä asetta meiltä saada pois kuin suostuttelulla. Jota voimme tietysti teeskennellä kuuntelevamme, mutta ei meillä todellakaan ole mitään syytä laittaa asetta pois. Eivät ne meiltä sitä väkisinkinkään ota, tietävät, tai ainakin pelkäävät käyvän huonosti.

Moni sympatisoi, suorastaan rakastaa Venäjää lännessä ja heihin on äiti Venäjän suunnattava isot surulliset silmänsä. Ne silmät kysyvät miksi hyökkäätte kimppuuni. Muistakaa, kaikissa tilanteissa Venäjän on se uhattu, loukattu, ylenkatsottu tai muuten väärinkohdeltu osapuoli. Me olemme oikeuden, rauhan ja turvallisuuden asialla. Me olemme sorrettujen ystävä ja rauhan puolustaja. Lännessä on sotiminen liitetty nykyään niin tiukasti nykyään taloudellisten etujen ajamiseen, että kun me sodimme lyhytaikaisten taloudellisten etujemme vastaisesti, syntyy väkisinkin tulkinta, että olemme jonkin arvokkaan asian puolella. Niinhän me tietysti olemmekin, Venäjän voiman ja kunnian asialla. Niin kauan kuin lännessä ei nähdä meidän ja heidän vastakkainasettelua arvojen taisteluna, on tämä helppoa. Onneksi USA käy terrorisminvastaista sotaansa ja Israel teurastaa palestiinalaisia.

Varokaa kuitenkin samalla liittämästä Venäjään mitään heikkouden piirteitä. Viestinä on, että Venäjä ja sen jalo valtionjohto pikemminkin pidättelee yli-inhimillisellä kärsivällisyydellä valtavaa voimaansa, ettei murskaisi ymmärtämättömiä tai pahoja. Mutta toisaalta muistakaa kotimaan toiminnassa vihjailla siitä, miten lännen barbaarilaumat ovat valmiita vyörymään rajojemme yli, ryöstäen ja raiskaten kaikki, kirjaimellisesti siis kaikki, eteensä tulevat. Ulkomaille toimivathan ottavat arvoista kohderyhmälle kriittiset ja paukuttavat niitä. Se on hämmästyttävää, miten joku amerikkalainen voi sulkea silmänsä kaikelta muulta, kunhan vain muistamme vastustaa homoja viimeiseen asti.

Olemme muuten loiventamassa "Myös Amerikka tekee väärin" -linjaa, sillä se on käyttöikänsä lopussa. Kohta kun päädymme tilanteeseen, jossa meiltä, tai pikemminkin meidän hyväksemme toimivilta kysytään, että kun perustelette Venäjän toiminnan olevan ymmärrettävää, koska USAkin toimii noin, niin eikö USAnkin toiminta ole silloin ymmärrettävää. Ei ole sattumaa, että hyödyllisiä idiootteja sanotaan idiooteiksi ja siksi meidän on varmistettava viestien näennäinen koherenttiys heidän puolestaan. Ajamme parhaillaan sisään "Novorossia on laillinen valtio"- ja "estimme kansanmurhan" -linjoja. Näiden materiaalipankkeihin on tulossa täydennystä piakkoin. Valmistelussa on myös uudessa laajuudessa "Korruption mädättämä Ukraina" -linja. Sisällön puolesta se on helppo, sillä aineistoa todellakin riittää. Ulkomaan sisältöjen suunnittelussa on vielä huomioitava oman yhteiskuntamme piirteet. Kotimaassa riittää, että saamme kuvattua Ukrainan vielä meitä korruptoituneemmaksi. Toiminta kentällä varmistaa, että ukrainalaisten elämässä ei ole lähivuosina mitään kadehdittavaa, olkoon vaikka kuinka assosiaatiosopimukset EU:n kanssa ja vapaat vaalit.

Olennaista siis on, että lännen kansalaismielipide ei ymmärrä, tai ei ainakaan saa riittävää varmuutta siitä miksi teutaroimme nyt. Toki asioista perillä olevat tahot ymmärtävät tämän, mutta niin kauan kuin ns. yleinen mielipide pysyy riittävän hajallaan, ovat päättäjät voimattomia. Te unohdatte helposti, että lännessä poliitikot kun ovat oikeasti kansan armoilla ja menettävät vaaleissa valtansa, jos toimet eivät miellytä. Meidän tehtävänämme on saada länsimainen ihminen sopivassa suhteessa miettimään omia taloudellisia etujaan ja pelkäämään, mitä seurauksia vastaanpanemisesta meille olisi. Näissä entisissä liittolaismaissamme on toki laajempikin ymmärrys meistä, mutta tämä tilanne pysynee hallinnassa nykyisin toimin. Pohjoisen maat olemme saaneet leimattua kiihkoilijoiksi ja etelämpänä olemme rampauttaneet niitä sisäisesti poliittisten liittolaistemme avulla.

No niin, tästä se lähtee tämäkin viikko. Muistakaa: älkää laskeko päiviä. Älkää laskeko megoja. Laskekaa vain tappamienne keskustelujen määrä."