tiistai 31. toukokuuta 2016

Kansalaispuolueen asiantuntijajäsenet



Paavo Väyrysen perustamassa kansalaispuolueessa on muista puolueista poikkeava tapa järjestää jäsenyys. Tavalliset ihmiset voivat vaikuttaa puolueen toimintaan kuulumalla tukiryhmiin, mutta varsinaisia jäseniä ovat vain kansanedustajat ja europarlamnetaarikot. Lisäksi puolue valitsee asiantuntijajäseniä ja ensimmäinen erä on julkistettu jo jonkin aikaa sitten.

Asiantuntijana pidetään henkilöä, jolla on kanssaihmisiään selvästi perusteellisemmat ja laajemmat tiedot joltakin alalta. Hän on siis taitavampi ja kun kyseessä on puoluetoiminta, niin asiantuntijuus liittyy nimenomaan yhteiskunnallisten kysymysten hahmottamiseen ja vastausten hakemiseen niihin. Kansalaispuolueen asiantuntijajäseniksi on siis valittu pätevyydeltään keskimääräistä paremmin poliittisia kysymyksiä ja puolueen toimintaan kuuluvia asioita tietäviä ja osaavia henkilöitä. Keskimääräistä parempi sopivuus puolestaan syntyy puolueen ideologisen olemuksen mukaisesta ajatusmaailmasta.

Olen tähän perään etsinyt kansalaispuolueen asiantuntijajäsenten suorasanaisia lainauksia tai tekstin osia, joissa on lainauksia heiltä. Toki ne edustavat heidän sanomistensa värikkäämpää laitaa ja ovat asiayhteydestään irrotettuja, mutta niistä käynee kuitenkin ilmi se, minkälaisia asintuntijoita kansalaispuolue on valinnut.

Ympäristökonsultti Kari Arvola, Raasepori

”Kun prosessi ei Saksankaan osalta ole edennyt USA:n kannalta riittävän nopeasti eikä riittävän syvälle, on USA valjastanut NATO-haukkansa offensiiviin Itä-Euroopan ja pohjoismaiden kytkemiseksi suoraan valtapiiriinsä sotilaallisen varustautumisen tietä.
Tätä päämäärää palvelee 1990-luvun taitteen jälkeen mittavin Venäjän vastaisen kiihotusprosessin käynnistäminen ja viholliskuvan rakentaminen sekä kaiken kattava poliittinen ja informatiivinen propagandakampanja.”

”Venäjä ei liittänyt Krimiä väkivallalla jäseneksi federaatioon. Kyseessä ei ollut kansainvälisen oikeuden termein annektio eli pakkoliitos, vaan sekessio, irtisanoutuminen nykyisestä isäntämaasta.”

”Suuri saatana ilmastoaiheisessa mediamyllytyksessä on hiilidioksidi, elämän kannalta keskeinen, hajuton ja väritön kaasu. Kun olen ilmastoaiheeseen yrittänyt perehtyä enemmän tai vähemmän aktiivisesti vuoden 2002 jälkeen, ei vielä tähän mennessä ole eteen tullut ensimmäistäkään todistusta sellaisesta fysikaalisesti mekanismista, jonka toiminnan seurauksena hiilidioksidi voisi vaikuttaa sääparametreihin ja sitä kautta ilmastoon, sen paremmin alueellisesti, kuin globaalistikaan.”

”Ja 14.11.2014 venäläiset viranomaiset julkistivat yhden kuvan amerikkalaisen vakoilusatelliitin aineistosta. Siinä Ukrainan armeijan Mig-hävittäjä ampuu ohjuksen matkustajalentokoneen suuntaan tuhoisin seurauksin.
Nykyisin salaisinkaan tieto ei pysy salassa. Sen tuloa julkisuuteen voidaan hidastaa, mutta ei estää.”

Professori Vilho Harle, Kauhava

”Polvistuminen kiusaajien kuninkaan ja hänen kavalan joukkonsa eessä on surkeaa, koska Perussuomalaisten kannatuksen perustana oli nimenomaan se syvä tyytymättömyys jonka käynnissä oleva rakennemuutos on synnyttänyt, se epävarmuus ja kiusaaminen jolta ei ole tässä maassa juuri kukaan säästynyt.
Jos joku on kiusaamiselta säästynyt, he löytyvät Niinistön ja Haaviston joukosta.”

”Suomessa ei voida olla mukana terrorisminvastaisessa yhteistyössä siten, että "al-qaidalainen terrorismi" määritellään pahaksi, mutta Vladimir Putinin Venäjää vastustava terrorismi hyväksi. Myös Suomen on syytä olla yhteistyössä kaikkien, niin Nato-maiden ja EU-maiden - kuin myös Venäjän kanssa.”

”Näin informaatioähky on saamassa seurakseen erittelemättömän muukalaisten ja muuten rekisteröityjen ihmisten valtaisan ja nopeasti kasvavan joukon, josta terroristeja on entistä vaikeampi poimia esiin ajoissa. Mitä useampi tavallinen islamia koskevien kirjojen lukija tai kasvisruokavalion noudattaja rekisteriin ja siten potentiaalisten terroristien joukkoon liitetään, sitä vaikeampi on etsiä siitä joukosta todellisia terroristeja.”

”Eliitin luoma kuva sivistyneen älymystön ja perussuomalaisten erosta on valhetta. Viha ja suvaitsemattomuus asuvat kaikissa. Eliittiä johtava ’sivistyneistö’ on siinä lajissa mestari. Yhteiskunnan kerma muuttuu samanlaiseksi kuin vihansa kohde.”

Valtiotieteiden maisteri, LL.M Sakari Linden, Espoo

”Kansallismieliselle liikkeelle on suuri rooli tarjolla uuden karelianismin aikakauden aloittamiseksi Suomessa. Uusi karelianismi tarvitsee voimavarakseen suomalaisuudesta ylpeitä ihmisiä, jotka samalla näkevät Karjalan, karjalaisten ja karjalan kielen arvon omalle identiteetillemme. Jalo kansallismielisyys pitää sisällään kansojen moninaisuuden kunnioittamisen.”

”Saksan vaihtoehto Euroopan unionille ja Natolle on yhteistyö Venäjän kanssa. Maiden intressit täydentäisivät toisiaan erinomaisesti, koska Saksa hyötyy Venäjän halvasta energiasta. Venäjä puolestaan tarvitsee kipeästi nykyaikaista teknologiaa, jota Saksa voi tarjota. Saksan ja Venäjän talouksien monet synergiaedut, paine osallistua Yhdysvaltojen johtamiin sotilasoperaatioihin ja Venäjän näkemys Yhdysvalloista uhkana intresseilleen puoltavat Saksan ja Venäjän yhteistyötä.”

”Venäjää on turha pyrkiä eristämään ulkopuolisesta maailmasta. Maailma on muuttunut, ja nousevissa talouksissa on paljon potentiaalisia yhteistyökumppaneita Venäjälle. Venäjä onkin viime vuosien aikana rakentanut liittolaissuhteita niin Aasiaan, Lähi-Itään, Afrikkaan kuin Latinalaiseen Amerikkaan. Venäjä on osa nousevista talouksista koostuvaa BRICS-yhteenliittymää, jonka tarkoituksena on olla tasapainottava voima länsimaille maailmanpolitiikassa.”

”Perussuomalaiset tarvitsee Sebastian Tynkkysen kolmanneksi varapuheenjohtajakseen puolueen ja koko Suomen kansallismielisen liikkeen tulevaisuuden turvaamiseksi. Sebastianilla on henkilökohtaista osaamista puolueorganisaation kehittämiseksi ja luja näkemys suomalaiskansallisesta aatteesta puolueen suunnan ohjaamiseksi tulevaa menestystä rakentavaan suuntaan.”

Yrittäjä, rakennusinsinööri Urpo Lohi, Jyväskylä

”Jo vuosikymmenet Paavo on ajanut tätä linjaa, jonka taakse vasta nyt alkaa kansainvälinen yhteisökin hiljalleen taipumaan. Miten monelta vaivalta ja piikkilanka-aidalta oltaisiin vältytty, mereen hukkuneista puhumattakaan, mikäli Paavon sanoma olisi aiemmin kelvannut.”

”Maahanmuuttoon tuntuu rahaa riittävän, mutta kuinka kauan riittää leipä maahanmuuttajille tällä menolla.?.”

”Huomaatko **** puhuvasi omaa mielipidettäsi ja omaa käsitystäsi jonain totuuspohjana. No onhan se sinulle. Ja tärkeä onkin. Mikäli noin muutkin ajattelisivat, ei sellaisia äänimääriä olisi saavutettu, kuin on. Sinä voit totuutesi kanssa peilata vaikkapa sitä, miten Paavo nosti suosta Keskustan asettumalla viime presidentinvaaleissa ehdolle. Ei ollut huono saalis Eurovaaleissakaan. Ja miten pian tuli kansalaisaloitteeseen 500000 kannattajaa. Puolueen vaativat 5000 kannattajakorttia maailmanennätysajassa. Mietippäs näitä. On joku joskus tainnut olla oikeassakin.”

”Emävale, tilasto ,gallup. Kaiki joissakin määrin kansanhuveja. Mutta taitaa kuitenkin totuus pitkässä juoksussa ratkaista. Ja mikä se on?”

Runoilija Kaija Olin-Arvola, Raasepori

”Ei tämä ole mitään demokratiaa, vaan banaanivaltioiden diktatuuria. Demokratiaan kuuluvasta päätöksenteon läpinäkyvyydestä ei tietoakaan. Nytkin kerrotaan vielä salaisesta asiakirjasta, jonka mukaan ryhdytään uusiin leikkauksiin, jos ay-liike ei suostu hallituksen esittämään yhteiskuntasopimukseen.”

”Valtio on perustoiltaan väkivaltakoneisto, jonka avulla hallitseva luokka pitää alamaiset kurissa ja Herran nuhteessa. Valtion välineisiin kuuluu armeija, poliisi ja lainsäädäntövalta, jolla kyetään pääomalle edulliset päätökset saattamaan lainvoimaisiksi, sillä kaikkien valtojen valta on talous.”

”Suomessa kapitalistinen diktatuuri on puoluediktatuuria, joka toimii verovarojen rahoittamana. Puolueiden johdossa on pieni ryhmä ihmisiä, jotka täydentävät itse itseään kaltaisillaan. Tästä johtuu, että mikään ei muutu, vaikka eduskuntaan valittaisiin keitä tahansa. Siitä pitää huolen taloudellinen valta, joka ohjaa ja sanelee politiikan suunnan mieleisekseen. Tunnusomaista tälle valtamekanismille on nepotismi ja korruptio. Demokratiaa järjestelmä ei ole nähnytkään.”

”Aiheeseen tympääntyneenä lähetin puolustusministeri Jussi Niinistölle eilen (18.11.) viestin:

Moro! Jussi Niinistö!

Pane itse vati päähäsi ja lähde tapettavaksi, kun niin mieli tekee. Minun lapsiani ei ole tehty tykinruuaksi.

Rauhaa!

Terveisin Kaija Olin-Arvola

Raasepori”

Filosofian tohtori Mikko Punkari, Kirkkonummi

”Onko CIA niin kyvytön organisaatio, että mikään ei onnistu. WTC 911 iskuista Venäjän tiedustelu lähetti korkeimmalla tasolla tarkan selonteon mitä tulee tapahtumaan jo 2 viikkoa ennen tapahtumaa. Myös muutaman muun maan tiedustelut tekivät samoin. Ja sitten kun tapahtui juuri niin, niin Bushia ja Conda Riceä myöten ihmeteltiin, että kukaan ei kuvitellut että lentokoneita voidaa käyttää näin - vaikka Pentagon oli järjestänyt harjoitukset juuri tällaisesta joku kuukausi aiemmin. Vain israelilaiset ymmärsivät pysyä poissa WTC:stä sinä päivänä. Ulkomaiset tiedustelut ovat kertoneet monesta muustakin USA:n "false flag operaatiosta" (hallinnon itsensä järjestämä tihutyö, jolla pyritään perustelemaan sota). Tällaisilla toimilla on USA:ssa pitkät ja värikkäät perinteet. Northwoods operation on niistä tunnetuin, sillä sen viralliset asiakirjat on jouduttu paljastamaan. Samoin osa Pearl Harborin oikeuskäsittelyn dokumenteista on vahingossa vuotanut julkisuuteen.”

”Suomalaisten tulisi pitää pää kylmänä tämän jatkuvan kokoomuksen militarismin lietsonnan paahteessa. USA:n rahoittama Nato-propaganda on lähes päivittäistä ja kukaan ei näytä olevan kiinostunut tietämään kuka saa siitä maksetun korruption. Tiedetään, että USA maksaa Suomeen miljoonia valheellisen propagandan levittämisestä, mutta kuka saa rahat? Kyseessähän on maanpetosrikos mikä on perustuslaissamme pahin mahdollinen teko. Kanervan ja Stubbin on todettu olevan näitä konnia mutta saajia on taatusti enemmänkin. Ja Erkon HS on saanut tätä korruptiota koko lehden historian ajan - onhan Erkko-suku taustaltaan mediamafiaan sopivaa väkeä. Onneksi suomalaiset ovat sen verran viisaita, että kukaan ei enää usko erkkomediaan ja Sanoma Oy on konkurssissa.”

” **** olen yrittänyt pari kertaa kohteliaasti huomauttaa siitä, että sinun tehtävänä ei ole kaivella toisten nimimerkkejä ja kirjoituksia muista lähteistä. Syyllistyt rikokseen lehdistöä koskevan lainsäädännön mukaan. Lehdistössä ei ole luvallista viitata nimettömänä jätettyyn artikkeliin liittämällä (tai antamalla ymmärtä)siihen kirjoittajan nimi. USA:n nettikeskustelusivulla laki on vielä kovempi. Myöskin nimimerkin paljastaminen on rikos. Jos haluan, voin näillä perusteilla vaatia sinulta miljoonakorvausta oikeusteitse.
Allekirjoitran kaikki kirjoittamani ja niissä ei ole mitän arkaluontoista - mutta minä ITSE kirjoitan omista mielipiteistäni - ETKÄ SINÄ.
Toimintasi osoittaa erittäin törkeää tyhmyyttä ja sääntöjen halveksintaa.
Mitein oiekustoimia!
Otsikko: No onko ihminen sitten koskaan käynyt KUUSSA?”

Yrittäjä Veikko Vallin, Tampere

”Suomessa ei kannata tehdä kansainvälistä liiketoimintaa. Virossa on suotuisammat olot, jos haluaa myydä tuotteitaan EU:n sisälle tai maailmalle.”

”Halmetta vaalikampanjassa avustanut Veikko Vallin puolestaan sanoi STT:lle, että Halme valitsi sanansa "tosi väärin". -Tämän ei ihan pitänyt näin mennä, hän valitteli ja huomautti, että kampanjansa aikana Halme lupasi osata käyttäytyä kansanedustajana. -Avustajan vinkkelistä tämä on kiusallista, Vallin sanoi.”

”En ole teoreetikko vaan erittäin käytännön läheinen mies. Luotan enemmän maalaisjärkeen ja kansanviisauteen, kuin "fantastisiin" teorioihin, joiden toimivuudesta ei ole mitään näyttöä. En ole sosialisti tai kapitalisti, enkä myöskään oikeistolainen tai vasemmistolainen vaan suhtaudun asioihin realistisesti, ilman ideologista kiihkoilua. En ole myöskään liberaali vaan minussa on hiukan protektionistia. Tältä pohjalta otan kantaa politiikkaan, erityisesti talousasioihin.”

”Pohdin, että mikä olisi maksimaalinen bränditempaus Viking Power-tuotteelle. Bling! Minulle syntyi idea viedä Tony Perussuomalaisten ehdokkaaksi vuoden 2003 vaaleissa.
Soini suostui, koska ovelana miehenä tiesi itsekin saavansa lisää ääniä kun esiintyy Tonyn kanssa.
Kukaan ei uskonut Tonyn mahdollisuuksiin, mutta minä uskoin. Olihan Sulo ”Suti” Aittoniemi saanut valtavasti ääniä samoilla teemoilla ja yhtä värikkäällä asenteella.
Tony sai 16390 ääntä Helsingistä. Vain Paavo Lipponen voitti hänet. Muun muassa Ben Zyskowicz hävisi Tonylle, mutta pysyi silti eduskunnassa. Kaksi Kokoomuksen kansanedustajaa putosi eduskunnasta Tonyn suosion myötä. Hah. Meni hiukan yläviistoon se kampanja.
Meidän kampanja oli onnenpotku Timo Soinille. Hän meni Tonyn imussa sisään, koska olivat eri vaalipiireissä.”

”Vastasimme satoihin kysymyksiin netissä, että äänestäkää Timo Soinia Uudenmaan vaalipiirissä, koska ette voi äänestää Halmetta hänen ollessa ehdokkaana Helsingin vaalipiirissä. Siitä alkoi samalla Perussuomalaisten nousu.
(Hieman outoa, että Timo ei koskaan kiittänyt minua siitä. No, kai se kuuluu politiikan kasvatin luonteenpiirteisiin.)”

Kauppatieteiden tohtori, julkisen talousjohtamisen hallintotieteiden maisteri Keijo Varis, Vaajakoski

”Keijo Varis,kd, 275, KUNNALLISVAALTEEMANI
1. Terveyskeskuksiin lisää lääkäreitä HETI
2. Homekoulut ja päiväkodit kuntoon HETI  
3. Ajoneuvojen parkkeeraus ilmaiseksi Jyväskylässä  
4. Tasapuolinen kuntaliitos, uusi elinkeinostrategia
5. En ole "Kettusen" kaveri: ethän sinäkään: "kettusen" kaverit tulevat meille liian kalliiksi!
6. Ei geenimanipupoidulle ruoalle Jyväskylän kouluissa, päiväkodeissa jne.”

”Suomessa on toki uskonnon vapaus, kuten kaikissa ns. sivistysmaissa. Suomessa saa olla kristitty, muslimi, budhalainen tai mikä tahansa, kunhan vain ei syyllisty laittomuuksiin.
Jos Suomen peruskouluissa opetetaan valtion, kuntien ja niiden veronmaksajien kustannukselle muslimiuskoa, pitäisi olla selvää, että me kristityt saamme samalla tavalla kouluissamme lapsillemme opetusta kristinuskosta ja sen tunnustamisen tulee olla kouluissamme täysinvapaata ja rajoittamatonta.
Toki tiedän, että Suomessa ja Jyväskylässäkin on myös ateisteja, jotka haluavat estää lapsiaan tutustumasta kristittyjen Jumalaan ja Jeesukseen sekä Raamattuun.”

”Lisäksi on syytä muistaa, että länsimaiden sivistys ja historiallinen taloudellinen menestys perustuu suurimmalta osin juutalais-kristilliseen arvomaailmaan ja Raamatun opetuksiin. Niistä ovat kummunneet työteliäisyys, rehellisyys, avunanto ja yritteliäisyys. Nyt opettajat ovat tuhoamassa tätä mittaamattoman arvokasta kristilliskulttuurista perintöä ja pääomaa. Se on sen verran tyhmää ja kallista myyräntyötä, että se on estettävä.”

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Pekka Visuri


Pekka Visuri puhujana Suomen Rauhanpuolustajien 60 vuotta rauhan puolesta -juhlaseminaarissa.
Kuva: Zache, Wikipedia

Voimakkaasti jakavissa puheenaiheissa on tyypillistä, että aktiiviset keskustelijat jaetaan vuohiin ja lampaisiin. Mitä voimakkaammat mielipiteet, sitä voimakkaammin henkilöä arvioidaan.  Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on kuitenkin yksi poikkeus säännöstä. Yleisesikuntaeversti (evp.), valtiotieteen tohtori, Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, professori Pekka Visuri nauttii arvostusta laidasta laitaan. Hänellä ja hänen näkemyksillään on käyttöä niin Kadettikunnalla kun rauhanliikkeellä. Hän on toiminut tutkijana MPKK:ssa, Ulkopoliittisessa instituutissa ja Aleksanteri-instituutissa.

Mediassa Visuri on hyvin usein kommentoimassa ajankohtaisia asioita ja uskomattoman tuottelias historioitsija puskee markkinoille kirjoja tasaiseen tahtiin. 73-vuotias, panssarimiehenä upseerin uransa aloittanut Visuri jaksaa kiertää edelleen ja vetää saleja täyteen ympäri Suomea. Hänet voi tavata puhumassa niin maanpuolustustoimijoiden kuin rauhanryhmienkin tilaisuuksissa. Visuri oli myös aiemmin taajaan käytetty asiantuntija eduskunnassa ulko-ja puolustuspoliittisissa kysymyksissä.

Visurin ulosanti on selkeää ja miellyttävää, se lienee yksi syy hänen laajaan suosioonsa. Visuri on myös looginen ja koherentti näkemyksissään. Hän ei myöskään juurikaan arvioi muiden näkemyksiä, vain esittää omansa. Oma osansa lienee myös sillä, että Visuri on pysynyt poissa sosiaalisesta mediasta, jossa kärjistyminen tapahtuu usein kuin itsestään. Nämä samat syyt lienevät myös hänen mediakelpoisuutensa takana. Upseeriston sisäinen lojaliteetti on myös väkevä voima ja vain harvoin arvioidaan kollegoiden toimintaa kriittisesti julkisesti.

Väitöskirjansa ja useimmat tietokirjansa Visuri on tehnyt sodan loppuvaiheista ja Suomen siirtymisestä uuteen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Hän on sisäistänyt perin juurin sen tosiasian, joka oli pakko syksyllä 1944 ymmärtää: itänaapurin edut ensin, sitten vasta Suomen. Tai ehkä pikemminkin niin, että itänaapurin etujen huomioon ottaminen on nimenomaan Suomen etu vähän pidemmällä tähtäimellä. Visuri uskoo lujasti Suomen erityisasemaan: ”Suomi on hoitanut menestyksellisesti suhteet Venäjään kahdenvälisesti turvautumatta kaukaisen suurvallan apuun. Siksi meillä on reunavaltioista poikkeava ulko- ja turvallisuuspoliittinen peruslinja.

Visuri ottaa lujasti kantaa ulko- ja turvallisuuspoliittisiin asioihin. Hän on taustaltaan strategi ja hänen peruslinjansa kasvaa sodan jälkeisen Paasikiven reunavaltiorealismista raadollisimmillaan. Visuri korostaa kerta kerran jälkeen, miten Suomen pitää tehdä valintoja, jotka vakuuttavat Venäjän, että sen kimppuun ei Suomen alueelta hyökätä. Ylipäätään Visuri korostaa malttia toimissa, jotka voivat ärsyttää Venäjää: ”Suuren karhun naapurissa voidaan hyvin elää, jos maltamme olla sitä härnäämättä. Vasta ärsytettynä karhu muuttuu hyökkääväksi.

Visuri historioitsijana osaa perustella kantansa historiallissa tilanteissa tehdyillä valinnoilla: ”Vuonna 1945 Mannerheim toteaa, että Suomen kannattaa harjoittaa yhteistoimintaa Neuvostoliiton kanssa. Syntyy ajatus YYA-sopimuksen ensimmäinen artiklaksi: Neuvostoliitto on saatava vakuutetuksi, että Suomi ei anna maansa kautta sinne hyökätä… Mannerheimin-Paasikiven linja on kestänyt tähän päivään asti.

Vaikka Visuri on jo pitkään vastustanut Suomen Nato-jäsenyyttä, koska pitää sitä hyödyttömänä ja vahingollisena, niin Nato-jäsenyyden mahdollisuuden hän pitää kuitenkin tärkeänä olla olemassa. Tämä käy ilmi hänen kommenteistaan Sipilän hallituksen Nato-jäsenyyskirjauksesta, jonka mukaan Suomi pysyy edelleen sotilaallisesti liittoutumattomana maana, mutta ylläpitää käytännön läheisiä yhteistyösuhteita sotilasliitto Natoon ja säilyttää mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä.
– Suomella on erinomaiset mahdollisuudet ylläpitää omia linjauksiaan ja huolehtia siitä, ettei Venäjällä synny käsitystä, että Suomi antaisi jossakin tilanteessa alueensa Venäjän vihollisten käyttöön. Tämä on ollut aikoinaan sekä Mannerheimin, Paasikiven että Kekkosen ja Koiviston linja, pitkän kokemuksen perusasia.
Historiasta voi siis ottaa oppia, Pekka Visuri korostaa.
– Suomella oli sodan jälkeen ainoa mahdollisuus tulla toimeen naapurin kanssa hyvissä suhteissa. Siitä tuli vähitelleen hyväksytty oppi. Se on Suomen turvallisuuspolitiikan linjauksista kaikkein kestävin.

MOT:n isäntämaasopimusta käsittelevässä ohjelmassa Visuri tuki ohjelman tekijöiden näkökulmaa, jonka mukaan isäntämaasopimus on salaillen toteutettu sopimus siitä, että Suomen maaperä olisi nyt käytettävissä ”läpikulkuun johonkin”.
”Tää tulkinnan mahdollisuus on olemassa, että vaivihkaa on jo annettu mahdollisuus, että hyvinkin helposti voitaisiin päästää Nato-joukkoja tai – toimintoja Suomen alueelle. Tai sallia läpikulku Suomen alueen kautta johonkin.”
Vaikea kuvitella, että tämä vihjailu tarkoittaisi mitään muuta kuin sotatoimia Venäjää vastaan. Visuri siis näkee isäntämaasopimuksen olevan maamme alueen antamista hyökkäyksen. Kyseistä ohjelmaa on kritisoitu kovin sanoin.

Visuri kritisoi jo aiemmin lujin sanoin mahdollisen Nato-jäsenyyden lisäksi myös käytännön yhteistoimintaa Naton kanssa: ”Ei pitäisi ärsyttää Venäjää jatkuvalla Nato-puheella ja salakähmäisillä toimilla Naton kanssa. Parhaillaan menee merisotaharjoitus, jota Venäjä varmasti epäilee salaisen yhteistyön harjoittelemiseksi, ja aivan syystä. Suomen pitäisi välttää toimia, joissa sallitaan Naton joukkojen tulo Suomeen. Se on turhaa Venäjän ärsyttämistä, josta seuraa vain vahinkoa Suomelle.”

Kun Suomi on nyt ollut mukana ja isännöinyt lukuisia harjoituksia, pitää Visuri tätä hyvin vahingollisena Suomelle.
”Ongelma ei ole Yhdysvaltojen kanssa harjoittelu sinänsä, vaan se, että Suomi tulee tällä toiminnalla osaksi suurvaltapeliä.”
”Minusta on todella huolestuttavaa, että Suomi on lähtenyt tähän mukaan.”
Tässä Visuri viittaa siihen kylmän sodan aikaiseen perusprinsiippiin, että Suomi pysyttäytyy suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Toki meidän YYA-sopimuksemme piti meidät tiukasti Neuvostoliiton otteessa ja tämä suurvaltaristiriitojen ulkopuolisuus tarkoitti käytännössä ennen kaikkea Neuvostoliiton toimien vähintään hiljaista hyväksymistä.

Venäjää Visuri ei näe Suomelle uhkana.
”Visuri kuitenkin sanoo, että Venäjän intressit Suomessa liittyvät juuri vuosikymmeniä jatkuneeseen rauhaan ja yhteistyöhön.
- Suomi on ainoa rauhallinen raja, joka Venäjällä on, hän huomauttaa.
Suomen turvallisuutta parantavat sisäinen eheys ja varovainen ulkopolitiikka.
- Suomen oma etu on osoittaa Venäjälle, että täältä ei kohdistu Venäjälle mitään uhkaa, Visuri sanoo.”
Tämä hänen suhtautumisensa Venäjään sai Jukka Tarkan kirjoittamaan kymmenen vuotta sitten kirja-arvion oheisjuttun varsin myrkyllisesti: ”Visurille 1970-luku ei ollut uusien vaaran vuosien aikaa, kuten me muutamat hänen kollegansa olemme esittäneet. Hänelle se oli menestystarina, koska silloin alkoi integraatio länteen, järjestettiin Etyk ja torjuttiin sotaharjoitukset Neuvostoliiton kanssa.”
Visurin lujasta näkemyksestä Suomen erityisasemaan Venäjän silmissä kertoo myös hänen näkemyksensä, että Neuvostoliitto ei sotilaallisesti painostanut Suomea, kun Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto miehitti Tšekkoslovakian 21. elokuuta 1968.”

Ei Visuri, kuten juuri kukaan muukaan, nähnyt nyt käynnissä olevaa Venäjän aggressiota tulevaksi. Kymmenen vuotta sitten hän ennakoi vielä kylmän sodan mahdollisuuden olevan Aasian ja lännen välisissä suhteissa.
”Jos kylmän sodan asetelma toistuu, siinä olisivat siis vastapuolina Yhdysvallat ja Kiina liittolaisineen. Aasialaisen talous, kulttuuri ja filosofia haastavat jo länsimaiden pitkään jatkuneen valta-aseman. 
Uutta on myös se, että viimeisin teknologian kehitys tuo tähän keitokseen omat, aasialaiset mausteensa. Elämä globalisoituneessa maailmassa avaa nopeutuneen tiedonvälityksen ja talouskasvun kautta kokonaan uusia mahdollisuuksia myös turvallisuuspolitiikkaan. Sekä uhat että niiden torjuntamahdollisuudet monipuolistuvat.”
Teknologian kehityksen aiheuttaminen muutosten ennakointi osui vahvasti oikeaan, vaikka suunta, jossa tätä kehitystä on voimakkaasti hyödynnetty, menikin väärin.

Vuonna 2011 ilmestyi Stefan Forssin, Lauri Kiianlinnan, Pertti Inkisen ja Heikki Hultin raportti Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi. Visurin mukaan  raportti on tarkoitushakuista pelottelua ja pääosin täysin virheellinen. Vuodet tässä välissä ovat osoittaneet, että raportin laatijat olivat huuomattavan paljon oikeammassa kuin Visuri.

Ukrainan tapahtumien kohdalla Visuri, kuten melkein kaikki muutkin, piti tilanteen rauhoittumista Krimin jälkeen todennäköisenä. Hän ei uskonut ”sisällissodan syntymiseen”  Ukrainassa. Mutta niinhän sitten kävi, vaikka käytännössä kysymys on sisälllisodaksi yhä heikommin naamioituneesta Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Ainakin vielä vuosi sitten Visuri oli myös sitä mieltä,  että Itämeren kasvaneeseen sotilastoimintaan on raskaasti ylireagoitu. Hänen mukaansa lähialueen sotilaallinen tilanne on yhä paljon vähemmän jännitteinen kuin kylmän sodan aikana.

Visuri ei suinkaan ole yksin näiden ajatustensa kanssa, vaan niiden vaalimiseen on perustettu Suomen Geopoliittinen seura, jonka puheenjohtajana Visuri toimii. Seuran varapuheenjohtaja on Heikki Talvitie ja muut hallituksen jäsenet ovat Anders Blom, Jaakko Blomberg, Timo Hellenberg, Ilkka Herlin, Jaakko Kalela, Henrik Meinander ja Risto Volanen. Seura on juuri perustetu ja aktivoitunee erityisesti ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon yhteydessä.

Virkeä ja sanavalmis Visuri on varmasti lähivuosinakin aktiivinen turvallisuuspoliittinen keskustelija, joka on aina valmis muistuttamaan Suomea ja suomalaisia, että Venäjän vieressä on syytä elää ja toimia ennen kaikkea naapurin turvallisuudentunne huomioon ottaen.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Vieraskynä: Itämeren turvallisuus ei voi palata nykyhetkeen


Hiljattain startannut Suomen Geopoliittinen Seura perustajinaan joukko vanhemman kaartin #turpo-vaikuttajia, on aktivoitunut ja tuottanut ensimmäiset blogi-kirjoituksensa. Kokeneen diplomaatin Heikki Talvitien avaus ”Yhdysvallat, NATO, Suomi ja Venäjä” vaikuttaa olevan lähinnä taannoisen NATO-selvityksen innoittama. Kirjoitus hahmottaa maailmaa ajoittain omasta näkökulmastani niin perinjuurin kummallisesti, että päätin kirjoittaa 140-merkin sijaan ihan kokonaisen vastineen kirjoitukselle. Iso kiitos kuuluu Riiheläiselle mahdollisuudesta julkaista tuotos hänen blogissaan vieraskynänä.

Talvitien kirjoitus jakaa paljon näkökulmia toisen perustajan Risto Volasen tuotosten kanssa, joihin olen aiemmin kysellyt Twitterissä tarkennuksia melko laihoin tuloksin. Molemmat herrat ja oikeastaan koko seura tulivat taannoin Riiheläisen ryhmittelyssä luokiteltua politiikaltaan ”stoppareiksi”. Heidän argumentointinsa on minusta usein yllättävää, sillä tuntuu, että heidän tavoitteilleen, kuten NATO-jäsenyyden vastustamiselle, olisi olemassa paljon loogisempia ja paremmin tarkastelua kestäviä argumentteja.
Tämän kirjoituksen rakenne on, että esitän Talvitien tekstin kappale kappaleelta (eri fontti ja sisennys) ja omat kommenttini aina sen jälkeen.
Yhdysvallat, NATO, Suomi ja Venäjä 
Kansainvälinen tilanne Itämerellä on ollut jännittynyt jo jonkin aikaa. Nato ja Yhdysvallat näkevät tämän Venäjän aktiivisena toimena suurvaltastatuksensa palauttamiseksi. Venäjä taas näkee Naton levittäytymisen sen rajoille uhkaavan omaa turvallisuuttaan ja reagoi tähän haasteeseen. Samoin Venäjä on ilmaissut vastustuksensa Yhdysvaltain uudelle ohjuspuolustusjärjestelmälle, jonka se katsoo uhkaavan itseään ja vallitsevaa ydinasetasapainoa. Yhdysvallat taas lähtee siitä, että rakenteilla oleva ohjuspuolustusjärjestelmä on tarkoitettu omaksi ja liittolaisten suojaksi Iranin mahdollisen ydinaseen varalta. 
Olen samaa mieltä tilanteen kiristymisestä, sekä siitä, että näitä näkökulmia osapuolet korostavat. Venäjä tuskin kuitenkaan hetkeäkään on eri mieltä siitä, etteikö se vaatisi itselleen suuravaltastatusta. Talvitie jättää kokonaan huomiotta sen, että merkittävin seikka Itämeren alueen tilanteen kiristymiseen on Ukrainan kriisi, joka huomattavasti selvemmin kuin mikään muu on kiristänyt Venäjän ja niin NATO:n kuin EU:nkin jäsenvaltioiden välejä. Lisäksi kannattaa huomioida, että nämä auki kirjoitetut näkemykset ovat se, miten osapuolet viestivät tilanteen näkevänsä. Kumpi tahansa voi hyvin olla aivan eri mieltä todellisesta tilanteesta, kun muistetaan miten rehellisesti osapuolet ovat aiemmin viestineet. Varsinkin ohjuspuolustusta koskevassa keskustelussa tuntuvat kaikki keskustelijat puhuvan täysin todellisuuden vierestä. Syiksi ja epäilyksiksi esitetään seikkoja, jotka ovat helposti todennettavissa teknisesti mahdottomiksi. Esimerkiksi on vaikea nähdä järjestelmällä relevanssia Iranin suuntaan kun sillä ydinaseita ei vielä ole ja niiden kehittämisen lopettamisestakin on jo päästy sopuun. Samoin on vaikea nähdä miten Itä-Eurooppaan sijoitetut keskimatkan ohjusten torjuntaan sopivat järjestelmät vaikuttaisivat Venäjän kykyyn iskeä Yhdysvaltoihin, kun näin pitkälle lentäviä ohjuksia ei kyetä järjestelmällä torjumaan eivätkä lentoradat kulje järjestelmän alueen kautta.
Suomen on tässä konstellaatiossa löydettävä oma paikkansa. En epäile, etteivätkö kaikki suomalaiset ensisijaisesti halua itselleen sellaisia järjestelyjä, joilla he katsovat turvallisuutemme lisääntyvän. Vaikeutena on vain se, että näkökannat eroavat sen suhteen missä määrin erilaiset ratkaisut tuottavat turvallisuutta tai sitä vähentävät.
Tasavallan presidentti Niinistö on määritellyt tämän asian eräässä puheessaan näin: Suomi on osa länttä ja Venäjä tietää sen.
Sekä Talvitie, että tasavallan presidentti ovat mielestäni lausunnoissaan oikeassa.
Mitä tuolla halutaan sanoa, ei ole aivan selvää. Tarkoittaako se sitä, että Suomi on osa lännen arvojärjestelmää ja myös osa lännen turvallisuusjärjestelmää ja Venäjän on siihen tyytyminen? Vai antaisiko se lausujan kannalta sellaisen mahdollisuuden, että Suomen alue ei muodostaisi sotilaallista uhkaa Venäjälle ja että tämänkaltainen tulkinta antaisi pienelle maalle liikkumavaraa mahdollisessa kriisissä? Näitä asioita on tietenkin pohdittu niin Yhdysvalloissa, Natossa kuin myös Venäjällä. Eräitä johtopäätöksiä voidaan jo tehdä siitä, mikä on tämänhetkinen tilanne ja mihin suuntaan ollaan menossa.
Minun vaikea ymmärtää miksi Talvitie tekee lausunnosta näin spekulatiivisen tulkinnan. Eikö selkein tulkinta olisi, että Niinistö tarkoittaa juuri mitä sanoo? Eli että Suomi luetaan käytännössä kaikkien, mukaan lukien Venäjän, mielestä länteen. Länsi tosin on väljästi määritelty, mutta kuitenkin taas yleisesti tunnustettu joukko maita. Johtopäätös tästä on silloin lähinnä, että Suomi ei voi esiintyä ”lännen ja Venäjän välissä”, vaan korkeintaan lännen edustajana Venäjän suuntaan.
Varsin arvovaltainen ja tietomäärältään merkittävä nelikko teki arvion Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista. Kyseessä on selvitys, jossa ei pitänyt ottaa kantaa siihen, pitäisikö Suomen (ja Ruotsin) liittyä Naton jäseniksi vai ei. Kun on lukenut selvityksen, niin olen jäänyt pohtimaan, miten selvitys eroaisi nykyisestä, jos sen olisi tehnyt Nato. Varmaan kielenkäyttö olisi hieman erilaista, mutta esim. Venäjä-osioltaan suuria eroja ei varmaankaan olisi syntynyt. Uskoisin, että jäsenyyskysymyksen asettelu olisi ollut varsin yhteneväinen Suomessa tehdyn selvityksen ja mahdollisen Natossa tehdyn selvityksen kanssa.
Jäin miettimään tarkoittaako Talvitie havainnollaan sitä, että tilannekuva näiden asiantuntijoiden ja NATO:n välillä on yhtenevä ja että selvitys on objektiivinen. Vaiko yrittääkö hän vihjata, että selvitys olisi tehty tarkoitushakuisesti erityisen NATO myönteiseksi? Jos tarkoitus on jälkimmäinen, olisi huomattavasti rehellisempää sanoa se suoraan. Kirjoittajia tuskin voi ainakaan kollektiivisesti pitää ”Natohaukkoina” – pikemminkin etukäteen pelättiin kauheasti, että osan asiantuntijoista ennakkoon ilmaistut Nato-jäsenyyttä vastustavat kannat värittäisivät myös selvityksen sisältöä.
Nato-selvityksen yhteenvedossa nostetaan ensiksi esille Suomen (ja myös Ruotsin) jäsenyysvaihtoehdon mukanaan tuoma strateginen mullistus Itämeren alueella: ”Päätös liittyä Pohjois-Atlantin liittoon ja sitoutua sen viidennen artiklan mukaiseen kollektiiviseen puolustukseen edustaisi suunnanmuutosta, joka muuttaisi täysin Suomen turvallisuuspolitiikan ja erityisesti suhteen Venäjään… Toisin sanoen päätös liittyä Natoon ei olisi pelkkä Suomen Nato-kumppanuuden asteittainen laajennus”.
Silti hyvin olennainen kohta selvityksessä löytyy myös sivulta 50.  Siellä todetaan, että molemmat maat (Suomi ja Ruotsi) ovat viime vuosina kehittäneet Nato-suhdettaan. Usein väitetään, että vuonna 1994 alkaneen Naton rauhankumppanuusohjelman jäsenyyden ja sen jatkoksi vuonna 2014 perustetun laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusyhteistyön kautta Suomi ja Ruotsi ovat käytännöllisesti katsoen jo liittokunnan jäseniä ja sellaisina ulkopuolinen maailma ne näkee. Isäntämaasopimus, jonka molemmat maat allekirjoittivat Naton Walesin huippukokouksessa 2014, on jo voimassa Suomessa ja menee Ruotsissa valtiopäivien käsittelyyn tänä keväänä. Tämä vahvistaisi oletusta siitä, että Suomi ja Ruotsi olisivat EU- ja kahdenvälisten sitoumusten nojalla, ja laajemmin läntisen solidaarisuuden vuoksi mitä todennäköisimmin osallisena sotilaallisessa konfliktissa Itämeren yhteisellä strategisella alueella.
Tässä esitellään yksinkertaistaen kaksi kantaa: Joko NATO:on liittyminen olisi lähes semanttinen asia tai sitten todella dramaattinen muutos Itämeren turvallisuusarkkitehtuurissa. Talvitie ei vielä paljasta, kumpaa mieltä itse on. Onko Suomi siis käytännössä jo jäsen vai vielä dramaattisen muutoksen päässä jäsenyydestä?
Edellä oleva kappale on osoitus siitä, että Suomi ja Ruotsi ovat jo nauliutuneet Yhdysvaltain sotilaalliseen läsnäoloon omalla alueellaan. Tämä ratkaiseva askel otettiin, kun allekirjoitettiin ja saatettiin voimaan ns. isäntämaasopimus. Se määrittää ne strategiset pisteet Suomen alueella, josta käsin Yhdysvallat (Nato) voi uhata Venäjän ydinaluetta ja järjestely toimii niin harjoituksissa kuin myös kriiseissä. Ruotsi on tietenkin varannut itselleen parlamenttikäsittelyn, ennen kuin se saattaa isäntämaasopimuksen omalta osaltaan voimaan.
Tässä kohtaa Talvitien argumentointi ja faktapohja pettää. Talvitie kirjoittaa ensin itse edeltävän kappaleen muotoon ”usein väitetään” ja käyttää tämän jälkeen seuraavassa kappaleessa sitä todisteena (”on osoitus siitä”). Eihän näin voi mitään todistaa.
Toisekseen kappaleessa esitetty ajatus strategisista pisteistä Suomen alueella ei perustu tosiasioihin. Isäntämaasopimuksessa ei ole mitään paikkaluetteloita saati sellaista tietoa, jonka perusteella voisi väittää niistä uhattavan Venäjän ydinaluetta. Tämän voi kuka tahansa tarkistaa sopimuksen tekstistä.
Mikä sitä paitsi on ”Venäjän ydinalue” – muu kuin dramaattiselta kuulostava termi? Onko Venäjällä muita alueita kuin ydinalueita ja sijaitsevatko ne mahdollisesti Talvitien ajatusmaailmassa tunnustettujen rajojen sisä- vai ulkopuolella?
Selvityksestä on aika yleisesti hyväksytty tuo arvio ja katsotaan, että Suomi on ratkaisuillaan tehnyt Venäjästä vihollisen ja antanut alueensa Venäjän vihollisten käyttöön. Niin ollen se ei voi välttyä Itämeren alueella Venäjän ja lännen välillä mahdollisesti puhkeavalta sotilaalliselta kriisiltä.
Yleisluontoisella väitteellä (”Aika yleisesti… katsotaan”) ilman mitään viitteitä toimijoihin Talvitie on valmis sanomaan, että nimenomaan Suomen ratkaisut ovat tehneet Venäjästä vihollisen. Eihän edes Venäjä itse kommunikoi Suomen olevan millään tapaa vihollinen, joten on vaikea ymmärtää miksi maailma näyttäytyy tällaisena Talvitielle? Onko joku muu maailmassa sitä mieltä, että Suomi on tehnyt Venäjästä vihollisen? Samalla Talvitie jatkaa harhan levittämistä siitä, että isäntämaasopimus tarkoittaisi Suomen alueen luovuttamista muiden käyttöön. Näin ei todellakaan ole. Erityisen olennaisesti tähän liittyy sopimuksen kohta 12:
”This MOU is not intended to supersede national law or international obligations by which the Participants are bound.”
“Vieraan valtion sotilas ei saa ilman lupaa tulla Suomen alueelle eikä olla maassa”
Olen itse ollut jo jonkin aikaa tätä samaa mieltä ja katsonut Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä tästä näkökulmasta. Itse asiassa Suomen ei yksinkertaisesti kannata liittyä muodollisesti Natoon. Venäjä reagoisi poliittisesti ja lisäisi sotilaallista voimaansa Suomen rajoilla. Tämä saattaisi eskaloitua joskus sotilaalliseksi kriisiksi, mutta siihen ei riitä yksin Suomen Nato-jäsenyys. Sen sijaan Nato-jäsenyys tulisi hankaloittamaan Suomen ja Venäjän rajaliikennettä, keskinäistä kauppaa ja turismia. Suomen aloitettua pakotepolitiikan Venäjää vastaan ja Venäjän vastattua siihen, ei ole poissuljettavissa mahdollisuus (siihen), että pakotteista tulisi osa Suomen ja Venäjän suhteita mahdollisen Nato-jäsenyyden toteutuessa.
Nyt palaamme aiempaan kysymykseen siitä kumpaa mieltä Talvitie on. Vaikka hän aloittaa olevansa nimenomaan sitä mieltä, että Suomi on tehnyt Venäjästä vihollisen, vaikuttaa siltä, että hän ei ole oikeasti kumpaakaan mieltä vain ainoastaan NATO:a vastaan. Suomi on hänen maailmassaan jo luovuttanut alueensa ja tehnyt Venäjästä vihollisen, mutta siitä huolimatta tällä polulla jatkaminen tekisi Venäjästä uudelleen vihollisen ja aiheuttaisi ongelmia. Talvitie ilmeisesti tarjoaa Suomen turvallisuusratkaisuksi Venäjää, joka pitää meitä vihollisenaan ja yksin tämän asian kanssa jäämistä siksi, että kuitenkin voisimme jatkaa turismia edes nykyisellä matalalla tasollaan. Turvallisuusratkaisuna tämä on mielestäni täyden turvattomuuden valitsemista. Sellainen maailma, jossa Venäjä katsoo Suomen olevan NATO:a, mutta NATO ei, lienee lähes kaikkien mielestä erittäin huono vaihtoehto Suomen NATO-jäsenyyskysymykseen. Positiivisesti ajateltuna kyseessä olisi jonkinlainen NATO-bluffi. Joko Suomella on mahdollisuus olla hyvissä väleissä Venäjän kanssa ja näyttäytyä Venäjälle NATO:sta riippumattomana tai sitten Suomen varmaankin kannattaisi olla jäsen.
Isäntämaasopimus vertautuu vuonna 1940 Saksan kanssa tehtyyn kauttakulkusopimukseen, josta ei ollut enää perääntymisen mahdollisuutta.
Koska tämä ei tuo lisää informaatiota aiempaan virheelliseen isäntämaasopimuskritiikkiin, en oikein osaa lukea tätä muuten kuin sivistyneen ihmisen hienovaraisena natsikorttina.
Venäjän reaktiot näkyivät hyvin ulkoministeri Sergei Lavrovin pressikonferenssissa Oulussa. Siellä Lavrov toivoi, että Suomen ja Venäjän suhteet perustuisivat hyvälle naapuruudelle ja että Suomen ja Venäjän suhteet eivät olisi niin riippuvaisia kolmannesta osapuolesta. Suomi on halunnut välttää kahdenkeskisiä suhteita ja lähtenyt siitä, että EU hoitaa Suomen suhteita Venäjään, vaikka käytännössä EU:lla ja Venäjällä on hyvin vähän tekemistä keskenään. Komission johtaja Juncker on kieltänyt lähimpiä avustajiaan olemasta missään tekemisissä venäläisten kanssa. Rajakysymyksen ja pakolaiskriisin osalta Suomi vetosi siihen, että Suomi ei EU:n jäsenenä voi estää turvapaikan hakijoita tulemasta Venäjältä Suomeen ilman asianmukaisia dokumentteja. Käytännössä Suomi tunnusti, että se ei kykene EU:n jäsenenä valvomaan Suomen ja Venäjän rajaa ja että Venäjän tulisi se tehdä. Venäläiset eivät halunneet tässä yhteydessä kuulla EU:sta puhuttavankaan ja niin syntyi kahdenvälinen sopimus, joka koski Suomen, Venäjän ja Valko-Venäjän kansalaisille kulkuoikeutta kahdella pohjoisella raja-asemalla. Muilta läpikulku on kielletty. Epäilemättä sopimus vastasi Suomen intressejä ja myös EU:n intressejä. EU:han on osoittanut, ettei se kykene vartioimaan ulkorajojaan missään.
Suomi ei mielestäni suinkaan ole halunnut välttää kahdenkeskeisiä suhteita, mutta Suomi on sitouduttuaan EU:n jäseneksi halunnut myös käytännössä jäsenyyttä toteuttaa. Venäjälle edullista olisi tietenkin, että kaikki EU-maat asioisivat kahdenkeskeisesti ja täysin EU:sta välittämättä.
Itse en ole tietoinen myöskään Junckerin kiellosta, joten on varsin harmillista, että Talvitie ei tarjoa lähdeviitteitä asialle. Kuitenkin kun huomioi esimerkiksi BBC:n esittämät Junckerin kommentit, on vaikea ajatella Talvitien pyrkivän esittämään Junckeria tässä täysin totuudenmukaisessa valossa. Moni kun sanoisi Junckerin olevan jopa liian innokas yhteistyöhön Venäjän kanssa.
Suomi ei ole tunnustanut mitään Talvitien väittämän suuntaistakaan vaan ainoastaan, että Suomi kunnioittaa kansainvälisiä sopimuksia, jossa turvapaikanhakijaa kohdellaan turvapaikanhakijana riippumatta siitä, mitä papereita hänellä on mukanaan. Tämä ei liity millään tavalla EU-jäsenyyteen, vaikka turvapaikanhakijatilannetta esitetäänkin usein niin EU-lähtöisesti, että voisi kuvitella jopa tarkoituksella syyllistettävän EU:ta asiasta. Samoin heitollaan EU:n kykenemättömyydestä rajavalvontaan myös Talvitie vaikuttaa haluavansa parjata EU:ta. En tosin tunne hänen oikeaa EU-kantaansa, mutta sekin olisi mielenkiintoista kuulla.
EU:n rajavalvonnasta kuitenkin vastaavat jäsenmaat eikä suinkaan EU. Monia EU:n pyrkimyksiä edes auttaa jäsenmaita tehtävässä vastustetaan varsin tarmokkaasti.
Kriisin aikana EU:n jäsenvaltioilla on tosin ollut vaikeuksia rajavalvonnassa, mutta ei suinkaan siksi, etteikö rajoja voitaisi sulkea vaan siksi, että jäsenmaat ainakin yrittävät pitää kiinni ihmisoikeuksista ja sitoumuksistaan auttaa kaikkia turvapaikkaa tarvitsevia. Olen lähes varma, että mikä tahansa jäsenmaa kyllä saa ihmiset pysähtymään rajalla, jos ihmisoikeudet unohdetaan. Kokonaisuudessaan Talvitie tuntuu siis sekoittavan kyvyn valvontaan ja turvapaikanhakijoiden auttamisvelvoitteen toisiinsa.
Ulkoministeri Lavrov on antanut myös haastattelun Dagens Nyheterille. Kysymykset olivat lehden laatimat ja Lavrov vastasi niihin. Ensimmäinen kysymys koski Ruotsin ja Venäjän suhteita. Lavrovin vastaus lähti siitä, että suhteet kehittyivät varsin suotuisasti ennen Ukrainan kriisiä ja monia käytännössä tärkeitä sopimuksia solmittiin maiden välille. Lavrov totesi, että ne kaikki olivat Ruotsin aloitteesta lähteneitä. Suhteet ovat nyt ohentuneet, kauppa laskenut yli puolella jne. Tämä kaikki myös Ruotsin aloitteesta. Lavrov toteaa kuitenkin Venäjän olevan valmis parantamaan suhteita.
Lavrovin mukaan Venäjä ei ole siis aktiivisesti kehittänyt suhteitaan Ruotsiin vaan suhteiden parantaminen ennen Ukrainan kriisiä ja niiden ohentuminen kriisin johdosta ovat olleet kaikki Ruotsin aloitteellisuuden varassa. Samalla hän ilmeisesti kiistää, että Venäjän toimissa kriisin yhteydessä ylipäätään olisi mitään, joka olisi antanut Ruotsille aihetta tarkastella suhteita. Jälleen olisi mielenkiintoista tietää onko Talvitie itse tätä mieltä. Joka tapauksessa toisin kuin Talvitie avauskappaleessaan Lavrov kuitenkin huomaa yhteyden Ukrainan ja Itämeren välillä.
Ruotsin mahdollinen Nato-jäsenyys saa Lavrovilta jyrkän reaktion. Tämä kannattaa noteerata myös Suomessa. Toisin sanoen Suomen ja Ruotsin muodollinen liittyminen Natoon katsottaisiin Venäjällä Itämerellä vallitsevan tilanteen muuttumisena oleellisesti. Olen edellä jo käsitellyt eräitä Venäjän mahdollisia reaktioita Suomen Nato-kaavailuiden toteutumiselle. Nyt siihen on lisättävä Venäjän asevoimien jatkuva demonstraatio, että väylät Pietarista Kaliningradiin pysyvät auki. Lavrov käsitteli myös paljon Yhdysvaltain ohjuspuolustusjärjestelmää. Venäjällä se nähdään suunnatuksi sitä vastaan. Yksi merkillisyys oli tuoda ohjuspuolustusjärjestelmään kuuluva amerikkalainen sota-alus Mustalta mereltä Itämerelle lähelle Kaliningradia. Tämän operaation yhteys Iranin mahdolliseen ydinaseuhkaan tuntuu kovin kaukaa haetulta. Länsi myös selvästi antaa sytykkeitä venäläisten epäluuloihin amerikkalaisten vaikutteista.
Lavrov siis pitää mahdollista jäsenyyttä isona muutoksena. Valitettavasti Talvitien näkemys asiaan jäi edellisissä kappaleissa ristiriitaiseksi, emmekä tiedä onko hän samaa vai eri mieltä. Joka tapauksessa käsitellessään reaktioita mahdolliseen tulevaan jäsenyyteen, hän tekee uuden loogisen virheen. Jos demonstraatio on jo nyt jatkuvaa, miten se voi olla reaktio johonkin tulevaisuuden mahdolliseen tapahtumaan?
Vaikka Venäjä onkin systemaattisesti nyt vastustanut ohjuspuolustusjärjestelmän kaikkia osia, olisi hyvä muistaa, että Medvedev aikoinaan kehui päätöstä siirtää torjuntakykyä laivaperusteiseen AEGIS-järjestelmään. Olkoonkin, että artikkelista ei saa täyttä varmuutta onko Medvedev ymmärtänyt USA:n päätöksen oikein.
Kuten alussa toin ilmi, olen samaa mieltä siitä, että Iranin uhka on vähän erikoinen syy järjestelmälle, mutta niin ovat Venäjän väitteet järjestelmän vaikutuksesta ydinasetasapainoon. Käytännössä mitään Yhdysvaltoihin suunnattuja ohjuksia ei voida järjestelmällä torjua – saati Venäjältä laukaistuja. En kuitenkaan ymmärrä ollenkaan mistä sytykkeistä Talvitie puhuu ja miten näitä ovat tässä kontekstissa antamassa muut kuin Yhdysvallat.
Yhdysvallat ja Suomi
Presidentti Niinistön virallinen vierailu Washingtoniin yhdessä muiden Pohjoismaiden päämiesten kanssa oli tervetullut avaus Yhdysvaltain puolesta. Suhteiden vakiinnuttaminen Yhdysvaltoihin on Suomen intresseissä, ja jatkossa voisi ajatella, että myös virallisella puolella voitaisiin löytää yhteistyöalueita sotilaallisten suhteiden lisäksi.
Samaa mieltä. Suomen on syytä ylläpitää hyviä suhteita missä vain mahdollista. Hyödyllistä se varmasti on kaikkien jättien kanssa.
Ruotsin 200 vuotta vanhassa doktriinissa oli ennen ensimmäistä maailmansotaa lause, että Englannin läsnäolo Itämerellä on suotavaa Venäjän voiman tasapainottamiseksi. Toisen maailmansodan jälkeen doktriinissa on ollut lause, jonka mukaan Yhdysvaltain läsnäolo Itämerellä on suotavaa Venäjän (Neuvostoliiton) voiman tasapainottamiseksi. Ruotsalaiset ovat toivoneet, että tämä läsnäolo ei olisi kuumaa sotimista, vaan se perustuisi vakauden ylläpitämiseen Itämeren alueella.
Sama koskee Suomea. Tilanne Itämerellä on kuitenkin muuttunut sikäli, että Yhdysvaltain sotilaallinen etupiiri käsittää nyt sekä Pohjoismaat että Baltian maat. Tämä tasapainottaa Venäjän voimaa, mutta toisaalta saa Venäjän aktiiviseksi omien intressiensä puolustajana. Yhdysvaltain sotilaallinen voima tunkeutuu nyt suoraan Venäjän ydinalueiden rajoille. Provokaatioiden mahdollisuus tekee tästä asetelmasta erittäin vaarallisen kaikille Itämeren valtioille.
Tässä kappaleessa Talvitie oikeastaan iteroi vain kaksi aiempaa toteamustaan: alueen luovuttamisen Yhdysvaltojen käyttöön, sekä tuon mystisen ydinalueen. Periaatteessa ymmärrän, jos NATO-jäsenyyden ja sijoitettujen vaikkakin pienehköjen joukkojen kautta Baltian väitetään olevan etupiirissä, mutta on vaikea nähdä Suomen osana Pohjoismaita sitä mitenkään olevan. Ainut peruste asialle lienee tuo virheellinen käsitys isäntämaasopimuksen sisällöstä.
Mahdollinen kriisi
Venäjä on tasavertainen lännen (Yhdysvaltain) kanssa vain ydinaseiden osalta. Siksi ne ovat tulleet keskusteluihin mukaan. Suomessa tehty tuore Nato-selvitys lähtee siitä, että myös lännen pelote perustuu ydinaseisiin. Taktisia ydinaseita uudistetaan nyt vauhdilla.
Ydinaseiden merkitys globaalille turvallisuustilanteelle on hyvä huomio ja nosto, joka tosin tehtiin jo itse selvityksessä, eikä Talvitie tuo siihen tässä lisää. Suomalaisesta turvallisuuskeskustelusta on lähes sokeasti jätetty ydinaseet pois jo pitkän aikaa, minkä uskon selittyvän vain sillä, että olemme ummistaneet silmämme niiltä uhkilta, joihin meillä ei ole mitään vastauksia. Olisikin ollut mielenkiintoista, jos Talvitie olisi otsikkonsa ”Mahdollinen kriisi” mukaisesti pystynyt ottamaan kantaa myös ydinaseiden merkitykseen Suomen turvallisuudelle.
Venäjä on kuitenkin kyennyt käyttämään tavanomaista sotilaallista voimaa tehokkaasti reuna-alueillaan. Sille on omat taustansa. Kosovon sota pakotti serbit lähtemään historiallisesta maakunnastaan ja työnsi myös Venäjän pois Balkanilta. Sitten Kosovo itsenäistettiin ilman neuvotteluja Serbian kanssa, mikä venäläisten mielestä muutti tilanteen Euroopassa. Presidentti Saakashvilin hyökkäys Etelä-Ossetiaan 7. elokuuta 2008 nähtiin lännen yrityksenä poistaa Venäjä Etelä-Kaukasiasta. Venäjä vastasi sotilaallisesti, miehitti Etelä-Ossetian ja Abhasian sekä tunnusti myöhemmin niiden itsenäisyyden. Syksyllä 2013 kärjistyneessä Ukrainan kriisissä oli Venäjän mukaan kyse siitä, että liittämällä Ukrainan etupiiriinsä länsi halusi työntää Venäjän pois Mustalta mereltä. Sitten Krim liitettiin Venäjään, ja neuvottelut Itä-Ukrainan statuksesta ovat yhä käynnissä.
Kappaleessa Talvitie esittää useita väitteitä, joille olisi tärkeää löytää hieman perusteluita. Varsinkin kun kappale esittää asiat totuuksina, eikä Venäjän näkemyksinä. En esimerkiksi itse hahmota miten Kosovon sota olisi työntänyt Venäjän pois Balkanilta tai miten Georgian sodan voisi nähdä lännen yrityksenä poistaa Venäjä Etelä-Kaukasiasta. Huomattavaa on myös, että Georgia kävi taisteluita vain omalla maaperällään eikä suinkaan hyökännyt Venäjälle. Myöskään näitä alueita ei ole tunnustanut Venäjän lisäksi juuri kukaan itsenäisiksi, kun paikan päälläkään ei moni oikeasti kaipaa itsenäisyyttä vaan toivoo liittyvänsä Venäjään.
Venäjän näkökulma läntisiin yhteisöihin on nimenomaan vääristynyt Talvitien kuvaamalla tavalla. Yhteisöt eivät liitä maita itseensä vaan maat hakeutuvat niiden jäseniksi usein kalliiden ja monimutkaisten hyväksymisprosessien läpi. Myöskään Itä-Ukrainan statuksesta ei käydä mitään neuvotteluita. Minskin sopimuksesta ollaan jopa herttaisen samaa mieltä, mutta itse sota yritetään saada loppumaan.
Kokonaisuudessaan kappaleesta tulee kuva, jossa mikä tahansa kriisi millä tahansa alueella olisi aina kriisi siitä, että Venäjä yritetään työntää kyseiseltä alueelta pois. Henkilökohtaisesti jään miettimään sitä, että mitä Venäjä näillä alueilla oikein teki tai mitä sieltä siis työnnetään pois, kun kerta Venäjän valtion rajat eivät siellä ole ja kriisien jatkeenakin ne ovat korkeintaan laajentuneet? Onko Talvitien ajatus siis, että on olemassa oikeutettuja Venäjän etupiirejä, joihin nämä muutokset liittyvät?
Yhdysvaltain ja lännen toimet Itämerellä nähdään Venäjällä lännen yrityksenä katkaista mahdollisessa kriisissä Venäjän yhteydet Pietarin ja Kaliningradin välillä. Venäjä on signaloinut, että sellaisessa tilanteessa Venäjä tulee avaamaan nämä väylät vaikka ydinaseita käyttäen.
Mitkähän nämä toimet ovat mihin Talvitie viittaa? Jos esim. Suomi on osa länttä Niinistöä mukaillen niin onko Suomen kaikki toiminta Itämerellä sellaista, joka Venäjän silmissä pyrkii näiden yhteyksien katkaisuun?
Kriisin osalta, kuten totesin aikaisemmin, on oleellista, että Suomi ja Ruotsi joutuisivat isäntämaasopimuksen mukaisesti toimimaan Yhdysvaltain tukikohtina Venäjää vastaan. Oletan, että Suomi ja Ruotsi tulisivat näin tekemään omasta vapaasta tahdostaan. Toisaalta on oletettavaa, että kriisissä amerikkalaiset ovat jo ilmassa, kun ilmoittavat, mitä lentokenttiä tai satamia aikovat käyttää. Tässä on hyvänä vertailukohteena amerikkalaisten tulo juuri Natoon liittyneeseen Unkariin Kosovon sodan alussa keväällä 1999. Toisin sanoen Suomelle ei jätettäisi mitään vaihtoehtoa.
Jos jätämme huomiotta uudelleen esitetyn sopimuksen sisällön vääristelyn, niin Talvitie ilmeisesti yrittää sanoa, että haluamme antaa alueemme Yhdysvaltojen käyttöön, ja että meidän olisi joka tapauksessa pakko. Epäselväksi jää, mitä Talvitie siis haluaisi meidän tekevän ja haluavan.
Nato-selvitykset lähtevät siitä, että Venäjä pystyy tavanomaisin voimin miehittämään Baltian maat hyvin nopeasti. Suomen ja Ruotsin osalta on nähtävä, että Venäjän intresseissä on eliminoida amerikkalaiset tukikohdat Suomessa ja Ruotsissa. Mahdollinen vaihtoehto on tuhota ne taktisin ydinasein.
Tällaisia tukikohtia ei tosiaan ole, mutta jos Suomessa olisi Venäjän kanssa sodassa olevia joukkoja, niin ei olisi kovin dramaattinen oletus, että niitä vastaan toimittaisiin.
Mutta Suomen ja Ruotsin miehittämisellä ei Venäjän kannalta olisi mitään tarkoituksenmukaisuutta, eikä siihen riittäisi voimiakaan. Jos Suomi halutaan kontrolliin, käytettäisiin muita keinoja, joita kyllä riittää.
Olisi erittäin mielenkiintoista kuulla, mitä nämä keinot olisivat. Tällaisena heittona kuulostaa enempi lausunnolta, jonka joku sopivasti Kremlistä sivussa oleva henkilö Venäjältä voisi antaa.
Mikä olisi lännen reaktio siihen. En usko, että Yhdysvallat vielä tässäkään vaiheessa lähtisi täysimittaiseen ydinsotaan. Todennäköisin vaihtoehto on taas jäätyneet suhteet ja jonkinasteinen yhteydenpito uuden tilanteen vakauttamiseksi. Baltia jäisi ilman muuta Venäjän miehitykseen. Suomen ja Ruotsin osalta määriteltäisiin uusi etupiirijako, joka kaiken todennäköisyyden mukaan kulkisi Pohjanlahdella.
Koska edellisessä kappaleessa ei avattu noita keinoja, on täysin mahdotonta lukijana arvioida yhdessä Talvitien kanssa myöskään lännen reaktioita.
Toisaalta jos edeltäviä kappaleita tarkastelee kokonaisuutena, Talvitie saattaa yrittää kuvata tilannetta, jossa Suomi ja Ruotsi ovat NATO:n jäseniä ja Venäjä miehittää Baltian ja tuhoaa esimerkiksi ydinasein Yhdysvaltojen joukot Suomesta ja Ruotsista. Tämän tilanteen hän uskoo päättyvän siis siihen, että Baltia pysyy miehitettynä ja Suomi jää Venäjän etupiiriksi. En tiedä olisiko näkemys tapahtumien kulusta millä tavoin erilainen, jos Suomi ja Ruotsi olisivat NATO:n ulkopuolella. Vähintäänkin epävarmana voinee silti pitää oletusta, jossa Yhdysvallat ei vastaisi ydinasein, jos sen joukkoja vastaan toimittaisiin niillä.
Tärkeä kysymys nyt kuuluu: Kannattaako Suomen siis lähteä tuollaiselle kilpavarustelun ja sotilaallisten kriisien tielle vai pyrkiä vakauttamaan tilannetta lähialueilla lähinnä luottamusta ja turvallisuutta lisäävillä toimilla?
Oikea tärkeä kysymys lienee: Onko NATO-jäsenyys luottamusta ja turvallisuutta lisäävä toimi, joka vakauttaa tilannetta lähialueilla? Talvitien näkemys tähän on pääteltävissä, mutta valitettavan vähän teksti antaa sille perusteluita.
Kaikki muut epäselvät osat tekstissä jäävät detaljeiksi, kun Talvitie ei pysty selvästi sanomaan olisiko hänen mielestään Suomen NATO-jäsenyys iso muutos vai ei ja hän vielä samanaikaisesti esittää täysin virheellisiä tulkintoja isäntämaasopimuksesta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Volasen tapaan Talvitienkään vakauspolitiikka ei tarkoittaisi nykytilannetta vaan paluuta johonkin Venäjälle selvästi myötämielisempään. Siksi Riiheläinen on mielestäni väärässä puhuessaan stoppareista, pysäyttäjistä – kyllä kyseessä on paluu. Jokainen voi itse päätellä onko analogia ”Paluu tulevaisuuteen” vai ”Menneisyyden vangit”.
22.5.2016 Helsinki

lauantai 21. toukokuuta 2016

Uutta turvallisuutta Ameriikan raitilta



Esko Seppänen kirjoittaa 20.5. blogissaan seuraavasti:

Kun Yhdysvallat on kutonut poliittisen hämähäkinverkon Suomen ympärille, on mahdollista, että Suomen natottaminen on muuttumassa USA:n ja Suomen kahdenväliseksi yhteistyöksi: ollaan korvaamassa Suomen kansan torjuma Nato-jäsenyys kahdenvälisellä sotilasyhteistyöllä USA:n kanssa.

Jos ei pysähdy Seppäsen vahvasti asenteelliseen ilmaisuun tai hänen hieman erikoisiin käsityksiinsä syy-seuraus-suhteista, niin perushavainnossa hän on täysin oikeassa. Suomen Kuvalehden päätoimittaja Ville Pernaa ilmaisee saman asian pääkirjoituksessaan hieman toisella tavalla:

Kun Nato-jäsenyys ei poliittisen tuen puutumisen takia etene, Suomi on ryhtynyt rakentamaan suoraa suhdetta Yhdysvaltoihin. Se tapahtuu yhteistyössä Ruotsin kanssa ja osana pohjoismaista puolustusyhteistyötä

Yhä kauemmas marginaaliin vallitsevaa ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa kritisoidessaan ajautunut valtiosihteeri Risto Volanen puolestaan tulkitsee tilannetta näin:

Suomi siis ei ole liittynyt Natoon, mutta kyllä Yhdysvaltojen Baltian–Pohjolan etupiiriin. Jos näin jatketaan, sitä aletaan myös soveltaa yhä jyrkemmin käytäntöön.

Seppäsen, Volasen ja muiden enemmän tai vähemmän realismista kiinnipitävien, kriittisesti nykyiseen ulko- ja turvallisuuspoiliittiseen linjaan suhtautuvien analyysissä Suomen ja Ruotsin kytkentä Yhdysvaltoihin tapahtuu supervallan valtapiirin kasvattamispyrkimysten takia.  Eli siis Yhdysvaltain ”hämähäkinverkko” on napannut ennen sotilaallisesti liittoutumattomat maat. Yleisempi ja realistisempi käsitys tilanteesta on, että Yhdysvallat on pikemminkin joutunut reagoimaan Venäjän toimiin pitääkseen yllä uskottavuutta liittolaistensa silmissä. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa asia sanotaan näin:

Yhteisesiintymisen saama huomio osoittaa, että Pohjoismaiden painoarvo Washingtonissa on kasvanut. Kiinnostus Pohjois-Eurooppaan ehti jo sukupolven kuluessa hiipua, kunnes jännitteet Itämeren ympäristössä alkoivat kasvaa. Näyttävä yhteisvierailu on siten epäsuorasti Venäjän muuttuneen politiikan seurausta ja siihen reagointia.

Ulkoministeri Timo Soini puolestaan hahmotteli yhteistyön perusteita puheessaan 9.5. näin:

Yhdysvallat, kuten muutkin valtiot, ajaa ulkopolitiikassaan omia intressejään, mutta usein liittolais- ja kumppanimaiden tukeen nojautuen. Yhdysvaltain oman hyvinvoinnin vuoksi sen keskeinen intressi on mahdollisimman vakaa kansainvälinen tilanne. Keskinäisriippuvuuden maailmassa keskeiset intressimme ovat siten pitkälti yhteneväiset.

Soini itse asettui tämän linjan takuumieheksi:

Ulkoministerinä olen ottanut Suomen ja Yhdysvaltojen suhteet yhdeksi keskeiseksi prioriteetikseni ja pidän osaltani huolen siitä, että transatlanttisia suhteita vahvistetaan ja monipuolistetaan määrätietoisesti kansallisten etujen mukaisesti.

Ymmärrys Suomen uudesta linjauksesta on vasta syntymässä, sillä tämä lähentyminen Yhdysvaltoja on tehty parhaiden suomalaisten ulkopoliittisten perinteiden mukaisesti siinä mielessä, että asiasta ei ole tehty numeroa. On siitä toki puhuttu, itse asiassa aika paljonkin, mutta jos arkiseen sävyyn puhuu jostain asiasta, jää sen suuruus helposti huomaamatta. Mutta kyllä minusta tässä voi nähdä vähintäänkin painopisteen muutoksen.

Sinälläänhän tämäkin mahtuu presidentti Niinistön aktiivisen vakauspoltiiikan neljän pilarin säätelyn sisään. Fennovoiman, rajasopimuksen ja muutaminen pienempien tapahtumien myötä näytti jossain vaiheessa siltä, että se Venäjän pilari saisi entistä enemmän painoa päälleen, mutta viimeisimmät käänteet näyttävät painopisteen olevan juuri nyt pohjoismaiden ja Yhdysvaltain suunnassa. Sitä itsekin ajatteli tiedostamattaan, että kun liikahdusta itään tapahtui, niin se sulkee pois liikahdukset länteen. Mutta nyt tehtiin kummatkin. Itään ehkä osittain vastahakoisesti, mutta länteen ollaan menty tasan varmasti valtiojohdon mielen mukaisesti.

Pohjoismaiden valtionpäämiesten Washingtonin-vierailun yhteydessä annettiin yhteinen julkilausuma, joka käsittelee Pohjoismaiden ja Yhdysvaltain välisen yhteistyön tiivistämisestä turvallisuuteen ja puolustukseen, maahanmuuttoon ja pakolaisiin, ilmasto-, energia- ja arktisiin kysymyksiin sekä talouskasvuun ja globaaliin kehitykseen liittyen. Siinä ne asiat ovat, tällä kertaa ehkä merkityksellisempinä kuin vain hyvien aikeiden korulauseina.

Sen voi ennakoida, että kun havainto nyt on tehty, syntyy raivoisa keskustelu vallitsevista vastauksista seuraaviin kysymyksiin:

1. Onko yhteistyö vain Yhdysvaltain vai kummankin etu?
2. Mitä tämä yhteistyö Yhdysvaltain kanssa oikein on?
3. Kuinka pitkälle Suomi on oikeasti sitoutunut läntiseen turvallisuusintegraation?
4. Olemmeko nyt Venäjän vihollinen? Ja jos olemme, miksi?

Esiin tulee nousemaan julma määrä enemmän ja vähemmän järkeviä väitteitä asian tiimoilta. Venäjän reaktiota ei ole vielä nähty, mutta eiköhän sekin ilmoille tavoilla ja toisilla pian saada. Myös ne kaikki syyt, joiden takia Yhdysvaltoja pitää inhota ja kaihtaa, kaivetaan varmasti esiin. Esimerkiksi Trumpin presidenttiehdokkuus ja mahdollinen presidenttiys ovat kieltämättä vaikuttavia ja nimenomaan tässä päivässä eläviä vastaväitteitä.

Tämä atlanttinen linjaus aukikirjoitettanee kesäkuussa ilmestyvässä valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa. Luvassa on silloin toivottavasti eläväistä, mutta suhteellisuudentajun säilyttävää keskustelua.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Kansanäänestys ja kansallinen liikkumavara


Suomi ylläpitää kansallisen liikkumavaransa ulko- ja turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissaan.

Ratkaisujen Suomi - Pääministeri Juha Sipilän hallituksen strateginen ohjelma 29.5.2015

Suomi on pieni maa ja geopoliittisesti hankalassa paikassa. Tämä muuttumaton perusasia tarkoittaa sitä, että meillä on paljon vähemmän vaihtoehtoja käytössämme kuin jossain vähemmän arassa paikassa olevalla maalla. Kun vaihtoehdoista on pulaa, niin silloin yritetään tomerasti turvata niitä, joita vielä on. Tätä turvaamistyötä sanotaan liikkumavaran hakemiseksi tai turvaamiseksi. Eli siis että meillä olisi vaihtoehtoja, joista valita tai ettei meidän olisikaan ihan pakko aina valita.

Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen järein liikkumavaramme on ilman muuta ollut mahdollisuus liittyä Naton jäseneksi. Se on ollut vaihtelevalla tavalla mukana hallitusohjelmissa, milloin vähän suoremmin, milloin mahdollisuutta vähätellen ja hamaan tulevaisuuteen siirtäen. Mutta kuitenkin se on siellä ollut. Europpan turvallisuuskriisi ja ennen kaikkea Venäjän aggressiivinen pyrkimys vaikutusvaltansa lisäämiseen on nostanut Nato-jäsenyyden keskustelun alle konkreettisemmin kuin ehkä ikinä aiemmin.

Suomessa on ollut tapana puhua Nato-optiosta eli mahdollisuudesta liittyä puolustusliiton jäseneksi silloin kun itsestä oikealta tuntuu. Sellaista optiota ei tietenkään ole ainakaan enää olemassakaan. Jotain sen suuntaista saattoi vakaina aikoina ollakin, kun Nato luuli olevansa lähinnä enää globaali rauhaanpakottamisorganisaatio. Nyt kun ollaan palattu alkuperäiseen tehtävään eli oman alueen puolustamiseen, on uusien jäsentenkin asema hyvin erilainen. Euroopan sisäinen kriisi on myös monitahoinen sotku, joka voi sekin asettaa esteitä.

Nato-selvitys arvioi Suomen (ja Ruotsin) jäsenyyden olevan poliittisesti kuitenkin melko lailla ongelmattomia. Kummankin maan asevoimat ovat jo Nato-yhteensopivampia kuin osalla itäisistä jäsenmaista, joten sekään ei ole ongelma. Mahdollisessa jäsenyydessä on kysymys siis ennen kaikkea suomalaisten kannoista asiaan. Enemmistö kansasta ei Nato-jäsenyydestä piittaa. Ainoastaan Upseeriliiton ja Reservinupseerien jäsenkyselyissä on jäsenyyden taakse löytynyt enemmistö.

Pitkälti juuri tämän kansan vakaan vastustuksen takia on suomalaiseen Nato-keskusteluun kuulunut jo pitkään olennaisena osana ajatus kansanäänestyksen järjestämisestä. Kansanäänestys on ollut se suojakilpi, jolla myönteisesti tai neutraalisti jäsenyyteen suhtautuvat poliitikot ovat suojelleet itseään natotus-epäilyiltä. Kun kaikkinainen  Nato-puhe on tähän asti tulkittu halukkuudeksi liittää Suomi jäseneksi, vaikka salaa ja väkisin. Tästä laajalti lietsotusta epäluulosta kertovat termien Nato-kiima/haukka ja natotus. Nato-jäsenyyttä vastustavien puolestaan väitetään usein jääneen kiinni menneisyyteen, jopa suomettumiseen asti.

Joka tapauksessa lähtökohtana täytyy olla, että jos kansanäänestykseen asti mennään, niin lopputuloksen on oltava myönteinen. Muuten luvassa olisi valtava turvallisuuspoliittinen katastrofi, jossa kärsisimme kaikki tilanteen huonot puolet, mutta emme saisi mitään hyvää. Eli käytännössä Nato-jäsenyyttä ei haeta, ellei voida olla varsin varmoja sen hyväksymisestä. Toisaalta kansanäänestys voi tavallaan olla myös valtiojohdon tapa asettaa kansa seinää vasten. Tai sitten seinää vasten meidät asettaa Ruotsi. Toki sekä tasavallan presidentti, ulkoministeri että muutkin hallituksen edustajat ovat jo ehtineet painottaa Suomen olevan itsenäinen toimija, joka tekee omat valintansa. Mutta silti Ruotsin liikahtaminen kohti jäsenyyttä edes jollain tasolla pistää myös meidän tilannettamme uusiksi.

Kuten Nato-selvityksessä todetaan, lähempi yhteistyö Naton kanssa on sotilaallisesti liittoumattomana maana mahdotonta. Olemme niin lähellä kuin Natoa kuin on mahdollista ilman jäsenyyttä. Tämä on yksi olennainen piirre niin tärkeänä pidetysssä kansallisessa liikkumavarassa. Käytännössä liikkumavara tarkoittaa sitä, että olisi pidettävä mahdollisena asioiden kehityskulkuna Suomen liittymistä Naton jäseneksi.

Tässä tullaan siihen paradoksaaliseen tilanteeseen, jossa nyt ollaan: toisaalta vakuutetaan, ettei Nato-jäsenyys ole meille ajankohtainen tai hyvä vaihtoehto ja toisaalta, että se on meille mahdollinen vaihtoehto, jos niikseen tulee. Se niikseen on Venäjän liian pitkälle menevät toimet. Kuten Nato-selvityksessä osuvasti todetaan ”Jos Nato päättäisi sulkea ovensa (Torschluss), Suomi ei enää voisi käyttää Nato-jäsenyyden mahdollisuutta – ja todellisuutta – keinona hallita pysyvää geopoliittista dilemmaansa, jonka sen vaikeasti ennustettava naapurimaa aiheuttaa.” Nato-jäsenyyden sulkeminen mahdollisuuksista voi tapahtua myös Suomen puolelta, käytännössä pitkälti sisäpoliittisten syiden pohjalta.

Nato-jäsenyyden todellisen liikkumavaran kannalta olennainen asia on siis kansanäänestys. Kansa itse haluaa sitä. Myös kaikki poliittiset tahot tasavallan presidenttiä myöten ovat ilmoittaneet siihen sitoutuneensa. Näin sitä tuskin voidaan ohittaa. Mutta ilmassa on merkkejä siitä, että se ei välttämättä olisi niin suoraviivainen päätöstilanne, kuin yleensä annetaan ymmärtää.

Olisiko äänestys hakuprosessin aivan alussa, neuvottelutuloksen synnyttyä vai sitten vasta, kun kaikki Nato-maat ovat sen hyväksyneet? Vai peräti vasta myöhemmin? Selvityksessä kerrotaan myös ehkä hieman vihjaillen Espanjan prosessista, jossa kului neljä vuotta maan liittymisestä Natoon ennen kuin kansa pääsi äänestämään asiasta. Periaatteessa Suomessakin voisi tiukan tilanteen tullen tehdä vastaavan tempun, jossa jäsenyys runnottaisiin läpi, mukanaan lauseke, että päätös tullaan alistamaan kansanäänestykselle, kun tilanne on sopiva. Professori Hanna Ojanen esitti pari vuotta sitten idean,  että Suomi liittyisi Natoon ja kymmenen vuoden kuluttua voisi kansa jäsenyyden kokeneena äänestää jatkosta.

Toinen ääripää kansaäänestyksen järjestämisessä voisi olla se, että äänestetään siitä, että annetaanko hallitukselle oikeus halutessaan tehdä esitys jäsenyydestä ja eduskunnalle oikeus tehdä päätös asiasta, vaikka 2/3 enemmistöllä. Tämä olisi liikkumavaran kannalta toimiva vaihtoehto. Tuon aiemmin mainitus geopoliittisen dilemman kannaltahan olisi parasta, jos mahdollisuus jäsenyyteen olisi tosiaan aito ja suhteellisen lähellä. Ei liian selvä suuntaan eikä toiseen. Kansanäänestykseen liittyy joka tapauksessa paljon hankaluuksia ja eittämättä jopa riskejä.

Jos asiat alkavat rysähtelemään pahasti, niin uskon valtiojohdon liikahtavan joka tapauksessa, vaikka kansanäänestyksestä ei konfliktin keskellä voitaisi puhuakaan. Silloin etsitään tapoja turvata kansakunnan turvallisuus, ei mietitä puhdasoppista suoritusta kansanvallassa. Esimerkkinä tällaisesta epädemokraattisesta päätöksesta voidaan pitää presidentti Risto Rytin solmimaa sopimusta natsi-Saksan kanssa jatkosodan loppuvaiheessa. Sopimus takasi tuikitarpeellista apua Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjuntaan, mutta sinetöi myös Rytin oman kohtalon. Nykytilanteessa Nato-jäsenyyden ohella oikeastaan ainoa merkittävä lisä puolustuskyvylle olisi jonkinlainen liittoutuminen suoraan Yhdysvaltain kanssa, joka joka tapauksessa on Naton sotilaallisen voiman selkäranka. Sellaisen liittoutumisen kohdalla ei ole mitään kansanäänestysvelvoitteita olemassa.

Ilman muuta paras tapa, jos se vain suinkin on mahdllista, olisi alistaa mahdollinen Nato-jäsenyys reippaalle kyllä/ei nyt-kansanäänestykselle. Kumpikin vaihtoehto avattaisiin, myös reaalimaailman tasolla. Itse pidän kansanäänestystä tärkeänä ennen kaikkea sen takia, että se pakottaisi jokaisen kansalaisen ottamaan vastuuta ratkaisusta. Varsinkin kansanäänestystä vaativat tulevat samalla sitoutuneeksi sen lopputulokseen. Vaalikampanjoinnin aikana tulisi moni tutustuneeksi asioihin myös toiselta kantilta, vaikka päätyisikin toiseen lopputulokseen. Kampanja-aikana kuplat todennäköisesti ainakin jossain määrissä puhkeilisivat ja ihmiset joutuisivat altistumaan toisenlaisille ajatuksille.

Mahdollisimman laaja keskustelu kansanäänestyksen alla palvelisi suomalaista kokonaisturvallisuusajattelua, jossa turvallisuus nojaa yhteisvastuuseen muutenkin kuin yleisen asevelvollisuuden osalta. Saa nähdä onko meillä tarvetta järjestää kansanäänestystä Nato-jäsenyydestä ja jos on, niin onko siihen tilaisuutta.