perjantai 26. lokakuuta 2018

Fazer puolustaa demokratiaa




Tilanne verkkokeskusteluissa muistuttaa tällä hetkellä lännenelokuvan perusasetelmaa. Jokin joukkio on ottanut järjestysvallan puutteessa pikkukaupungin kadut haltuunsa. Tavalliset ihmiset piileskelevät, etteivät joutuisi ikävän huomion kohteeksi. Elokuvassa seriffi taltuttaa piileksimään joutuneiden kaupunkilaisten avulla öykkärit ja taas on turvallista liikkua kaupungin kadulla.

Perin mielenkiintoista on, että täällä vuoden 2018 Suomessa asiaan on tarttunut osana markkinointiaan kaupallinen yritys, joka ihmisten ja tekoälyn avulla yrittää rauhoittaa tilannetta. Kun poliisi aiemmin nosti profiiliaan verkon järjestyksenvalvonnassa, oli tuloksena vihan ja häirinnän vastaisku. Saman tulee kokemaan myös Fazer näinä päivinä. Yritys ottaa rohkeasti polarisaation käyttövoimaksi ja huomioarvo on taattu. Kun kyseessä on vielä oikeastikin suomalaiseen identiteettiin kuuluva tuote, Fazerin Sininen, on liike vielä rohkeampi ja vaikuttavampi. Vähän vastaavaa nähtiin, kun Orklan mainosvideo herätti rasistit julistamaan boikottia ja Orkla kuittasi heille, että "ei haittaa". Tämä vastaansanominen kääntyi Orklan voitoksi. Itsekin valitsin viimeksi majoneesia ostaessani heidän valmistamansa tuotteen ja suupieleen nousi hymy, kun sanoin itselleni purkkia hyllystä nostaessani, että "ei haittaa". Toivottavasti myös Fazer palkitaan kuluttajien puolella rohkeudestaan puolustaa ihmisten turvallisuutta verkkokeskusteluissa. Pahin skenaario olisi, että Fazer vetäytyisi tästä enemmän tai vähemmän anteeksipyydellen.

Myös poliisi ja oikeuslaitos etsivät parhaillaan tapoja saada järjestystä virtuaalisille kaduille, mutta hankalaa on. Lainsäädännön, resurssien ja osaamisen hankala yhtälö jauhaa oikeuden myllyillä kovin hitaasti. Häiriötä, ahdistelua ja vihapuhetta aktiivisesti tuottavia ihmisiä on loppujen lopuksi pieni määrä. Jos seuraa rasistisia toimijoita verkossa, niin pieni joukko erikoisine persoonallisuuksineen tulee hyvin nopeasti tutuksi. Heillä on käynnissä ikäänkuin päättymätön mielenosoitus, joka tuntuu tulevan vastaan kovin usein. Heidän vaikuttamiskeinonaan käyttämä vihapuhe on näiden virtuaalisten mielenosoitusten riehuntaa ja väkivaltaa. Elävässä elämässä mielenosoitusten joukkojenhallintatilanteessa yhtenä taktiikkana on poimia levottoman ja väkivaltaisen väkijoukon seasta avainhenkilöt, jotka johtavat ja yllyttävät muita, joko esimerkillä tai taustalla. Tähän ja muihinkin tilanteen hallinnan keinoihin on olemassa resurssit, taktiikat ja vakiintuneet toimintatavat. Nyt samanlaisia kaivataan verkkomaailmaan.

Elävässä elämässä poliisilla on mahdollisuus käyttää puhuttelua tai rikesakkoa ojentamaan pieniä lainrikkomuksia. Tällaisten nopeiden puuttumiskeinojen mahdollisuudet myös verkossa tapahtuvaan häiriökäyttäytymiseen kannattaa tutkia. Nyt nähdyt oikeudenkäynnit ovat raskaita tapoja puuttua asiaan ja ennen kaikkea ne kertovat siitä, että tilanne on päässyt aivan liian pitkälle. Kysymys on myös siitä, että kun jopa lainsäätäjät käyttävät vihapuhetta politikoinnin keinona, niin asialle olisi todellakin tehtävä jotain.

Kysymys ei ole vain poliisin halusta ja riittävistä resursseista valvoa järjestystä, vaan myös syyttäjien ja oikeusistuinten mahdollisuuksista. Jos verkossa tapahtuvaan häiriökäyttäytymiseen halutaan todella päästä kiinni, on tarpeen käydä läpi lainsäädäntö, resurssit, osaaminen ja toimintatavat. On löydettävä paitsi keinot selvittää lakia rikkoneiden henkilöllisyys, myös tavat varmistaa se, että tutkinnan tuottaessa tuloksen, on syyttäjä valmis viemään asiaa eteenpäin. Syyttäjän puolestaan on pystyttävä luottamaan oikeusistuimen kykyyn käsitellä asiaa. Kaikkien osapuolten oikeusturvan kannalta on tärkeää huolehtia kokonaisuuden osaamisesta ja perusoikeuksien toteutumisesta.

Vastikään Helsingissä päättyneen vainoa ja vihapuhetta käsitelleen jutun oikeudenkäynnin tuomioissa todettiin, että valheellisten tietojen paljastamiseen ja levittämiseen ei sananvapauden näkökulmasta ollut mitään julkista intressiä tai muutakaan hyväksyttävää syytä. Syytetyt tuomittiin nimenomaan vainon ja häirinnän synnyttämisestä, eräänlaisesta rikollisesta joukkoistamisesta. He, kuten aika lailla kaikki muutkin vihapuhujat, perustelivat häiriökäyttäytymistään nimenomaan sananvapaudella. Vihapuhetta ja vainoa voi perustella sananvapaudella yhtä vähän kuin ylinopeutta liikkumisvapaudella tai mellakointia yhdistymisvapaudella.

Kokoomus on luvannut käydä läpi rikosoikeudellista sääntelyä, poliisin ja viranomaisten toimintamahdollisuuksia, palveluntarjoajien vastuuta julkaisemistaan sisällöistä sekä vihapuheen ja kiusaamisen ehkäisyn keinoja. Tässä olisi myös hyvä kokonaisuus seuraavaan hallitusohjelmaan mukaan otettavaksi. Verkosta on muiden elämänympäristöjemme tapaan tehtävä mahdollisimman turvallinen paikka. Nykyisellään yksittäiset vihan ja häirinnän teot ovat sinällään pieniä, jopa mitättömiä, muuta niiden suuri määrä on tehnyt tiettyjen aihealueiden käsittelyn kansalaisille, poliitikoille ja toimittajille kovin hankalaksi. Kuitenkin vapaa keskustelu ja turvallinen ajatustenvaihto ovat toimivan demokratian edellytyksiä ja niitä on suojeltava sen mukaisesti yhteenkietoutuneilta sisäisiltä että ulkoisilta uhilta. Kiitän Fazeria osallistumisesta omalta osaltaan tähän elintärkeään työhön.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Perussuomalaiset ja turvallisuuspolitiikka

Perussuomalaiset puolueena koki muodonmuutoksen kesällä 2017, kun se hylkäsi puolueen perustajan ja keskushahmon Timo Soinin monella tavalla. Puolueen puheenjohtajisto uusiutui ja sitä myötä jäsenistö ilmoitti halukseen tehdä puolueesta yleiseurooppalaisen mallin mukainen maahanmuuttovastainen oikeistopopulistipuolue. Hallituskumppaneille muutos oli liikaa ja PS heitettiin ulos hallituksesta. Ilmaisut olivat maltillisia, mutta taustalla oli haluttomuus toimia nahkansa äärioikeistolaiseksi luoneen puolueen kanssa.

Osa PS:n muutosta oli myös asettuminen vankemmin osaksi globaalia arvokonservatiivista ja globalisaatiota vastustavaa aaltoa. Puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho on jo puhunut siitä, miten eurovaalien jälkeen syntyy parlamentissa uusi ryhmä, johon myös PS kuuluu. Oikeistopopulististen ja äärioikeistolaisten yhteistyö saa näin rakenteen, joka edistää yhteisten tavoitteiden ajamista. Samaa tavoitetta on käynyt Euroopassa edistämässä myös Steve Bannon.

Trump, Brexit, Italian populistihallitus ja vähäisemmät asiat ovat osa tätä PS:nkin edustamaa poliittista arvopohjaa, jossa yhteisiä piirteitä ovat populismi, kansallisvaltiot, arvokonservatiivisuus ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kyseenalaistaminen. Siksi PS on merkittävä asia suomalaisessa politiikassa, vaikka nykytilanteessa näyttäisikin siltä, ettei sen kannatus kohoa kovinkaan suureksi tai että sille olisi sijaa hallituksessa.

Politiikassa voi tapahtua paljon lyhyessä ajassa ja siksi on tärkeää ymmärtää myös PS:n merkitys ja tavoitteet. Tässä käyn läpi heidän ulko- ja turvallisuuspoliittista olemustaan. Katsaus on väkisinkin hajanainen, sillä puolueen sisällä on oikeastaan vain yksi kaikkien jakama ajatus: maahanmuuttovastaisuus. Muissa poliittisissa kysymyksissä ihmiskunnan henkinen monimuotoisuus näyttäytyy perussuomalaisissa poikkeuksellisen rikkaana.

Puolueen linjaan vaikuttavat aina juuret. Nykyinen PS on julkilausutusti irtautunut vennamolaisista juuristaan, mutta eivät ne varmasti kokonaan poikki ole. Veikko Vennamo ja Suomen maaseudun puolue oli nimenomaisesti Kekkosen vastustaja ja suomettumista kritisoinut puolue. Vanhoilla päivillään Veikko Vennamo muuten kannatti Suomen EU-jäsenyyttä. Valtaeliitin vastainen populismi kuitenkin elää edelleen voimakkaana PS:ssa. Toisena vahvana vaikuttajana PS:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajatteluun on mainittava nykyinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän on niitä harvoja, ellei jopa ainoa puoluejohtajia, joka on päätynyt asemaansa nimenomaan ajatustensa avulla. 

Halla-aholaisuudessa on tunnistettavissa tietynlainen antihumanismi, jossa ihmisarvo ja yhdenvertaisuus eivät enää olekaan ehdottomia asioita, vaan tilanteen mukaan muotoutuvia. Näin esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistus ei olisikaan enää mikään lähtökohta, vaan lähinnä omiksi luettavia koskeva säännöstö. Kansainvälisessä politiikassa tällainen ajattelu tarkoittaa juuri näiden perusarvojen mukaisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kyseenalaistamista, jopa vastustamista.

Puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari tuo PS:n linjaan omia sävyjään. Ensinnäkin hänen uskonnollinen taustansa on äärimmäisen vahva ja tulee adventisteista. Nykyään hän ilmoittaa, ettei kuulu mihinkään seurakuntaan, mikä on varsin harvinaista näin tulisieluisten kristittyjen kohdalla. Joka tapauksessa Huhtasaari levittää omassa viestinnässään hyvin paljon vaikutteita yhdysvaltalaisesta ääriliikehdinnästä ja keskustelusta. Alt-rightin Pepe-sammakko on tuttu näky hänen tykkäämissään twiiteissä ja Jordan Peterson luonnollisesti on hänen mielestään hieno filosofi, puhumattakaan siitä miten hyvän presidentin Yhdysvallat onkaan hänen mielestään Trumpista saanut. Kotimaassa Huhtasaari on kerännyt kannatusta ryhmissä, joita voisi nimittää äärikristityiksi. Patmos-säätion Juha Ahvio kuvaa tekstissään perusteellisesti, miksi Huhtasaari on oikeassa ja Suomen evankelisluterilainen kirkko väärässä.

Oman värinsä puolueeseen tuovat vähemmän intellektuelliin ilmaisuun pyrkivät varapuheenjohtajat Juho Eerola ja Teuvo Hakkarainen. Jälkimmäinen tosin on eronnut tehtävästään käytyään humalassa edustajatoverinsa kimppuun. He edustavat minun nähdäkseni omilla tavoillaan perinteistä umpimielisempää impivaaralaisuutta. He ovat kumpikin omalla tavallaan ilmiasuja suomalaiselle miehelle, joka on ahdistunut nykyisestä maailmanmenosta monenlaisine uskontoineen, ihonväreineen, sukupuolineen ja ruokavalioineen.

Neljäs puolueen olemuksessa näkyvä suuntaus on suomalaisen äärioikeiston perinne. Näkyvimmin sitä edustanut Jussi Niinistö oli yksi sinisiin lähteneitä eikä suuntaus ole saanut uutta, näkyvää johtajaa. Kun Niinistö toimi aikoinaan Suomalaisuuden liiton toiminnanjohtajana, niin hänen aloitteestaan perustettiin liikkeeseen nuorisojärjestö. Tämä nuorisojärjestö sai nimen Suomen Sisu ja se toimii edelleen vahvasti, vaikka nuorisolaisuus siinä ei enää olekaan mukana. Lukuisat PS:n kansanedustajat ja aktiivit ovat sisulaisia ja heidän mukanaan puolueen aatteisiin ja ajatusmaailmaan tulee pitkän linjan äärioikeistolaisuutta. Sisun nykyinen puheenjohtaja, kansanedustaja Olli Immonen ei ole mikään merkittävä poliittinen ajattelija ja ideologi, vaan liikkeen taustalla tuntuu nyt pilkistelevän nimenomaan espoolaisen kunnallispolitiikon Teemu Lahtisen (ps) terävä äly.

PS julkaisi aivan juuri uuden periaateohjelmansa, joka summaa halla-aholaisen puolueen olemuksen. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa siellä ei suoraan mainita, mutta useampi kohta antaa mahdollisuuksia ymmärtää, mistä lähtökohdista tätä teemaa tarkastellaan.

”Kansallismielisen ajattelun mukaan kansat ansaitsevat tasavertaisen mahdollisuuden saada päättää omista asioistaan. Suomalaisilla ei ole oikeutta ryhtyä määräilemään muita, eikä muilla ole oikeutta määräillä meitä. Haluamme puolustaa suomalaisten omaa päätäntävaltaa, siis kansallista itsemääräämisoikeutta.”

”Perussuomalainen Suomi on myös kansainvälinen. Kansat ovat vuosisatoja olleet vuorovaikutuksessa keskenään ja omaksuneet toisiltaan tapoja ja käytäntöjä. Kansallismielisyyteen kuuluu, että kansa saa itse säädellä kansainvälisyyden tasoa ja ilmenemismuotoja. Kansainvälisyys edellyttää kansojen olemassaoloa.”

”Jos me suomalaiset emme päätä omista asioistamme, joku muu päättää puolestamme. Sopimuksista, jotka olennaisesti ja peruuttamattomasti heikentävät itsemääräämisoi- keuttamme, on pysyttävä erossa.”

”Demokratia ei voi toteutua, jos ihmiset eivät voi vaikuttaa omiin asioihinsa. Yksilöiden vapaus ja valtion itsemääräämisoikeus ovat siis demokratian edellytys. Me luotamme Suomeen ja suomalaisiin.”



Perussuomalaisten EU-vastaisuus on ilmenee silloin tällöin suhteellisuudentajuttomina vertauksina. EU ei ole miljoonia surmannut sortokoneisto ja siitä saa erota halutessaan. Kansanedustaja Ville Tavio on eduskuntaryhmän 1. varapuheenjohtaja.

Näistä Suomen kansainväliseen asemaan ja asemoitumiseen liittyvistä kohdista on luettavissa muutamia perusasioita. Ensinnäkin PS on kansallismielinen, toisekseen se vastustaa poliittista integraatiota valtioiden kesken sekä kolmanneksi puolue vastustaa sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen perustana olevaa sopimusrakennelmaa, joka rajaa sopimuksessa mukana olevien päätäntävaltaa sovituista asioista. Käytännön sovelluksia näistä periaatteista voivat olla EU-ero, monista kansainvälisistä sopimuksista ja järjestöistä irrottautuminen sekä toimiminen kansainvälisillä kentillä vain ja ainoastaan Suomena, ei osana mitään kokonaisuutta. Tämän erillisyyden PS tulkitsee mahdollistavan parhaan mahdollisen Suomen etujen ajamisen. Sinällään nämä teemat ovat tuttuja jo Huhtasaaren presidentinvaalikampanjasta

Ennen jytkyä 2011 perussuomalaisten linja turvallisuuspolitiikassa oli tämän hallituskauden aikana toteutuneeseen verrattuna hyvin erilainen. Edellisten eduskuntavaalien alla ilmestynyt hyvin laajasti turvallisuuteen kantaa ottanut ohjelma ei maininnut sanallakaan ulkopolitiikkaa. Karkeasti ottaen ohjelma keskittyi aseelliseen maanpuolustukseen ja maahanmuuttoon. Jää nähtäväksi tuleeko vastaavaa ohjelmaa ennen ensi kevään vaaleja.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon sekä puolustuspoliittisen selonteon laadintaprosessien seurantaryhmässä silloisesta perussuomalaisten eduskuntaryhmästä jäseninä olivat Pirkko Mattila (1. Vpj, varalla Jani Mäkelä) ja Tom Packalén (varalla Maria Tolppanen). Mattila on tällä hetkellä sinisissä ja Tolppanen demareissa. Perussuomalaisten ryhmäpuheenvuoron ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta puolestaan piti nykyinen sininen Simon Elo. 

Mielenkiintoista onkin nyt  nähdä, kuka tai ketkä nousevat PS:n turvallisuuspoliittisiksi johtohahmoiksi. Niin suuri määrä osaamista lähti sinisiin, että tilanne vaikuttaa haastavalta ulko- ja turvallisuuspoliittisten kantojen muotoilemisessa. Tärkeimpänä kantojen muodostajana on tietysti puolueen puheenjohtaja, europarlamentaarikko Jussi Halla-aho. Hänen tiedetään olevan EU:n vastustaja ja Nato-jäsenyyden kannattaja. Jälkimmäisestä kannastaan hän on ilmoittanut, että “Naton kannattaminen ei tule näkymään toiminnassani“. Halla-aholla on kokemusta ulkoasiainhallinnosta työskenneltyään aikanaan vuoden verran Kiovan suurlähetystön viisumiosastolla.

Puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari oli ehdolla presidentiksi, ulkopolitiikan johtajaksi. Kampanja osoitti hänen asiaosaamisensa rajallisuuden, mutta kampanjoinnista jäi silti varmasti niin paljon oppia asioista, että hän on mukana puolueen sisäisissä keskusteluissa. 

Muodollisesti PS:n korkeimmassa ulkopoliittisessa luottamustehtävässä on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Tom Packalén. Packalén myös ilmoitti kiinnostuksestaan puolueen presidenttiehdokkaaksi. Hän puolestaan on profiloitunut jo pitkään Kremlin narratiivien toistajana. Ulkoasiainvaliokunnan, Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan ja Naton parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan jäsenenä hän on erittäin hyvin informoitu asioista, mutta silti ottaa usein Kremlin kantoja myötäilevän aseman. Siitä, mistä hän nämä Venäjän kantoja myötäilevät näkemyksensä ammentaa, ei ole tietoa. Ulkoasiainvaliokunnassa Packalénin varajäsen on Laura Huhtasaari.

En löytänyt mitään tietoa puolueen sivuilta mistään aiheeseen liittyvästä työryhmästä. Ainoa maininta oli etsintäkuulutus loppuvuodelta 2013 erilaisiin ohjelmatyöryhmiin, joista yksi oli turvallisuuspolitiikka. Mitään tietoa ryhmän koostumuksesta tai työskentelystä en löytänyt.

Julkiseen keskustelun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta PS:sta ovat osallistuneet omien havaintojeni mukaan ainakin PS-nuorten puheenjohtaja Samuli Voutila, Ilpo Heltimoinen ja dosentti Arto Luukkanen. Voutila on keskittynyt enemmän maanpuolustusasioihin ja Luukkanen puolestaan Venäjä-tutkijana on asemoitunut tulkitsemaan Suomelle tietysti hyvin keskeisen Venäjän toimia ja olemusta. Kymen piirin puheenjohtaja Ilpo Heltimoinen on turvallisuuspoliittinen keskustelija ja myös aktiivisesti pyrkinyt saamaan Johan Bäckmania vastaamaan toiminnastaan Venäjän hyväksi.

Kun eduskunta käsitteli Sipilän hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, niin perussuomalaisten ryhmäpuheessa korostettiin, miten erilaisilla valemedioilla on merkittävä rooli, kun halutaan järkyttää kansallista yhtenäisyyttä. Arto Luukkasen eduskuntavaaliensa kampanjapäällikkönä on Petri Perta, Nykysuomi-nimisen sivuston päätoimittaja. Nykysuomen edellinen päätoimittaja Juha Korhonen siirtyi MV-median vetäjäksi. Hän luopui sittemmin tästä tehtävästä. MV-lehdessä työskennellyt henkilö, joka myös tuomittiin lyhyeen ehdolliseen vankeuteen Janitskin-oikeudenkäynnissä, sen sijaan on siirtynyt Nykysuomeen.

Oikeastaan ainoa reilu vuosi sitten tapahtuneen hajoamisen jälkeen tehty isompi turvallisuuspolitiikkaan liittyvä päätös on olut tiedustelulakien vaatima perustuslainmuutos kiireellisenä. Siinä PS pienen ämpyilyn jälkeen asettui tukemaan lakiesitystä.



Uusnatsien Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kanta PS:n toimintaan tiedustelulakien käsittelyssä oli tyrmäävä. Vastaavaa reaktioita oli nähtävissä myös muualla öyhöskenessä.

Hyvä esimerkki siitä, miten PS ajautuu nykyisessä tilanteessa kannattamaan kummallisia asioita, on sen puoluejohdon ulostulo Janitskinin ja Bäckmanin saamista tuomioista. Koko puoluejohto antoi ymmärtää niiden olevan liian kovia vertailemalla niitä seksuaalirikoksista tuomittuihin rangaistuksiin ja korvauksiin. PS:n johto tuli silloin tuominneeksi vieraan valtion palveluksessa olevan, aktiivista horjutustyötä tekevän toimijan saaman rangaistuksen rikoksistaan. Tämä ei varmaankaan ollut ulostulon tarkoitus, mutta siltä se vain vaikutti.



Lyhyen ajan sisällä kaikki puheenjohtajiston jäsenet ja muutama muukin keskeinen PS-hahmo otti kantaa samasta kulmasta Ilja Janitskinin ja Johan Bäckmanin saamaan tuomioon. 

Sinällään tämä kuvio kummallisiin painotuksiin päätymisestä on altis toistumaan, kun PS lähentää yhteistyötään eurooppalaisten veljespuolueidensa kanssa. Niillä on läheiset suhteet Kremliin ja tukemalla niitä tukee myös Putinin voimapolitiikkaa. Hyvä esimerkki on Italian sisäministerin, Pohjoisen liigan puheenjohtaja Matteo Salvini, joka on jo vuosia esitellyt ylpeänä Putin-innostustaan. Tukemalla Salvinia ja kehumalla hänen toimintaansa, asettuu PS niiden voimien taakse, jotka pyrkivät aktiivisesti auttamaan Putinia repimään hajalle läntisemmän Euroopan yhtenäisyyden. Mielenkiintoista on myös nähdä PS:n kannanmuodostus, jos Italian populistihallituksen talouspolitiikan seurauksena muu EU joutuu tukemaan taloudellisesti maata.



Pohjoisen liigan puheenjohtaja Matteo Salvini on innokkaasta Putinin ihailustaan huolimatta arvostettu hahmo perussuomalaisten keskuudessa.

Tutkija Anton Shekhotsov on julkaissut yhden maailman arvostetuimman tiedekustantamon kautta kirjan Tango Noir, jossa hän käy läpi suorastaan uuvuttavan yksityiskohtaisesti ensin yksityisten tahojen ja sittemmin valtion toiminnan kautta tapahtunut yhteistyön rakentumista Venäjän ja eurooppalaisen äärioikeiston välillä. 



Kuvassa Yhtenäinen Venäjä -puolueen nuorisojärjestön kansainvälinen sihteeri Daria Sharova ja Jussi Halla-ahon avustaja Brysselissä Mikael Lith. Sharova solmii aktiivisesti yhteyksiä nuoriin poliitikkoihin eri maissa. Hänen tehtävänään on omalta osaltaan edistää Putinin tukipuolueen politiikkaa. Oikealla oleva Lithin twiittaus kertoo, että ainakin hän on Venäjän linjoilla Yhdysvaltoihin vaaleihin sekaantumisen suhteen.

Politiikanteon karvaisiin lakeihin kuuluu, että joskus voi olla hyvinkin epäileväinen, jopa  vihamielinen jotain tahoa kohtaan, mutta kun edut ja linjat kohtaavat, toimitaan samojen päämäärien edestä. Juuri tätä pidän mahdollisena, jopa todennäköisenä perussuomalaisten kohdalla. Puolueen monet arvot ja poliittiset tavoitteet ovat niin yhteneväisiä Putinin Venäjän kanssa, että yhteinen rintama löytyy ainakin silloin tällöin. Tätä suuntausta vielä vahvistaa EU-tasolla tehtävä yhteistyö selvästi Venäjä-myönteisten veljespuolueiden kanssa.

Soinin aikaisen PS:n sisällä oli jo pitkään näkyvissä jakolinja vennamolaisuuden ja äärioikeistolaisuuden välillä. Se jakolinja repäisi loppujen lopuksi puolueen kahtia kesän 2017 puoluekokouksen valintojen ja niitä seuranneiden eroamisten kautta. Suhde Venäjään saattaa hyvinkin kasvaa samanlaiseksi railoksi nykyisen äärioikeistolaisen PS:n henkisessä rakenteessa. Puolueessa on paljon ihmisiä, mukaan lukien puolueen puheenjohtaja, joille Suomen puolustaminen Venäjän valtapoliittisia pyrkimyksiä vastaan on tärkeä asia. Mutta siellä on myös ihmisiä, joille on ihan sopivaa lähteä mukaan Suomen turvallisuuspoliittista asemaa horjuttaviin teemoihin, kunhan ne vain muuten sopivat heille. Perussuomalaisilla on tulevina vuosina tarkka paikka hahmottaa mikä on Suomen turvallisuuden kannalta tärkeää ja mikä ei.





perjantai 14. syyskuuta 2018

Kreml karnevalisoi terrori-iskuaan

Venäjä pyrkii isossa kuvassa sekoittamaan läntisten maiden yleistä ilmapiiriä ja kansalaismielipidettä. Demokratiassa hämmennys halvaannuttaa päätöksenteon ja Venäjälle mahdollisimman passiiviset hallitukset ovat tärkeitä voimapolitiikan negatiivisten seurausten minimoimiseksi. Siksi Venäjän toimien seurauksena on usein iso informaatio-operaatio, jossa pyritään eri tavoilla minimoimaan toiminnan aiheuttamia vahinkoja.

Krimin miehittämiseen liittyi useita valheita tai epäolennaisia väitteitä vihreiden miesten tuntemattomuudesta, demokratian mukaisesta toiminnasta ja historiallisista tapahtumista alkaen. Kun venäläinen ohjusyksikkö ampui Ukrainassa alas malesialaisen lentokoneen, käynnistyi koneisto, joka suolsi ison määrän erilaisia selityksiä, joille yhteistä ei ollut kuin se, ettei Venäjä ollut vastuussa. Aleppon valtauksen yhteydessä levitettiin tarinoita Naton taistelemisesta ISISin rinnalla, lännen medioiden valheista ja kapinallisten lavastamista kaasuhyökkäyksistä.

Jokaista toimea siis alustaa ja seuraa informaatio-operaatioiden käyttö. Venäjällä on käytössään tiukasti valtion hallinnassa olevat omat mediat, yksityiset trollitehtaat ja halukkaiden kumppanien joukko länsimaissa, jotka omista lähtökohdistaan ovat syystä tai toisesta halukkaita levittämään Venäjän sanomaa.

Skripalien murhayritys Salisburyssä on malliesimerkki tällaisesta informaatiovaikuttamisesta, jossa Venäjä pyrkii operaation jälkeen minimoimaan itselleen ikävät seuraukset. Lähtökohtana on aina omien kansalaisten hyväksynnän saaminen tavalla tai toisella. MH17:n tapauksessa se vaati asian kieltämistä ja vaihtoehtoisten teorioiden luomista. Skripalien kohdalla kiellon ei tarvitse olla täydellinen. Joukkotuhoaseen käyttö merkittävän sotilasvallan ja ydinasevaltion maaperällä on sellainen häikäilemättömyyden ja voiman osoitus, että ainakin Neuvostoliiton aikaista asemaa kaipaavat naureskelevat hyväksyvästi teolle. Niille taas, ketkä eivät halua uskoa iskun olleen Venäjän tekemä, annetaan myös ainekset perustella näkemystään itselle ja muille.

Osittain nämä samat lähestymistavat toimivat myös länsimaissa. Mutta jatkuvasti kumuloitava ymmärrys Putinin Venäjän toimintatavoista on herättänyt huolta ja pelkoa yhä useammassa. Kaiken tapahtuneen ja todistetun jälkeen uskotaan Venäjän toimista jo hyvin paljon. Siksi pelkkä kieltäminen ei enää toimi niin hyvin kuin aiemmin. Nyt etsitään toisenlaisia tapoja lieventää reaktioita.

Skripalien tapauksessa juuri nyt käynnissä on tapahtuman karnevalisoiminen. Samaa kuviota on käytetty aiemmin Russians did it -meemissä, jossa kaikki paha laitetaan humoristisesti venäläisten syyksi ja näin pyyhitään huumorilla perusteltujenkin syytösten uskottavuus. Kun kemiallisella joukkotuhoaseella hyökätään siviilien kimppuun keskellä kaupunkia, niin siinä ei ole mitään hauskaa. vaikka Skripalit selvisivätkin pienen annostuksen ja vastalääkkeiden ansiosta, niin todennäköisesti käytetty hermomyrkky sekä invalidisoi heidät että lyhentää merkittävästi heidän elinaikaansa. Myöhemmin hermomyrkkyyn kuollut ihminen hengitti ainetta ja kuoli kivuliaasti omiin kudosnesteisiinsä hukkuen.

Kun britit julkistivat epäiltyjen kuvat, oli venäläisillä todennäköisesti suunnitelma valmiina. Koska britit kuvasivat epäiltyjen toimintaa hyvin suurella yksityiskohtaisuudella ja nimesivät tekijät Venäjän sotilastiedustelun jäseniksi, oli Venäjän melkeinpä pakko haastaa se omalla tarinallaan.

Esitys pohjustettiin Putinin ilmoituksella siitä, että kyseessä olivat siviili-ihmiset ja että he voisivat astua julkisuuteen kertomaan tarinansa. Sen jälkeen kerrottiin näiden henkilöiden ottaneen yhteyttä RT:n päätoimittajaan Margarita Simonjaniin Telegramin kautta. Hän sitten kutsui miehet haastatteluun,  joka toteutettiin hyvin askeettisesti ja jopa kömpelösti. Vauhdikkaan ja viihteellisiä elementtejä paljon käyttävän venäläisen televisiokerronnan keskellä haastattelu oli varsin erikoinen.


Epäillyt eivät halua kertoa elämästään mitään yksityiskohtia, koska pelkäävät sen haittaavan heidän läheisiään ja bisneksiään. 

Haastattelun paikka vaikutti neuvotteluhuoneelta, jonka valaisu ja äänitys olivat vain sinne päin. Miehet istuivat matalilla tuoleilla, jotka saivat heidät pieniltä ja heikoilta. Haastattelussa he rakentavat itsestään kuvaa uhreina, jotka ovat sattumalta joutuneet syyttöminä myrskyn silmään ja nyt pelkäävät henkensä edestä. Varsin kummalliselta tuntui haastattelussa esitetty epäsuora väite siitä, ovatko miehet pariskunta ja asian nostaminen vielä jälkeenkinpäin esiin. Seksuaalivähemmistöjen asema Venäjällä ei ole kehuttava ja tällainen kaapista ulos repiminen kaiken kansan silmien edessä vaikuttaa kummalliselta, koska haastattelu selvästi halusi luoda sympaattista kuvaa haastatelluista. Todennäköisesti tämä oli vain taas yksi epäolennainen asia, joka heitetään väännettäväksi.

Haastattelun aina kävi ilmi, että miehet sanoivat ensin nähneensä Putinin kehotuksen ja sen jälkeen ottaneen yhteyttä haastattelun tehneeseen RT:n päätoimittajaan. Asiayhteydestä kävi ilmi, että haastattelu väitettiin tehdyn vielä samana päivä. Väitetty tapahtuminen nopeus, haastattelun heikko tekninen toteutus ja miesten näyttäminen heikkoina uhreina loivat haastatteluun autenttisuuden tuntua. Haastattelu pyrki antamaan mahdollisimman vähän mietityn ja suunnitellun vaikutelman. Itse en tähän usko. Kun informaatiota hyvin taitavasti ja lujaotteisesti käyttävä Venäjän valtio julkaisee jotain tällaista, on se huolella rakennettua ja harkittua.

Epäuskottava haastattelu sisälsi lukuisia yksityiskohtia, joista sitten on mahdollista kinata. Minulle jo esiteltiin Twitterissä Stonehengen twiitti, jossa kerrottiin alueen olleen juuri sinä päivänä suljettu kuin miehet kertoivat. Vaikka haastattelussa kerrottu tarina vaikuttikin moni  tavoin perin epäuskottavalta, niin sen verran olivat kuitenkin vaivaa Moskovassa näheneet, että ihan ilmiselvästä perättömyydestä eivät jää kiinni. Keskustelun viemiseksi harhateille riittää jokin tosi, mutta epäolennainen seikka, jota kaluamalla luodaan epäilyksiä Venäjän syyllisyydestä. Monille Venäjän puolella oleville ei tarvitse kummoista tekosyytä antaa, kun he rientävät kertomaan siitä, miten juttu ei ole alkuunkaan selvä. Tätä onkin nähty nyt meillä ja muualla.

Putinin Venäjän toimintatapana on, että valheilla ostetaan aikaa ja epäolennaisuuksilla viedään harhaan. Siksi on olennaista muistaa, mistä asiassa on kysymys:

1. Venäjä käytti vieraan valtion alueella, keskellä asutusta, joukkotuhoaseeksi luokiteltua hermomyrkkyä. Yksi ihminen kuoli, neljä sai oireita ja he vammautuivat todennäköisesti odotettua lyhyemmäksi jääväksi loppuiäkseen.

2. Teko on luokiteltava terrori-iskuksi, koska se täyttää terrorismin määritelmän: väkivaltaa, jonka tarkoitus on viranomaisten uhkaamisen ja yleisöön kohdistuvan pelon avulla vaikuttaa päätöksentekoon. Valtion tekemänä kyseessä on valtioterrorismi.

3. Kielletään vastuu ja vastakkaisista puheista huolimatta ei olla valmiita selvittämään asiaa oikeudessa.

Nämä ovat ne asiat, joita sanasta Skripal pitäisi tulla mieleen. Mutta yritys on kova, että näin ei olisi.

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

Putinin liittolaiset Saksan kaduilla

Chemnitzin tapahtumat Saksassa ovat muodostuneet eräänlaiseksi vastakkaisten tulkintojen kamppailuksi, jossa kiivaillaan pohjimmiltaan maahanmuuttoon suhtautumisesta. Epätarkka uutisointi lietsoo väittelyä, kun kaikki yrittävät saada oman tulkintansa asiasta päällimmäiseksi. Nykyaikaisessa mediamaisemassa, jossa tapahtumia ja viestejä tulvii, niin nopeimmat ja parhaimmat tarinat muodostuvat usein vallitseviksi tulkinnoiksi. Tokihan olisi hienoa, kun joku dramaattisen uutistapahtuman äärellä toteaisi, että odotetaan tässä nyt viikko, pari ainakin, että tapahtumien kulku saadaan kunnolla tutkittua ja taustat analysoitua. Mutta niin ei vain ikinä tapahdu.

Chemnitzinkin tapahtumista kuva tarkentuu kaiken aikaa ja eri näkemykset poimivat estoitta omaa näkökantaa tukevia paloja keskusteluun. Päälinjat ovat, että mieltään osoittivat tavalliset, väkivallasta ja maahanmuutosta huolestuneet saksalaiset tai että kyseessä oli äärioikeiston masinoima, myös väkivaltaa sisältänyt poliittinen voimannäyttö.

Yksi asia on kuitenkin täysin selvää. Chemnitzin kaduilla marssivat poliittiset liikkeet, jotka ovat liittoutuneet Kremlin kanssa ja jotka ajavat yhdessä samoja, kummankin kannattamia asioita: kansallisvaltioiden korostamista, EU:n heikentämistä tai jopa hajottamista, ulkomaalaisvastaisuutta ja arvokonservatiivista yhtenäiskulttuuria, jossa vähemmistöjen asema ei olisi nykyisenkaltainen. Tällä oikeistopopulistisella aallolla on erilaisia ilmenemismuotoja eri maissa. Yhdysvalloissa on alt-right ja meillä perussuomalaiset ja muu kirjava äärioikeistokenttä. Alt-rightin ja Venäjän suhteet ovat lämpimät. Suomessa ei historiallisista syistä äärioikealla Venäjästä juuri pidetä, mutta se ei estä Venäjän valtion palveluksessa ainakin aiemmin olleen Johan Bäckmanin kannattavan perussuomalaisten ehdokkaita ja heidän politiikkaansa. Venäjä kohdistaa ponnistelujaan nuoriin poliitikkoihin erilaisten matkojen ja konferenssien muodossa.

Venäjän valtapoliittiset tavoitteet Euroopassa liittyvät ennen kaikkea oman aseman kohottamiseen ja etupiirin rakentamiseen ulkorajoilleen. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi Venäjä pyrkii heikentämään Euroopan unionia. Tämä tavoite taas tapahtuu pyrkimällä heikentämään maiden välistä yhteistyötä muun muassa tarjoamalla taloudellisia etuja osalle maista, jotka sen jälkeen esimerkiksi vastustavat lisäpakotteita. Toisaalta Venäjä tukee EU-vastaisia voimia unionin jäsenmaissa.

Tämän työn huipentuma oli Brexit-kansanäänestys, johon Venäjä pyrki vaikuttamaan tukemalla Leave-kampanjaa. Olennainen osa tätä horjutustyötä on myös eurooppalaisen laita- ja äärioikeiston tukeminen. Kyseessä on pitkäjänteinen työ, jota on tutkimuksen keinoin dokumentoinut perusteellisesti muun muassa Anton Shekhotsov. Venäjällä valtio on kukistanut tiukasti aidosti oppositiohenkisen äärioikeiston, vaikka tukee vastaavia liikkeitä ulkomailla. Vastaava tilanne on separatismissa, jota Venäjä tukee eri puolilla muualla, mutta omalla maaperällään se on kieltänyt separatismin lailla.

Tärkeä osatavoite tässä työssä on Saksan pitkäaikaisen liittokanslerin Angelma Merkelin heikentäminen tai jopa hänestä eroon pääsy. Tässä työssä eräs Putinin liittolainen on ollut rakettimaisen nousun tehnyt Vaihtoehto Saksalle -puolue AfD. Suhteita on luotu järjestelmällisesti ja nuoren puolueen mittakaavassa pitkään.

Yhdysvaltain ja Ranskan vaalien näkyvien hakkerointien jälkeen ihmeteltiin, miksei Venäjä sekaantunut sille erittäin tärkeän Saksan vaaleihin näkyvästi. Yhtenä selityksenä on tarjottu sitä, että kyllä se sekaantui,  mutta teki sen hienovaraisemmin, tukemalla eri keinoin AfD:n kampanjaa. Jopa rahallisesti tuesta on esitetty väitteitä.

AfD:n kannatuksesta on arvioitu merkittävän osan, jopa kolmanneksen, tulevan saksanvenäläisten keskuudesta. Tämä monimiljoonainen väestö on suurimmalta osiltaan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen maahan muuttaneita, saksalaiset sukujuuret omaavia ihmisiä. He ovat toisaalta sopeutuneet hyvin Saksaan ja toisaalta säilyttäneet vahvat siteet Venäjälle esimerkiksi mediankäytön kautta.

AfD kävi voimallisesti vaalikampanjaa tavoittaakseen saksanvenäläiset, muun muassa kääntäen materiaaleja venäjäksi. AfD myös asetti lukuisia saksanvenäläisiä ehdokkaita. AfD myös esiintyi usein ja hyvin positiivisessa valossa Kremlin tiukassa käsiohjauksessa olevassa Venäjän televisiossa, jota siis katsotaan edelleen runsaasti saksanvenäläisten keskuudessa. Myös venäläisten bottiverkostojen huomattiin tukevan AfD:n vaalikampanjaa. Mikä sitten on syy ja mikä seuraus, mutta 81 prosenttia AfD:n jäsenistä toivoo Saksa lähentymistä Venäjän kanssa.

Kun ns. Lisa-työn tapauksen yhteydessä jokin taho rekrytoi saksanvenäläisiä ei-julkisen sosaalisen median kautta mielenosoituksiin, olivat AfD:n aktiivit mukana järjestämässä näitä. Tapaushan oli keksityksi osoittautunut tarina siitä, miten turvapaikanhakijat olisivat raiskanneet saksanvenäläisen tytön. Venäjä ulkoministeri Lavrovia myöten vyörytti tarinaa vielä senkin jälkeen, kun Saksan poliisi oli osoittanut sen keksityksi. Mutta tässä prosessissa AfD oli muiden äärioikeistolaisten toimijoiden kanssa toteuttamassa mielenosoituksia, joissa vaadittiin muun muassa Merkelin eroa.



Chemnitzin tapahtumista ei suoranaisia merkkejä tällaisesta ole. Mutta Venäjän valtion mediat ottivat selvän puolen tapahtumiin, ollen marssijoiden puolella. Katsotuimmista YouTube-kanavista Chemnitz-aiheisissa videoissa kärjessä oli Venäjän valtion RT ja vielä kymmenentenä sen osa Ruptly. Välistä löytyi runsaasti kotoperäistä äärioikeistolaisuutta. Mutta joka tapauksessa tässäkin oli selvästi nähtävissä, miten Venäjä pyrkii tukemaan äärioikeistolaista liikehdintää Saksassa.

Äärioikeisto sai Venäjän tuella informaatioilmaherruuden YouTubessa Chenmnitziä koskevissa videoissa. 

Oligarkki Konstantin Malofejev on yksi keskeisistä Venäjän aggressiivisen ulkopolitiikan toteuttajista. Maailmankatsomukseltaan hän on hyvin vanhoillinen ortodoksi, joka uskoo Venäjän erityislaatuisuuteen ja sen tehtävään pelastaa maailmaa rappiolta. Tätä ajatusmaailmaa hän levittää mm. omistamansa Tsargrad-tv-kanavan kautta. Malofejeviä on sanottu Venäjän Sorokseksi eli miljardööriksi, joka käyttää aikaansa ja rahojaan levittääkseen ajatuksiaan. Malojefevin kohdalla ne rahat on tosin hankittu tavalliseen tapaan hyvin epäselvillä tavoilla. Hän on sekä EU:n että Yhdysvaltain pakotelistoilla roolistaan Krimin miehityksessä. Venäjä käyttää usein hybriditoimissaan yksityisten toimijoiden kautta värvättyjä ja maksettuja käsiä, joiden jäljittäminen on hankalaa.


Malofejev loi jo vuosia sitten suhteet nyt Italin hallituksessa olevaan Pohjoiseen liigaan. Malofejev myös järjesti pankkilainan äärioikeistolaiselle Kansalliselle rintamalle, kun Ranskan pankit eivät sille halunneet lainata rahaa. Hänellä tiedetään myös olevan suhteita Itävallan Vapauspuolueeseen, kreikkalaisiin puolueisiin ja lukuisiin muihin äärioikeistolaisiin toimijoihin läntisessä ja keskisessä Euroopassa. Hän on perustanut myös Katehon-nimisen ajatuspajan, jonka sivuilla ilmestyneissä teksteissä on käsitelty myös Suomea. Siellä on muun muassa kuvattu MV-lehden Ilja Janitskinia sananvapauden sankariksi, Suomea uuden Barbarossa-suunnitelman eteentyönnetyksi tukikohdaksi ja Suomen kansantalouden juuri koittamassa olevaa romahduspistettä.


Kaavio Malofejevin yhteyksistä Atlantin yli.

Malofejev tapasi nykyisen AfD:n johtajan Alexander Gaulandin Pietarissa 2015, kun tämä vieraili maassa solmimassa suhteita Putinin  tukipuolueeseen Yhtenäiseen Venäjään. Ylipäätään AfD:n johtoa on vieraillut Venäjällä useampaan otteeseen. He ovat myös osallistuneet ”vaalitarkkailuun” miehitetyllä Krimillä. Suomesta tähän toimitaan on osallistunut Johan Bäckman hengenheimolaisineen.



Poliittinen ja kaupallinen kanssakäyminen miehitetyn Krimin alueelle on
EU:n pakotteissann kieltämää.


Venäjälle käy myös hyvin AfD:n varsin negatiivinen suhtautuminen Yhdysvaltoihin. Santtu Lehtinen tiivistää The Ulkopolitistissa Yhdysvaltain asemoitumisen AfD:n ajatusmaailmassa näin:

”Yhdysvaltojen vastaisuus voidaan nähdä elintärkeänä osana äärioikeiston identiteetin rakennusta, jossa pyritään luomaan vakaa kuva tietynlaisesta saksalaisuudesta asettamalla se Yhdysvaltojen edustamaa liberalismia vastaan. Tällainen retoriikka puree, koska ”anti-amerikkalaisuuden” ja suoranaisten ”Amerikka-neuroosien” juuret ovat syvällä Saksan historiassa.”



AfD:n lisäksi Venäjä vaalii Saksassa suhteitaan suhteitaan vasemmistopuolue Die Linkeen. Kuvassa presidentti Putinin ja moottoripyöräjengi Yön Susien johtajan "Kirurgin" seurassa Andreas Maurer Die Linkestä.


80-luvulla Saksassa valtavia massoja liikkui rauhanmarsseilla. Neuvostoliitto tuki rauhanliikettä monin tavoin ja käytti näin häikäilemättä hyväkseen omien tavoitteidensa ajamisessa ihmisten vilpitöntä rauhantahtoa. Huoli ja pelko ydinsodasta oli tehokas tapa saada ihmisiä liikkeelle. Nyt Venäjä on valjastanut käyttöönsä ihmisten huolet ja pelot maahanmuutosta. Kaappamalla tämän asian omaksi käsikassarakseen se paitsi sekaantuu toisen maan demokratiaan, myös varmasti tahallaan vaikeuttaa ratkaisujen löytymistä tai jopa tahallaan pahentaa tilannetta. Pelko on poliittista pääomaa, jota Kreml ei todellakaan haluat hukata, vaan huolellisesti vaalien kasvattaa.

keskiviikko 15. elokuuta 2018

Presidentti, painostus ja Fennovoima




"Sanottakoon selvästi: en ole painostanut mitään tahoa tai henkilöä Fortumin Fennovoima-päätökseen liittyen."

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö Presidentin kynästä -blogissa 15.8.2018 

Näillä sanoilla tasavallan presidentti Sauli Niinistö kieltää painostaneensa ketään Fennovoima-päätökseen liittyen. Koska Niinistö on juristi, on tulkinta tehtävä sen mukaisesti. Eli on vain se, mitä tuossa lukee. Ei tarvitse epäillä lausunnon todenmukaisuutta, mutta ei pidä myöskään tulkita siitä mitään yhtään enemmpää, kuin mitä siinä lukee.

Presidentti ei siis painostanut ketään asiassa. Painostaminen terminä sisältää omakohtaisen halun ilmaisun siitä, että toisen olisi toimittava jollakin tietyllä tavalla. Se ei sisällä vaikkapa sitä, että joku välittää toiselle taholle tietoa jonkun muun painostuksesta. Se ei myöskään sisällä sitä, etteikö jokin muu taho olisi painostanut. Minä en usko, että tasavallan presidentti valehtelisi julkisesti, mutta sen minä uskon, että hän käyttää itsensä ilmaisussa tässä hankalassa asiassa juristin taitojaan. Tärkeää on, mitä on sanottu ja vähintään yhtä tärkeää on se, mitä ei.

Väitös Fortumin rajusta painostuksesta esitettiin jo aikanaan Olli Ainolan jutussa Iltalehdessä 2015. Silloin kukaan ei sanonut mitään. Ilmiselvää kuitenkin on, että prosessiin liittyy joukko kummallisia asioita, jotka eivät selity tiedossa olevilla seikoilla. Olli Rehnin jyrkkä kääntymys hankkeen ”ulkomuseona” pitämisestä Fennovoiman kannattajaksi ministerinpestin myötä oli yksi. Prosessissa kuluessa on käynyt ilmi suomalaisen virkakoneiston erikoinen joustavuus, erityisesti Migrit-asiassa. Ulkopoliittinen instituutti on todennut hankkeen olevan Putinin käsiohjauksessa.

Presidentti ei todellakaan sanonut, että Fennovoiman hankkeessa kaikki on selvää ja kunnollista. Hän vain hyvin spesifisti rajasi, ettei ole painostanut ketään tai mitään asiassa. Tarkkarajaisuutta kuvaa hyvin se, että hän ei maininnut missään yhteydessä Venäjää, vaikka se on tämän keskustelun ytimessä.

En todellakaan usko, että Hanhikivi olisi presidentti Niinistölle sydämen asia, jota hän ajaa. Hän on itse asiassa ole julkisesti puhunut siitä kuin hyvin harvoin. Henkilökohtainen veikkaukseni on, että hän hoitaa sitä, koska arvioi sen olevan kansakunnan edun mukaista. Venäjän rajua painostusta pidän asiassa selviönä ja sen kohteena on varmasti suurelta osin ollut tiivistä yhteyttä Putiniin pitänyt Niinistö. Hän on tehtävänsä mukaisesti johtanut ottaen huomioon tämän asian. Vaikka presidentti epäilemättä kokee asian toisin, on tällainen tilanne helppo tulkita vierestä katsottuna presidentin painostuksena.

Keskustelu asiasta ei sinällään ollut oikeastaan edes käynnistynyt, sillä mitään suuria tunteita kirjan esittelemät näkemykset Niinistön toiminnasta eivät ole herättäneet. Muutama hassu puolikriittinen pääkirjoitus ja kolumni olisivat unohtuneet pian. Poliitikkojen en juuri tähän ole oikeastaan edes nähnyt ottavan kantaa. Kansalaisia asia kiinnosti vielä vähemmän. Myrsky näytti jäävän lajiniilojen vesilasiin. Ainakaan viestinnällisesti en itse näe mitään syytä astua esiin antamaan selitystä, joka ei loppujen lopuksi selitä itse asiaa. Niinistö kertoi vain, että poikkeamalle annettu selitys on väärä. Mutta hän ei kerro oikeaa, vaikka sen tietää. Tällainen asetelma herättää väkisinkin lisää kysymyksiä. Asian todellisena laitana voi joka tapauksessa pitää venäläisten painostusta ja kirjassa esitetyn presidentin painostuksen jokainen ymmärtää kumpuavan juuri siitä. Siksi kirjassa annettu selitys on ainakin minusta tarkkuudeltaan riittävä.

Tämä presidentin bloggaus vaikuttaa nyt tiedossa olevan valossa jatkolta Niinistön aiemminkin harrastamiin ulostuloihin, joissa hän oikoo näkemyksiä koettuaan tulleensa väärinymmärretyksi. Hän ei todellakaan pidä siitä, että saa niskoilleen jotain, jota ei pidä omana syynään. Mutta joskus olisi johtajan osa kantaa myös syntejä, joihin ei itse ole tarkkaan ottaen syyllinen. Ehkä myös tässä olisi ollut sellainen.

maanantai 13. elokuuta 2018

Turvallisuuspoliittista syttyä ja myttyä

Vastikään julkisuuteen tuli Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinnon sisäistä tiedonkulkua, jossa oli kuvattu eri maiden lähetystöille Venäjän Suomeen ja Ruotsiin suuntaamaa vaikuttamistyötä. Erityisesti esillä oli maiden sisällä käytävä keskustelu mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Monilta osin peitetyssä dokumentissa ei sinällään ollut mitään uutta, mutta silti se kiinnitti huomiota merkittävissä määrin. Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola teki tästä Twitterissä terävän huomion:

”Yhdysvaltojen salainen diplomaattisähke”. Salaisuuden paljastaminen tuntuu olevan vallitseva totuuden tuottamismetodi. Itse sisältö oli yllätyksetön. Leima sähkeessä, tuottaa kuitenkin tuntemuksia totuudellisuudesta. Metodina varsin haavoittuvainen.

Kun  Juha Sipilältä kysyttiin kysyttiin sähkeen sisältämistä tiedoista, vastasi hän, ettei Venäjällä ole ollut todellista vaikutusta Nato-keskusteluun:

– Ei se ole vaikuttanut, kyllä suomalaiset osaavat tässä asiassa tehdä itse päätöksiä, sekä suomalaiset poliitikot että ihmiset.

Sipilän lausunto vaikutti minusta, ja reaktioista päätellen joistakin muistakin, suoraan sanottuna perin sinisilmäiseltä. Tätä kantaa tukee myös tutkimustieto, sillä MTS:n vuoden 2016 tutkimuksessa oli kysytty ihmisten motiiveja vastustaa tai kannattaa Nato-jäsenyyttä. Suurin syy vastustaa sitä oli nimenomaan halu säilyttää hyvät suhteet Venäjään. Tässä perustelussa on sisäänrakennettuna se ajatus, että kun Venäjä suhtautuu niin kielteisesti Nato-jäsenyyteen, niin se on myös valmis toimimaan jollain tasolla Suomea vastaan, jos liittyminen jäseneksi tapahtuisi. Jos Venäjä suhtautuisi naapurinsa Nato-jäsenyyteen neutraalisti tai myönteisesti, suhteet rajanaapuriin eivät olisi mikään syy olla kannattamatta jäsenyyttä.



Venäjä on toistanut viestiä Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vahingollisuudesta maidemme välisille suhteille hyvin usein niin kenraalien, ministerien kuin presidentinkin suulla. Kun suuri enemmistö suomalaisista vastustaa Nato-jäsenyyttä ja suurin syy siihen on Venäjän viestimä asia, niin kyllä minä pidän selvänä, että Venäjä on vaikuttanut Suomen Nato-keskusteluun. Tämän puolesta puhuu myös se, että vaikka olosuhteet vuoden 2014 jälkeen ovat muuttuneet rajusti, ei suomalaisten kannoissa liittyen turvallisuuspoliittisiin asioihin ole nähtävissä juurikaan muutoksia.

Seuraavana päivänä pääministerin kanta vaikutti vielä sinisilmäisemmältä, kun uudessa kirjassa kerrottiin Venäjän armotta ja tuloksellisesti painostaneen Suomen valtiojohtoa. Koska Sipilä oli varmasti tietoinen näistä tapahtumien vaiheista, on melkein pakko kysyä, että puhuiko hän tietämänsä totuuden vastaisesti väitettyään ettei Venäjällä ole vaikutusta Suomen keskusteluun, kun sillä on selvä, mutta salattu vaikutus jopa valtiojohdon päätöksiin.

Matti Mörttisen ja Lauri Nurmen poliittinen elämäkerta Sauli Niinistö – Mäntyniemen herra sisälsi lukuisia paljastuksia presidentti Niinistön melkeinpä omavaltaisuudesta ulkopolitiikassa ja myös perustuslain ulkopuolisesta roolista sisäpolitiikassa. Julkisuudessa olleet tiedot kirjan sisällöstä vaikuttavat minusta oikeansuuntaisilta ja sopivat siihen, mitä tähän asti on tiedetty. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kirjassa olisi kaikki olennainen tietoa, vaan on jopa todennäköistä, että erilaisiin sen kuvaamiin prosesseihin liittyy vielä jotakin muuta tärkeää. Saa nähdä ravistaako kirja esiin näitä tietoja. Joka tapauksessa, jos kirjassa on väärää tietoa, niin uskon sitä oiottavan hyvin nopeasti.

Olen itse vuosia ihmetellyt Fennovoima-prosessin kulkua ja nyt kirjassa paljastetaan Venäjän armoton painostus, joka johti myös presidentin painostamaan valtion enemmistöomistama Fortumia lähtemään mukaan. Kirjan esittämä kuvaus tapahtumista vaikuttaa uskottavalta ja selittää ne kummallisuudet, joita prosessissa on nähty. Moskovan painostus on pakottanut suomalaiset toimimaan omaa etuaan vastaan. Se on myös saanut suomalaisen virkakoneiston oikomaan ja se on pelottavaa.

Saa nähdä minkälaisia seurauksia kirjan paljastuksilla on oikeassa elämässä vai jääkö se lajiniilojen keskinäiseksi kuohunnaksi. Presidentti Niinistön vahva kansansuosio että ennen kaikkea se, ettei hänellä ole oikeastaan kunnolla edes vastustajia, puhuu sen puolesta, että kohu menee nopeahkosti ja pysyviä jälkiä jättämättä ohi. Kuten toimittaja Jari Hanska twiittasi:

Miettikääpä millainen meteli olisi syntynyt, jos Tarja Halonen olisi tasavallan presidenttinä Venäjän vaatimuksesta painostanut pörssiyhtiön sijoittamaan ydinvoimahankkeeseen.

Kirjan kertoman mukaan näyttäisi siltä, että suomalaiset puoluejohtajat on suukapuloitu tiukasti olemaan horjuttamatta Niinistön linjaa. Tämä kävi itse asiassa hyvin ilmi juuri, kun Suomenmaa teki kiertohaastattelun STT:n Tuomas Savosen tekemään kiertohaastattelussa liittyen Venäjän puolustusministeri Shoigun koviin sanomisiin. Ei tarvitse paljoa liitoitella, kun sanoo, ettei kukaan sanonut mitään eikä kukaan pitänyt Shoigun sanomisia merkittävinä. Toki tämän voi tulkita myös perinteiseksi pragmaattisuudeksi, jossa pyritään minimoimaan ulkoisiin ärsykkeisiin vastaaminen ja pidetään näin hallussa omaa turvallisuuspolitiikkaa. Ehkä se on kumpaakin.

Yksi tapa, miten kohu voi jatkua, on että prosessista löytyy jokin juridinen kulma selvitykseen. Fortum on kuitenkin pörssiyhtiö ja sitä koskevat tiukat säännöt ajatella ennen kaikkea osakkeenomistajien tuottoa päätöksenteossaan. Yhtiön miljardisijoitukset Venäjällä ovat toki hyvä syy lähteä mukaan täyttämään Venäjän poliittisen johdon vaatimuksia, sillä Venäjällä ei yksityisomaisuuden suojaa oikeastaan ole. Bisnestä tehdään siellä aina poliittisen eliitin luvalla, erityisesti strategisiksi katsotuilla aloilla, kuten energiassa. Mutta toki tällainen melko korruptiivinen selitys ei oikein vastaa pörssilainsäädännön vaatimuksiin.

Eräs seuraus kirjan paljastuksilla on se, että minusta ne antoivat vakavan moraalisen iskun ajatukselle Nato-kansanäänestyksestä. Kysymys on siitä, että missä tahansa päätöksenteossa on käytettävissä oleva riittävä ja oikeansuuntainen tieto. Moskovan raju painostus on toki ollut pääteltävissä oleva asia, mutta silti se oli salattu. Suomalaisilla ei ollut oikeansuuntaista tilannekuvaa ja se johtui nimenomaan siitä, että valtiojohto piti tiettyjä asioita piilossa.

Olisi lapsellista ajatella, etteikö valtioiden välisiin suhteisiin kuuluisi melko lailla paljon salakähmää, mutta silti demokratia voi toimia vain, jos äänestäjillä on riittävät tiedot äänestettävästä asiasta. Jos meiltä pimitetään olennaista tietoa liittyen Natoon ja mahdolliseen liittymiseen siihen, ei ole oikein järjestää kansanäänestystä. Tämä on vahvan informaatiovaikuttamisen ohella hyvin vahvasti kansanäänestystä vastaan puhuva seikka. Valittujen edustajien on tässä minun nähdäkseni mietittävä ja päätettävä tästä riittävällä enemmistöllä.

Mutta ei Niinistö ole vain antanut periksi Moskovalle, hän on myös vienyt Suomen hyvin tiukasti Yhdysvaltain kylkeen ja kirjan mukaan hän puhuukin suljetummissa tilanteissa siitä, että Suomella on käytännössä turvatakuut erilaisten kahden- tai kolmenkeskisten järjestelyjen kautta. Ne ovat niitä liittoumia, joita Niinistö sanoo syntyvän, jos tarvetta on.

Jää nähtäväksi sekoittavatko nämä paljastukset miten suomalaista politiikkaa. Tässä kun on samalla päällä ulkoministeri Soinin aborttisooloilu ulkopoliittiseen linjaan verrattuna  ja ulkomaista alkuperää oleva palvelunestohyökkäys valtion verkkopalveluja vastaan. Hallitus pyrkii pyristelemään vaalikauden loppuun ja tulevaa hallitusta sekä sen ohjelmaa rakennellaan täyttä päätä siellä ja täällä.

Jälleen kerran on todettava, ettei kateeksi käy näitä vastuunkantajia. On helppo huudella katsomosta neuvoja, mutta jos vastuu painaisi harteilla, voisivat näkökulmat olla kovin erilaisia. Mutta kukin hoitaa omaa tonttiaan ja vastuunkantajat ovat asemiinsa pyrkimällä pyrkineet.

tiistai 7. elokuuta 2018

Minä, Huhtasaari ja vihapuhe


Klikkaamalla kuvan suureksi voi lukea twiitin, josta tämä kaikki lähti ja poimintoja keskusteluun liittyneistä twiiteistä.

Viime viikonlopppuna bongasin Twitterissä Dmitry Gurbanovin kuvakaappauksen, jossa näkyi miten perussuomalaisten varapuheenjohtaja, presidenttiehdokas ja kansanedustaja Laura Huhtasaari retwiittaa Angela Siniwaara -nimisen nimimerkin twiitin.

Siinä rinnastettiin Jyväskylän yliopiston professorin Tapio Puolimatkan puheenvuoro siitä, miten hänen mielestään pedofiliasta pyritään tekemään hyväksyttävää, professori Heikki Hiilamon puheenvuoroon siitä, miten sosiaalisen median vihanlietsonta ja valheet ovat vahingollisia.

Siniwaaran tili on itse asiassa hyvin tyypillinen näkökulmansa edustaja harhaisuudessaan ja monomaanisuudessaan. Vihollisia ovat vapaa lehdistö, liberaalia demokratiaa ajavat poliitikot, poliisi, Clintonit, Obama, liberaalit, Syyrian valkokypärät ja ylipäätään eri tavalla ajattelevat. Merkittävin vihollinen ovat ulkomaalaiset, erityisesti islaminuskoiset nuoret miehet. Kaikki muut kuin hänen hengenheimolaisensa ovat kommunisteja ja marxilaisia ja siis vihollisia.

Seksuaalisuus on twiiteissä myös hyvin voimallisesti läsnä, nimenomaan häpeän ja uhan kautta esitettynä. Siniwaara vakuuttaa Michelle Obaman olevan mies ja kuvaa tätä näkemystään myös varsin anatomisesti.

Hän levittää myös niin sanotun Pizzagate-salaliittoteoriaan liittyviä näkemyksiä maailman valtaeliitistä lapsia murhaavina pedofiileinä. Myös QAnon-salaliitto kuuluu hänen levitykseensä. Ylipäätään yhteiskunnalliset instituutiot poliisista puolueisiin ja mediasta virkakoneistoon ovat Siniwaaran pahaksi leimaamia vihollisia. Salaliittoteoriansa nimimerkki ammentaa Yhdysvalloista.

Tämä nimimerkki Angela Siniwaara muuten perustettiin alun perin ”parodiaksi” poliisitilistä ja oli osa sitä äärioikeistolaista hyökyä, joka syntyi, kun poliisi yritti ottaa vahvemman otteen vihapuheesta ja verkkokeskustelujen henkisestä väkivallasta.

Kaikkien kiihkoilijoiden tapaan Siniwaara tekee hyvin selväksi, kuka on hänen mielestään paha, joten retwiittaukset ja vastaavat voidaan ottaa osoituksina hänen positiivisesta suhtautumisestaan. Se suhtautuminen ei tietenkään ole kohteiden vika, mutta kertoo kuitenkin jotain näiden asemoitumisesta julkisessa keskustelussa. Hyvisten listalla nimimerkillä Siniwaara ovat perussuomalaiset, Donald Trump, Wiik & Lokka, alt-right, Tommy Robinson, Henry Laasanen, Reijo Tossavainen, Alex Jones, Fox News, QAnon ja monet muut vastaavat.

Huhtasaari lähti itse alusta asti väittämään vastaan minulle. Hän myös aktiivisesti tykkäsi kannattajiensa vastaväitteistä minulle. Missään kohtaa hän ei nähnyt mitään syytä itsessään, vaan vain kyseenalaisti koko huomioni olennaisuuden tai sen, että onko asia missään mielessä merkittävä. Lisäksi hän turvautui retoriseen huumoriin, jossa pyysi selittämään mitä hän on tehnyt väärin ja mitä hänen pitäisi tehdä hyvittääkseen väärintekonsa. Hän jakoi puoluetoverinsa Arto Luukkasen bloggauksen, jonka avulla hän käänsi itseensä kohdistetun kritiikin stalinistiseksi vainoksi.

Ylipäätään minulle toistettiin lukemattomia kertoja hänen ja hänen kannattajiensa toimesta olevani turhan kyttääjä, suorastaan sortokoneiston osa. STASI, Gestapo ja muut vastaavat vertaukset singahtelivat. Lukuisista pyynnöistäni huolimatta kukaan ei vastannut minulle kysymykseen siitä, mikä twiitissäni oli väärin muu kuin sen olemassaolo. Osa keskustelijoista oli selvästi pulushakin pelaajia. Pulushakissa pelaaja lehahtaa paikalle, kaataa nappulat, ulostaa laudalle ja lentää kertomaan kavereilleen miten jauhotti suvakin.

Jos minulle olisi huomautettu vastaavasta, niin olisin tutkinut tilannetta ja aiheen löytyessä pyytänyt anteeksi sekä poistanut twiittini. Näin on kohdallani tapahtunutkin ja tulee varmaan tapahtumaan tulevaisuudessakin. Asioita menee välillä pieleen. Käydyn keskustelun perusteella minun on päädyttävä johtopäätökseen, että Laura Huhtasaareen mielestä tuossa hänen retwiittauksessaan ei mennyt mikään pieleen.

Eräs näissä yhteyksissä käytetty tapa väheksyä keskustelukumppania on väittää keskustelun ”menneen hänelle tunteisiin”. Tämä on aikamoinen paradoksi, kun keskustelussa nimenomaan on keskitytty siihen, että eri mieltä oleva tuntisi itsensä mahdollisimman huonoksi, tyhmäksi ja uhatuksi. Tässäkään keskustelussa ei kukaan kertaakaan edes pyrkinyt vakavasti otettavasti kumoamaan alkuperäistä näkemystäni, vaan pääosa vasta-argumenteista oli suunnattu siihen, miten alhainen ja huono ihminen minä olen nostaessani asian esiin.

Kun Huhtasaaren kannattajat alkoivat reagoimaan keskusteluumme, niin ne twiitit sisälsivät runsaasti panettelua ja solvauksia. Huhtasaari oli siis merkitty myös niihin twiitteihin, joten hän sai ne luettavakseen ihan samalla kuin minä.  Mainitsin sitten erikseen keskustelussa Huhtasaarelle hänen kannattajiensa käytöksestä, mutta hän ei sittenkään asiaan tarttunut millään tavalla. Opettajana hän kyllä tunnistaa häirinnän ja kiusaamisen sekä tietää, että se voi loppua vain jos valta-asemassa oleva puuttuu siihen. Huhtasaari on valta-asemassa kannattajiinsa nähden. En tosissani odottanut hänen puuttuvan tilanteeseen, mutta halusin antaa hänelle siihen mahdollisuuden. Tein sitten pienen koosteen näistä twiiteistä ja julkaisin sen. Se taas aiheutti oman vastareaktionsa sekä häneltä että hänen kannattajiltaan. Eräs Huhtasaaren vankka kannattaja kirjoitti tähän tyyliin:

”Sano nyt sitä sitten vaikka asiaperusteiseksi kritiikiksi, kuitenkin reagoit mikä sai aikaan vastareaktion. Solvaus ja panettelu kuulostaa kyllä hiukan uhriutumiselle, sanoisin sitä ansaitsemaksesi palautteeksi.”

Oli siis minun oma vikani, että jouduin henkisen väkivallan kohteeksi. Mukaan keskusteluun ilmestyi myös toinen perussuomalaisten kansanedustaja Jani Mäkelä. Hänen kanssaan olen vääntänyt ennenkin ja hän näki tarpeelliseksi opastaa kollegaansa:

”Eli Riiheläisellä on siis aikaa yhteiskuntarauhan horjuttamisen ymmärtämisen ohella kytätä muita somessa ja käydä narisemaan näiden retwiiteistä. Hanki joku oikea harrastus?”

Tässä hän toistaa keskustelussa usein esiintynyttä vastaväitettä siitä, ettei Huhtasaaren retwiittaus ollut merkityksellistä. Itse perustelin sitä keskustelussa niin, että demokratiassa poliitikkojen yhteydet, aatteelliset ja muut, ovat erittäin olennainen asia. Myös sen takia, että poliittinen johtaja johtaa myös kannattajiensa ajatuksia ja asenteita. Retwiittamalla harhaisen nimimerkkitilin sisältöä tuli Huhtasaari näin legitimoineeksi kannattajiensa silmissä tätä tiliä. Johtajuuden keskeinen taito on välittää tavoitteiden mukaista informaatiota johdettavilleen.

Kuumimman keskustelun jo laannuttua retwiittasi Vasarahammer-nimimerkki joukon twiittejäni, varustaen ne omalla kehystyksillään, joiden tavoitteena oli saada minut näyttämään typerältä ja itsekeskeiseltä turhanjauhajalta. Vasarahammer on äärikansallismielisen ja muukalaisvihamielisen skenen terävimpiä ajattelijoita, jonka blogi on hyvin seurattu ja arvostettu niissä piireissä. Retwiittasin hänen twiittinsä sellaisenaan ja kun kyseessä on tosiaan tarkkanäköinen ja älykäs ihminen, niin päätin häneltäkin kysyä, että mikä minun twiitissäni oikein oli väärin. Hän ei kysymykseeni vastannut, mutta ilmoitti kuitenkin näin:

"Jos haluat jatkossakin vahtia persupoliitikkojen twiittihygieniaa, ole hyvä vain mutta älä ihmettele, jos joku ei moisesta tonkimisesta pidä."

Käytännössä tuossa sanottiin, että jos vielä sanot näistä asioista jotain, saat taas turpaasi täällä verkossa. Minä tulkitsin tuon uhkaukseksi. Kun sen sanojana ei ole mikään normiöyhö, joka on vaarallinen lähinnä itselleen, niin tiedän paskamyrskyn taas nousevan. Vastasin hänelle parin twiitin keskustelun jälkeen, että varoitus on tullut perille ja liitin mukaan kuvan palavan ristin ääressä olevista klaanilaisilta.

Paskamyrsky noussee siis myös tästä kirjoituksesta. Tällaisesta informaatiotilan hallinnasta henkisen väkivallan avulla on ilmestynyt oiva Saara Jantusen artikkeli Sotilasaikakauslehdessä. Tämä on tavoitteellista toimintaa, jolla on poliittisena päämääränä pitää eri mieltä olevat hiljaa vaikka väkisin:

"Sosiaalisessa mediassa mobilisoitavaa yleisöä voidaan käyttää kuten virtuaalista tuhoamispataljoonaa. Sen tehtävänä on murtaa kohteensa mieli ja pyrkiä poistamaan tämä pelikentältä."

Mutta en minä ole hiljaa. Toivottavasti muutkaan eivät ole, sillä hiljaa pysyttelevä on vihapuheen voitto. Vihapuheen voitot ovat demokratian, sananvapauden ja ihmisyyden tappioita.

Koko keskusteluketju Twitterissä on vapaasti luettavissa täällä.