torstai 7. kesäkuuta 2018

Professori Suomen valtava natsikortti




Professori Juhani Suomen essee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta Kanavassa on herättänyt vilkasta ja perin jakautunutta keskustelua. Osa tervehtii Suomen näkemyksiä kokemuksen ja viisauden puheenvuoroina, osa pitää hänen esittämiään ajatuskulkuja vähintäänkin vanhentuneina.

Suomi on valtiotieteen tohtori, ulkoasiainneuvos ja hänen Kekkoseen ja Koivistoon keskittynyt tutkimustuotantonsa on hyvin laajaa. Häneltä voi siis edellyttää ulko- ja turvallisuuspoliittisten ilmiöiden vivahteikasta ymmärtämistä. Suomen tausta ansioituneena diplomaattina ja hyvin kokeneena tutkijana edellyttää hänen sanomistensa ottamista tosissaan. Kun tuolla taustalla sanoo jotain, niin se pitää tulkita asiantuntija-asemasta annetuksi analyysiksi, ei retoriseksi puheeksi, jossa muoto liioittelee haluttua viestiä. Suomi tietää paljon ja pystyy tutkijan täsmällisyyden ja diplomaatin vaikuttavuuden yhdistelmällä ilmaisemaan varmasti juuri sitä mitä haluaa. Siksi hänen sanomisiaan on myös arvioitava sen pohjalta.

Tämä essee ei ole ensimmäinen kerta, kun Suomi lausahtanut kärjekkyyksiä harjoitetusta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Vuonna 2009 hän vertasi suomalaisia sotilaita Afganistanissa toisen maailmansodan aikaiseen SS-pataljoonaan, jossa taisteli suomalaisia natsi-Saksan joukoissa itärintamalla.

Viime syksynä hän antoi haastattelun Kulttuurivihkoille. Videolla hän lausuu asioita, joita löytyy myös hänen esseestään. Erityisen kummallinen on hänen näkemyksensä niin sanotusta isäntämaamuistiosta:

”Suomi luovutti maa-, meri- ja ilma-alueensa vastikkeetta ja sitovasti Nato-maiden käyttöön, mitä tahansa sotilaallista operaatiota varten. Suomi ei asettanut minkäänlaisia varaumia sen paremmin Nato-joukkojen suuruudelle, aseistukselle, tarkoitusperille, kuin sille tuodaanko Suomeen ydinaseita tai ei.”

Tämä lausunto ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Niin sanotun isäntämaasopimuksen sisältämät käytännön seikat huoltoineen ja muineen astuvat voimaan vasta, kun vieraan vallan joukot on laillisen hallitusvaltamme puolesta hyväksytty vierailemaan täällä. Tai meidän joukkomme on hyväksytty vierailemaan muualla. Suomi väittää kuitenkin siinä luovutetun pois merkittävän osan suvereniteettiämme.

Suomi ei myöskään pidä lainkaan todellisina turvallisuusuhkia, joista poliitikot ja media puhuvat. Niitä Suomi pitää turhana pelotteluna.

”Luodaan koko ajan kuvaa, että sodanuhka on lähenemässä, ihan niin kuin Niinistö tuossa sitaatissa totesi, ilman, että sille pystytään esittämään minkäänlaisia konkreettisia todisteita. Kysymys on puhtaasti propagandasta, eikä se ole pelkästään päättäjien, vaan sitä mediaa tukee erittäin hanakasti. Ei tarvitse kuin avata iltapäivälehtiä tai Helsingin Sanomia, niin sieltä pölähtää pilvin pimein näitä pelotteita.”

Erityisen vahingollisena Suomi näyttää pitävän sitä, että maan turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikan rinnalle on noussut puolustuspolitiikka. Kekkosen aikana marssijärjestys oli hyvin selkeä: ensin tehdään ulkopolitiikkaa ja jos se epäonnistuu, on puolustuspolitiikan vuoro. Nyt kun nämä kaksi turvallisuuspolitiikan osa-aluetta ovat kumpikin aktiivisia, tulkitsee Suomi maan turvallisuuspoltiikan muuttuneen sotaisaksi. Hänen mukaansa Suomen sotilaallinen yhteistyö länsimaiden kanssa on tehnyt maastamme eteentyönnetyn tukikohdan Venäjää vastaan.

Olen tähän poiminut Suomen esseestä kohtia, joita kommentoin. Esseen kärkihän lähtee Skripal-tapauksesta ja ennen kaikkea Suomen päätöksestä osallistua monien länsimaiden kanssa venäläisten diplomaattien julkisiin karkotuksiin.

Ensinnäkään Suomi ei usko Britannian esittämiin näkemyksiin, vaan vaatii todisteita julkiseksi. Suomi myös taustansa takia ymmärtänee tässä tapauksessa kyseenalaistavansa Suomen valtion korkeimman johdon, joille todistusaineistoa oli esitelty. Tässä Suomi myös nostaa ensimmäisen monista natsikorteista:
”Myrkyn alkuperästä ja varsinkin myrkytyksen taustalla vaikuttaneista voimista on toistaiseksi taitettu peistä niin ärhäkkäästi, että jopa Kolmannen valtakunnan propagandaministeri Joseph Göbbels olisi jäänyt toiseksi.”

Professori Suomen perustelut muistuttavat silmiinpistävän paljon Kremlin suunnasta esitettyjä näkemyksiä Salisburyn hyökkäyksestä. Kyllä Suomi myös tiedustelun kanssa tekemisissä olleena tietää hyvin, että Neuvostoliiton ja Venäjän tiedustelupalvelujen aktiiviset toimet eivät tarvitse ympärilleen lainausmerkkejä vihjaamaan niiden olemattomuudesta:
”Minkäänlaisia konkreettisia todisteita Venäjää vastaan ei ole esitetty. On vedottu nimettömiin tiedustelulähteisiin, ja brittipoliitikot ovat todistelleet venäläisten syyllisyyttä perustelulla, että kukapa muu se voisi olla, kun ottaa huomioon Moskovan ”aiemmat tihutyöt”.”

Suomi ei myöskään epäröi tuoda esiin aiempia virkatoimiaan antaakseen uskottavuutta sanoilleen, joilla asettaa kyseenalaiseksi sekä Suomen että Britannian johdon harkintakyvyn ja rehellisyyden:
”Kun aikoinaan toimin Ulkoministeriön tutkimusjaoston päällikkönä ja Aseidenriisunnan neuvottelukunnan pääsihteerinä, jouduin paljon tekemisiin kemiallisen aseen tutkimusprojektin ja alan silloisen ykkösasiantuntijan, professori Jorma K. Miettisen – Myrkky-Miettisenä tunnetun – kanssa.”

Suomi vetää myös esiin tässäkin yhteydessä runsaasti käytetyn Irakin joukkotuhoaseet -kortin. Kritiikki silloista toimintaa kohtaan on sinällään oikeutettua, mutta tässä yhteydessä tapausta käytetään lähinnä kiertoilmaisuna sille, että uskotaan tiedustelupalvelujen valehtelevan poliittisista syistä. Mitään todisteita, joita hän muilta niin kiivaasti kaipaa, Suomi ei itse esitä. Lisäksi Suomi tekee jälleen yhden selvän asiavirheen väittäessään, ettei Irakista olisi löytynyt lainkaan joukkotuhoaseita valloituksen jälkeen:
”Kukaan ei enää muistakaan, että samaiset brittiasiantuntijat olivat aikoinaan amerikkalaiskollegojen siivittäminä sataprosenttisen varmoja, että Irakilla oli hallussaan vaarallisia kemiallisen aseen varastoja. Heidän ”asiantuntemukseensa” nojaten käynnistettiin Irakin massiiviset tuhoamispommitukset.
Kun savu aikanaan hälveni, ei raunioista löytynyt kemiallisia aseita, varastoista puhumattakaan.”

Varsin erikoisesta tulkinnasta on kysymys, kun Suomi väittää, ettei Salisburyn hermomyrkkysisku koskisi lainkaan Suomea. Ensinnäkin Britannia on vielä EU:n jäsen ja Lissabonin sopimus sisältää myös (epäselviä) velvoitteita yhteisistä vastauksista hyökkäyksiin unioni jäsenmaata vastaan. Lisäksi Suomi on sopinut Britannian kanssa hyvin pitkälle menevästä sotilaallisesta yhteistyöstä. Tämäkin tekee osaltaan täysin järjesttömäksi ajatuksen, ettei Britannian joutuminen joukkotuhoaseella tehdyn hyökkäyksen kohteeksi ”sivuaisi” meitä.
”Vaikka Salisburyn tapahtumat eivät millään tavoin sivunneet Suomea, tasavallan presidentti ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta linjasivat 26.3., että myös Suomi tulee karkottamaan yhden venäläisdiplomaatin.”

Ulkoministeriössä uran tehnyt Suomi tietää toki varmasti hyvin paljon itänaapurin diplomaattien toiminnasta Suomessa. Tehtaankadun nykyistä toimintaa Suomi pitää sopivana eikä näe Suomen etujen vastaista toimintaa. Hieman toisenlaisen näkemyksen on pariinkiin otteeseen antanut Suojelupoliisi, joka on kertonut Venäjän olleen viime vuosina hyvin aktiivinen toimija Suomessa muun muassa värvätessään suomalaisia toimimaan Venäjän puolesta. Kotisivuillaankin Supo kertoo vastavakoilusta kertoessaan, että ”Tiedustelullisesti Suomi kiinnostaa erityisesti Venäjää.” Perinteisesti suurlähetystön väellä on ollut merkittävä rooli näissä toimissa. Siksi Suomen neutraali kuvailu Venäjä diplomaattikunnan toiminnasta vaikuttaa kummalliselta, koska Suomi varmasti tietää asioiden oikean laidan. Mutta jokin syy siihen hänellä varmaankin on.
 ”Toki karkottamisia on aiemminkin tapahtunut – sekä itään että länteen, mutta ne ovat miltei poikkeuksetta olleet seurausta luvattomasta tiedustelusta tai värväysyrityksistä. Nyt sellaisia ei ollut tapahtunut eikä kukaan Tehtaankadun diplomaattikunnasta tiettävästi ollut toiminut moitittavalla tavalla eikä Suomen etuja vastaan.”

Suomi ei näytä juurikaan pitävän arvossa presidentti Niinistöä. Sitä suuremmassa arvossa hän näyttää pitävän presidentti Putinia, jonka sanaa hän pitää luotettavampana todisteena tapahtumien kulusta kuin
"Nimenomaan Niinistön esiintyminen herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Hän leimasi EU:n ja Venäjän yhä kylmemmiksi käyvien suhteiden perussyyksi Venäjän toimet ja viittasi nimenomaisesti ”kemiallisten aseiden käyttöön”.
Näin siitä huolimatta, että hän oli vastikään keskustellut presidentti Putinin kanssa, joka oli nimenomaisesti kiistänyt Venäjän osuuden Salisburyn tapahtumiin."

Juhani Suomi myös on myös tinkimätön länsi-integraation vastustaja. Hän hieman verhotusti vertaa läntisiä demokratioita ja Suomen valtion suhdetta niihin suhteeseemme Neuvostoliittoon. Hänen mielestään suomettuminen oli parempaa kuin läheiset suhteet läntisiin demokratioihin. Taustallahan tässäkin ajatuksessa on se läpi Suomen kantojen kulkeva taustaoletus, että itänaapuri tuhoaa, ja on oikeastaan ikeutettu tuhoamaan meidät, jos toimimme tavalla, jonka voi tulkita sitä vastaan olemiseksi.
”Jos oman edun määritteleminen ja siitä kiinni pitäminen oli suomettumista, niin nykyistä menoa voisi luonnehtia vaikkapa Suomen henkiseksi amerikkalaistumiseksi tai saksoittumiseksi. Politiikaksi, joka perustelemattoman sotilaallisen avuntarpeen toivossa on valmis pitkälle menevään mielistelypolitiikkaan Suomen etujen kustannuksella.”

Lopuksi professori Suomi kaivaa esiin isoimman löytämänsä natsikortin ja jymäyttää sen pöytään. Viesti on, että länsi-integraatio, tai ainakin sen sotilaallinen puoli, on yhtä moraalitonta ja tuhoisaa kuin liittoutminen natsi-Saksan kanssa. Tässä Suomi viittaa erityisesti isäntämaasopimukseen.
”Ensimmäisen kerran rauhan vuosien aikana Suomi omaksui asiassa, joka ei koske sitä itseään lainkaan, jonkin ulkovallan ”sympatisöörin” roolin siihen mittaan, että raja sen ja henkisen satelliitin välillä on kuin veteen piirretty.
Vastaavan kaltaista historiasta etsittäessä pitää palata pitkälle taaksepäin, aina syksyyn 1941 ja kuinka ollakaan – jälleen Saksan, Hitlerin Saksan, vanaveteen.
Idän sotaretken alkaessa kesällä 1941 Saksan ja Suomen välillä ei ollut minkäänlaista kirjallista poliittista sopimusta.
Saksa otti käyttöön kovat keinot. Olisi anomalia, jos Suomi, kommunismin ”vanhin vannotuin vastustaja”, jättäisi liittymättä ”Neuvostoliiton tuhoamista tarkoittavaan sopimukseen”, Suomea varoitettiin. Vain kolme päivää myöhemmin presidentti Risto Ryti päätti, että Suomi liittyy.
Päätöksen merkitystä vähäteltiin eduskunnalle ja medialle. Sopimusta luonnehdittiin lähinnä ideologis-deklatoriseksi ja vailla syvempää merkitystä olevaksi. Kuitenkin sopimuksessa nimenomaisesti sitouduttiin työskentelemään yhdessä kommunistisen hävitystyön torjumiseksi muun muassa neuvottelemalla tarpeellisista puolustustoimenpiteistä sekä niiden yhteistoiminnassa tapahtuvasta toteuttamisesta.”

Suomi pitää Suomen kuulumista länteen Suomen etujen vastaisena. Se mikä Suomi on edellisessä lauseessa Juhani ja mikä valtio, on tulkinnanvaraista.
”Suomen ulkopolitiikan ainoan tehtävän pitäisi olla maan omien etujen ajaminen. Siihen kuuluu viisaus pysyttäytyä erossa kiistoista, joihin meillä ei ole osaa eikä arpaa. Läntisten suurvaltojen myötäilyssä, mielistelystä puhumattakaan, ei pitäisi milloinkaan mennä niin pitkälle, että joudutaan ristiriitaan edellä kuvatun Suomen ulkopolitiikan primaatin kanssa.”

Lopuksi Juhani Suomi vielä kiipeää norsunluutorniin jakamaan omissa ja Paasikiven nimissä antamansa tuomion sekä kansalle että kansan johtajille. Kansa on selkärangatonta ja johtajat ”näkemykseltään mustavalkoisia”. Tällä mustavalkoisuudella hän tarkoittanee tosiasioista piittaamatonta kiihkoilua. Itselläni ei vastaavaa mielleyhtymää kyllä synny, kun tarkastelee presidentti Niinistön vahvalla kädellä johtamaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jossa pyritään jatkuvasti säätämään pilareita joka suuntaan.
”Jotta nykyistä turvallisuuspolitiikkaamme kykenisi ymmärtämään, on ensin oivallettava suomalaisten kansallisen itsetunnon puutteen pohjaton syvyys sekä tuota politiikkaa luotsaavien päättäjien ulkopoliittisten näkemysten mustavalkoisuus.
Turhaan ei Paasikivi aikoinaan ärhennellyt, että suomalaiset ovat ulkopoliittisesti ”saatanan lahjatonta kansaa”.”

Hämmentävintä Juhani Suomen analyysissä on oikeastaan se, että siinä Suomi ei valtiona näytä ikinä liittyneen Euroopan unioniin. Suomen analyysi ikäänkuin unohtaa kokonaan Neuvostoliitton romahtamisen jälkeisen kehityksen, jossa Suomen tasavalta liittyi kansanäänestyksellä osaksi Euroopan unionia. Tämä asema on myös kirjattu perustuslakimme ensimmäiseen pykälään.

Juhani Suomi ei tässä tulkinnassaan ole yksin, sillä hänen näkemyksensä resonoi sujuvasti politiikan marginaaleissa. Aiempi ulostulo Kulttuurivihkoissa sai riemuisan vastaanoton MV-lehdessä ja tätä esseetä on kehuttu poliittisen keskustelun marginaaleissa. Näissä piireissä kaivataan takaisin puolueettomuutta, tai ei edes ymmärretä sen loppuneen EU-jäsenyyden myötä. Näissä piireissä uskotaan lujasti, että Suomella olisi tilaa jossain idän ja lännen välissä, ja voisimme omalla ilmoituksellamme irtautua kansainvälisen politiikan konflikteista lähellä ja kaukana.


Kuvakaappaus eräästä Facebook-ryhmästä. 

Yllättävän moni haluaa siis sivuuttaa sen lähtökohdan, joka on ollut keskeisenä syynä sille, että suomalaiset ovat tänä päivänä vapaampia ja vauraampia kuin ikinä ennen ja kaiken lisäksi turvallisuus sekä henkilökohtaisella että kollektiivisella tasolla on korkeimmalla tasolla ikinä. Pienelle Suomelle sääntöpohjaisuus ja yhteisön antama suoja ovat arvokkaita asioita. Suomi kaipaa takaisin aikoihin, joissa turvallisuutemme ja vapautemme olivat Neuvostoliiton johdon annostelemia niukkuushyödykkeitä.

Ulkoasiainneuvos Juhani Suomi teki pitkän ja ansiokkaan uran kotimaansa palveluksessa. Hän on ansiokkaasti toiminut ja taistellut niiden asioiden puolesta, joiden avulla Suomen tasavalta kuitenkin selvisi kylmästä sodasta kohtuullisilla tappioilla. Mutta maailma on muuttunut sen jälkeen monin tavoin. Siksi monien professori Suomen esittämien ajatusten parasta ennen päivämäärä on ollut jo 25.12.1991.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Venäjän uhka

Venäjän uhka on läsnä sekä julkilausutusti että julkilausumattomasti kaiken aikaa suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Sitä määritellään, sitä kiistetään, sitä suurennellaan, sitä analysoidaan, sitä tutkitaan

Uhkan määrittelyä

Ensimmäinen ja tärkein hankaluus keskustelussa on termin uhka sisältö, joka laajuudessaan ja tulkinnanvaraisuudessaan tekee kysymyksen uhan olemassaolosta tai laadusta lähtökohtaisesti melkeinpä mahdottoman vastattavan. Perinteinen pelko on sodan, tuhon ja miehityksen uhka. Se ei ole tällä hetkellä se päällimmäinen uhka, vaikka valtion virallisen kannan mukaan “sotilaallista voimankäyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois”.

Uhka on enemmänkin jotain hankalammin määriteltävää, joka nousee ymmärryksestä, että Venäjä on valmis käyttämään hyvin monenlaisia keinoja ajaakseen poliittisia päämääriään. Emme tosiaankaan ole sodassa, mutta nykyistä tilannetta Venäjän ja lännen, mukaan lukien Suomi, välillä ei voi pitää myöskään syvänä rauhantilana. Määrittelemätön uhka on kovin altis sekä suurentelulle että vähättelylle. Jos kuitenkin yrittää tämän uhan ydintä määritellä, niin sieltä löytynee pelko siitä, että Venäjä pystyisi manipuloimaan tai pakottamaan Suomen toimimaan omaa etua vastaan. Se oman edun vastaisuus on toki hankalaa määritellä, koska poliittiseen päätöksentekoon kuuluvat sisäänrakennettuna erilaiset näkemykset oman edun sisällöstä.

Voi ajatella, että venäläiset jopa tavallaan tietävät paremmin, mikä Suomen ja suomalaisten etu, koska he tietävät itse mitä tavoittelevat meiltä ja sen taas voi perustellusti epäillä olevan meidän etujemme vastaista. Venäjä kun näkee maaílman nollasummapelinä, jossa se katsoo muiden hyvän olevan itseltään pois. Keskinäisriippuvuuteen ja pelisääntöihin uskova Suomi taas hahmottaa maailman yhteisten etujen kautta, jossa haetaan aina kaikille osapuolille hyötyä tilanteista. Jos keskinäisriippuvaisuuden kautta maailmaa hahmottava ei tunnista käynnissä olevaa nollasummapeliin perustuvaa toimintaa, voi jälki olla pahaa. 

Uhan määritelmänä pidetään usein kaavaa, että Tahto X Kyky = Uhka. Jos siis joku sekä tahtoo että kykenee toimimaan vaarallisesti, niin uhka on suuri. Jos taas tahto tai kyky jompi kumpi ovat nollia, on uhkakin nolla. Putinin Venäjällä on sekä tahtoa että kykyä olla uhka.





Tahto nousee Venäjän halusta olla taas suuri ja kunnioitettu supervalta. Koska sillä on käytössä hyvin rajoitetusti pehmeää voimaa tai taloudellista vaikutusvaltaa, niin se on käyttänyt kovia otteita. Maata reunustaa jäätyneiden konfliktien ketju. Krim on miehitetty, Ukrainassa Venäjä käy ostaa ja Syyriassa sekä Venäjän viralliset asevoimat että palkkasoturijoukot toimivat aktiivisesti.

Venäjän on myös todistettu puuttuneen muiden maiden vaaleihin ja olleen jopa yrittämässä veristä vallankaappausta Montenegrossa. Salisburyssa Venäjä käytti petturiksi katsomansa henkilön likvidointiyritykseen joukkotuhoaseeksi suunniteltua hermomyrkkyä. Aiempi vastaavasti huomiota kerännyt tapaus oli länteen paenneen Litvinenkon myrkyttäminen radioaktiivisella poloniumilla. Salamurhat tosiaan kuuluvat Venäjän vaikuttamistyön keinovalikoimaan.

Voidakseen olla taas supervalta, on Venäjän pystyttävä muuttamaan kansainvälistä sopimusjärjestelmää. Nyt sitä rangaistaan voimapolitiikan käytöstä, mutta tavoitteena sillä on ilman muuta luoda itselleen etupiiri, jossa se olisi oikeutettu toimimaan haluamallaan tavalla ilman kansainvälisen yhteisön puuttumista. Neuvostoliiton aikana tällainen etupiiri oli itäblokki. Voidakseen saavuttaa tämän, on Venäjän pystyttävä heikentämään läntisten demokratioiden toimintakykyä. EU-jäsenyyden ja monien muidenkin siteiden myötä Suomi on yksi näistä läntisistä demokratioista. 

Venäjän lukuisten taktisten voittojen varjoon on jäänyt se asetelma, että strategisesti maa on ajanut itseään yhtä hankalampaan asemaan. Venäjä pyrkii toimillaan saamaan aikaiseksi maksimivaikutuksen minimivahingoilla, mutta kumuloituvasti paljastuva tieto sen toiminnasta länttä vastaan tekee vastareaktioiden ennakoimisen yhä hankalammaksi. Vähintään yhtä hankalaa on tosin lännessä miettiä vastatoimien ajoitusta ja sisältöä.

Kyky puolestaan perustuu ennen kaikkea siihen, että Venäjä ei ole demokratia eikä oikeusvaltio. Jos se olisi, niin laki kieltäisi suurimman osan sen harjoittamista konnankoukuista. Saattaa muuten kieltää nytkin, mutta viime aikoina Venäjän lainsäädäntö on liikkunut neuvostoliittolaiseen suuntaan siinä mielessä, että sen tehtävänä on vain mahdollistaa ”lainmukainen” puuttuminen tarvittaessa. Mutta lakien soveltaminen on erillinen poliittinen päätös, ei itsestään selvä lähtökohta kuten oikeusvaltiossa. Kykyä on myös se, että Putinilla ei ole oikeasti oppositiota eikä vallankäyttöä valvovaa mediaa. Duuma on kumileimasin, jossa systeemioppositio esittää omaa rooliaan. Putinilla on muuten edelleen Syyrian operaatiota varten myönnetty duuman täysin avoin valtakirja käyttää maan asevoimia Venäjän rajojen ulkopuolella. Liekö sitten uuden valtakauden alkaminen vaikuttanut ukaasin lainvoimaisuuteen vai ei.

Varsinaisesta kyvystä toimintaan sitten vastaavat paitsi Venäjän vahvasti resurssoidut turvallisuuspalvelut, niin kokonaisuutena mobilisoitu yhteiskunta. Kultaa ja kunniaa hamuavat tahot tietävät, mitä Kremlissä halutaan ja onnistuneet operaatiot myös palkitaan. Näin eteenpäin pyrkivät venäläiset eri elämänalueilla toimivat, pyrkien sisällyttämään toimiinsa Kremlin tahdoksi uskomansa.

Kun toiminta ei ole selkästi ohjeistettua, niin aina eivät toimet osu ihan kohdalleen. Kysymys voi olla myös siitä, että eri toimijoilla on erilainen käsitys Venäjän edusta. Näin jokin länsimainen taho voi saada puolustajansa Venäjän sisältä. Näin näyttää käyneen muun muassa Fortumin tapauksessa, jossa kovat puheet piti perua. Heikko yksityisomaisuuden suoja on kuitenkin tällä hetkellä osa todellisuutta Venäjällä ja yritystä suojaa poliittisen vallan näkemys, ei laki.

Venäjällä poliittinen valta antaa taloudelliselle vallalle oikeuden rikastua. Jos poliittinen valta jostain syystä vetää luottamuksensa pois, niin käy kuin Hodorkovskille: sekä firma että vapaus häviävät alta aikayksikön. Ei mikään ihme, että erilaisia Venäjän aktiivisia vaikuttamistoimia pyöritetään yksityiseltä pohjalta. Tämä koskee niin Jokereita kuin kuuluisaa Pietarin trollitehdasta.

Mukana tukea ovat antamassa monet länsimaiden kansalaiset, jotka omista syistään antavat tukea Venäjän pyrkimyksille, joko ihan periaatteesta tai opportunistisesti jossakin asiassa. Venäjän näkökantojen tukeminen on yleistä varsinkin poliittisten marginaalien puolella, joissa liberaali demokratia ja/tai markkinatalous mielletään viholliseksi.

Autoritäärisessä valtiossa pystytään myös keskittämään voimavaroja nopeasti suuriakin määriä, jos niin vain päätetään. Päätöksenteon vauhti ja ehdottomuus ovat olennainen osa Venäjän kykyä muodostaa uhkaa. Krimin miehitys tai Kertsin sillan rakentaminen  eivät demokraattisemmassa ympäristössä olisi olleet mahdollisia. Putinin Venäjällä valtiolla on käytössään tarpeen tullen käytännössä suoraan myös yksityisen puolen voimavarat. 

Venäjän hallitus voi toimia siis miten tahansa eikä muu poliittinen koneisto tai media sitä kritisoi. Kansalle puolestaan on kerrottu ja kerrotaan edelleen, että ikävissä uutisissa on kyse vain lännen venäjävastaisuudesta ja siitä nousevista juonista. Kuten tuore Venäjän suurlähettiläs haastattelussaan painotti, idän ja lännen kireät välit johtuvat länsileiristä. Toki kansan mielialoista myös huolehditaan ja tappioita sekä Ukrainassa että Syyriassa peitellään monin keinoin.

Uhkiin vastaaminen

Vaikka poliitikkojen ja viranhaltijoiden puheet Venäjän uhasta ovatkin olleet melkeinpä olemattomia, niin teot puhuvat paljon. Yleensä jäykästi liikkuva valtiokoneisto on tehnyt hämmästyttävän paljon todella lyhyessä ajassa. Poliisi ja Suojelupoliisi ovat saaneet lisää voimavaroja. Puolustusvoimien strategiset hankkeet meri- ja ilmavoimien suorituskyvyn uudistamiseksi etenevät. Näiden järjestelmien arviolta reilun kymmenen miljardin arvoinen hankinta rahoitetaan erillisellä rahoituksella, normaalin puolustusbudjetin ulkopuolella. Valmiuden nostoon liittyvien järjestelyjen myötä Suomi pystyy nyt käyttämään tuntien varoajalla isoakin sotilaallista voimaa, kattaen kaikki aselajit ja koko maan. 

Puolustusvoimille on nyt lakiin kirjattu uutena tehtävänä kansainvälisen sotilaallisen avun vastaanotto ja antaminen. Lännen suuntaan on solmittu lukuisia kahdenkeskisiä puolustuspoliittisia sopimuksia. Tärkeimpänä näistä Ruotsin kanssa tehtävä puolustusyhteistyö, johon liittyy myös vastikään solmittu kolmikantainen aiejulistus Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa. Myös EU etsii parhaillaan välineitä tuottaa turvallisuutta jäsenmailleen.

Turvallisuuskomitean koordinoimaa kokonaisturvallisuuden mallia on kehitetty aktiivisesti monella ulottuvuudella. Lainsäädännön puolella monien puolustusvoimiin liittyvien lakimuutosten lisäksi työn alla ovat olleet tai ovat muun muassa Rajavartiostoon, aluevalvontaan, Valtioneuvoston kanslian tilannekeskukseen, maanomistukseen ja kaksoiskansalaisuuteen liittyvät lait. Myös valmiuslain soveltamisohjeita on kriisiharjoitusten kokemusten myötä pitänyt selvittää. Päällimmäisenä on tietysti tiedustelulaki-kokonaisuus, jolla annetaan paljon lisää oikeuksia sekä siviili- että sotilaspuolen tiedustelulle.

Kaikki nämä valtiovallan toimet ovat reaktioita johonkin, jota pidetään mahdollisena. Jos käytetään presidentti Niinistön vertausta kasakasta ja irrallaan olevista asioista, niin Suomi on tehnyt monenmoista kiinnitystyötä viime vuosina. Tilannekuva eri viranomaisilla on siis huomattavasti synkempi kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä. Puheenvuoroja tästä on vähän, harvassa ja nekin ovat yleensä hämärrettyjä. Usein käytetään kiertoilmaisuja, kuten “1 300 kilometriä rajaa”, joilla ilmaistaan Venäjän uhkaa sanomatta sitä suoraan. Jos hieman kaivaa, niin suorasanaisempaa puhettakin löytyy. Tiedustelulakien valiokuntakäsittelyyn on antanut asiantuntijalausunnon lukuisa määrä viranhaltijoita, tutkijoita ja muita asiantuntijoita. Näistä lausunnoista käy ilmi, että asiantuntijat, myös valtiokoneiston ulkopuoliset, pitävät tilannetta vakavana ja turvallisuusuhkia todellisina.

Julkisemmat arviot Venäjän mahdollisista toimista ovat aiheuttaneet sanomista. Kun Turvallisuuskomitean kokoaman riippumattoman asiantuntijaverkoston muistiossa oli listattu mahdollisia vaikuttamistatapoja, niin sitä vastaan hyökättiin rajusti, jopa tasavallan presidentin puolelta. Aiemmin vähän vastaavaa kohtelua sai osakseen Ulkopoliittisen instituutin raportti, jossa vedettiin suorasanaisesti yhteen Venäjän asemaa Suomen turvallisuusympäristössä. Ei siis mikään ihme, että julkinen keskustelu Venäjän aiheuttamista uhista on latteaa, koska vastareaktiot puheenvuoroihin ovat olleet tällaisia. Kuten HS:n Paavo Teittinen kirjoittaa

“Päättäjien ei – tietenkään – pidä käydä avoimesti keskustelua kaikesta Venäjään liittyvästä. 
Tunkkainen keskustelun tukahduttaminen ei silti ole tätä päivää. Tiettyyn pisteeseen saakka on tervettä puhua avoimesti myös Venäjään liittyvistä uhista.”

Jos poliitikot eivät puhu suoraan ja ymmärrettävästi tilanteesta ja jopa estelevät sellaista puhetta, vääristyy yleisen ilmapiirin tilannekuva. Jos sitten todellisen tilannekuvan pohjalta pitää tehdä dramaattisia ratkaisuja, niin vääristynyt kuva voi estää niitä. Historiallinen ja äärimmäinen esimerkki tästä oli talvisodan päättäneen rauhan vastustaminen. Aatteen tai sensuurin takia pelkästään voittoisten sotauutisten hämärtämä käsitys Suomen sotilaallisesta tilanteesta oli erilainen kuin valtiojohdon ymmärtämä todellisuus.



MTS:n vuosittaisessa tutkimuksessa otetaan selvää suomalaisten kannoista maan turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Kannat ovat liikkuneet yllättävän vähän verrattuna siihen, miten raju muutos turvallisuusympäristössä on tapahtunut.

Kansalaisten keskuudessa tunnelmat Krimin valtauksen jälkeisen järkytyksen myötä ovat tasaantuneet. Venäjän kehitystä uhkana pitävien määrä laskenut roimasti, mutta on silti edelleen 39%. Kolme neljästä suomalaisesta pitää Suomen ulkopolitiikkaa hyvin hoidettuna ja tämä luku on noussut kahdessa vuodessa kymmenen prosenttiyksikköä. Kansan voi siis sanoa olevan tyytyväinen valittuun toimintalinjaan. Samasta katson kertovan myös presidentti Niinistön suuren suosion. Yleisesti on olemassa ymmärrys siitä, että tilanne on hankala ja Niinistön katsotaan hoitaneen sitä hyvin. Hieman hammastellen voisi sanoa, että ne toimet, joilla Putin on tukenut omaa suosiotaan Venäjällä, ovat oheisvahinkona nostaneet Niinistön suosiota Suomessa.

Venäjän vaikuttamistoiminta Suomessa
Tähän olen koonnut joukon viime vuosien toimia, jotka Venäjä on suunnannut Suomea vastaan. Nämä ovat selkeimpiä tapauksia, mutta hybridikeinojen luonteeseen kuuluen on myös mahdollista väittää yksittäisen tapahtuman olleen jotain muuta kuin suunniteltua toimintaa. Mutta vaikka se olisi ollutkin, niin näin paljon ikäviä asioita ei ole sattuma. Näin paljon tarkoittaa päätöstä painostaa myös Suomea. Meillä ei ole mitään erityisasemaa osana länttä, vaikka jotkut haluavatkin siihen uskoa.

Muuttuneet rajakäytännöt

Turvapaikanhakijoiden päästäminen pohjoisen raja-asemilta vuonna 2015 oli tarkasti rajattu muutos koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan noudettuun tapaan, ettei idästä päästä Suomen rajalle ilman asianmukaisia papereita. Pakolaiskriisin järkyttämissä tunnelmissa pohjoisten rajanylityspaikkojen kautta tulleet turvapaikanhakijat olivat hyvin tehokas viesti Suomelle, että näinkin olemme valmiit toimimaan. Poikkeuksellisesti taphtumien laatu on tunnustettu myös julkisesti, kun presidentti Niinistö totesi Dagens Nyheterin haastattelussa kyseessä olleen Venäjän viestin Suomelle. Norjahan sai samanlaisen viestin.

Ilmatilanloukkaukset

Näkyviä Venäjän toimia ovat tarkoitukselliset ilmatilanloukkaukset, jotka kiistetään ja joita kieltäydytään selvittämästä. Itämeren alue on kapea ja muidenkin maiden koneet tekevät silloin tällöin ilmatilanloukkauksia, mutta silloin asian selvittämisessä autetaan ja tapahtunutta myös pahoitellaan. Venäjä on viimeksi tunnustanut ilmatilanloukkauksen kymmenisen vuotta sitten. On perusteltua epäillä Venäjän myös olleen merirajan loukkauksen takana, kun tunnistamatonta vedenalaista hätyytettiin pienillä pommeilla Helsingin edustalla.

Maakaupat ja kaksoiskansalaisuus



Suojelupoliisin lausunnosta eduskunnalle tiedustelulakiin liittyen löytyy näkemyksiä siitä, minkälaisiin tilanteisiin Suojelupolisii uskoo uutta tiedustelulakia tarvittavan. Nämä varsin suorasukaiset uhka-arviot nosti esiin Viktor Rantala. 

Viimeisen parin vuoden aikana ovat julkisuudessa olleet myös venäläisten tekemät maakaupat ja kaksoiskansalaisten asema. Kummassakaan asiassa ei mitään konkreettisia tapauksia ole julkituotu, mutta vaikealta tuntuisi ajatella, että kuultuja kantoja olisi pelkästään pahojen aavistusten myötä julkituotu, saatikka sitten, että kummassakin asiassa edetään myös lainsäädännön puolella.

Vastapakotteet

Euroopan unioni on määrännyt Venäjälle pakotteita Krimin valtauksen ja Ukrainassa käytävän sodan takia. Kyseessä ei ole mikään joukko mielivaltaisia toimia, vaan jokainen pakotteiden kohteeksi joutuneen henkilön tai tahon kohdalla on juridiset perusteet pakotteille, nimenomaan suhteessa pakotteiden syyhyn. Nämä tahot ovat myös oikeutettuja valittamaan päätöksestä joko Eurooppa-neuvostoon, joka päätökset alunperinkin tekee tai Euroopan unionin yleisessä tuomioistuimessa. Venäjän puolestaan on määrännyt vastapakotteet ilman juridista pohjaa ja jopa pitää esimerkiksi matkustuskiellon kohteiksi jouneiden listaa salassa. Vastapakotteet on suunnattu normaaleihin arkisiin asioihin ja esimerkiksi suomalainen maatalous kärsii niistä. Niiden perustelut ovat siis puhtaasti valtapoliittisia, moraalista tai juridista pohejaa niille ei ole osoittaa.

Järjestöt

Venäjä tukee Suomessa toimivia järjestöjen, joiden ideologiaa voisi luonnehtia militantiksi putinismiksi. Näitä ovat mm. Kuolemattomien rykmenttiä Suomessä järjestävä RuFi ja Donetskin suunnan aktivisteja kokoava porukka. Nämä kaksi kerhoa ovat hyvin yhteyksissä ja viettivät mm. yhteiset pikkujoulut. Juhlaan kuului mm. videoyhteys Donetskissa venäläisille työskentelevälle Janus Putkoselle. Suomen venäjänkielisten järjestöjen kattojärjestöjen kaappauksen jälkeen sitä on käytetty paitsi venäjänkielisten välineenä osallstua suomalaisdeen päätöksentekoon, myös Venäjän valtion vaikuttamistoimintaan maanmiespolitiikan välineenä.

Lapsikiistat 

Oma lukunsa ovat niin sanotut lapsikiistat. Suomessa asuvien osin tai kokonaan venäläistaustaisten perheiden vaikeita elämäntilanteita on käytetty häikäilemättä Suomen mustamaalaamiseen. Tässä työssä varsinkin edellinen Venäjän lapsiasiavaltuutettu Pavel Astahov kunnostautui, syyttäen mm. Suomea ja Norjaa ”lapsiterrorista” venäläisiä lapsia kohtaan.  Venäläistaustaisissa perheissä tämä disinformaatio on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen suurta ahdistusta, sillä epäluottamusta viranomaisiin on helppo synnyttää.

Nykyinen lapsiasiavaltuutettu Anna Kuznetsova on ainakin julkisuudessa vetänyt edeltäjäänsä huomattavasti maltillisempaa linjaa. Maltillisempaa linjaa hän edusti myös venäläisten diplomaattien tekemässä lapsikaappauksessa lastensuojeluviranomaisten käsistä vuonna 2016. Huomioitavaa tapauksessa oli myös se, että tilanteesta eniten ja nopeiten näytti tietävän MV-lehti. Pidän todennäköisenä, että tieto sinne kulki lapsikiista-asioissa hyvin aktiivisen ja MV-lehteen muutenkin yhdistetyn Johan Bäckmanin kautta. 

Venäjän valtion palveluksessa olevan toiminta

Johan Bäckmanin hyvin aktiivinen toiminta on osa Venäjän aggressiivista vaikutustyötä Suomessa. Tässä luetellut toimet ovat vain osa Bäckmanin näkyvästä toiminnasta ja piiloon on jäänyt varmasti myös paljon.

Bäckman on älykäs, taitava ja erittäin manipulatiivinen henkilö, joka ei tosiaankaan ole se pelle, joksi hänet helposti leimataan. Hän on toiminut suoraan Venäjän presidentinhallinnon alaisen RISI-ajatuspajan pohjoismaiden edustajana, ollen aktiivinen ainakin myös Ruotsissa. RISIä johtaa tällä hetkellä Mihail Fradkov, entinen pääministeri ja Venäjän ulkomaantiedustelun johtaja. Ylipäätään RISIä pidetään Venäjän ulkomaantiedustelun osana. Bäckman on kiertänyt vuosia Venäjää kertomassa, miten Suomessa sorretaan venäläisiä, miten epädemokraattinen maa Suomi on ja kaikkea muuta vastaavaa. Johan Bäckman on käynyt myös Syyriassa ja Libanonissa jakamassa ”Palmyran vapauttajien kunniamerkkiä” paikallisille poliitikoille ja sotilaille.

Bäckman yritti myös ostaa radioasemaa toimilupineen, mutta Suojelupoliisin lausunnossa tämän kaupan ilmoitettiin voivan ”vaarantaa kansallista turvallisuutta”. Toimiluvista vastaava liikenne- ja viestintäministeriö ilmoittikin peruuttavansa radion toimiluvan, mikäli kauppa toteutuu. Bäckman on myös kustantanut ja markkinoinut kaksi kirjasta, toinen Donbassista ja toinen informaatiosodasta. Kumpikin on tunnotonta propagandaa.

Bäckman rekrytoi salaliittoteoriasivusto Verkkomedia.orgia Thaimaassa vetäneen Janus Putkosen Donetskiin toimimaan propagandistina Venäjän tukemien kapinallisten joukoissa. Bäckman on osallistunut aktiivisesti, myös taloudellisesti, vierastaistelijoiden värväämiseen Suomesta Ukrainan vastaiseen sotaan. 

Bäckmanin operaatioista näkyvimpiä oli vastikään Suomen perustetun hybridikeskuksen aktiivinen häirintä perustamisvaiheessa. Suomessa, jossa Bäckman tunnetaan, hänen viestinsä ei mene läpi kuin hänen muutamalle uskolliselle kannattajalleen, mutta Venäjällä ja muualla maailmassa Bäckman esiintyy suomalaisuutensa ja akateemisten arvojensa avulla uskottavana asiantuntijana. 


Kuvakaappaus Reformin sivuilta.

Nyt fasisminvastustajana esiintyvän Bäckmanin on ilmoitettu olevan James Hirvisaaren vetämän Reformi-listan eduskuntavaaliehdokkaana Lapin vaalipiirissä vakaumuksellisen kansallissosialistin, Odinin sotilaiden perustajan ja johtajan Mika Rannan kanssa.

Bäckmanin yhteistyöstä Ilja Janitskinin kanssa on luvassa jossain vaiheessa tarkempaa tietoa, kun oikeuslaitos käsittelee rikosasian, joissa heitä on tutkittu yhdessä. Liekö lähestyvän oikeudenkäynnin syytä vai mikä, mutta Bäckman on vastikään poistanut sosiaalisen median tileiltään siellä ennen olleen maininnan asemastaan RISIssä.



Esittely Bäckmanista hänen omasta blogistaan vuodelta 2014.

Mutta joka tapauksessa Bäckmanin toimet ovat hänen asemansa takia selvästi nimenomaan Venäjän korkeimman vallan ohjaamaa toimintaa ja siksi kaikki hänen verkostonsa ovat tahallaan tai tahattomasti osa Venäjän valtion vaikuttamistoimintaa Suomessa. Eikä kukaan voi enää Suomessa vedota siihen, ettei ymmärtäisi mikä Bäckman on miehiään.

Värväystoiminta

Suojelupoliisi on viime vuosina varoitellut toistuvasti ulkomaisten tiedustelupalvelujen värväystoiminnasta  ja jopa nostaa esiin erityisesti Venäjän. Supo on nostanut esiin myös pyrkimykset vaikuttaa ulkopuolelta Suomen energiapoliittisiin ratkaisuihin. Käytännössä tämän täytyy tarkoittaa venäläisten tiedustelupalvelujen toimintaa Fennovoiman ydinvoimalahankkeeseen liittyen.

Fennovoima

Fennovoiman jyrääminen ja prosessissa ketkuilu ovatkin hurja kokonaisuus, jonka avaaminen jää tulevien vuosikymmenten poliittisen historian kirjoittajille. Joka tapauksessa kerran otteen saatuaan on Venäjä ajanut hanketta keinoja kaihtamatta eteenpäin. Ulkopoliittisen instituutin raportissa kuvattiin projektin olevan ”Venäjälle niin tärkeä, että se on presidentin henkilökohtaisessa käsinohjauksessa eli manuaalisessa kontrollissa.”

Hakkerointi

Merkittävä osana Venäjän toimia lännessä ovat olleet hakkeroinnit. Venäläinen hakkeriryhmä Turla oli Ulkoministeriön tietoverkon hakkeroinnin takana. Vaikka hakkerointien taustavoimaksi on äärimmäisen vaikeaa osoittaa Venäjän valtiota, ovat Yhdysvaltain presidentinvaaleihin vaikuttamiseen liittyvissä tukimuksissa löydetty selviä yhteyksiä hakkerien ja valtion turvallisuuspalveluiden väliltä

ETYJ ja viisumikiista

Venäjä kokosi delegaationsa Helsingissä järjestettävään ETYJin  40-vuotisjuhlakokoukseen melkein kokonaan EU:n pakotelistalla olevista venäläispoliitikoista. EU:n yhteisten päätösten mukaan Suomi ei myöntänyt listalla oleville viisumia maahan. Tämä aiheutti Moskovassa rajun reaktion. Käytännössä Venäjä toimi Suomea kohtaan tavalla, jossa ei ollut mahdollisuutta tehdä hyvää ratkaisua. Suomen piti joko livetä EU:n päätöksistä ja toimia itselleen epätyypillisen jyrkästi Venäjää kohtaan. Kummassakin tapauksessa Venäjälle oli etua tilanteesta. Kun Suomi valitsi EU:n linjan, seurasi raju ryöpytys. Näin tehtiin selväksi, ettei Suomelta suvaita tällaisia päätöksiä. Myös Suomessa oli tahoja, jotka olivat samaa mieltä.

Uhkailu

Tuomio Suomea kohtaan on nopea ja väkevä, jos sen katsotaan jotenkin loukkaavan Venäjän etuja. Hyvä esimerkki tästä oli, kun Suomen viranomaiset antoivat virka-apua Hollannin viranomaisille näiden tutkiessa malesialaiskoneen alasampumista Ukrainan yllä. Myös Suomessa ymmärrettiin, että Venäjä ei halua tutkintaa tuettavan ja muutaman tunnin varoajalla piti presidentti aiheesta tiedotustilaisuuden

Jokaisella maalla on oikeus järjestää puolustuksensa haluamallaan tavalla, yksin tai yhdessä muiden maiden kanssa. Siksi Venäjän asevoimien toimet Venäjän rajojen sisällä ovat sen oma asia. Mutta käytännössä asevoimien modernisaatio uudelleenjärjestelyineen, laajoine harjoituksineen ja uusien yksikköjen perustamisineen on luonut Suomenkin lähialueelle lisää sotilaallista voimaa. Liekö Putin halunnut tätä varustautumista korostaa, kun antoi Kultarannassa kaksi vuotta sitten kummallisen lausunnon, jossa väitettiin,  että “olemme siirtäneet joukkomme 1 500 kilometrin päähän Suomen ja Venäjän rajasta.” Tämä hänen mukaansa muuttuisi, jos Suomi liittyisi Natoon. Ylipäätään Venäjän johdon edustajien lausunnot Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen ovat olleet vuosien mittaan muotoa “se on tietysti teidän oma asianne, mutta…” 

Informaatiovaikuttaminen

Venäjän aggressiiviseen informaatiovaikuttamiseen Suomea kohtaan kuuluu erilaisia keinoja. Keskeinen teema on lietsoa maahanmuuttoon liittyvää polarisaatiota. Suomen historiaa vääristellään venäläisessä, valtion kontrollissa olevassa mediassa, lähtien siitä, kuka aloitti talvisodan. Suomalaisten poliitikkojen ja toimittajien sanomisten tarkoitushakuinen vääristely venäläisessä mediassa on myös osa tätä toimintaa. Tähän kategoriaan voidaan laskea myös uhkaavansävyiset kannanotot Suomen puolustuspoliittisiin ratkaisuihin.

Suomeen kohdistuu myös ylipäätään länteen suunnattua informaatiovaikuttamista. Meihin ulottuvat niin suomalaisellakin tv-kanavalla näytetty Oliver Stonen Putin-filmi kuin erilaiset tempauksetkin. Hyvin tyypillstä ja toistuvaa on kuvata Suomen (ja muun lännen) reaktiot Venäjän toimiin syytä vailla oleviksi aggressioiksi.

Tässä käytettyä termiä informaatiovaikuttaminen voi muuten täydellä syyllä kritisoida liian pehmeäksi kuvaksi Venäjän aggressiivisesta toiminnasta, jota voi yhtä hyvin kuvata myös informaatiosodaksi länttä, ja myös Suomea, vastaan. Sota terminä vain sisältää oletuksen samanlaisesta toiminnasta kummallakin puolella ja näin ei ole. Meitä vastaan käydään informaatiosotaa, mutta jos me käymme sitä, olemme luopuneet oikeusvaltiosta.

Urheilu

Urheilu on harvoja Venäjän pehmeän voiman välineitä. Tosin urheilun sisällä Venäjä on käyttänyt koviakin konsteja edistääkseen asemaansa. Venäjän valtiojohtoinen doping-ohjelma suuntautui muiden maiden ohella myös Suomea vastaan, sillä suomalaisetkin kilpailijat joutuivat antamaan venäläisille kilpakumppaneille epäreilua tasoitusta. Jääkiekon ammattilaisliiga KHL on levittäytynyt Jokerien kautta myös Suomeen, vaikka taloudellista tappiota tulee enemmän kuin mikään rakkaus lajiin kestäisi. KHL:n urheilullisuutta on myös epäilty, sillä esimerkiksi palkkakatto ei käytännössä koske kaikkia joukkueita.


Johtopäätöksiä

Uhka on jonkin ikävän asian toteutumisen mahdollisuus. Venäjän uhka on siis mahdollisuus, mutta tässä tapauksessa ikäviä asioita on tapahtunut jo roppakaupalla. Tämä on käsittääkseni hörheltävimpiä laitoja lukuunottamatta yleisesti hyväksytty käsitys. Silti edelleen kysymys Venäjän toimien muodostaman uhan olemassaolosta on yleisesti esiintyvä. Toisaalta myös esiintyy asennetta, jossa vedotaan argumenttina siihen, ettei ole viisasta tehdä asioita, jotka voisivat saada Venäjän toimimaan jotenkin meitä vastaan.

Tällaisessa ajattelussa Venäjän kannalta epämieluinen näkemys tai toiminta saisi heidät väkisinkin toimimaan ikävällä tavalla. Tämän ajattelutavan mukaan muilla olisi vastuu siitä, että Venäjä käyttäytyisi hyvin. Tosiasiassa silloin ajattelee Venäjän olevan jollakin tavalla kyvytön itse vastaamaan teoistaan. Tämä on logiikka, joka on yleensä sen takana, kun syytetään jotakin tahoa sodanlietsonnasta. Kreml myös kehystää lännen reaktioita sen aggressioihin perusteettomiksi ja vihamielisksi aktioiksi. Tätä narratiivia vaalitaan Venäjällä ja jokunen ihminen länsimaissakin on sen omaksunut.

Kylmän sodan ajan selvisimme Neuvostoliiton kanssa ottamalla oma-aloitteisesti huomioon sen edut päätöksenteossa. Suomen päälinja oli olla ärsyttämättä Neuvostoliittoa ja ennen kaikkea taata ettei Suomen kautta hyökätä sinne. YYA-sopimus sitoi Suomen selkeästi Neuvostoliiton etupiiriin ja sopimus voidaan tulkita jopa sotilaalliseksi liittoutumiseksi Neuvostoliittoon kohdistuvan hyökkäyksen pysäyttämisessä. 

Aiemmin muilla politiikan sektoreilla pysynyt Suomen länsi-integraatio on ulottunut voimallisesti myös puolustuspolitiikkaan. Puolustuspolitiikasta onkin tullut turvallisuuspolitiikan aktiivisempi osa. Tämä muutos kertoo paitsi siitä, että Suomi on nyt selvästi asemoitunut osaksi länttä, niin siitä, että ulkopolitiikan lisäksi tarvitaan muutakin. Presidentti Niinistön rooli puheyhteyden pitäjänä auki sekä itään että länteen on merkittävä asia, mutta tämän hellityn ajatuksen Suomesta idän ja lännen välillä ei tosiaan katsota riittävän.

Itseäni ärsyttää erityisesti ilmiö, joka tulee yllättävän usein vastaan suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Siinä ihmiset säätävät tilannekuvaansa sen mukaan, minkä poliittisen johtopäätöksen he haluavat tilanteesta tehdä. Tämä tulee räikeimmin näkyviin erityisesti Nato-jäsenyyden suhteen. Kovimmat puolustusliiton jäsenyyden vastustajat eivät yleensä juurikaan näe moitittavaa Venäjän käytöksessä. Jotkut jäsenyyden puolesta kiivailijat puolestaan esittävät ikäviä kaikuja menneisyydestä kertaavia näkemyksiä Venäjän asemasta ikuisena Suomen vihollisena. Tällainen predestinaatio on paitsi typerää, myös vaarallista.


Ilmavoimien ottama kuva ilmatilanloukkauksen tehneestä venäläishävittäjästä. Lento vierelle, valonheitin päälle ja räps.

Suomalaiseen suhtautumiseen Venäjään kuuluu strateginen kärsivällisyys. Ei pillastuta tapahtumista, vaan reagoidaan niihin pragmaattisesti. Ilmatilanloukkaus raportoidaan ja tehdään kaikki lain vaatimat toimenpiteet. Sitten voidaan vähäeleisesti lisätä toimenpiteitä. Vuoden 2014 aikana ilmavoimat siirsi Hornetteja Helsinkiin ja 2016 julkaisi ilmatilanloukkaukseen syyllistyneiden venäläisten koneiden kuvat eräänlaisina voitonmerkkeinä. Samalla paljastettiin myös Suomen kykyä vastaanottaa kutsumattomia vieraita ilmatilaansa. Viesti meni kyllä kummassakin tapauksessa perille, vaikka valtiojohto ei suuria sanoja käytellytkään.

Presidentti Niinistön Venäjä-politiikan ydin on, että Venäjää ei voi ratkaista, vaan sen kanssa on elettävä. On ymmärrettävä mitä Venäjä tekee, mihin se pyrkii ja miksi näin tapahtuu. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä, vaan se antaa pohjan reagoida tilanteisiin järkevästi. Putinin Venäjän toiminta ei ole irrationaalista, vaan sen teoilla on aina tavoitteensa. On tarkkaan harkittava, milloin antaa periksi ja myös sen, miten ei anna periksi. 

Arkipäiväisempiä yhteyksiä Venäjälle ja venäläisiin ei jännittyneen turvallisuustilanteen soisi häiritsevän. Itse asiassa matkailu, pk-yritysten kaupankäynti ja kansalaisyhteiskunnan yhteydet ovat elintärkeitä. Viime aikoina Suomi-Venäjä-seuran asema on herättänyt kritiikkiä, mutta itse näen sen tärkeänä työkaluna. Aina voi kritisoida toimintaa, mutta olemassaoleva rakenne on tärkeä työkalu. Edellyttäen tietysti, että se tekee sitä mihin se on tarkoitettu eli lisää yhteyksiä suomalaisten ja venäläisten välillä.

Tämäkin vaihe menee jossain vaiheessa ohi ja ehkä sitten pääsemme jatkamaan sitä arkistuvaa yhteiseloa rajan yli, johon ehdittiin jo päästä käsiksi. Viisumivapaudesta ei kukaan ole pitkään aikaan puhunut, mutta toivottavasti asiat kehittyvät siihen suuntaan, että joskus taas voimme realistisesti puhua siitä. Vaikeaa olisi ajatella, että Putinin valatkauden tällaista myönteistä kehitystä tapahtuisi, joten jonkin aikaa siihen vielä mennee. Nyt on ikävä kyllä pidettävä Venäjää ei vain mahdollisuutena, vaan myös uhkana.


perjantai 20. huhtikuuta 2018

Douman disinfomyrsky

Käynnissä on tällä hetkellä valtava informaatio-operaatio Douman kaasuhyökkäyksen tiimoilta. Se, miksi tämä asia on niin tärkeä, liittyy kaasuhyökkäyksen kammottavuuteen. Omiin kudosnesteisiinsä hukkuneet lapset eivät ole selitettävissä millään tavalla. Teko on pakko tuomita tai kiistää. He, ketkä haluavat pitää yllä käsitystään siitä, että Assadin hallinnon olemassaolo on jollain tasolla perusteltu ja oikeutettu, haluavat pois tunnoltaan tämän hirmuteon. Tämä ehdottomuus koskee myös positiivisesti Putinin Venäjästä ajattelevia, sillä Kremlin side Assadin hallintoon on niin kiinteä.

Tämä prosessi ymmärretään myös Venäjällä, jossa on käynnistetty valtava informaatio-operaatio asian tiimoilta. Mukaan on valjastettu tunnettuja aktivisteja verkossa ja bottiverkot käyvät kuumina levitettäessä ennen näkemättömiä määriä disinformaatiota. Vanhastaan tutut disinformaation levittäjät Vanessa Beeley ja Eva Bartlett ovat myös aktiivisesti mukana. Valtiolliset Sputnik ja RT luonnollisesti tykittävät teemaa täydellä teholla. Myös diplomaattinen koneisto levittää viestiä että Venäjän mielestä mitään kaasuhyökkäystä ei tapahtunut. Kun Yhdysvaltain puolustusministeri Mattis kertoi Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan ohjusiskusta, hän ennakoi, että nyt tullaan näkemään valtava  informaatio-operaatio. Ja hän oli oikeassa.

Jo tässä vaiheessa uskaltaa sanoa, että kyseessä on onnistunut informaatio-operaatio. Ei siinä mielessä onnistunut, että kaikki tai edes merkittävä määrä ihmisiä olisivat nyt sitä mieltä, ettei kaasuhyökkäystä tapahtunut. Mutta hämmennystä, epäilyä ja sekavuutta on syntynyt runsaasti. Siihen Venäjä tähtääkin.

Venäjän käsityksiä tasolla tai toisella jakavat esittävät kannoilleen usein moraalisen perustelun. Olennaista on siksi antaa omille riittävästi syitä olla uskomatta tapahtuneeseen, sillä seuraukset voisivat näkyä Venäjän kantojen ymmärtämisen heikentymisenä. Skripal-tapaus ja nyt Douma yhdessä kun luovat kuvaa julmasta ja ihmisarvosta piittaamattomasta tappamisesta. Sellaisen puolella on hankalaa olla.

Mielenkiintoista asetelmassa on se, että kaasuhyökkäystä epäilevät tai sen kieltävät näyttävät tulevan ennen kaikkea vasemmiston ja oikeiston laidoilta ja äärestä. Vasemmiston ikoninen Noam Chomsky on ollut omalta osaltaan aktiivinen Assadin toimien kieltäjä. Hän vetoaa MIT:n eläkkeellä olevaan professoriin Theodore Postoliin, jonka teorioita on käytetty kiistämään Assadin kaasuhyökkäykset. Postolin esittämät näkemykset on todistettu niin suurelta ja keskeisiltä osin vääriksi,  että hänen uskottavuutensa on mennyt. Mikä ei toki estä Assadin toimia puolustavia aina uudestaan nostamaan häntä esiin.

Syyrialainen demokratia-aktivisti Leila Al Shami kirjoittaa blogissaan idioottien anti-imperialismista, kun hän moittii länsimaiden vasemmistoa heräämisestä vastustamaan Yhdysvaltain johtamaa mitättömän kokoista iskua, jssa ei kuollut ketään, kun samaan aikaan murhataan koko ajan valtavia määriä syyrilaisia mitä julmimmilla tavoilla. Hän vastustaa kaikkia ulkopuolisia sotilaallisia interventioita Syyriaan, mutta sanoo, ettei todellakaan menetä yöuniaan muutaman taistelukaasujen käyttöön liittyvän rakennuksen tuhoamisesta.



YK on tutkinut Syyrian sodan aikaisia kaasuiskuja ja päätynyt todisteiden perusteella siihen, että Assadin hallitus on toteuttanut usein ja päämäärätietoisesti terroriluonteisia kaasuhyökkäyksiä siviilejä vastaan. Assadin toimia puolustavat kiistävät iskujen olemassaolon sillä perusteella, että Assad ei Venäjän ja Iranin voimakkaan sotilaallisen tuen takia tarvitsisi niitä, vaan niistä on vain haittaa Syyrialle. Terroripommitukset, kaasulla ja ilman, ovat kuitenkin olennainen osa Assadin sodankäyntitaktiikkaa. Assad on Venäjän ja Iranin voimakkaalla sotilaallisella ja poliittisella tuella niskan päällä sisällissodassa, mutta vastarinta on edlleen kovaa.

Näyttää hyvin vahvasti siltä, että Venäjä on myötäjuoksijoidensa avulla käynnistänyt valtaisan informaatiomyllytyksen, jossa pyritään kyseenalaistamaan Doumassa tapahtuneen kaasuhyökkäyksen olemassaolo. Tähän kyseenalaistukseen ihmiset eri syistä sitten tuntevat vetoa enemmän tai vielä enemmän. Kyseenalaistukseen tuotettuja valheita voi syöttää keskusteluun lähes loputtomasti ja niiden kumoaominen ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Näin ihminen ei joudu kyseenalaistamaan näkemystään.
Mukaan asiaa käsittelemään on tempautunut suuri joukko suomalaisiakin keskustelijoita. Hajaannuksen jälkeen pitkään kuolleelta vaikuttanut laitavasemmistolaiseksi ja Yhdysvaltain vastaiseksi luonnehdittava Vastavalkeakin julkaisi pääkirjoituksen, jossa toistellaan narratiivia syyttömyysolettaman unohtamisesta asian käsittelyssä. Kuten Vastavalkean kohdalla yleensä on, se heidän vaatimansa syyttömyysolettama ei koske länttä, vaan Mehtälä hutkii menemään tuttuun tyyliinsä. Lopuksi hän vielä uhoaa presidentti Niinistön toimien asian yhteydessä vaativan ”laillisuusvalvonnan piiriin saattamista”. Sinällään tyhjä vaatimus, koska presidentin toimet ovat jatkuvasti laillisuusvalvonnan piirissä.






Toisessa poliittisessa laidassa Kansalainen-verkkojulkaisu nostaa esiin otsikkotasolla epäilyksiä kaasuiskun tapahtumisesta. Itse jutussa on selkeä painotus, ettei kaasuiskua tosiaankaan tainnut tapahtua. Jutussa esitetään Venäjän levittämä teoria siitä, että kyseessä oli Valkokypärien tekemä lavastus. Toisaalta sitten vedotaan Robert Fiskin artikkeliin, jossa ihmisten oireita selitetään hapenpuutteella ja pölyllä. Valkokypärien epäilyttävyyttä Kansalainen lähteistää Venäjän valtion propagandaa levittävän Sputnikin artikkelilla, joka on osa isompaa Valkokypärien mustamaalaamiskampanjaa

Jutun lopussa on video. Siinä muun muassa haastatellaan kaasuiskun uhreja hoitaneita kahta sairaanhoitajaa, jotka näkyvät videoilla, joita tilanteesta on levinnyt. Nämä kaksi selittävät toimintansa olleen pölystä ja hapenpuutteesta johtuneiden oireiden hoitamista. He myös väittävät kyseessä olleen tahallisesti luodun paniikin, jota käytettiin lavastamaan kaasuhyökkäys. Tapahtumat, joita videolla käsitellään, tapahtuivat siis ennen kuin Assadin hallinto oli vallannut alueen ja haastattelut sen jälkeen. Dramaattisen ja englannksi tekstitetyn videon on tehnyt Assadia kannattava tv-kanava.

Kansalainen luonnehtii itseään uutismediaksi, mutta käytännössä se on maahanmuuttovastainen aktivistisivusto, joka heijastaa sisällössän epäluottamusta avointa, liberaalia yhteiskuntaa kohtaan.



Vielä laidempana oikealla, ihan siellä ääressä, ollaan myös sitä mieltä, että Doumassa ei kaasuiskua tapahtunut. Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen sivustolla vedotaan yhdysvaltalaisen OAN-kanavan esittämään videoon, josta tarkemmin tuonnempana. Uusnatsien julkaiseman uutisen on sivuilleen napannut myös MV-lehti, tehden toki juttuun uuden kärjen ja ilmoittamalla lähteen. MV kysyy oikein kuvani kanssa jutun alussa, että ”Mitähän mieltä Pearson Sharpin näkemyksestä on esimerkiksi Janne ”Rysky” Riiheläinen?”, viitaten lisäksi pilkallisesti ylipainooni ja vihjaten, että saan rahaa ulkomailta. Tätä kirjoitettaessa MV-lehden sivut ovat muuten jälleen nurin.

Kaasuhyökkäyksestä raportoivat hyvin erilaiset tahot. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan useita kymmeniä ihmisiä kuoli ja noin 500 ihmistä altistui kemikaalille. Ulkomailla asuvien syyrialaisten lääkärien perustama järjestö raportoi niinikään hyökkäyksen tapahtuneen.

Kuvien ja muiden avoimen lähteiden materiaalista koottu Bellingcat-raportti tulee myös käsitystä siitä, että 7.4. Doumassa pudotettiin helikopterista taistelukaasua tai taistelukaasuja Doumaan. Bellingcatin raportit näyttävät kaiken materiaalin, jonka pohjalta johtopäätökset on tehty ja kukin voi itse arvioida niiden osuvuutta.

Ranska esittää teknisen tutkinnan, avoimien lähteiden ja tiedustelutietojen perusteella kootussa raportissa, että Syyrian hallitus on vastuussa Doumassa tapahtuneesta kaasuhyökkäyksestä. Myös Saksan hallitus sanoo, että sillä on todisteet Assadin hallinnon syyllisyydestä. EU:n mukaan todisteet näyttävät vahvasti siltä, että Assadin hallinto on ”jälleen syyllistynyt iskuun kemiallisilla aseilla". Yhdysvalloissa kerrotaan kaasun käytön varmistetun paikan päältä saatujen näytteiden perusteella.

Tämä video on kuvattu hetki hyökkäyksen jälkeen asuintalossa, jonka sisälle kaasu purkautua. Sen sisältö kuolleine lapsineen ei sovi herkemmille eikä vähän vähemmänkään herkille. Uhrien hoidosta sairaalassa on myös nähtävillä video. BBC on haastatellut sairaalavideolla näkyvää tyttöä pakolaisleirillä, jonne hän perheensä kanssa pakeni.

Kaasuhyökkäyksen olemattomuuden keskeinen väite on, että isku oli oli lavastettu. Ei siis pyritäkään kiistämään tapahtumista levinneiden videoiden autenttisuutta sinällään, vaan kehystämään ne uudella tavalla. Tämä on paljon tehokkaampaa, sillä on paljon helpompi antaa nähduylle uusi sisältö kuin kokonaan kiistää sen olemassaolo.

Venäjä siis väittää Britannian painostaneen Valkokypärät lavastamaan hyökkäyksen. Todisteena Venäjä julkaisi valokuvia, joiden tosin todistettiin olevan otettu elokuvasta. Valheellisesti väitetään myös paikallisen Punaisen Puolikuun kieltäneen koko hyökkäyksen olemassaolo.

Sveitsiläinen sydänlääkäri pillastui Twitterissä ja syytti Valkokypäriä lavastuksesta, koska hänen mukaansa kaasuhyökkäyksen uhtien hoidosta otetussa kuvassa olevat anturit oli asetettu väärin lapselle. Hänen twiittiään levitettiin valtavasti, mutta hyvin pian hänelle huomautettiin, että kyllä kuvassa näkyvät anturit olivat oikein. Tarkasteltuaan kuvaa, hän joutui tämän itsekin myöntämään ja pyysi anteeksi erehdystään. Siitä seuranneet twiitit kertovat siitä, että kyseinen henkilö tulkitsee Syyrian tilanteen juuri samalla tavalla kuin Syyrian hallitus ja Kreml. Hän syyttää edelleen Valkokypäriä lavastuksesta. Tältä pohjalta on helppo ajatella, että tulkitessaan kuvan alunperin väärin, hän näki siinä mitä toivoi näkevänsä. Minullekin tämä hänen alkuperäinen twiittinsä lyötiin vastaväitteeksi Twitter-keskustelussa sellaisen ihmisen toimesta, joka ei usko Assadin kaasuhyökkäyksiin. Tämä kuvaa hyvin sitä, miten hanakasti ihminen uskoo niihin asioihin, joihin hän haluaa usko. Juuri nyt on paljon ihmisiä, jotka eri syistä haluavat olla uskomatta Douman kaasuhyökkäykseen ja tuottamalla mahdollisimman paljon hyökkäyksen kiistävää materiaalia annetaan mahdollisimman monelle heistä välineet kieltää se. Tässä käytetään hyväksi myös ylivertaisuusvinoumaa.

Paikallisia lääkäreitä on painostettu olemaan hiljaa ja kieltämään hyökkäyksen olemassaolo. Tietäen Assadin hallinnon luonteen, painostus lienee sisältänyt hengen ja terveyden menetyksen uhkaa hyvin laajalti perheen ja suvun piirissä.

Hyökkäyksen jälkeen on kuvatuissa videoissa näkyy kuolleita lapsia. Näitä videoita selitetään lavastetuiksi. Tätä tukemaan kehitettiin valeuutinen, jossa vanha video leikattiin ja kehystetiin vaikuttamaan siltä, että koululaiset harjoittelisivat esiintymään valheellisessa kaasuhyökkäysvideossa.

Lukuisia muitakin eri teorioita ja näkemyksiä hyökkäyksestä voi lukea EU:n ulkosuhdehallinnon disinfo-yksikön kokoamasta disinformaatiotietokannasta.

The Independent-lehdessä ilmestyi pitkän linjan, palkitun journalistin Robert Fiskin raportti Doumasta, jonne hän oli päässyt reilu viikko hyökkäyksen jälkeen. Tekstiä on jaettu runsaasti, varisnkin niiden keksuudessa, joita hyökkäyksen olemassaolo epäilyttää. Paikalla oli myös muita toimittajia. Hän itse kertoo syyrialaisista ja venäläisisistä toimittajista, mutta paikalla oli uutisryhmät myös Ruotsista, Yhdysvalloista ja Saksasta.



Fisk haastattelee lääkäriä, joka omien sanojensa mukaan ei ollut paikalla, kun kaasuhyökkäyksen sanottiin tapahtuneen. Kyseinen lääkäri kertoo, ettei hän ole nähnyt jälkeäkään hyökkäyksen uhreista, eikä kukaan ole puhunut hänelle hyökkäyksestä. Fisk kertoo puhuttaneensa pariakymmentä paikallista asukasta, mutta kukaan heitä ei tiennyt hänen mukaansa mitään kaasuhyökkäyksestä.

Paikalle olleet Ruotsin TV4, saksalaisen RTL:n toimittaja ja yhdysvaltalaisen CBS-kanavan toimittaja löysivät kaikki kyllä haastateltavan, joka oli hyvin tietoinen hyökkäyksestä. Eräs kertoi menettäneensä perheensä kokonaan. Fiskin kirjoitus on herättänyt myös kollegiaalista kritiikkiä.

Samaan toimittajaryhmään kuului ilmeisesti myös yhdysvaltalainen Pearson Sharp. OAN-kanava lähetti toimittajansa raportin, jossa tämä kertoi, ettei ole löytänyt mitään merkkejä kaasuhyökkäyksestä. Toimittaja kertoi kuulleensa haastateltaviltaan, ettei kukaan ole havainnut mitään kaasuhyökkäystä ja että videoilla nähty paniikki oli tuntemattomien ihmisten määrätietoisesti ja keinotekoisesti luomaa. OAN on vahvasti trumpilainen, laita- tai äärioikeistoa edustava kanava. Tätä raporttia jaetaan nimenomaan erilaisissa valemedioissa.

Fiskin artikkeliin perustui myös Zero Hedge -disnfosivustolta löytyvän Washington’s blogin julkaisema teksti, joka julkaistiin myös Other news -sivustolla. Kun Fiskin alkuperäinen juttu esitti tilanteen niin, että oli olemassa näkemys ja epäilys siitä, ettei hyökkäystä ollut, niin tämä teksti vetäisi mutkat suoriksi ja ilmoitti varmana tietona Fiskin jutun perusteella, ettei kaasuhyökkäystä ollut. Samalla tavalla Fiskin juttua on jaettu todisteena siitä ettei kaasuhyökkäystä ollut.

Kun Fiskin juttua esitellään todisteena kaasuhyökkäyksen olemattomuudesta, niin mukana on paradoksaalinen näkemys, jossa vedotaan Fiskin pitkään ja palkittuun uraan journalistina. Samaan aikaan kuitenkin väitetään länsimaisen journalismin olevan petollista ja sokeaa. Jos Fisk on palkittu journalisti, niin syvää epäluottamusta mediaa kohtaan jatkuvasti ilmaisevien olisi johdonmukaista pitää Fiskiä erityisen epäluotettavana.

Usein toistuva argumentti kaasuhyökkäystä vastaan on, että ei Assadin tarvitse käyttää tällaisia aseita. Ei hänellä siihen tosiaan mitään pakkoa olekaan, mutta hän käyttää niitä vähentääkseen omien joukkojensa tappioita. Jatkuvat tällaiset hyökkäykset kertovat myös siitä, että niillä on saavutettu haluttuja tuloksia. Tämä taistelu, jonka osana Douman kaasuhyökkäys tapahtui, oli iso ja merkittävä monin tavoin. Kapinallisten hallitsema alue oli aivan maan pääkaupungin vieressä ja kapinallisten epäsuora tuli ylsi Damaskukseen. Kysymyksessä oli myös Aleppon jälkeen tärkein kapinallisten tukikohta, jota vastaan hallituksen joukot kävivät. Assadin joukot kärsivät kovia tappioita valtausyrityksissään. Oli siis Assadin kannalta rationaalista taktiikkaa käyttää myös kaasua. Viimeisenä aluetta puolustaneet jihadistijoukot lähtivät venäläisten turvaamassa saattueessa pois muutama päivä kaasuhyökkäyksen jälkeen.

Oma lukunsa on kemiallisten aseiden kieltoa valvovan OPWC-järjestön tarkastajien jumiutuminen Damaskokseen. Ensin heidän päästämistään Doumaan viivytettiin syyttämällä Yhdysvaltain johtamat ohjusiskuja ja uuden yrityksen torppasi etujoukkona Doumaan saapuneen turvallisuusryhmän tulittaminen. Kaupunki on nyt siis Assadin hallituksen käsissä. Yhdysvaltain puolustusministeri Mattis on ilmaissut huolensa siitä, että todisteita hävitetään paikan päällä.

OPWC:n tehtävänä on siis kerätä näytteitä, tutkia ne ja kertoa mitä löytyi vai löytyikö mitään. OPWC ei ota kantaa mihinkään muuhun. Tutkijaryhmän työn aktiivinen ja toistuva estäminen viittaa siihen, että heidän ei haluta tätä tehtäväänsä suorittavan Doumassa.


Lopuksi


Tavoitteena tällä informaatio-operaatiolla ei ole pelkästään antaa omille aineksia olla uskomatta kaasuhyökkäykseen, vaan kyseessä on myös ajanpeluu. Jokainen päivä, joka saadaan kulutettua asiasta kiistellessä, lieventää poliittisia seurauksia. Kaava on tuttu Venäjän aiemmasta toiminnasta. Kiistetään niin kauan kuin se on mahdollista järkevästi ja sen jälkeen jatketaan kiistämistä. Pian tulee taas jokin uusi tapahtuma, joka vie maailman huomion muualle ja näin tästäkin tilanteesta on selvitty minimaalisilla vahingoilla.

Kaiken tässä kootun valossa on selvää, että tapahtumista Doumassa 7.4.2018 on olemassa kaksi niin erilaista versiota, että vain toinen voi olla totta. Kaupungissa joko koettiin kaasuhyökkäys tai äärimmäisen taitava lavastus, jota useat valtiot ja kansainväliset järjestöt tukevat valehtelullaan. Joka tapauksessa nyt on luotu niin paljon informaatiota kummastakin vaihtoehdosta, että ihmisellä on mahdollisuus valita, kumpaa pitää oman maailmankuvansa pohjalta totena vaihtoehtona