maanantai 28. tammikuuta 2013

Hyökkäyksen hintaa korottamassa



Maanpuolustus ei ole itseisarvo, vaan tärkeintä on sen suoma turvallisuus. Kuten tärkeillä asioilla usein, on maapuolustuksellakin tapana muuttua itsessään tärkeäksi ja sen välinearvo unohtuu. Tästä  välinearvosta puhuu hyvin Hollannin asevoimien komentaja, kenraali Peter van Uhm Ted-puheessa.

Tämä aihe lähti keriytymään päässäni auki, kun The Ulkopolistin Sunnuntaistrategisti kirjoitti twiitissään "Kaikki haluavat olla turvassa, harva tietää mitä se käytännössä toteutuu." Sitähän maanpuolustus on, turvan luomista ja takaamista. Se on elämänmuotomme ja itsemääräämisoikeutemme takaamista. Maanpuolustus on jatkuvasti käynnissä oleva prosessi, josta yleensä muistetaan vain se osa, johon pitää turvautua, kun kaikki muu on mennyt pieleen eli sota.

Pienen maan maanpuolustus ei ole ikinä oikeasti mitä vain kestävää puolustautumista. Kovin monelle on Talvi- ja Jatkosodan myötä syntynyt virheellinen käsitys, että Suomea ja sen aluetta olisi mahdollista puolustaa asein pitkiäkin aikoja. Sen lisäksi, ettei tämä ole totta, on käynyt myös niin, että perinteisen rintamasodan todennäköisyys on koko ajan laskenut.

Sotilaallisen varautumisen tehtävänä on luoda niin merkittävä ja uskottava pelote, että sotilaallisen hyökkäyksen hinta arvioidaan liian kalliiksi. Sen arvion tekijä päättää, onko puolustus uskottava ja onko todennäköinen hinta toisaan liian kova. Se arvio tehdään kussakin tilanteessa erikseen, mutta siihen vaikuttavat monet asiat. Esim. eri maissa sotilaiden hengellä on erilainen poliittinen hinta. Länsi-Euroopassa jokainen arkku on erittäin iso asia. Lukuunottamatta ehkä Ranskaa, joka käyttää Muukalaislegioonaa kaikissa pahoissa paikoissa, kuten nyt Malissa. Venäjällä sotaa taas on perinteisesti käyty miestappioita pahemmin kaihtamatta.

Maailmanhistoria on pullollaan rikottuja sopimuksia, kierrettyjä linnoituslinjoja ja tilaisuuden tullen itselleen lisää kahmivia imperiumeja. Tulevien konfliktien luonnetta ja syitä ei välttämättä osata arvioida. Joka tapauksessa on selvää, että monin tavoin sidoksissa oleva maailma tekee sen, että kaukaisetkin konfliktit tuntuvat meillä. Valtiona romahtanut Somalia synnytti merirosvouden uuden aallon, joka haittasi meidänkin elämäämme. Lähi-idässä kiehuvat samassa padassa pitkä historia, ydinaseet, vesipula ja uskonnoilinen kiihkoilu. Ilmastonmuutos tulee lisäämään sään ääri-ilmiöitä, kuten Yhdysvaltain itärannikon pitkiltä pätkiltä tuhonnut Sandy. Laskussa sen sijaan on kansallisuusaatteen käyttäminen sodan käyttövoimana. 1900-luvun sodat käytiin kansojen välillä, tai siis maiden johtajat saivat kansansa käymään näitä sotia. Ei kansallisuusaate tietenkään kokonaan ole sodan syiden kartalta hävinnyt, sen todistavat mm. entisen Jugoslavian alueen kammottavat tapahtumat.

Turvallisuutta voi hakea tekemällä itsensä vahvemmilleen hyödylliseksi. Tavallaan Suomi toimi niin suomettumisen aikoina, sillä Neuvostoliitto mitä ilmeisimmmin halusi omista syistään yhden tällaisen rauhanomaisen, mutta hallitun talousjärjestelmien rinnakkaiselon. Ruotsi on nojannut suureen ääneen juistettuun puolueettomuuteen, mutta taustalla on aina huolehdittu välilöistä keskisen Euroopan mahdin kanssa. Natsi-Saksan kanssa asia hoidettiin malmilla ja NATOn kanssa salaisella yhteistyöllä. Sveitsi on tarjonnut taloudellisen turvapaikan ja aina on tarvittu puolueeton pankki, jonne tallettaa hämärämmätkin rahat. Eivätkä ne vuoret siinä maan ympärillä ole nekään turvallisuutta haitanneet.

Bob Woodwardin juttu WaPossa USAn tulevasta puolustusministeristä Chuck Hagelista kertoo hänen ja Obaman tapaamisesta vuonna 2009. Silloin Hagel oli todennut kuitakuinkin seuraavaa: "Nyt on muotoutumassa uusi maailmanjärjestys, jota me emme enää hallitse. Meidän täytyy kyseenalaistaa (ulkopolitiikassa) kaikki. Kaikki mitä diplomaatit ja sotilaat kertovat Teille, kaikki on kyseenalaistettava. Kaikki 10 vuotta vanhat oletukset ovat vanhentuneet. Teidän täytyy kyseenalaistaa roolimme. Teidän täytyy kyseenalaistaa asevoimamme. Teidän täytyy kyseenalaistaa se, mihin käytämme asevoimiamme."
Nyt tämä republikaani, Vietnamin sodassa palvellut jalkaväen kersantti on Obaman turvallisuuspoliittisen ryhmän tärkeimpiä jäseniä. Jää nähtäväksi mikä kansainvälisessä politiikassa muuttuu hänen ollessan mukana. Kaikki nämä muutokset heijastuvat myös Suomeen. Kaikki nämä muutokset muuttavat aina hitusen verran niitä arvioita joita tehdään Suomen puolustuskyvystä, merkityksestä ja asemasta.

Maailma siis muuttuu. Kaikki ei muutu, ehkä ei edes kovin paljoa. Mutta muutos on mahdollisuus rakentaa Suomelle turvallisuutta, millä keinoilla sitä sitten tavoitellaankin. Sotilaallinen varautuminen on tavallaan kuitenkin selkeä asia, kaikesta huudosta huolimatta. Kaikki se muu on uusia ajatuksia ja aloitteita kaipaavaa. Nolosti päättynyt turvallisuusneuvostohakumme todisti, että Suomi tarvitsee jotain uutta potkua suhteissaan ulkomaailmaan. Ne uudet asiat ovat myös maanpuolustusta, sillä ne ovat asioita, jotka tekevät tänne hyökkäämisen hinnan tavalla tai toisella korkeammaksi. Tämän, osittain sekavahkon vuodatuksen jälkeen pitäisi nyt nimetä näitä asioita. En vielä osaa, mutta luotan siihen, että prosessi päässä jatkuu ja niitä pulpahtelee esiin.

lauantai 26. tammikuuta 2013

Maanpuolustuksesta keskusteleminen on maanpuolustusta


Kukapa olisi uskonut, että Suomessa puolustuspolitiikka ja sitä myötä tietysti turvallisuuspolitiikka olisi kuuma puheenaihe. Venäjän heikkouden ja sisäänpäin kääntyneisyyden aika on ohi, itäblokin purkautumisen jälkeinen järjestys manner-Euroopassa on vakiintunut, mutta Suomi ja Ruotsi ovat vähän hukassa, sillä maiden erilaiset puolueettomuudet tuntuvat nyt jopa entistä hankalammilta uskottavilta ylläpidettäviltä. Kun tähän samaan kehykseen isketään talouden ja teknologian aiheuttamat muutospaineet aseellisen maanpuolustuksen rakenteissa, niin keskusteltavaa piisaa.

Maanpuolustuksesta puhumiseen kehitimme kylmän sodan ja suomettumisen aikana eräänlaisen pintapuheen, jossa varsinaiset asiat vain annettiin ymmärtää. Toki ammattipiireissä puhuttiin ja puhutaan varmasti edelleen suoraan, mutta virallinen puhe on edelleen hyvin kuumaa puuroa kaartelevaa. Ei olisi noista turvallisuuspoliittisista asiakirjoista kovinkaan vaikeaa vetää johtopäätöstä, jossa todeta, että Suomea kohtaan ei ole sotilaallista uhkaa näkyvissä. Sitten logiikka kulkisikin niin, että mitäs näitä valtion varoja vaikeina aikoina Puolustusvoimiin käyttää. Kun tällaista logiikkaa esittää julkisesti joku muukin kuin perinteinen rauhanjärjestö-osasto, niin tiedetään, että nyt on ilmassa monenlaisia ajatuksia. Tässä ajatuksen äärellä on keskustalaisen Karjalan Maan entinen päätoimittaja ja nykyinen Karjalaisen toimittaja Pekka Puustinen.

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ammattilaisten puheenvuorot ovat edelleen olleet kovin harvassa. Aktiivipalveluksessa olevat sotilaat keskustelevat jonkin verran nimimerkkien takana, mutta kyllä tässä yhtä suorasanaista everstiä mukaan keskusteluun kaivattaisiin. Poliitikot eivät asiaan koske pitkällä tikullakaan, sillä muutosten tekeminen ja siihen liittyvät hankaluudet on ulkoistettu RKP:lle ja sen puheenjohtajalle. Haglund on pärjännyt tähän asti itse asiassa erinomaisesti tilanteessa, jossa kansan maanpuolustustahdosta nousevat näkemykset ja reaalimaailman vaatimukset ovat kovin erilaisia.

Toki tähän kaivattaisiin myös vahvoja näkemyksiä siitä, mitä voisimme tehdä maanpuolustuksen hyväksi aseettomasti. Tietyllä tavalla tuo Kyberturvallisuusstrategia oli hyvin pitkälti sitä, mutta itse ainakin jahtaan ajatuksia ja ideoita, jotka olisivat muutakin kuin firmoilta ostettavia palveluja tai maanpuolustusjärjestöjen perinteistä puuhaa.

Mutta avoin maanpuolustuksesta keskusteleminen onitse asiassa maanpuolustusta, sillä silloin on mahdollista löytää yhdessä myös uusia, toimivia ratkaisuja.

torstai 24. tammikuuta 2013

Strategia kaipaa resurssia


Tänään julkaistiin Valtioneuvoston hyväksymä Kyberturvallisuustrategia, jossa vedetään päälinjat Suomen maanpuolustukselle tietoverkoissa.

"Strategiassa kuvataan kyberturvallisuuden visio, toimintamalli ja strategiset linjaukset. Valmisteltava toimeenpano-ohjelma tulee sisältämään hallinnonalojen ja toimijoiden valmisteluvastuulle tulevat käytännön toimenpiteet, joilla luodaan edellytykset strategisten linjausten toteutumiseksi sekä vision kuvaamaan tavoitetilaan pääsemiseksi mukaan lukien yhdessä sovitut poikkiyhteiskunnalliset toimenpiteet."

Suomen kyberturvallisuus-strategia
Turvallisuus- ja puolustusasiain komitean sihteeristo


On erinomaisen hyvä ja tärkeä asia, että tällainen paperi saatiin aikaiseksi. Kuten yleensä strategioissa, itse prosessi on varmasti ollut hyödyllinen keskustelun herättäjä ja tiedon kerääjä. Lopputuloksesta on ikävä kyllä nähtävissä, että yhteistä näkyä ei saatu kirkastettua niin pitkälle, että olisi kyetty luomaan selviä vastuu-, käsky- ja koordinaatiosuhteita. Tästä puolesta saattoi olla kysymys niissä kiistoissa ja niiden aiheena olleissa taustamuistioissa, joista mm. Erkki Tuomioja kirjoittaa blogissaan:

"Hallitukselle esiteltävä kyberturvallisuusstrategia on laadittu läheisessä yhteistyössä eri hallinnonalojen sekä yksityisen sektorin kesken. Toisin kuin Helsingin Sanomien uutisoinnissa väitetään, ei sen valmistelussa ole myöskään ollut ollut poliittisia vastakkaisuuksia esim. kansainväliseen yhteistyöhön tai toimivaltakysymyksiin liittyen.

Virkamiesten mahdolliset sopeutumisongelmat poliittiseen päätöksentekoon ovat eri asia. On luonnollista, että poliittisesti vastuulliset ministerit pitävät kiinni siitä, että hallituksen päätettäväksi tuodaan vain yksiselitteisesti ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä linjauksia. Sellaisia taustamuistioita, joita ei ole poliittisten päätöksentekijöiden kanssa asiaan kuuluvasti valmistelu, ei tällaiseen päätöksentekoon voida liittää."
Erkki Tuomioja 23.1.2013 

Kysymyksiä herättää myös Kyberturvallisuuskeskus, joka on varsin toistaiseksi varsin hahmoton. Purnattuani tästä Twitterissä puolustusministerin erityisavustaja Patrick Gayer vastasi että "budjetti päätetään kehysriihessä. Keskus perustetaan CERTin yhteyteen ViVin alaisuudessa". Eli varsin alkutekijöissä ollaan ja uuden toimijan perustaminen kaikkien leikkausten keskellä ei varmaankaan ole helppoa.

Jatkuvasti rajussa muutoksessa olevan kyberturvallisuuden en usko voivan pohjautua pelkästään strategiaan, sillä uutta ja ihmeellistä kehitetään koko ajan. Siksi näen äärimmäisen tärkeänä varata riittävät resurssit, joille on annettu tehtävä ja päämäärä suojella Suomea ja suomalaisia parhaan kykynsä mukaan. Tietoverkoissa käytävä sota ei ole sen kiltimpää tai puhdasotteisempaa kuin IRL sota ja siksi tällaisissa strategioissa tärkeintä on taata tarpeeksi voimaa uskottavan puolustuksen synnyttämiseksi.

Toivon myös syvästi, että KTK sisältää viestinnällistä, pehmeämpää osaamista. Kyberturvallisuus on muutakin kuin bittivirtojen hallintaa. Kyberhyökkäys voi olla vaikkapa vain sen uhkaava mahdollisuus tai jopa vain epäily siitä, että sellainen on tehty. Epävarmuus ja epäluottamus ovat äärimmäisen tärkeitä aseita kybersodankäynnissä, koska olemme niin perinjuurin riippuvaisia tietojärjestelmistä. Kuvitellaan, että liikkeelle lähtee huhu tunkeutumisesta liikenteenohjauksen järjestelmiin. Luottamus liikennevaloihin ja muihin ohjausjärjestelmiin romahtaa ja liikenne jumiutuu yhtä pahoin kuin teitä olisi pommitettu poikki. Siksi kyberturvallisuuteen on ehdottomasti rakennettava pehmeämpi, viestinnällisempi resurssi, joka osaa sekä puolustuksen että hyökkäyksen.

Vielä nostaisin esiin strategiasta kyberturvallisuuden toimintamallin viidennen periaatteen:

"5. Kyberturvallisuuden järjestelyissä noudatetaan viranomaisten, yritysten ja järjestöjen välillä vastuunjakoa, joka perustuu säädöksiin ja sovittuun yhteistyöhön. Tarve sopeutua nopeisiin muutoksiin, kyky hyödyntää uusia mahdollisuuksia ja reagoida yllättäviin tilanteisiin vaatii toimijoilta strategisen ketteryyden periaatteiden ymmärtämistä ja nou- dattamista kyberturvallisuuteen tähtäävien toimien kehittämisessä ja johtamisessa."

Näin mukaan kutsutaan yrityksiä ja kolmatta sektoria. Tietoturvayhtiö Nixu Oy ilmoittikin yrityksen Twitter-tilillä: "Kansallinen #kyberstrategia nopeasti luettuna: hyvä lista, joista useat toki tiedostettuja. Nixu mukana talkoissa. Execution, execution." Osasto Siilasmaa, lepo!

Muutamassakin yhteydessä olen nähnyt tämän periaatteen vuoksi käytettävän sanaa suojeluskunta. Sehän oli maanpuolustukseen toimintansa pahjaava vapaaehtoisorganisaatio, jota valtio tuki voimakkaasti eri tavoin. Nyt suunnitteilla on siis myös jonkin sortin yhteistyötä, jonka korostetaan olevan säädeltyä. Saa nähdä rekrytoidaanko Muropaketin väki vaivaamaan bittiä isänmaan puolesta.

Toivottavasti tämä keskustelu jatkuu ja niveltyy muuhun turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen keskusteluun.

Lisäys 25.1. Myös BaseN Corporation näyttää ilmoittautuvan riviin. Kyberstrategian Twitter-vahvuuslaskenta.

Lisäys II 25.1. Myös taustamuistio on julkaistu.

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Puolustuspolitiikan konsensuksen aika on ohi




Venäjän federaation asevoimien yleisesikunnan päällikkö, armeijankenraali Nikolai Makarov esitelmöi viime kesänä Maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa ja sanoi Suomen ja NATOn yhteistyön uhkaavan Venäjän turvallisuutta. Silloin Niinistö rauhoitti kansaa sanomalla Makarovin puheiden perustuvan väärään analyysiin. Kun kyseessä on aktiivisesti, jopa aggressiivisesti toimiva suurvalta, niin analyysin oikeanlaisuudella tai vääränlaisuudella ei ole mitään väliä. Me näemme asian toisin kuin he ja mitä ihmeen syitä Venäjällä olisi muuttaa näkökantojaan Suomen tarpeiden mukaisiksi. Mutta Niinistö tasavallan presidenttinä ja isähahmona tosiaan rauhoitti meitä lapsikansalaisia sanomalla, että ei mitään hätää, Makarovin setä ei vain tiennyt oikein mistä puhui.

Nyt presidentti Niinistö oli itse puhumassa Maanpuolustusyhdistyksen turvallisuuspolitiikan illassa ja vakuutti Suomen sotilaallinen strategia perustuu koko maan puolustamiseen ja laajaan reserviarmeijaan sekä liittoumattomuuteen. Taas kansakunnan isä vakuutti levottomuutta tunteneille lapsosilleen, että kaikki on kunnossa ja mikään ei muutu. Samanlaista tyynnyttelyä oli myös hallituksen vastikään ilmestynyt turvallisuuspoliittinen selonteko.

Kuitenkin Suomen tilanne on se, että joko liittoudumme johonkin suuntaan, kasvatamme rajusti puolustusbudjettia tai luovumme puolustusdoktriinissa koko maan puolustamisesta. Näistä vaihtoehdoista on valittava ja siksi konsensuksen aika suomalaisessa puolustuspolitiikassa on ohi. Jossain vaiheessa äänestää rätkäytetään ja päätetään linja. Ja sillä linjalla on paljon kovia vastustajia, toisin kuin nykyisellä puolustuspoliittisella linjauksella.

Suomihan on historiansa aikana liittoutunut sotilaallisesti kaksi kertaa, kummankin kerran Saksan kanssa. Ensin 1918 ja se hanke piti vielä sinetöidä saksalaisella kuninkaalla. Länsirintama sitten petti ja nuoren kansakunnan johto sai heti ulkopoliittisen litsarin. Vähillä kuitenkin selvisimme tuosta. Jatkosotaan liittoutuminen oli jo hankalampi paikka, mutta siitäkin selvittiin. Ei siis mikään ihme, jos sotilaallinen liittoutuminen (Saksan kanssa) koetaan vahvasti sotahistoriaan itseymmärryksensä nojaavan kansan keskuudessa hanakalana asiana.

Toinen meille vieras elementti NATOssa on atlanttinen yhteys. Suomi on kuitenkin ruotsalaisten, venäläisten ja saksalaisten mallien mukaan rakennettu maa ja anglosaksinen hapatus on vasta myöhempien aikojen vaikutusta, alkaen varmaan jostain 1960-luvulta. Suuret ikäluokat lukivat laajalti koulussa saksaa ensimmäisenä kielenä.

Sotahistoriamme on meille suomalaisille lähes pyhä asia. Sotasankareita palvotaan, ikävistä asioista puhujia vihataan ja suurin osa olemassaolostamme esim. itsenäisyyspäivänä perustetaan käymiimme sotiin. Tottakai ne ovat keskeisiä, mutta sodat jättävät varjoonsa kaiken muun hienon tässä maassa:  peruskoulu, huikea musiikkikulttuuri sekä klassisessa että kevyessä, insinööritaitomme saavutukset, jne.

Sotilaallinen liittoutuminen sisältää aina sen mahdollisuuden, että joudumme käymään muitakin sotia kuin sitä ikuista kahakointia vanhaa vainoojaa eli Venäjää vastaan. Se on jollain mielikuvatasolla se hyvä sota, tarpeellinen sota, kun taas muut kahakat eivät täyttäisi näitä meille niin tärkeitä ehtoja. Normiabsurdia on se, että samaan aikaan odotamme venäläismatkailun olevan yksi merkittävä tukijalka taloudellisessa selviämisessämme globaalissa työnjaossa. Ehkäpä venäläisten arkistuva läsnäolo pikkuhiljaa saa meidät näkemään asioita toisin.

Kävi miten kävi, seuraavien vuosien aikana Suomen on päätettävä miten se aikoo puolustaa maataan ja ketä vastaan. Nyt poliitikot tuntuvat pelaavan aikaa, sillä kun keskustelu oikeasti käynnistyy, on se hurjaa puuhaa. Pahimmoilleen pääsemme eduskuntavaaleissa 2015 äänestämään näistä asioista.

Päivitys 21.1.2013 klo 10.24: Puolustusministeri Häglund puhuu samoja asioita puolustuspolitiikan tulevaisuudesta , aika lailla pehmeämmin vain.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Maa-, ilma-, meri- ja mediavalvonta




Konfliktien ja ylipäätään kansainvälisten suhteiden maailmaan on siis muodostunut yhä enemmän tilaa vihamieliselle toiminnalle lievästä painostuksesta halvaannuttavaan cyberhyökkäykseen. Yhteistä näille kaikille keinoille on niiden väkivallattomuus. Heti kun aseet jolain tasolla puhuvat, ollaan jo perinteisemmässä konfliktissa. Rajanveto ei tietnkään ole helppoa, sillä tänä päivänä on mahdollista vaurioittaa vaikkapa kunnallistekniikkaa pahemmin ja laajemmalti hyvin toteutetuilla verkkohyökkäyksillä kuin ns. strategisilla pommituksilla.

Mutta olennaista on, että miten Suomi löytää keinot selvitä ihan siinä entisessä paikassa idän ja lännen välissä. Meille suomettumisen aika antoi ikäänkuin hyvät pohjat pelata jatkuvan paineen alla, mutta siitä herkkyydestä ei taida olla jäljellä kuin Juhani Suomen herkkähipiäisyys. Joka tapauksessa olemme jonkinlaisessa asemassa suhteessa Venäjään, joka on ollut ja tulee aina olemaan luonteeltaan imperiumi. Se hakee oman luonteensa mukaisesti jatkuvasti suurempaa vaikutusvaltaa reuna-alueillaan ja paaluttaa naapureilleen ehtoja niiltä pahemmin kysymättä. Ne ehdot syntyvät paitsi Venäjän omista tarpeista ja tavoitteista, myös siitä, että mikä on järkevää. Suomen puolustusdoktriinihan on levännyt maailmansodan jälkeen sen varassa, että tulisi aivan liian kalliiksi vallata asevoimin tätä maata.

Dosentti Johan Bäckmannin toimintaa voidaan tulkita vaikkapa neuvostoliittolaiseen sukellusvenetoimintaan rinnastaen. Pistetään sukellusvene lähestymään aluevesiä ja rannikkoa, etsimään heikkoja kohtia valvonnasta ja jos jää kiinni, niin siitä selvitään jollain puolinololla nootilla. Bäckmann oli, tai ainakin olisi voinut olla, eräänlainen operaatio, jossa kokeillaan suomalaisen yhteiskunnan kykyä puolustautua tällaisia disinformaatio-operaatioita vastaan.

Ulkoministeriöllä meni kohtuuttoman kauan rakentaa viikonloputkin kattava valvonta Bäckmannin disinformaatiolle, mutta nyt sellainen lienee olemassa. Valvomme siis herkeämättä ilmatilaamme, merialuettamme, maarajojamme ja venäläistä mediaa. Nyt dosentti on ollutkin hijaa, mutta epäilemättä valmistelee jo seuraavaa operaatiotaan.

Tällainen kamppailu putoaa perinteisessä turvallisuuspoliittisessa ajattelussa jonnekin asevoimien ja ulkopolitiikan väliin. En ole vakuuttunut, että sen enempää PV kuin UM ovat oikeita paikkoja kehittämään ja pitämään yllä tällaisen maanpuolustuksen valmiutta. Sotilaat ajattelevat kuin sotilaat ja diplomaatit niin kuin diplomaatit. Noihin hommiin tarvitaan viestinnällistä herkkyyttä, yllättäviä näkökulmia, kulttuurien ja kielten osaamista ja ennen kaikkea kykyä puhutella ihmisiä. Kaiken muun hyvän päälle, tässä etsittävät keinot ovat sellaisia, että ne pitävät maidemme ja kansojemme välit kunnossa. Karkeasti ottaen venäläiset turistit ovat selkein mahdollisuutemme vahvaan kasvuun edes jollakin elinkeinoelämän alueella. 

Mutta jossain näissä maisemissa saattaa hyvinkin piileskellä se etsimäni väkivallaton maanpuolustus.