torstai 27. kesäkuuta 2013

Kuka huolehtisi turpo-keskustelustamme?


Suomella ja suomalaisilla ei ole oikeastaan lainkaan perinnettä käydä turvallisuuspoliittista keskustelua. Ennen sotia sitä jonkun verran olikin, mutta kylmä sota ja suomettuminen lopettivat aiheen yleisen käsittelyn. Turvallisuuspolitiikka otettin pois kansalta, ettei se rikkoisi sitä ja pistettiin visusti lukkojen taakse Mäntyniemen kaappiin vain liturgisissa yhteyksissä käytettäväksi. Toki paljonkin tapahtui, mutta piilossa ja harvalukuisen eliitin toimesta. Ei siis ihme, että tässä on nyt käynnistelty asiaa hitaanlaisesti. Osaltaan keskustelun normalisoitumista on varmaankin hidastanut se, ettei kenelläkään ole ollut oikeasti tarvetta käynnistää keskustelua. Nyt meillä on kuitenkin keskuudessamme erilaisia näkemyksiä turvallisuuspoliittisista linjoista ja siksi keskustelun onnistuttava. Silloin syntyy parhaita mahdollisia päätöksiä.

Keskustelun into ja eteneminen tapahtuvat laajapohjaisesti vain silloin, kun osallistujat kokevat tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi. Jos näin ei tapahdu, ihminen jää toistaaan sitä ensimmäistä asiaansa tai lopettaa koko keskustelun. Varsinkin ns. pystymetsästä, uskottavampien  tahojen (yliopistot, PV, valtionhallinto, media, politiikka) ulkopuolelta tuleville tämä on hankalaa. Toinen hankaluus on löytää se keskustelu ja keskustelijat.

Perinteinen keskustelun kaitsija on ollut Paasikivi-seura, joka perustettiin juuri ulko- ja turvallisuuspoliittisen tiedon levittämiseen. Kävin seuran sivuilla jokin aika sitten päähäni pälkähdettyä, että se voisi olla itsellenikin yksi foorumi käydä tätä keskustelua. Strategiasta luin hyviä ja mielenkiintoisia asioita. Myös siitä, että nuorempaa väkeä, johon tässä yhteydessä voinen laskea itseni, pitäisi saada lisää mukaan toimintaan. Mistään sivuilta vaan en löytänyt tietoa miten ja keltä seuran jäsenyydestä saa tietoa. Haiskasti vahvasti itseään täydentävältä herrakerholta, ei aidosti elävältä yhteisöltä. Juuri nythän pitäisi Paasikivi-seuran tormistautua ja pistää isompaa vaihdetta silmään toiminnassaan. Sillä näyttää toimihenkilöiden määrän perusteella olevan resursseja ja nyt niillä olisi käyttöä.

Verkossa keskustelu on hajallaan. Ainakin Maanpuolustus.netissä ja Suomi24:llä käydään turvallisuuspoliittista keskustelua. Jälkimmäisessä ihmiskunnan henkinen monimuotoisuus on tosin usein liikaa ainakin minulle. Uuden Suomen blogeissakin keskustelua käydään. Ja onhan meillä blogit: The Ulkopolitist, James Mashiri, Osmo Apunen ja Matti Pesu. Myös Risto Volanen kirjoittaa sivuillaan syvällisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, mutta hänen vainoharhainen näkemyksensä puolustushallinnosta ei minusta ole tästä todellisuudesta.

Twitterissä on vielä näiden lisäksi reilu kymmenkunta aktiivista #turpo-keskustelijaa, turponarkkia. Itselleni Twitter on ylivoimaisesti tärkein keskustelupaikka ja ajankohtaisen tiedon lähde. Hashtagien käyttö, palvelun perusolemukseen kuuluva mutkattomuus ja mahdollisuus nopeaan reagointiin ovat Twitterin vahvuuksia. Hankalaa on puolestaan 140 merkin rajoitus, varsinkin jos ketjussa alkaa olla mukana useampia ihmisiä.

Itsessäni tiedän ja muissakin aina välillä tunnistan yhden turvallisuuspoliittista keskustelua käyvien piirteen: asia koetaan mahdottoman tärkeäksi ja liikkeellä ollaan usein jonkinlaisen lähetyskäskyn hengessä. Se mikä minua tässä hengessä kuitenkin ilahduttaa on se, että useimmilla tämä hinku keskittyy  nimenomaan keskustelun käymiseen, ei kaikkien käännyttämiseen omalle kannalle. Tällainen suopea henki on omiaan synnyttämään ja viemään ajatuksia eteenpäin ja juuri sitähän me kaipaamme. Sitä tapaa keskustella voi tukea ja levittää.

Tärkein keskustelujen eteenpäin potkaisija oli presidentti Niinistö ja hänen järjestämänsä Kultaranta-keskustelut. Niiden suorapuheinen nuotti ja laaja-alainen osallistujajoukko antoi reippaan sykäyksen keskustelulle. Mutta kuten James Mashiri hyvin aiheellisesti  nosti esille, olisi mietittävä tällaisen suoran puheen toistumista ja jatkumista. Tasavallan presidentti ei kuitenkaan ole se sopivin taho. Keskustelun ympärille kun olisi rakennettava kehys, joka tukisi ja veisi eteenpäin moniäänistä suomalaista turvallisuuspoliittista keskustelua.

Koska turvallisuuspolitiiikka tulee pysymään ajankohtaisena aiheena, olisi jonkun tahon otettava koppi tilanteesta. Tämän tahon on kerättävä tietoa, jaettava sitä, tehtävä keskustelunaloituksia, nostettava esiin kysymyksiä ja niin edelleen. Se taho voisi ottaa vastuullleen vuosittaisen turpokeskustelutapahtuman, joka ottaisi vaaliakseen sen hyvän alun, joka Kultarannassa syntyi.

Selvänä toimenpiteenä tällaisen tahon olisi koottava jonkinlainen turvallisuuspoliittisen keskustelun ja tiedon hubi verkkoon. Sen kautta kenen tahansa olisi mahdollista kohtuullisella työmäärällä päästä perille asioista ja mukaan keskusteluun. Tietoa on valtavasti Kadettikunnan Turpopankista Ulkoministeriön maaraportteihin ja maailmalla vielä paljon lisää.

Kyseinen verkkopalvelu toimisi alustana, joka keräisi itse tietoa, mutta johon erilaiset toimijat varmasti oppisivat nopeasti toimittamaan sisältöä. Puolueet kannanottojaan, järjestöt näkemyksiään, yritykset tapahtumiaan. Keskustelupalsta olisi myös hyvä, mutta sen moderointi on iso homma. Kenties sivuston keskustelun voisi kytkeä johonkin olemassaolevista verkkopalveluista, jolloin teknologia ja toimintatavat saataisiin valmiina.

Keskustelu menisi tällaisen palvelun avulla sujuvammin  eteenpäin, kun kunkin mukaan tulevan ei tarvitse aloittaa selvitystyöllä ja lähdekritiikillä. Ei kyse ihan kumuloituvasti tiedosta ja ymmärryksestä tietenkään olisi, mutta jostain karttuvasta tietopääomasta kuitenkin. Sille meillä on ihan varmasti käyttöä tulevina vuosina.

Nyt tällaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua tukevaan toimintaan kykenevä vapaaehtoinen taho käsi ylös!

Jos muuten kellä hyviä vihjeitä bloggareista, keskustelupalstoista, tiedonlähteistä yms, laittakaa kommentteihin.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Niinistö ja Putinin lehdistötilaisuus 25.6.


Muutamia nopeita huomioita presidenttien tiedotustilaisuudesta. En tehnyt muistiinpanoja, joten nyt mennään hyvin vapaalla kädellä. Pahoittelut jo etukäteen mahdollisista virheistä ja liian oikoisista tulkinnoista.

Ihan ensimmäisenä on kiitettävä Yleisradiota, joka välitti tapahtuman suorana Areenassa. Näin se maailma muuttu koko ajan pikkuisen läpinäkyvämmäksi ja sitä myötä todennäköisesti paremmaksi. Tämä sama läpinäkyvyys on totuttautumisen alla poliitikoillakin. Venäjällähän tällaista vastaan suorastaan kamppaillaan. Valtamedioilla ei ole liikkumavaraa vallanpitäjien suhteen, marginaalissa sentään vielä on tilaa puhua suorempaan.

Niinistön avauspuheenvuoro alkoi sillä, että hän kertoi käyneensä Putinin kanssa läpi suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Tämä aihe jäi melko tavalla tähän, eikä nyt syystä tai toisesta saatu Putinilta Venäjän kantaa Suomen mahdolliseen NATO-jäsenyyteen. Todennäköisesti media päätti, että vähät käytettävissä olevat kysymykset kannattaa nyt suunnata muualle.

Ensimmäinen kihelmöivämpi kysymys oli lapsikiistojen tilanne. Vastauksessaan Putin tuntui ohittavan koko kysymyksen siihen malliin, että Moskovassa oli päätetty lopettaa tämä Johan Bäckmanin kautta tapahtunut mustan informaation operaatio. Saa nähdä annetaanko Bäckmanille joku toinen keppihevonen vai onko vihdoin ymmärretty hänen lähinnä vahingoittavan jatkuvasti kasvavan venäläisen väestön asemaa Suomessa.

En ihan tarkkaan saanut kiinni siitä, mitä oikein oli puhetta Suomen 100-vuotisjuhlien kanssa muutaman vuoden päästä, mutta vaikutti siltä, että venäläiset ovat tulossa mukaan juhliin. Ehkä voisimme yhdessä tehdä uusintaversion Luottamus-elokuvasta (1976).

Kysymys Snowdenista ja Putinin vastaus ovat tätä kirjoitettaessa todennäköisesti useimpien maailman uutispalveluiden etusivulla. Snowden on Moskovassa, lentokentän kauttakulkualueella ja hänen toivotaan lähtevän eteenpäin. Putin tuntui suorastaan tikkuilevan naama punaisina Snowdenia jahtaaville yhdysvaltalaisille. Putin sanoi, ettei Snowden ole rikkonut Venäjän lakia, eikä oikeastaan tehnyt edes pahaa, vain ollut avoimuuden puolesta taisteleva ihminen.

Viimeisenä kysymyksenä antoi Helsingin Sanomien toimittaja* palaa. Hän nosti esiin Putinin hallinnon kansalaisyhteiskuntaa tukehduttavat lait, jotka yhdessä ovat vieneet venäläistä yhteiskuntaa ikävällä tavalla ajassa taaksepäin. Putinilla oli ilmiselvästi hankala olo hänen kuunnellessaan suomalaisen tulkin käntäämää pitkää ja yksityiskohtaista kysymystä.

Erityisesti Putinia näytti harmittavan kysymyksen osa homoseksuaalien oikeuksista. Hän ei löytänyt sanoja, vaan kuittasi pitkään emmittyään jotenkin humoristisesti asian (tiedättehän te..) ja Niinistökin naurahteli tässä kohtaa minun mielestäni tyllitajuttomasti hänen mukanaan. Putin käänsi asian niin, että kyseessä on lastenoikeuksiin perustuva suojalaki, joka ei rajoita homoseksuaalien elämään lainkaan. Hän myös sanoi, että meillä on oikeus olla säätämättä tällaisia lakeja, mutta ettei meidän ole tarpeen puuttua heidän sisäisiin asioihinsa. Sujuva takinkääntö Putinilta verrattuna Snowden-kysymyksen hehkutukseen oikeuden ja avoimuuden puolesta kamppaileviin. Takelteleva venäläisten tulkki muuten lateli lauseitaan tässä homolakeja vastauksessa poikkeuksellisen sujuvasti, liekö ennalta harjoiteltu vastaus. Tuolla tasolla ei ihan odottaisi törmäävän tuollaisiin amatööritulkkeihin.

Tähän päättyi tiedotustilaisuus ja jäämme odottamaan, mitä vielä on luvassa. Joka tapauksessa meillä Suomella niin pinnalla ollut ulko- ja turvallisuuspolitiikka loisti ajankohtaisten ydinkuysymystensä kohdalla melko tavalla poissaolollaan.

* Tämän päivän Hesarin pääkirjoitus Tuomiojan kannanotosta Snowden-tapaukseen oli tyyliltään juuri päinvastainen, suorastaan suomettunut kirjoitus. Suomettumisen suunta vain näyttää vaihtuneen. Uskon ja toivon, että pääkirjoitus oli jonkun henkilön kaunainen yksilösuoritus. Vaikkei Tuomiojan tyylistä tai ajatuksista pitäisikään, niin tuollainen "analyysi" vahingoittaa vain sen tekijää.

Täydennys klo 19.35: Täydennys: Kuten tutkija Katri Pynnöniemi minua muistutti, nosti Putin esiin myös yhteistyön laivanrakennuksen puolella. STX:n horjuminen konkurssin partaalla ja arktisten alusten kysynnän lisääntyminen Koillisväylän aukeamisen myötä tekevät laivateollisuudesta hyvinkin mahdollisen kumppanin. Katrin välittämä uutinen venäläisten sotalaivatilauksista Ranskasta antaa myös väriä tälle ehdotukselle. Laivat tilataan Ranskasta vielä suunniteltua suuremmalta osin, koska venäläiset telakat eivät kyenneet pysymään aikatauluissa.

Täydennys klo 21.35: YLEn litterointi tiedotustilaisuudesta
Täydennys 26.6. klo 7.05: Susanna Niinivaaran kattava raportti Suomen Kuvalehden sivuilla

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Kultaranta: Tuomiojan kaksi maailmaa


Aion lähiaikoina ruotia laajemminkin Kultaranta-keskustelujen antia, asia kerrallaan. Kirjoitukset ovat siis minun tulkintojani ihmisten sanomisista ja sanomista.

Ulkoministeri Erkki Tuomiojan alustajana Kultarannassa oli varmaan pakollinen, vailla vaihtoehtoja. Ensinnäkin hän on aivan ylivoimainen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaaja vasemmalla, jos Tarja Halosta ei lasketa mukaan. Eikä häntä tässä lasketa. Toisekseen hän on paitsi äärimmäisen kokenut ulkoministeri, myös mm. valtiotieteiden tohtori, ekonomi, tietokirjailija, Paasikivi-seuran varapuheenjohtaja ja vieläpä reservin ylikersantti. Tuomioja on 60-lukulaisen sukupolven aikojen ja aatteiden Max Jakobsson, idealistinen pyrinnöissään, realistinen keinoissaan.

Erkki Tuomioja on tyypillisyydessään lähes karikatyyri 60-lukulaisesta älyköstä: aina hieman boheemi olemus, suhiseva ässä, lukeneisuudesta kertovat viittaukset ja tietynlainen epämukavuus, joka hänestä muodollisissa tilanteissa tuntuu heijastuvan. Samaan aikaan hän osaa ja tietää, pudotellen vierekkäin virheettömästi laajoja asiakokonaisuuksia hengästyttävää vauhtia. Tuomioja osaa yhdistää virkamiehen yksityiskohtaisen osaamisen ja poliitikon päämäärätietoiset linjanvedot. Siksi häntä varmasti pelätään ja epäillään. Hän on realistinen idealisti, joka pyrkii ja osaa toimia tavoitteidensa puolesta järjestelmien kautta. Hän on myös mitä ilmeisimmin hyvin tietoinen omista kyvyistään ja se on monelle liikaa. Hän on kuitenkin myös kokenut ja osaava johtaja, ei vain valtavan tietomäärän kylväjä.

SDP oli Kekkosen ajan jälkeen Suomen ulkopolitiikasta pääasiallisesti vastannut puolue. Nyt kun tämä valtikka on siirtynyt Kokoomukselle, ovat demarien suuria ikäluokkia edustaneet ulkopolitiikan osaajat jo siirtyneet syrjään, Tuomiojaa lukuunottamatta. Hänellä sentään on seuraaja, sillä kolmannen kauden kansanedustaja Vaasasta Mia-Petra Kumpula-Natri on hankkinut runsaasti kokemusta ja on nimenomaan EU-ajan ulkopoliitikko. Suurinpiirtein samaa ikäluokkaa on Työministeri Lauri Ihalaisen erityisavustaja, VTT Pilvi Torsti, joka on voimakkaan kansainvälisesti suuntautunut toiminnassaan ja joka muutaman vaalikauden päästä voi hyvinkin olla politiikan raskasta sarjaa.

Ensimmäisenä Kultaranta-keskustelujen puheenvuorossaan Tuomioja nostaa esiin dualistisen, vanhan ja uuden maailman rinnakkaiselon. Vanha, voimapolitiikan maailma ja uusi, keskinäisriippuvuuden maailma, elävät hänen mukaansa rinnakkain todellisuudessamme, kumpikin omalla tavallaan vaikuttaen. Tuomioja itse toteaa: "Ulko- ja turvallisuuspolitiikan täytyy ottaa huomioon molemmat, sillä vaikka voimapolitiikka yksinään ei enää kestäviä etuja toisi, on vielä johtajia, jotka elävät vanhassa todellisuudessa."

En edes uskalla lähteä arvailemaan, keitä Tuomioja itse tarkoitti, mutta jos minun pitäisi nimetä tällaisia johtajia, niin hakisin heitä ennen kaikkea autoritäärisesti tai totalitaarisesti hallituista maista. Aito keskinäisriippuvuus kun edellyttää ja luo avoimempaa yhteiskuntaa. Matti Apunen esitti alustuksessaan hieman samansuuntaisen, mutta eri tavalla painotetun jaon impivaaralaisiin ja internationalisteihin.

Tuomioja nostaa esiin myös ympäristökysymykset, naulaten maailmanpolitiikan oveen melkoisen vaatimuslista: "Meillä saattaa parhaassakin tapauksessa olla vain muutama vuosikymmen aikaa maailmanlaajuisesti täyttää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimukset." Oikeassahan Tuomioja tuossa epäilemättä on. Itse en vain näe jatkuvan talouskasvun vaatimuksen ja toisaalta Eurooppaa koettelevan talouskurimuksen keskellä juuri kykyä reagoida kestävän kehityksen vaatimuksiin. Näissä asioissa noudatamme osamaksuperiaatetta heti nauttimisesta ja myöhemmin maksamisesta.

EU saa Tuomiojaltakin maltilliset moitteet. Hän nostaa esille unionin heikkenevän legimiteetin kansalaisten silmissä sekä EU:n haluttomuuden laajentua jäsenkriteerit täyttäville ja halukkaille maille. Liekö tässä vihjaus Turkin jumittuneille jäsenyysmahdollisuuksille. Varsin mielenkiintoinen on ulkoministerin selvä luonnehdinta tilanteista, jossa Brysselin ei katsota pystyvän toimimaan: "EU:lle ei ole Suomessa vaihtoehtoja, mutta käytämme muita toimintakanaviamme silloin kun yksimielisyyden vaatimukselle perustuvaa unionin yhteistä ulkopolitiikkaa muodostettaessa joudutaan vaikeuksiin." Eli kun kantaa ei ole, Suomi puuhaa omilla tavoillaan omia asioitaan. Se on itse asiassa varmaan erittäin hyvä asia ainakin meidän, muttei EU:n kannalta.

Seuraavassa kappaleessa Tuomioja käsittelee parhaaseen kylmän sodan polaariseen tapaan ensin Venäjän ja sitten Yhdysvallat, kummankin tosin hyvin kevyesti. Jälkimmäisen kohdalla Tuomioja kertoo suhteissa näkyvän myös keskinäisriippuvuuden maailman. Minä tulkitsen tuon tarkoittavan tuossa yhteydessä, että Venäjä on kokonaan voimapolitiikan maailmassa, mutta Yhdysvallat on ainakin merkittävin osin sieltä jo päässyt. Muttei siis suinkaan kokonaan.

Tuomioja pitää myös hyvin tärkeínä toimintaympäristöinä YK:a ja kansainvälistä oikeusjärjestelmää ja näiden tärkeyttä korostaa hänen mukaansa Aasian nousu. Tällä hän vihjannee alueen ihmisoikeustilanteseen ja ympäristöongelmiin.

Toiseksi viimeisenä asiana Tuomioja kertaa listaa, missä olemme mukana toimimassa aktiivisesti paremman maailman puolesta. Varsin yleisellä tasolla liikkuva lista sisältää normijutut aktiivisesta rauhanvälityksestä Pohjoismaiseen yhteistyöhän ja Arktisesta ulottuvuudesta kriisinhallintaan. NATO-kumppanuutta ei tässä listassa mainita, eikä sotilasliitto muutenkaan ole esillä Tuomiojan esityksessä, ei positiivisesti eikä negatiivisesti.

Lopuksi Tuomioja lataa vielä Suomen tasavallan budjetin hallitsijoille, joista suuri  osa istui yleisössä, selvän viestin: Jos lisää rahaa ei Ulkoministeriölle tipu, loppuu aktiivinen ulkopolitiikka siihen. En tiedä, onko ulkoasiainhallintoa myllätty samaan tapaan tehokkaammiksi kuin muita valtion organisaatioita, mutta Tuomioja on tässä varmasti oikeassa. Näin siis myös Ulkoministeriö asettuu samaan joukkoon Puolustusministeriön kanssa ja kumpaisenkin asia on, että jos ei pistetä euroja lisää pinoon, niin turha odottaa haluttuja asioita.

torstai 20. kesäkuuta 2013

Kultaranta: Sipilän ketterä ulkopolitiikka


Aion lähiaikoina ruotia laajemminkin Kultaranta-keskustelujen antia, asia kerrallaan. Kirjoitukset ovat siis minun tulkintojani ihmisten sanomisista ja sanomista.

Suomen seuraavan pääministerin titteliä jo kantava Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilän alustus Kultarannassa oli eräänlainen tulikoe. Ollakseen uskottava pääministeriehdokas, on pystyttävä olemaan myös uskottava ulko- ja turvallisuuspoliittisesti. Kuten aiemmistakin koetuksista, Juha Sipilä selvisi liehuvin lipuin. Sen jälkeen kun hän tottui riittävästi politiikkaan ja politiikka riittävästi häneen, on jälki ollut häikäisevää. Vaalirahaskandaalin pohjamutiin asti ryvettämä puolue on nyt gallupien kärjessä. Vaikka toki muut puolueet ja ulkoiset olosuhteet ovat Keskustaa nousussa hyvin tukeneetkin.

Jokaisen Keskustan puheenjohtajan taustalla näkyy varjona Kekkosen jylhä profiili. Vaikka se onkin jo haalistunut, kyllä Kekkosen ajan kestänyt ulkopoliittinen itsevaltius edelleen tuntuu. Nyt tosin niin, että puolueella ei oikein ulko- ja turvallisuuspoliittista iskukykykyä tunnu olevankaan. Syitä tähän on tietenkin monia, suurimpana varmasti puolueen kompleksinen suhtautuminen Euroopan Unioniin.

Hankala EU-suhde näkyy hyvin Keskustan europarlamentaarikoissa, joista kaksi on kotimaan politiikasta enemmän tai vähemmän karkotettuja, Anneli Jäätteenmäki ja Hannu Takkula. "Brysselissä kukaan ei kuule huutoasi (Borgen). Kolmas, Riikka Pakarinen (ent. Manner) on nouseva uusi kyky, joka on tosin lopettamassa MEPin uran ensimmäiseen kauteensa.

Hankalassa paikassa paikassa esiin työnnetään puolueen vanhan isännän asemaan noussut Seppo Kääriäinen, jolla uskottavuus riittää isommistakin asioista puhumiseen. Sipilä voi olla ympäripyöreämpi, kun Kääriäinen muistuttaa tanakasti omille ja muillekin, että ei tässä nyt kuitenkaan NATOon mennä. Paavo "Minä osaan puhua lyhyesti" Väyrynen on tietysti myös Keskustan kokeneimpia, ellei kokenein ulko- ja turvallisuuspolitiikan osaaja. Mutta aika hankalaa nähdä hänen saavuttavan uutta uskottavuutta hukattuaan uskomattoman presidentinvaalien comebackinsa.

Sipilän puheenvuoro nojasi vahvasti hänen omiin vahvuuksiinsa ja oikeastaan varoi hyvin tarkkaan ottamasta kantaa oikeastaan mihinkään ajankohtaisiin kysymyksiin. Kahdenvälisiä tai muunkaanlaisia virallisia valtioiden välisiä suhteita tai niiden tilaa ei mainittu. EU sai nuuskaa maltillisesti ja melkoisen rakentavastikin. Erityisesti Sipilä varoi ottamasta lainkaan kantaa puolustuspoliittiseen puoleen, vaan keskittyi tiukasti ulko- ja kauppapolitiikkaan. Ainakin Niinistö oli varmasti tyytyväinen Sipilän talouden korostukselle. Sipilän historiaviittaukset ulottuivat vain muutaman kymmenen vuoden taakse ja nekin koskivat lähinnä taloushistoriaa.

Sipilän perusviesti oli, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on liian jäykkää ja sen pitäisi pystyä reagoimaan nopeammin ja perusteellisemmin nyt eteen tuleviin haasteisiin, jotka samalla ovat myös melkoisia mahdollisuuksia. Sipilä korosti tuttuun tapaansa (menestyksellistä) taustaansa yritystoiminnassa ja avoimesti kertoi ammentavansa ajatuksia sieltä. Myös Sipilän filantropia paistoi puheenvuorosta läpi.

Tavallaan Sipilän puheenvuoro oli johdanto Oy Suomi Ab:n uuden liiketoimintasuunnitelman laatimiseen. Siinä kartoitettu vahvuudet, heikkoudet, uhat ja mahdollisuudet. En ihmettelisi, jos puheenvuoron ensimmäinen hahmo olisi kirjattu SWOT-nelikenttään. Sipilä on miettinyt, että mihin me kykenemme ja mitä tarvitaan tulevaisuudessa. Sen jälkeen on tehtävä strategiset päätökset ja taattava riittävät resurssit niiden toteuttamiseen.

Sipilän ehdottamaa toimintatapaa voisi nimittää ketteräksi ulko- ja turvallisuuspolitiikaksi ja sitä hahmoteltiin tässä blogissa jo aiemmin. Yhteneväisyydet esittämieni näkemysten ja Sipilän vastaavien kanssa ovat erittäin suuret, mutta se ei ole mikään ihme. Kun itse mietin, että mistä nuo elementit olin kaivanut, niin kyllähän ne on ammennettu niistä monista liiketoiminta-alueista, joihin olen työssäni copynä saanut tutustua. Ketteryydessä Kultarannassa puhui myös itse ketterä rauhanlähettiläs Pekka Haavisto, joka kritisoi Ulkoministeriön virkamiehiä liian tiukasta budjetoinnista. Jos haluaa olla maailmalla aktiivinen yllättävien mahdollisuuksien avaamisessa, on sitä varten varattava erikseen rahaa. Sipilä ei puolestaan ottanut kantaa resurssikysymyksiin, mutta menestyneenä liikemiehenä varmasti tietää, että "you have to spend money to make money."

Kettetyys edellyttää rahan ohella vahvaa poliittista mandaattia toimintatavalle ja kovahermoista johtamista. Nykyisessä hallituksessa vahvaa mandaattia ei ole oikein millekään uudelle asialle, sillä laaja hallituspohja on niin tiukasti sidoksissa hallitusohjelmaan. Ketteryys ei yksinkertaisesti ole nyt sisäpolitiikan takia ulkopolitiikan vaihtoehto. Ulkoministerin lisäksi Ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan pitää ketterää ulkopolitiikkaa toteutettaessa olla valmiit ottamaan rohkeitakin askelia. Myös Ulkoministeriön vahvalle traditiolle ketteryys voi olla kova paikka, mutta päällikkövirastona sen sentään pitää olla mahdollista.

Varoittavaksi esimerkiksi erittäin epäketterästä toiminnasta voisi nostaa Euroopan Unionin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan. Toki jäsenmaat eivät kirjavine etuineen ole paljoa tilaa antaneetkaan, mutta ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja ja Euroopan komission varapuheenjohtaja Catherine Ashton ei kovinkaan hyvin ole onnistunut tehtävässään. Periaatteessa sama tilanne kuin YK:ssa, hyvät aikeet kariutuvat kansakuntien ajaessa omia etujaan.

Juha Sipilän anti suomalaiselle yhteiskunnalle voi olla nimenomaan hänen tuoreissa näkökulmissaan ja johtamiskyvyissään. Noin pitkälle ei päästä vain myhäilemällä, mutta Sipilän suosio nojaa varmasti hyvin pitkälle hänen maanläheisyyteensä, joka ei kuitenkaan estä ajatuksenlentoa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa hän ei vielä ole kynsiään päässyt näyttämään, mutta luulenpa senkin ajan koittavan. Ja toivon totisesti hänen pitävän kiinni nyt esittämistään ajatuksista ja toimintatavoista.

Lisäys 22.6. Tämän puheen hieman pidempi versio löytyy Paasikivi-seurassa pidetyistä puheista. Tässä 15.5.2013 pidetyssä pidemmässä puheessa on mukana myös puolustuspoliittisia kannanottoja.

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Kultaranta: Keskellä kolmatta maailmansotaa



Aion lähiaikoina ruotia laajemminkin Kultaranta-keskustelujen antia, asia kerrallaan. Kirjoitukset ovat siis minun tulkintojani ihmisten sanomisista ja sanomista.

Presidentti Niinistö hätkäytti ainakin minua käyttämällä termiä kolmas maailmansota. Se hätkähtäminen on henkilöhistoriallinen sukupolvikysymys, sillä meille 60-luvulla syntyneille presidentti oli Kekkonen ja kolmas maailmansota ydintuhon aiheuttama maailmanloppu. Nyt kolmatta maailmansotaa käydään Niinistön mukaan markkinatalouden keinoin.

Itselleni talous osana turvallisuuspolitiikkaa ja nimenomaan keinona kamppailla tavoitteiden puolesta avautui tästä uudella tavalla. Se sujahti hyvin näppärästi osaksi sitä koko turvallisuuspoliittiista pohdintaani käynnistänyttä havaintoa, että kansallisvaltiot elävät tänä päivänä taukoamattomassa kamppailussa, jopa konfliktissa. Tässä kaikkialla koko ajan käynnissä olevassa, portaattomasti voimaltaan säätyvässä toiminnassa talous on itse asiassa olennainen osa diplomatian, info-operaatioiden, tiedustelun ja muiden pehmeämpien keinojen ohella. Kaikki keinoja käydä kolmatta maailmansotaa, jossa tärkein aselaji näyttää olevan rahasta kamppaileva yritystoiminta.

Viime aikoina tämä globaali kamppailu on tullut yhdellä tavalla näkyväksi USAn Prism-ohjelman paljastumisen myötä. Vastaavia ohjelmia on varmaan hyvin monella maalla, lähtien jo viime vuosituhannelta asti pyörineestä Echelonista. Nythän kohua nostetaan ihmisten yksityisyyden suojasta, mutta kyllähän teollisuusvakoilu on varmasti se pahempi paikka käytännössä. Sekin osa talouden keinoin käytävää kolmatta maailmansotaa.

Kultaranta-keskusteluissa ilahduttavaa oli henkilökohtaisuuden tunnun poissaolo. Ihmiset eivät siis pyrkineet loukkaamaan eri mieltä olevia ja myös pyrkivät olemaan ottamatta itseensä erilaisia mielipiteitä. Ainoa poikkkeus tästä oli kun puhe kääntyi kaupankäyntiin ja moraaliin. Heidi Hautala sai osakseen välihuutoja ja itse olin ainakin aistivinani lähes vihamielisyyttä hänen puhuessaan eettisyyden ja kaupankäynnin suhteesta. Ehkä tämäkin kuvaa sitä, että kaupankäynti ei ole enää vain tapa tuottaa hyvinvointia, vaan se mielletään kansakunnan kohtalonkysymykseksi. Kaupan hankaloittaminen ei ole vain taloudellinen kysymys, vaan se, varmaankin tiedostamattomasti, tulkitaan jopa jonkinlaiseksi petturuudeksi. Jokainen tehty vientikauppa tuntuu olevan voitettu taistelu talouden keinoin käytävässä kolmannessa maailmansodassa.

Kultaranta-keskusteluissa oli mukana lukuisia yritysjohtajia ja talouselämän edustajia, mukaan lukien aina huomiota herättävä Björn Wahlroos. Eivät yritysjohtajat ennen olleet ulko- ja turvallisuuspolitiikan ytimessä. Kekkonen käski ja vuorineuvokset tekivät. Nyt vuorineuvokset, eivät tietenkään käske, mutta esittävät painokkaasti tarjoamiinsa työpaikkoihin ja verotuloihin perustuvia toiveita Suomen ulkopolitiikalle ja sen johdolle. Toki osansa tässä on silläkin, että Halosen aikana suhde ay-taustaiseen ja ihmisoikeuksiin voimakkaasti panostavaan presidenttiin ei varmaankaan elinkeinoelämän kannalta ollut toimivin mahdollinen. Niinistö sen sijaan on pitkän uransa aikana ehtinyt tutustua varmaan kaikkiin keskeisiin toimijoihin ja hänellä on niin läheiset suhteet elinkeinoelämään kuin on tarpeen. Ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb totesi päätoimittaja Matti Posion twiitin mukaan, että "Diplomatian koko merkitys muuttuu. Ulkopolitiikka on bisneksen mahdollistamista Suomelle."Näin voimme käydä mahdollisimman menestyksellisesti talouden keinoin käytävää kolmatta maailmansotaa.

Eräs Kultaranta-keskustelujen suurista aiheista oli maamme liittoutumattomuus ja sen tila. Tästä käytiin heti alussa napakka sananvaihto, kun nuori radikaali Li Andersson kysyi haastavasti kuinka liittoutumaton Suomi on? Siihen vastasi vanha radikaali, ulkoministeri Erkki Tuomioja "Sopivan liittoutumaton." Tämä sananvaihto jälleen päätoimittaja Posion twiiteistä poimittuna. Jos meidän on hahmotettava olemassaolomme turvallisuutta ja tulevaisuutta nimenomaan talouden näkökannalta, on kysymys liittoutumisesta ihan toisenlainen kuin miten olemme tottuneet asiaa ajattelemaan. Kylmän sodan aikana puolueettomuus/liittoutumattomuus oli kahden konfliktissa olevan osapuolen välillä selviämistä. Tai itse asiassahan meidän voidaan tavallaan katsoa olleen sotilaallisesti liittoutuneita, sillä YYA-sopimuksessa oli kohta, jossa avunanto ulottui myös sotimiseen. Nythän meillä on samantyyppinen tilanne NATOn ja EU:n kanssa. Meille on luvattu turvaa, jopa sotilaallista sellaista, mutta pidämme itseämme liittoutumattomina. Mutta jos kerran olemme jo osa maailmanlaajuista konfliktia, niin mihin kohtaan liittoutumattomuutemme asettuu? Mitä tekevät liittoutumattomuudellemme WTO, Maailmanpankki, EKP tai lukuisat muut talouteen liittyvät monikansalliset ja kahdenväliset taloussopimukset? Entä suhteemme monikansallisiin suuryrityksiin, solmimmeko liittosopimuksia joidenkin kanssa ja vierastamme tarpeen tullen toisia? Onko liittoutumattomuus ylipäätään merkityksentä, koska talouden keinoin käytävässä kolmannessa maailmansodassa sodan osapuolten kokoonpano vaihtelee koko ajan?

Eihän talous kaikkea tietenkään ratkaise, mutta varmasti yhä enemmän. Joka tapauksessa on selvää, että jos me tosiaan olemme keskellä markkinatalouden keinoin käytävää kolmatta maailmansotaa, niin meillä on paljon mietittävää.  Lähtien jo siitä, että onko tämän tulkinnan ottaminen keskeiseksi pohjaksi yhteiskuntamme varustamisessa ja ulko- ja turvallisuuspolitiikassa oikein ja järkevää.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Kultarannan keskustelut II


No niin, nyt ovat Kultaranta-keskustelut ohi. Ainakin tältä vuodelta. Verenpainekin nousi aika lailla loppua kohti, mutta vain siitä syystä, että YLE Areenan lähetys pätki pahasti.

Aamun puheenvuorot menivät minulta melko tavallaan kokonaan ohi töiden takia, mutta ainakin Sipilän puheenvuoro herätti huomiota. Siinä Sipilä kuvasi isolla pensselillä tilannetta ja itse asiassa kuvasi jotain, joka vastaa aika pitkälti sitä mitä tässä blogissa on nimitetty ketteräksi ulkopolitiikaksi. Sama teema oli esillä monissa muissakin puheenvuoroissa illansuussa, kun ryhmien keskusteluja purettiin.

Professori Hiski Haukkalan alustuksessaan esittämä kysymys siitä, että olemmeko kuinka tiivis osa Pohjoismaita, oli minusta erittäin tärkeä. En tiedä ihan tarkkaan miksi, mutta intuitiivisesti uskon tuota ajatusta seuratessa löytyvän jotain merkittävää. Tähän palaan varmasti. Toinen bloggausta varten itävä aihe on liittoumattomuuden määritteleminen, vaikka se onkin pahimpia epätoivojankkaus-aiheita turvallisuuspolitiikassa. Mutta sen tärkeämpää olisi pystyä sitä aukomaan. Myös uuden ja vanhan maailman rinnakkaiselo turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta haastaa pohtimaan.

Päätöskeskustelussa oli pääosin hyvin harvinaista rentoutta, joka vastaanottajan luottamustasosta riippuen kertoi joko tapahtumassa syntyneestä yhteishengestä tai sitten eliitin salakähmäisestä tavasta sopia asioita kansan selän takana. Olin ilahtunut siitä, että moni moderaattori nosti esiin tarpeen jatkaa tapahtumaa. Samalla olin aistivinani eri puhujilta jonkinlaista helpotusta siitä, että ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua oli mahdollista käydä järkevillä tavoilla, vaikka asioista oltiin eri mieltä.

Ainoa ihan oikeasti verenpainetta keskustelijoilla nostanut aihe näytti olevan kaupanteon ja moraalin suhde. Presidentti Niinistö vaikutti suorastaan hieman traumatisoituneelta saamastaan palautteesta vienninedistämismatkoistaan. Veikkaisin, että sekä presidentin että yritysten edustajien kohdalla kyse oli siitä, että moraalisena itseään pitävälle ihmiselle on kova pala jos häntä pidetäänkin moraalittomana.

Palaan luonnollisesti keskusteluihin jahka saan purettua aatoksiani ja myös ohimenneitä osia julkisesta keskustelusta. Hyvin suurella mielenkiinnolla myös odottelen pääkirjoituksia ja analyysejä, joita paikalla olleet toimittajat jo varmasti hahmottelevat.

Edelleen muuten kannattaa seurata James Mashirin blogia, johon hän päivittää jatkuvasti lisää Kultaranta-keskusteluihin liittyvää.

Twitterin kautta välitettiin presidentti Niinistön lupaus, että raportti ja jatkoa seuraa. Erinomaista. Kiitos kaikille tapahtuman mahdollistaneille ja ennen kaikkea kiitos presidentti Niinistölle.





sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Kultarannan keskustelut I


No niin, tasavallan presidentti avasi Kultaranta-keskustelut. Puhe alkoi hieman ennen seitsemää, mutta YLE Areena aloitti lähetyksensä täsmällisesti. Niinistö kävi käsiksi heti tunnepuoleen, joka oli erinomainen asia monin tavoin. Hän teki sen hienosti, tunnustaen että tunne on periatteessa positiivinen asia, mutta nyt se vain on estänyt järkevää keskustelua. Tunnustetut ja tunnistetut tunteet ovat helpompia käsitellä

Niinistön puheen sävy oli minusta hyvä. Asiaa, mutta suorapuheisella nuotilla. Erityisen iloinen olin Niinistön lopussa esittämästä vaatimusta virkamiehille esittää suorasanaisia omia näkemyksiään "vaikka sopien, että kyseinen ministeri sulkee korvansa." Tämä oli samalla vahva esimerkki muillekin avautua rehellisesti. Toivottavasti osallistujat vastaavat huutoon ja heittäytyvät keskusteluun. Nyt on oman nahan varjeleminen osallistumisessa pelkuruutta ja petturuutta, jos oikein ilkeästi sanon.

YLE, jolta vaadin aina paljon, lähti ikävä kyllä vahvistamaan juuri sitä ohipuhumisen ja poteroista huutelun asetelmaa, josta Niinistö toivoi päästävän pikkuhiljaa irti. Jos tällaiseen tapahtumaan halutaan osallistaa kansalaisia verkkokeskustelun kautta, niin otsikointi "Hivutetaanko Suomea kohti sotilasliittoa?" takaa keskustelun ehkä runsaan määrän, mutta taatusti matalan laadun. Onhan tämä vaikea asia, mutta pitääkö alhaiselle ja perusteettomalle pelottelulinjalle lähteä saadakseen ihmiset osallistumaan. Minä en äänestänyt Niinistöä enkä minä kannata Suomen liittymistä NATOon, joten minulla ei tämän lähestymistavan arvioimisessa kelvottomaksi ole todellakaan omaa lehmää ojassa.

Kansa on karttuisalla kädellä kysellyt ja kommentoinut tilaisuutta ja ainakin keskustelujen verkkosivulle on nostettu asioita ja kysymyksiä, mukaan lukien yksi omanikin. Joka mieltä lämmitti. Sivuilla ei kuitenkaan varsinaisesti kerrota käytetäänkö kysymyksiä keskusteluissa. Toivottavasti kyse ei vain ole jonkinlaisesta tyhjästä osallistamiseleestä, joka tehdään vain vaikutelman takia.

Kovasti olisin mielelläni jatkanut asian seuraamista Kultarannassa. Ymmärrän toki Chatham House rulesin käytön keskustelun vapauttamisessa, mutta kovasti olisi ollut mukavaa seurata. Joka tapauksessa toivon raportoinnin keskustelusta olevan kattavaa ja James Mashirin tapaan toivon luvassa olevan jotain syvempääkin jatkoa keskustelulle, Kultaranta Papers vaikkapa. Tuonne Mashirin Random Thoughts -blogiin kannattaa kurkata jo senkin takia, että siellä on äärimmäisen kattava pohjustus koko tapahtumasta.

Tästä se lähtee, katsotaan mitä tapahtuu.

Tarkennus 20.14: Siellähän se seisoo Kultaranta-keskustelujen sivulla, että "Yleisön ennakkoon lähettämiä kysymyksiä hyödynnetään Kultaranta-keskustelujen aikana työryhmissä." Meni vain ohi, pahoittelut.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Vaihtoehdot on tehtävä

Työssäni mainostoimistossa olennainen osa prosessia on tiedon keräämisen ja tiivistämisen jälkeen esittää asiakkaille erilaisia vaihtoehtoja vastata heidän tarpeeseensa. Usein asiakkaalla voi olla voimakaskin oma näkemys siitä, millä keinoin asia tulisi ratkaista. Jos esittelemme yhden meidän kehittämämme uuden ratkaisun suunnan, seurauksena on usein torjunta. Se asiakkaan oma, usein tiedostamaton ratkaisumalli painaa taustalla niin, että uusi tapa tuntuu mahdottomalta hyväksyä. Toisaalta asiakashan on tullut luoksemme juuri sen takia, että ei pysty enää innovoimaan itse tarpeellisia asioita.

Käytännön ratkaisuna tähän tilanteeseen on se, että työstämme erilaisia lähtöjä, joiden uutuuspitoisuus vaihtelee. Yksi on usein hyvinkin konservatiivinen, toinen irtoaa jonkun verran entisestä ja yhden pitää aina olla uusia uria hyvin tarmokkaasti urkova ns. farout-malli. Yllättävän usein asiakas pystyy vaihtoehdot saatuaan punnitsemaan hyvinkin järkevästi mikä on hänen liiketoiminnalleen paras mahdollinen ratkaisu. Ja se ratkaisu on usein juuri se farout-malli. Vanhasta irtautumiseen tarvitaan erilaisten ehdotusten synnyttämä perspektiivi. Toisaalta se perspektiivi voi myös kertoa vastaansanomattomasti sen, että vanha linja toimii parhaiten. 

Suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa meillä on tällä hetkellä käytössä malli, joka on hapantumassa käsiin. Jos Suomen turvallisuuspolitiikka olisi firma, niin voisi sanoa, että yrityksen tuotteet ovat sinällään edelleen kuranttia tavaraa, mutta yrityksen kyky valmistaa niitä on romahtamassa. Nyt voimassa olevan strategian edellyttämiä investointeja ei olla valmiita tai ei ehkä edes pystytä tekemään, mutta strategiaa ei silti haluta vaihtaa. Sotilaallisesti liittoumaton, koko maan kattava uskottava puolustus on vailla rahoitusta. Ennemmin tai myöhemmin tämä ristiriita käy kalliiksi. 

Jos minä saisin päättää, niin nyt koottaisiin erilaisissa porukoissa erilaisia ratkaisumalleja Suomen turvallisuuspoliittisen linjan vetämiseksi. Pohjatietoa on vaikka kuinka paljon, se on vain koottava yhteen. Näistä ideoista kirkastettaisiin kolme, neljä vaihtoehtoa, joiden perusteella olisi mahdollista keskustella tolkullisesti. Asiantuntijoiden silmissä tällainen ehdotus voi vaikuttaa hassulta, sillä he pystyvät lonkalta luettelemaan joukon erilaisia turvallisuuspoliittisia linjavalintoja. Mutta vähänkään laajemmissa kansalaispiireissä tätä ymmärrystä erilaisista vaihtoehdoista ei tällä hetkellä ole. Julkinen keskustelu paitsi synnyttäisi päätöksentekoon tarvittavaa perspektiiviä, myös jalostaisi ehdotuksia eteenpäin.

Perinteisesti on ollut puolueiden tehtävä luoda ja esittää uusia ratkaisutapoja ja ehdotuksia, mutta turvallisuuspoliittisen keskustelun kipeyden takia se ei näytä nyt luonnistuvan. Täydellistä uutta ratkaisua ei ikinä löydy, mutta se paras mahdollinen on kyllä löydettävissä. Se vaan vaatii avoimen mielen ja suopean hengen mahdollistamaa runsasta keskustelua.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

NATO-kyselyn tuloksista



"Kaiken viisauden alkuna on tosiasiain tunnustaminen."

Ihmisen kyky luoda ehjää poliittista näkemystä on varsin rajoitettu. Vain hieman karrikoiden on tyypillistä, että enemmistö ihmisistä vaatii veroja alas ja julkisia palveluja ylös. Tämä ajatus järsi taas nilkkaani kuin luin uutista YLEn tuoreesta NATO-kyselytutkimuksesta.

Kuten olen aiemminkin toitottanut, on muuten niin toimivassa suomalaisessa pragmaattisuudessa kummallinen aukko maanpuolustuksen kohdalla. Tämä tutkimus vahvistaa tämän kolmannen kysymyksen kohdalla. Siinä kysytään, että jos Ruotsi liittyisi NATOon, niin pitäisikö Suomenkin.

Asiantuntijapiireissä ollaan ymmärtääkseni vahvasti sitä mieltä, että Ruotsin jäsenhakemus NATOlle olisi monista pätevistä syistä melkoinen tyrkkäys Suomellekin vastaavaan toimintaan. Tämän näkemyksen olisi olettanut näkevänsä myös kansalaisten vastauksissa, vaikka ihan vain pikkuriikkisenkin. Mutta päinvastoin: NATOn kannatus tipahti siinä tapauksessa vielä yhden prosentin ja EI-äänet vielä nousivat EOS:n kustannuksella seitsemän prosenttiyksikköä. Tuossa on minusta jopa pientä Ruotsiin kohdistuvaa primitiivireaktion makua.

Jos Ruotsi päättäisi hakea NATO-jäsenyyttä, niin minusta meidän ulko- ja turvallisuuspoliittiset päättäjämme olisivat kädettömiä tolloja, jos eivät harkitsisi vakavasti samaa. Vaikka olenkin sotilaallista liittoutumista vastustava aseistakieltäytyjä, niin joku reaalipolitiikan taju on säilytettävä. Tai ainakin vastuunalaisilla paikoilla niin on tehtävä.

Optimistisesti ajattelen, että jos pystyisimme käymään laajaa ja tolkullista turvallisuuspoliittista kansalaiskeskustelua, niin syntyisi parempi kuva realiteeteistä sekä ennen kaikkea varmasti kehittyisi uudenlaisia ajatuksia Suomen turvaamiseksi tämän ajan aallokoissa. Myös ratkaisujen taloudellinen puoli voitaisiin käydä läpi. Siksi nostan jälleen esille sen ajatukseni, että valtion olisi hyvä varata rahaa ja muita resursseja aidon kansalaiskeskustelun käynnistämiseksi. Näin tehtiin ennen EU-kansanäänestystä ja kyllä minä nykyisen tilanteen rinnaisin siihen. Nyt on keskusteltava, kehiteltävä näkemyksiä ja eri vaihtoehtojen kautta löydettävä se enemmistön kannattama linja tulevaisuuteen.  Ja sen linjan soisin olevan tosiasioille perustuva.






torstai 13. kesäkuuta 2013

Kohti Kultarantaa VI


Jos minulla olisi tilaisuus puhua Kultarannan keskustelijoille, sanoisin jotain tällaista: 

Arvoisat Kultarannan keskustelijat!

Tämä keskustelutilaisuus ei olisi parempaan aikaan voinut olla, sillä nyt meidän on rauhallisesti mutta päämäärätietoisesti pystyttävä ensin keskustelemaan ja sitten päättämään kansakunnan linjasta suhteessa ulkomaailmaan. Tällaisissa asioissa ei passaa hätäillä, mutta hosumista suurempi vaara lienee tuudittautua vanhaan ja antaa maailmanmenon sitten iskeä muutoksella äkillisesti silmille. Koska niin se valmistautumattomalle väkisinkin tekee. Ja saattaa tehdä valmistautuneellekin.

Historiamme taakkana on ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu monin tavoin hankalaa. Siksi toivon teiltä suurta malttia ja ymmärrystä toisianne kohtaan. Jos näiden kahden päivän aikana jaksaisitte uskoa, että erilaisia näkemyksiä esittävät ihmiset ovat ihan yhtä lailla isänmaan asialla kuin tekin. Rohkenisin jopa ehdottaa, että Kultarannassa ei keskusteltaisi politiikan hengessä, vaan enemmän ekumeeniseen tapaan, etsien sitä mikä yhdistää. Sillä tulee vielä sekin aika, että asioista keskustellaan isoillakin kirjaimilla, mutta silloin meillä voisi olla enemmän ja parempia argumentteja käytössämme nyt harjoitetun suopeuden myötä. Nyt on on aika hahmotella vaihtoehtoja, jotta pääsemme niistä keskustelemaan ja sitten päättämään, ehkä jopa kansanäänestyksessä asti. Stereotypioiden lietsominen, toisen näkökantojen ja perusteiden lähtökohtainen mitätöiminen ja muut niin ikävän yleiset toimintatavat ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa tuskin häivävät kokonaan, mutta ei anneta niiden hallita.

Itseäni on harmittanut erityisesti se, että poliitikot ovat olleet varsin vaitonaisia näistä asioista. Toki se on hyvin ymmärrettävää, sillä palaute vähnkään omaperäistä ajattelua sisältävissä puheenvuoroissa on varmasti ikävää. Ja toisaalta kovin harva palkitsee poliitikkoja syvällisemmästä turvallisuuspoliittisesta pohdinnasta. Mutta jos nyt vihdoin olisi aika kypsä avata portit vilkkaalle, älykkäälle ja moniääniselle keskustelulle.

Tässä seisahtaneessa tilanteessa meillä on käsiteltävänä monia asioita. Omassa pesässämme meillä on puitavana ulkopoliittisen koneistomme tila ja toimintatavat. Turvaneuvostohaku toimii tässä varmasti hyvänä herätteenä, sillä jos tosiaan haluamme olla aktiivisia, on löydyttävä uusia tapoja toimia. Itse pidän mahdollisena, että mietimme mahdollisuutta rakentaa kanssakäuymisemme ulkomaailman kanssa ketteryyden perusajatukselle. Se on ohjelmistokehityksessä käytetty toimintatapa, jossa määriteltyihin tavoitteisiin pyrittään pienin askelin, jatkuvasti valmiina muuttamaan toimintaa paremmin päämäärää palvelevaksi. Tällainen ketterä ulko- ja turvallisuuspolitiikka on meille tavallaan tuttua suomettumisen ajoilta, kun käytimme kaikki lahjamme idän ja lännen väissä toimimiseen. Nyt ketteryydelle on valtavasti paljon enemmän mahdollisuuksia.

Ketteryys on yksi vaihtoehto lähteä rakentamaan uudenlaista linjaa. Toinen vaihtoehto on pysytellä siinä missä nyt olemme. Väleissä Venäjän kanssa, eurooppalaiseen projektiin syvästi sitoutuen ja NATOn ovensuussa kärkkyen, ajatuksena livahtaa sisälle tiukan paikan tullen. Tämä asetelma on nyt hyvä. Mutta se ei takaa sitä, että onko se hyvä tai edes mahdollinen tulevaisuudessa. Kolmantena vaihtoehtona on sotilaallinen liittoutuminen NATOssa. Ruotsissa ja vähän meillä käy keskustelu asiasta ja tässä me olemme kytköksissä. Emme ehdottomasti, mutta aika tavalla. Toivon että valtiojohdoillamme on sen verran hyvät suhteet, että mitään isompia yllätyksiä emme joudu kokemaan. Muitakin vaihtoehtoja on, täytyy olla ja niitäkin pitää nyt etsiä ja hahmotella. Monista vaihtoehtoista kyllä siilautuvat esiin ne parhaimmat.

Puolustuspolitiikassa keskustelu on keskittynyt paljolti sotilaalliseen liittoutumisen mahdollisuuden ohella asepalvelukseen ja asevelvollisuuteen. Itse olisin sitä mieltä, että meillä tulisi olla sukupuolineutraali kansalaispalvelus, jonka osa suorittaisi aseellisena osittain tai kokonaan. Siviilipuolella nuoriso puolestaan koulutettaisiin tehtäviin ja taitoihin joiden avulla yhteiskunnastamme tulee kestävämpi. Maanpuolustus tulee todennäköisemmin tapahtumaan ihan muualla kuin juoksuhaudoissa, joten kansakunnasta täytyy löytyä uskoa ja osaamista kestää poikkeusoloja. Kyberistä vanhustenhoitoon, nykyisenlainen yhteiskunta tarvitsee haavoittuvuudessaan hermonsa hallitsevia ja osaavia ihmisiä.

Kysymys ei kuitenkaan ole vain siitä, mitä me teemme ja mihin kehitymme. Naapurimme Venäjä on ja pysyy tuossa vieressä, isona, itse asiassa valtavana ja arvoituksellisena kuten aina. Maan sisäinen kehitys on ollut huolta herättävää ja se näyttää säteilevän myös maan toimintaan kansainvälisillä kentillä. Sisäinen epävakaus on vielä varsin piilossa, mutta paljon ikävää tapahtuu. Ihan miten vain ikinä ratkommekin asioita, meidän on pyrittävä ymmärtämään Venäjää. Se maa tarjoaa paljon hyviä syitä pelätä, mutta myös valtavasti syitä rakastaa sitä. Näkyvillä oleva viisumivapaus tulee joka tapauksessa yhdessä arktisen muutoksen kanssa kytkemään varsinkin eteläisen ja itäisen Suomen kiinteäksi osaksi Pietarin talousaluetta. Nytkin Venäjä väläyttelee silloin tällöin etupiiriajattelua, mutta ehkä hekin ymmärtävät pehmeän voiman pikkuhiljaa turvaavan maan länsirajat paremmin kuin kova, sotilaallinen voima. Toki tämä edellyttää luopumista piiritetyn maan paranoiasta, joka ikävällä tavalla pilkahtelee esiin venäläisessä ulkopoliittisessa ajattelussa.

Saksa on vihdoin vapautumassa menneisyytensä syntien myötä kantamistaan kahleista ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Taloudellisen asemansa myötä Saksalla on paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin se suostuu käyttämään. Sopivissa kumppanuuksissa Saksa kuitenkin voi laittaa koko painonsa asioiden taakse, sehän nähty eurokriisin eri vaiheissa. Saksa voi olla meillekin kumppani erilaisissa vaihtoehdoissa. Saksan vieressä Puola kasvaa ja aikoo ilmiselvästi ottaa asemansa keskisen itä-Euroopan voimatekijänä. Puola panostaa sotilaalliseen voimaansa, joka on poikkeukseliista kaikkialta säästävien eurooppalaisten maiden keskuudessa. Saksalle, Puolalle ja Baltian maille on yhteistä se, että ne NATO-maina ovat  suuntautuneet itään. Eteläisemmässä Euroopassa pohjoinen Afrikka ja Lähi-itä ovat toiminnan suuntia. Tämä kahtiajako yhdessä Yhdysvaltojen taloudellisen ja muunkin haluttomuuden kanssa voi heikentää NATOa sisäisesti.

Globaalit voimasuhteiden muutokset ovat tällä hetkellä omiaan heikentämään YK:n valmiuksia. Se kaikkine alajärjestöineen tekee edelleen valtavasti hyvää, mutta kyseessä on kuitenkin organisaatio, jonka toimintakulttuuri ja rakenne ovat perustuneet kylmän sodan asetelmille. Suuri YK-uudistus voisi olla osa Suomen aktiivistä ulkopolitiikkaa. Tehtävä olisi toivoton, mutta kai harva uskoi ETYKinkään toteutuvan. Saatika sitä, mitä kaikkea se kenties laittoi liikkeelle.

Näiden pohdiskelujen myötä haluan toivottaa Kultarannan keskustelijoille viisautta, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea kykyä erottaa olennainen. Ajatelkaa, puhukaa, heittäytykää.

Aiemmat kirjoitukseni asian tiimoilta:








sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Kohti Kultarantaa V




Taloa katsoessaan arkkitehti näkee tyylisuunnan, mittasuhteita ja materiaalivalintoja. Kirvesmies kiinnittää huomionsa rakenteisiin ja kuntoon. Kiinteistövälittäjä antaa todennäköisesti talolle mielessään hyvin nopeasti huntturahinnan ja keskeiset myyntiargumentit. Palomies huomaa
turvallisuusasiat, lukkoseppä lukituksen, siivooja ikkunoiden puhtauden ja niin edelleen. Jokainen katsoo maailmaa omasta näkökulmastaan, huomaten tiettyjä asioita ja ennen kaikkea jättäen paljon huomioimatta.

Tämä sama koskee myös turvallisuuspolitiikkaa. Me olemme alttiita huomaamaan ja ymmärtämään asioita, jotka ovat meille läheisiä, mutta yhtä helposti jätämme huomiotta meille tuntemattomat tai näkemystämme vastaan sotivat asiat. Vaikeammaksi tämän sulkemisen tekee se, että joudumme tekemisiin toisella tavalla maailmaa hahmottavien kanssa. Tämä on itse asiassa minusta ehkä jopa tärkein syy järjestää Kultarannan Turpokäräjien tapainen tapahtuma. Toivottavasti paikalla on myös niin sanottujen tyhmien kysymysten kysyjiä, jotka kyseenalaistavat riittävästi eli paljon.

Kultarannan keskusteluihin on nyt viikko aikaa. Presidentin kanslia tiedotti jo alustajistakin. Heitä ovat Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson, EVA:n johtaja Matti Apunen, kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala, kansanedustaja, keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä sekä ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja. Anderssonia lukuunottamatta alustajat ovat (syystäkin) hyvin vakiintuneita yhteiskunnallisia keskustelijoita ja Anderssonkin on jo melko lähellä tätä asemaa. Kokoomuksella ei myöskään ole omaa puhujaa, mutta Matti Apusen voi uskoa edustavan hyvin pitkälle kokoomuslaista tapaa hahmottaa asioita. Anderssonin taas voi ajatella edustavan radikaalimpaa, kansalaisjärjestöistä nousevaa idealismia. Kokonaisuutena alustajien kirjo kertoo siitä, että tervehenkistä laaja-alaisuutta on luvassa.

Missään ei ole kerrottu, kuka keskustelua johtaa. Hänen roolinsa tulee olemaan olennaisen tärkeä monestakin syystä. Ensinnäkin koolla on ihmisiä erilaisista ympäristöistä ja he ovat erilaisen keskustelukulttuurin ja kielenkäytön edustajia. En tiedä onko kutsuttuja ohjeistettu jotenkin etukäteen, toivottavasti. Kultarannan keskustelujen merkitys ja sitä kautta tulevaisuus riippuu siitä miten hyvin paikalla olevat saavat jaettua ajatuksia keskenään. Viimeistään presidentti Niinistön avauspuheenvuoron soisin muistuttavan osallistujille, että yhteistä asiaa ajaa tällaisessa yhteydessä parhaiten suopealla hengellä kanssakeskustelijoita kohtaan. Vänkäämisen paikkojakin tulee vielä ja niitäkin tarvitaan.

Mielenkiinnolla myös odotan, julkaistaanko keskusteluista tai niiden pohjalta jokin aineisto, artikkelikokoelma tai vastaavaa. Joka tapauksessa toivon, että paikalla olevat twiittaavat ahkerasti ja purkavat mieltään myös jälkeenpäin kirjoituksissa.

Ennenkin lainaamani Bob Woodwardin juttu presidentti Obaman ja hänen nykyisen puolustusministerinsä Chuck Hagelin ensitapaamisesta 2009 on olennainen evästys Turpokäräjille. Hagel totesi silloin: "Nyt on muotoutumassa uusi maailmanjärjestys, jota me emme enää hallitse. Meidän täytyy kyseenalaistaa (ulkopolitiikassa) kaikki. Kaikki mitä diplomaatit ja sotilaat kertovat Teille, kaikki on kyseenalaistettava. Kaikki 10 vuotta vanhat oletukset ovat vanhentuneet. Teidän täytyy kyseenalaistaa roolimme. Teidän täytyy kyseenalaistaa asevoimamme. Teidän täytyy kyseenalaistaa se, mihin käytämme asevoimiamme."

Tästäkin on minun mielestäni kyse Kultarannassa. Muuttunut maailma edellyttää muuttunutta ajattelua ja toimintaa. Nyt sitä muutosta pitää uskaltaa ajatella ja hahmottaa. Toivottavasti osallistujat uskaltavat Kultarannan kesässä olla avoimia toisilleen ja uusille ajatuksille. Nyt kaipaa isänmaa ennakkoluulottomuutta ja avointa mieltä.

Aiemmat aiheeseen liittyvät blogimerkintäni:

Avoin kirje presidentille

Kohti Kultarantaa I

Kohti Kultarantaa II

Kohti Kultarantaa III

Kohti Kultarantaa IV



torstai 6. kesäkuuta 2013

Ketterä turvallisuuspolitiikka


Etsikkoaika on minusta sana, joka kuvaa hyvin Suomen turvallisuuspoliittista tilannetta tällä hetkellä. Etsikkoaikaan kuuluu sekä hämmennys että harkinta ja ennen kaikkea pyrkimys löytää paras mahdollinen ratkaisu. Paras mahdollinen voi löytyä vasta kun eri vaihtoehdot ominaisuuksineen ovat löytyneet. Ensin on siis löydettävä monta, jotta voisi löytää sen yhden. Vaihtoehdot ovat myös edellytys järjelliselle kansalaiskeskustelulle.

Twitterissä olen käynyt useammankin ajatuksia herättävän keskustelun turvallisuuspolitiikasta kv-politiikan emeritusprofessori Osmo Apusen kanssa. Hänen pitkä perspektiivinsä avaa usein mielenkiintoisia näkökulmia sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Hän korostaa että meidän olisi pidettävä mahdollisuuksiamme avoimina ja hyödyntää kylmän sodan aikana oppimaamme kykyä toimia ja sopeutua eri tilanteisiin, tietysti tässä ajassa toimivin tavoin ja asentein. Tällaiselle toimintamallille kiteytyi keskustelussa nimi ketterä turvallisuuspolitiikka (#kturpo).

Poimin määreen ketterä ohjelmistokehityksestä, jossa ketteryys on toimintatapa. Siellä ketteryydelle on ominaista ison projektin pilkkominen pieniin palasiin, runsas viestintä ja palaute sekä valmius muuttaa jatkuvasti toteutusta paremman lopputuloksen takaamiseksi.

Ketterä turvallisuuspolitiikka voisi olla yksi vaihtoehto Suomelle, jo ihan siitäkin syystä, että tavallaan me toteutimme sitä kylmän sodan aikana. Silloin tilaa liikkeelle ei ollut paljoakaan, mutta aika tarkkaan se käytettiin. Nyt tällaiselle toimintatavalle olisi paljon enemmän tilaa poliittisesti, kulttuurisesti ja välineellisesti. Poliittisesti olennaisia asioita ovat Venäjän tormistautuminen vaikutusvaltapyrkimyksissään, EU, NATO-kumppanuus, Pohjoismaisen yhteistyön paluu sekä arktisen alueen merkityksen näkyvillä oleva muutos. On olemassa myös lukuisa joukko muita kansainvälisen yhteistyön foorumeita, kuten YK alajärjestöineen ja ETYJ, joiden avulla on mahdollista edistää Suomen asemaa ja asioita kansainvälisillä areenoilla.

Kulttuurisesti tilaa ketterälle turvallisuuspolitiikalle antaa yhtenäiskulttuurisen, ylhäältä alas viestivän ja suljetun maailman asteittainen häviäminen. Kansallisvaltiot kirjavoituvat eri tavoin, viestintämahdollisuuksien kehittyminen on vahvistanut ns. yleisen mielipiteen asemaa päätöksenteossa ja kaikilta organisaatioilta vaaditaan luottamuksen edellytyksenä läpinäkyvyttää. Läntisessä Euroopassa tämä kaikki on jo totta mitä suurimmassa määrin, idempänä nämä ovat enemmän vielä muutoksen suuntia. Venäjällä ja osittain myös muissa entisen itäblokin maissa on vielä kokematta se henkinen ja kipeäkin murros, jonka läntinen maailma kävi läpi 1960-luvulla.

Välineellisesti ketterällä turvallisuuspolitiikalla on mahdollisuuksia valtaisasti. Muuttuva maailma tarjoaa koko ajan uusia tilaisuuksia, joihin tarttua. Jotain perin juurin ketterää on esimerkiksi ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin ideassa läppärisuurlähettiläistä ja Jarno Limnéllin ajatuksessa Suomesta kybermaailman rauhanvälittäjänä.

Suomalaisen yhteiskunnan hienoimpia piirteitä on jyrkän hierarkisuuden vähäinen määrä verrattuna useimpiin muihin maihin. Tämä tasavertaisuus antaa hyvän pohjan ottaa käyttöön ketteriä toimintamalleja. Osana turvallisuuspolitiikkaa ketteryyttä edustaa jo Tsetsenian vuorilta ja Irakin kyläteiltä vaikutteita ammentanut maavoimien uusi taistelutapa. Siinä pienet yksiköt toteuttavat parhaansa mukaan annettua yleistavoitetta juuri siihen tilanteeseen sopivin keinoin ja taustalta tarpeen tulleen annettavalla tuella. Tällaisia pieniä, hyvin varustettuja ja koulutettuja ryhmiä pitää meiltä löytyä, paitsi Puolustusvoimista, myös ulkoasiainhallinnosta.

Ketteryys turvallisuuspoliittisena toimintatapana vaatii paljon. Ensinnäkin se vaatii konsensuksen sekä tavoitteista että itse toimintatavasta. Ketterään toimintatapaan kuuluvat väistämättömästi harha-askeleet ja virheet. Ilman konsensusta toiminta voi jähmettyä virheiden välttelyn takia ja silloin on ketteryys kaukana. Minun saamani käsitys ulkoasiainhallinnon toimintakulttuurista ei niin kovin lupaavalta vaikuta tämän vaatimuksen suhteen, mutta huolellinen valmistautuminen ja sopiva uudelleenorganisoituminen auttanevat. Diplomatialla on pitkät ja arvokkaat perinteet, joissa on paljon kiinnipitämisen arvoista. Mutta on siellä varmasti luopumisenkin arvoisia asioita.

Ketteryys vaatii valtavasti tietoa ja avointa keskustelua. Tietoa on nykyään saatavissa mielin määrin, sen valikoiminen ja muokkaaminen on se haaste. Meillä on eri ministeriöiden hallinnonaloilla valtavat määrät tietoa, josta voisi olla apua turvallisuuspolitiikassa. Avoin keskustelu sisältäisi sen, että esimerkiksi ympäristöhallinnon puolelta voitaisiin syöttää idea tai jopa toteuttaa jokin ulkosuhteisiimme liittyvä operaatio. Ehkä näin käytännössä nykyään tapahtuukin. Myös mahdollisimman laaja kansalaiskeskustelu ja eläväinen akateeminen evästys tukevat ketteryyttä. Ketteryydellä kun ei tee mitään, jos ei ole uusia asioita ja ajatuksia ajettavaksi. Luovuuden ja innovaatioiden varaan on rakennettava tämäkin elämänalue. Unohtaa ei myöskään saa kansalaisjärjestökenttää, joka omalla toiminnallaan voi edistää Suomen asemaa maailmanlaajuisesti. Loistava esimerkki tällaisesta toiminnasta on ENO-verkkokoulu. Parhaimmillaan ketterä turvallisuuspolitiikka jaettuna visiona alkaa toteutua itsekseen.

Strateginen viestintä on ketterän turvallisuuspolitiikan tehon kannalta keskeinen väline. Minun mielestäni olisi lähes välttämätöntä perustaa ketterän turvallisuuspolitiikan tueksi "valtion viestintätoimisto", jossa eri taustoista tulevat alan ammattilaiset olisivat suunnittelemassa ja toteuttamassa toimintaa. Hyvä tarina voittaa melkein aina tylsän faktan ja se perusinhmillinen lähtökohta avaa paljon mahdollisuuksia.

Ketteryys turvallisuuspolitiikan perustana tarvitsee myös ainakin jonkinlaista ulkopuolista hyväksyntää. Itse olisin taipuvainen uskomaan, että asiassa kannattaisi lähteä liikkeelle isosti ja selväpiirteisesti. Symboliset eleet voivat olla tehokkaita, ajatellaanpa vaikka Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteiden resetointia jokunen vuosi takaperin. Ulostuloon tarvittaisiin niin näyttävää symboliikkaa kuin kovaa konkretiaakin.

Ketterä turvallisuuspolitiikkahan ei ota sinällään kantaa siihen mitä ajetaan. Toki se tässä hetkessä ja tilanteessa on selkeä vaihtoehto sotilaalliselle liittoutumiselle, mutta ei toisaalta sulje sitä varsinaisesti poiskaan. Olennaista on joka tapauksessa se, että ketterä turvallisuus voisi olla meille yksi tapa rakentaa turvallisuutta nykyisenkaltaisessa maailmassa. Tästä sitä pitää vaan ajatella ja puhua eteenpäin. Ehkä joku jossain niin on jo tehnytkin, mutta tässä minun ensimmäinen pohdintani aiheesta.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Baltian etulinja


Yksi tämän blogin syntymisen kannalta olennaisimpia asioita oli oivallus siitä, että valtioiden väliset konfliktit säätyvät nykyään portaattomasti. Ennen oli rauhan ja sodan välissä vain pienehkö diplomatian alue, mutta nykyään valtiot voivat kohdistaa toisiinsa painostustoimina kaikenlaista näkyvää ja näkymätöntä vaikuttamista. Tämähän on toki tuttua kylmän sodan ajoilta, mutta verkottunut ja median täyttämä maailma antaa tällaiselle toiminnalle valtavasti enemmän mahdollisuuksia. Diplomaattien ja sotilaiden lisäksi maanpuolustus kaipaa nykyään muunkinlaisia ihmisiä ja taitoja kuin ennen.

Nämä uudet tavat vahvasti kehittymässä ja niihin panostetaan ympäri maailmaa. Latviaan ollaan avaamassa NATOn Strategisen viestinnän keskusta, Virossa toimii Kyberturvallisuuden keskus ja Liettuassa puolestaan toimii Energiaturvallisuuden keskus. Kaikki nämä toiminta-alueet kuuluvat juuri tuonne valtioiden välisten, portaattomasti säätyvien konfliktien harmaaseen alueeseen.

Sillä miksi nämä laitokset sijaitsevat juuri Baltiassa, on varmaan tekemistä sen kanssa, että uusia laitoksia sijoitetaan uusiin jäsenmaihin. Mutta toki myös sillä, että laitosten on pystyttävä kehittymään toimintaympäristössään omalla alallaan. Vuoristosodankäyntiä ei kannata Alankomaissa kehittää eikä laivastotoimintaa Tsekissä. Viro, Latvia ja Liettua eivät voi myöskään pienen väestönsä takia olla ikinä suuria, aseellisia sotilasmahteja, mutta näissä asioissa ne taatusti panostavat kaikkensa, jo siitäkin syystä että ne kokevat olevansa etulinjassa. Noin karkeasti sanottuna pohjoisessa kehitetään näitä uusia valmiuksia, kun etelän suunnassa (Libya, Sudan, Mali) perinteinen sotilasvoima on enemmän käytössä.

Kyber, energia ja informaatio ovat Venäjän keskeisiä välineitä ja mahdollisuuksia ajaa etujaan. Vaikka "Venäjä ei ole uhka" -hokemalla on hyvät perusteet, ovat entiset itäblokin maat asiasta eri mieltä. Yhteisen historiansa takia Venäjä ja nämä maat ovat ikäänkuin toistensa nahan alla. Tilanne muistuttaa sitä, että paljon kaltoinkohtelua sisältävä ihmissuhde olisi ohi, mutta kaltoinkohtelija ei vieläkään ymmärrä missä meni vikaan, vaan tuntuu pyrkivän jatkamaan alistavaa käytöstään. Eronneet itäblokin maat puolestaan ovat hyvin herkillä tilanteessa ja varmaan menee aikaa puolin ja toisin ennen kuin kanssakäyminen muuttuu vähemmän jännitteiseksi.

Osansa jännitteisyydessä on sillä, että Venäjä ei näytä kovin hyvin taitavan pehmeän vaikutusvallan (soft power) käyttöä. Suomessakin kauhisteltiin Venäjän puolustusministeri Sergei Shoigun lausuntoa. Itse asiassa se tosiaan oli pikemminkin odotettavissa oleva, suorastaan normaali lausunto, ei suinkaan pöyristyttävää uhkailua idästä, kuten monet, minä mukaan lukien, tulkitsivat. Koko ajan sitä oppii ja jos vähän useammin osaisi tehdä vähän oikeansuuntaisempia tulkintoja, niin mikäs sen hienompaa. Näin harrastelijalla sitä on varaa erehtyä vaikka koko ajan, mutta vastuunalaisilla paikoilla sitä etuoikeutta ei ole.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Kremlin shakkimestarit




Ruotsin puolueiden yhdessä laatimassa turvallisuuspoliittisessa selonteossa Venäjän yhteiskunnan kehityksessä nähdään sellaista epädemokraattisuutta ja kansallismielisyyttä, että Venäjän arvioidaan voivan tulevaisuudessa muodostaa sotilaallisen uhan Ruotsille. Arvio Venäjän yhteiskunnan negatiivisesta kehityksestä on minusta täsmälleen oikea. Se, että vaikuttaako tämä kehitys miten meidän turvallisuuteemme ja kuinka siihen vaikutukseen on reagoitava, on sitten se kiistanalaisempi asia.

Yksi Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisista eroista on suhtautumisessa Venäjän ikävään yhteiskunnalliseen kehitykseen. Suomessakin tämä toki herättää syvää huolta, mutta meillä nähdään tämän ennen kaikkea olevan Venäjän sisäinen, joka ei loppujen lopuksi meille kuulu. Ihan jo senkin takia, että emme sille mitään mahda. Me olemme tulleet ennenkin toimeen itänaapurin kanssa, vaikka sen systeemi oli mikä oli. Se, että onko tämä (tiedostamaton) itseluottamus pärjätä minkälaisen Venäjän kanssa tahansa edelleen käyttökelpoinen ajatusmalli, on toki pohtimisen arvoinen asia. Siitä pohdinnasta voi johtaa useimmat turvallisuuspoliittiset peruslinjaukset.

Vladimir Putin on Venäjän itsevaltias, joka on monin tavoin lujittanut vuosien varrella presidentin valtaa virallisilla ja epävirallisilla keinoilla. Jotkut epävirallisemmat keinot, kuten paidatta poseeraaminen ja kurkien opastaminen lentämään, ovat olleet meidän silmissämme suorastaan absurdeja tahattoman komiikan näytteitä. Eikä Putinin läpikäymä kauneusleikkauskaan ihan nappiin, ainakaan minun silmissäni, ole mennyt.

Lainsäädännöllisesti Putin on ajanut läpi lakeja, joiden avulla hallituksen on helpompi hallita oppositiota tai ylipäätään kansalaisia. Ulkomaisen rahoitusta saavien toimijoiden rekisteröiminen ulkomaisiksi agenteiksi, kiroilun kieltäminen medioissa (!) ja ja kovin tulkinnanvaraiset verotuskäytännöt antavat viranomaisille varmasti halutessaan välineet nostaa kenet tahansa tikun nokkaan laillisilla keinoilla.

Valtamediahan on suoraan tai välillisesti, mutta erittäin tiukasti hallituksen otteessa. Vain pienemmillä medioilla on mahdollisuus olla hallitusta vastaan. Tällä hetkellä työn alla on Venäjän suurimman sosiaalisen median palvelun, Venäjän Facebookin VKontakten vyöryttäminen omiin käsiin. VKontakte kun on tarjonnut (myös) oppositiolle ympäristön organisoitua ja jakaa tietoa.

Käytännössä nykyisen ja vireillä olevan lainsäädännön ja olemattoman laillisuusvalvonnan yhdistelmällä on mahdollista vangita ja tuomita ihan kenet tahansa, juridinen muoto säilyttäen. Kuten usein tällaisilla asioilla, on kyseessä ennestään tuttu tapa toimia. Olennaista on, että kansalaisella on ymmärrys siitä, että valtio voi hänet milloin tahansa vangita ja tuomita.

Kremlissä on varmasti käyty läpi tarkkaan Kiinan kommunistisen puolueen sisäpoliittiset toimintatavat. Aivan kuten Kiinassa, Putinin valta kaipaa pystyssä pysyäkseen talouskasvua ja vakautta, jotka vielä korvaavat,  ainakin useimmille, puuttuvat kansalaisvapaudet. Kiinan kommunistisessa puolueessa tai Putinin johtamassa valtakoneistossa ei perinteisen kansallismielisyyden ohella ole juurikaan ideologista sisältöä. Yhteistä Kiinalla ja Venäjällä on myös rehottava korruptio. Sivumennen sanottuna monihan toivoo tällaista "politiikka pois politiikasta" -meininkiä Suomeenkin, varmaankaan ymmärtämättä mitä tahtovat.

Putinin Venäjän vakaus on myös huolestuttava asia. Maassa on kuitenkin merkittävää liikehdintää, joka tosin on saati pidettyä aisoissa ainakin tähän asti. Ahtaalla olevat hallinnot ovat kautta ihmiskunnan historian rakennelleet ulkoisia viholliskuvia pönkittääkseen asemaansa maansa ja kansansa puolustajina. NATOn laajeneminen, liuskekaasun aiheuttamat muutokset Venäjälle elintärkeällä energia-alalla ja ylipäättän entisen mahtiaseman mukaisen kohtelun puuttuminen ahdistavat Venäjällä.

Jokin syvällä oleva yhteisymmärrys tuntuu Putinin Venäjällä ja Kiinalla olevan, sillä ainoat merkittävät panostukset kaukoitään ovat kaupallisia. Ainakaan minulle ei ole tullut vastaan tietoa Venäjän kahdessa palassa olevalla Kiinan rajalla tapahtuvasta varustelusta, saatikka säännöllisestä hyökkäysharjoitustoiminnasta. Rähinöinti IVY-maiden kanssa ei sisäpoliittisesti ole kovinkaan olennaista, joten jäljelle jää pohjoinen.

Vastikään pidetyssä Fri Värld -ajatuspajan Itämeren alueen turvallisuus -seminaarissa loihe yksi Venäjän opposition kärkihahmoista, Boris Nemtsov lausumaan, että Putin vihaa Baltian maita, eniten Viroa. Tosin näitä haluja kurmottaa Baltian maita varmaan hillitsee Venäjän vähintään yhtä suuri halu saada aikaiseksi viisumivapaus EU:n kanssa. Ja kun se vapaus todennäköisesti 4-6 vuoden kuluttua koittaa, lisääntyvät ihmisten ja yritysten luomat kytkökset nopeasti.

Venäjä on viime aikoina rähinöinyt lähinnä Syyrian tilanteen avulla. Nykyaikaisen ilmatorjuntajärjestelmän vieminen Syyrian hallitukselle on niin monin tavoin länttä ja sen liittolaisia uhkaava/härnäävä teko, että se vaikuttaa ihan liian hurjalta ollakseen totta. Ehkä venäläiset tekevät pohjoiskoreat ja vetäytyvät viime hetkellä hankkeesta, tikistäen tiukasti itselleen etuja jossakin muualla.

Jotenkin tässä ollaan taas vastakkain lähes paradoksaalisen tilanteen kanssa. Tuntuu, että Venäjän pyrkimykset ovat keskenään ristiriitaisia. Olennainen tulkinta sitten on, että onko tosiaan näin vai löytyykö taustalta jokin hyvin monimutkainen, mutta eheä strategia. Pitää siis päättää, onko enemmän Venäjä lyhytjänteisesti toimiva oikuttelija vai mestarillisia juonia punova shakkimestari. Jos on pakko kahdesta valita, niin minä uskon venäläiseen shakkitaitoon lujasti.