perjantai 20. lokakuuta 2017

Himanen: Länttä vai itää



Hannu Himasen kirjaa on odotettu kiivaasti siitä lähtien kun tieto sen ilmestymisestä kevätpuolella tuli. Napakassa tahdissa kirjoitettu kirja on pitkä diplomaatin uran tehneen Himasen esseistä koostuva tilannekatsaus, jossa tämän hetken tilannetta kuvataan olennaisia asioita nykyhetken taustalla. Juuri tässä on Himasen kirjan vahvuus; hän pystyy yhdistämään selväkielisen sanonnan ja sävyt säilyttävän sivistyneisyyden.

Ensimmäisissä reaktioissa kirjasta nostetaan esiin Himasen vaatimus Nato-jäsenyydestä ja nimenomaan ilman kansanäänestystä. On toki huomionarvoista, että taistolaismenneisyyden omaava pitkäaikainen Moskovan suurlähettiläs ja presidentin luottomies ottaa näin selvän kannan, mutta se ei ole lainkaan mielenkiintoisinta sisältöä kirjassa. Itselleni kirjan ehdottomasti tärkein anti löytyi tämän Nato-kannan jälkeen esiin nostettu perustuslailinen tilanne, jossa Himanen esittelee presidentin ja hallituksen yhteisen johdon ulkopolitiikassa muodostavan mahdollisesti ongelman, ehkä jopa uhan.

Nykytilanne, jossa presidentti saa olla vahva hallitusten kustannuksella, on toimiva. Mutta ei perustuslaki saa varata sen varaan, että ihmiset saavat sovittua harmaalla alueella päätösvallasta, silloin kun liikutaan kansakunnan kohtalonkysymysten äärellä. Uutta perustuslakia ei ole koeteltu kriisitilanteisiin aina liittyvässä nopeassa, paljpn ristivetoa sisältävässä päätöksenteossa. Ulkopolitiikka on kuitenkin poltiiikkaa ja silloin erilaisten näkemysten kamppailulle on oltava selvät ja ratkaisuun johtavat toimintatavat ja valtaoikeudet. Himasen ratkaisuehdotus on pääministerin nostaminen ehdottomaksi johtajaksi presidentin kustannuksella. Ehdotustaan hän perustelee parlamentaarisuuden vahvistamisella ja ennen kaikkea EU-poltiiikan keskeisyyydellä.

Kirja ei ole mikään muistelmateos, vaikka moneti rivien välistä tuntuvat pilkottavan lähihistorian tapahtumat ja asiosta perillä olevien ihmisten tapaaminen ja kuunteleminen. Juuri tämä ihmisten aito kohtaaminen on diplomaatin työn ytimessä olevaa toimintaa, jossa hankitaan tietoa kaiken olennaisen sisältävän kokonaiskuvan muodostamiseksi. Siksi Himanen lähtee hyvin laajasta, globaalista kuvasta ja eri vaiheiden kautta kirja päätyy luontevasti tavaamaan yksittäisiä Suomen perustuslain kohtia. Hän ikäänkuin lähettää vielä viimeisen, totaalisen raportin maailmalta kotimaahan ja tällä kertaa avoimesti kaikkien kansalaisten luettavaksi.


Kirjan julkistustilaisuus Bottan Jääkärikabinetissa. 

Himanen kuvaa kirjassa Venäjää tavallaan hyvin vähäeleisesti. Hänen taustoitetut analyysinsä käyvät järkeen, eivätkä sisällä mitään mystisointia tai värittyneisyyttä, jotka ovat Venäjä-kuvausten perussyntejä. Sama koskee muitakin aihekokonaisuuksia, joita Himanen avaa aatehistoriasta orienttiin ja Trumpista demokratian kriisiin.

Toivon, ettei kirjan kärjeksi nostettu Nato-kanta estä ketään lukemasta tätä teosta, joka rauhallisesti avaa nyt käynnissä olevien myrskyisämpien aikojen taustoja ja kysyy juuri niitä kysymyksiä, joihin tämä aika vaatii meitä kansakuntana vastaamaan. Hannu Himanen antoi kirjassa hyvin perustellen omat vastauksensa ja toivon, että hän saa vastaansa vähintään hyvin perusteltuja vastaväitteitä. Vain laadukkaan keskustelun avulla pystymme tekemään parhaita mahdollisia ratkaisuja.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Turpotolloilua demareilta ja keskustalaisilta

Sosialidemokraattien pää-äänenkannattaja Demokraatti otti pääkirjoituksessaan 12.10. voimakkaasti kantaa suomalaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Perusajatus otsikolla ”Kuka koviten Venäjästä sanoo?” kulkevassa kirjoituksessa on se, että Venäjää ja venäläisiä syytetään liikaa ja turhaan ikävistä asioista eikä hyvistä asioista edes haluta puhua. Tämän pääkirjoitus arvioi vaikuttavan myös Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun ja ehkäpä siis myös linjaan.

Tässä tekstissä tiivistyy hyvin monet vahvasti elävät ajatuskulut suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa.

”Yli kaksi kolmesta venäläisestä kertoo suhtautuvansa Suomeen myönteisesti tai erittäin myönteisesti. Yhtä moni arvioi Suomen ja Venäjän suhteet normaaleiksi tai rauhallisiksi. Julkisuudessa esillä olleet lapsikiistat eivät ole nakertaneet Suomen myönteistä maakuvaa.”

Tässä annetaan ymmärtää, että venäläisten positiivinen suhtautuminen Suomeen olisi jonkinlainen tae tai suoja Venäjän valtion suhtautumisesta Suomen valtioon. Jos Venäjä olisi toimiva demokratia, jossa kansan ääntä kuunneltaisiin rehellisesti ja jossa media välittäisi parhaansa mukaan oikeaa tietoa, näin voisi ihan perustellusti ajatellakin. Mutta kun ei ole. Asiasta voi myös kysyä venäläisten veljeskansana pitämiltä ukrainalaisilta, että kuinka paljon yleisen mielipiteen positiviinen sävy suojaa Putinin hallituksen toimilta.
Kaikenlainen ihmisten välinen yhteistyö rajan yli kumpaankin suuntaan on siis kuitenkin paitsi toivottavaa, myös tärkeää. Sihen kannattaa panostaa lujasti, mutta ei siitä tässä nykyisessä asetelmassa ole juuri turvallisuuden tuottajaksi.

”Suomessa asuvat venäläiset kertovat törmäämisestä ennakkoluuloihin ja kielteisiin asenteisiin. Jopa ryssittely on palannut kielenkäyttöön kaduilla, somessa ja urheilukatsomoissa.
Venäjä-uutisoinnissa painottuvat kielteiset asiat. Tässä vaikuttavat kansalliset stereotypiat ja vakiintuneet käsitykset ”venäläisistä yleensä”.”

Tässä selitetään Venäjä-kritiikkiä ja sen yleisyyttä russofobialla. Juuri samalla asialla Kreml kätyreineen selittää sitä. Kyllä Suomessa on etnistä vihaa venäläisiä kohtaan, mutta sen määrä on onneksi kuitenkin vähäistä. Toki jokainen rasistinen teko, sana ja ele on liikaa, mutta niitä toteuttavia on onneksi vähän. Osaltaan tätä auttaa se, että vihapuheeseen ja etniseen vihaan erikoistuneissa piireissä, mm. MV-lehden ympärillä, pidetään Putinia arvossaan ja hänen autoritäärinen ja voimaa korostava arvokonservatiivisuutensa vetoaa tuohon väkeen voimakkaasti.

”Uhkakuvien maalailu sopii niiden pelikirjaan, jotka ajavat Suomea sotilasliitto Naton jäseneksi.”

Tämä usein eri muodoissaan kuultu väite sisältää sen perusajatuksen, että jos tilanne on oikeasti hankala, niin Natoon liittyminen olisi järkevää tai ainakin järkevämpää. Itse olen ollut huomaavinani, että tämä logiikka määrittää niin vahvasti monen ajattelua, että sen takia säädetään omaa tilannekuvaa sen mukaan minkälaiseen poliittisen johtopäätökseen haluaa päätyä. Siksi esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportti herätti raivoisia vastalauseita. Jos sen esittämät näkemykset Venäjän toimista ja tavoitteista hyväksyy, olisi hyväksyttävä myös ajatus siitä, että Venäjän uhkaa vastaan on etsittävä jotenkin nykyisestä ainakin osittain poikkeavia ratkaisuja. Siksi on helpompi kiistää Venäjän muodostama uhka.

”Viime vuosina kehitys Venäjällä on ollut monella tapaa huonoa, etenkin sananvapaus- ja ihmisoikeuskysymyksissä. Tässäkin tilanteessa Suomen etu on ylläpitää toimivia suhteita maiden välillä. Tulee olla luontevat keskusteluvälit. Se ei ole nöyristelyä vaan vastuullista ulkopoliittista realismia.”

Tarkoitetaankohan Demokraatissa vastuullisella ulkopoliittisella realismilla sitä, että kun mainitaan ikäviä asioita Venäjän yhteydessä, mainitaan vain sen sisäisiä asioita. Minusta oikeaan ulkopoliittiseen realismiin kuuluu, että ymmärretään Venäjän käyttävän sotavoimiaan naapureitaan vastaan ja kohdistavan länsimäihin, myös Suomeen, yhteiskunnan eheyttä murentavaa informaatiovaikuttamista. Soitä samaa realismia on minusta se, että ymmärretään Venäjän rikkovan tahallaan kansainvälsiiä lakeja ja sopimusjärjestelmä milloin vain katsoo sen itselleen tarpeelliseksi. Nin toki tekevät kaikki maat, joilla siihen on varaa, mutta kaikki maat eivät ole tyytymättömiä valtoja, jotka haluavat kovinkin keinoin nostaa itsensä maailmanvallaksi. Mutta ehkä näiden asioiden esiin nostaminen olisi Demokraatin mielestä ”ennakkoluulojen ja kielteisten asenteiden” viljelyä.

”Eduskunnan Venäjä-ystävyysryhmän puheenjohtaja kansanedustaja Eero Heinäluoma (sd.) on puuttunut ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun sävyn muuttumiseen. Uhkiin ja ongelmiin tarjotaan yhä useammin erilaisia sotilaallisia ratkaisuja. Heinäluoma kuvaa tätä militarisoitumiskehitykseksi.
Perinteisesti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä ovat olleet diplomatia ja poliittiset ratkaisut.”

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä ovat edelleen diplomatia ja poliittiset ratkaisut. Puolustuskyvyn parantamiseen tähtäävät asiat eivät ole syrjäyttäneet politiikkaa. Tästä kertoo muun muassa presidentti Niinistön kansainvälisestikin tunnustusta saanut aktiivisuus. Tässä hieman haiskahtaa halu vastustaa Puolustusvoimiin liittyviä hankintoja ja lainsäädäntöä väittämällä, että sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen veisi vaikuttavuutta ulkopoliittisilta toimilta. Perinteinen käsitys ulko- ja puolustuspolitiikan suhteesta on sellainen, että mitä vahvempi puolustus, sitä vahvempi on sen tuki ulkopolitiikalle. Heinäluoman halu kuvata Suomen reaktioita Venäjän toimiin militarisoitumiskehitykseksi tuntuu varsin kummalliselta, koska asemansa takia hän lienee erinomaisesti hyvin selvillä kansainvälisestä tilanteesta. Samalla hän ikäänkuin kieltäytyy tunnustamasta muutoksia, joita Suomen puolustuspolitiikassa ja sen asemassa osana kokonaisuutta on tapahtunut viimeisten parin vuosikymmenen. aikana.

Samantyyppisiä näkemyksiä esitti juuri Kekkosen elämänkerroista tunnetuksi tullut ulkoasiainneuvos Juhani Suomi, joka murehti Kulttuurivihkojen haastattelussa, miten Suomesta on tullut eteentyönnetty tukikohta Venäjää vastaan. Tästähän riemu repesi muun muassa nykyään hyvin avoimesti putinilaisilla linjoilla esiintyvässä MV-lehdessä, jossa Suomi nostettiin sankarilliseksi todenpuhujaksi. Sinällään kummallista, että pitkän uran ulkoministeriössä tehnyt Suomi höpötti Naton kanssa solmitun isäntämaasopimuksen vieneen Suomelta oikeuden päättää mitä ja minkälaisia ulkomaalaisia joukkoja täällä on. On hätkähdyttävää ja surullista kuulla arvostusta nauttineen hahmon päästävän suustaan tällaisiä valemedioista tuttuja valheita.

”Heinäluoman mukaan Suomessa on vallalla jonkinlainen jälkisuomettuneisuuden kausi, jossa tilanne on kääntynyt päälaelleen: Venäjässä ei tahdota nähdä oikein mitään hyvää.
Otsikoissa toistuvat maan talouden ongelmat ja sotilaallinen uhka. Vain negatiivinen juttu Venäjältä näyttää ylittävän uutisriman.
Miksi näin?”

Jälleen toistetaan samaa väitettä, että ikävät uutiset Venäjältä ja sitä kohtaan esitetty kritiikki selittyisivät ainakin merkittävissä määrin asennevammaisuudella. Mediassa on aina kuolleet kulmansa, mutta kyllä Venäjältä uutisoidaan muutakin kuin ihmisoikeuksien sortamista, korruptiota, sotimista ja muuta vastaavaa. Nuo asiat vaan ovat journalismin käsityksen mukaan niin merkittäviä, asioita, että niitä on käsiteltävä. Mutta Venäjän talouden toipuminen on saanut viime aikoina runsaasti huomiota. Mitä enemmän venäläisiä turisteja tulee, sitä positiivisempi on sävy, kun määrien vähetessä oli suru puserossa uutisoinnissakin. YLEn monipuolinen uutisointi avaa venäläistä elämänmenoa laajasti ja monivivahteisesti. Samoin HS:n Pekka Hakalan ja Jussi Kontkasen jutut kertovat isosta Venäjästä lämpimästi ja ymmärtäen. Uutisissa Venäjä on tosiaan useimmiten ikävien asioiden kautta esillä, koska siellä tapahtuu ikäviä asioita. Mutta olen ihan varma, että jos Venäjällä pidetään vapaat vaalit, sallitaan sananvapaus, lopetetaan sota Ukrainassa tai tehdään muuta positiivista, niin otsikot ovat isoja.

Jos nämä sosialidemokraattien näkemykset ovat ainakin minusta hieman hataria ympäröivän todellisuuden tulkintoina, niin pääministeri Juha Sipilä päästi suustaan ulos vielä hurjemman väitteen,  ettei Fortumin Uniper-kaupassa ole ulko- ja turvallisuuspoliittista ulottuvuutta.

Tässä siis Suomen valtion yli 50% omistama Fortum on ostamassa saksalaista Uniperia, joka on rahoittamassa Nord Stream 2 -kaasuputkea Venäjältä Saksaan lähes miljardilla eurolla. Ruotsin puolustusvoimien komentaja on ollut huolissaan satamien vuokraamisesta kaasuputkea rakentavalle venäläisyhtiölle. Tanskan hallitus on säätämässä lakia, jolla se estää putken kulkemisen Tanskan aluevesien kautta. EU:n itäiset jäsenmaat pitävät hanketta osana Venäjän valtapolitiikkaa ja vastustavat sitä kiivaasti. Myös Euroopan komissio vastustaa rakentamissuunnitelmia, ja Euroopan parlamentti pitää putkihanketta EU:n energiaunionin ja ”Euroopan edun” vastaisena.

Sipilä joko valehtelee tai sitten tosiaan on tuota mieltä. Ehkä hän vain toistaa Fortumista tulleen viestin, jossa yhtiö tosiaan katsoo tehneensä puhdasta bisnestä. Ehkä hän on päättänyt sen uskoa, koska itsekin bisnesmiehenä ymmärtää, miten kauppoja tehdään. Pääministerinä hänen vain pitäisi ymmärtää NS2:n muita ulottuvuuksia. Kieltämällä selvästi ulko- ja turvallisuuspoliittista painoa omaavan hankkeen merkityksen Suomen tasavallan asemaan maailmassa ja suhteessa Venäjään, antaa hän Fortumin hallitukselle vallan vetää ulkopoliittisia linjoja.

En tosin millään suostu uskomaan, että Suomen pääministeri olisi niin huonosti informoitu henkilö, ettei hän ymmärtäisi NS2:n ulottuvuuksia, vaikka hänelle muuta väitettäisiin. Tosin Sipilä on aiemminkin osoittanut kykenevänsä sulkemaan esikuntansa antamat näkemykset pois käsityksistään.

Sipilällä muutenkin tuntuu ote taas lipsuvan, kun hän hyökkäsi median kimppuun viikonloppuna. Piti Sipilän näkemyksiä oikeutettuina tai ei, niin tällainen käytös osoittaa huonoa paineensietokykyä yhdellä politiikan keskeisistä alueista. Sipilä antaa tuossa kuvan itsestään helposti pelattavana ihmisenä ja se on ihan äärimmäisen huono ominaisuus pienen maan pääministerille.

Sipilä tuli absurdilla lausunnollaan Uniper-kaupasta samalla vähentäneeksi myös uskottavuutta puolueensa presidenttiehdokkaan Matti Vanhasen linjauksesta, jossa tämä vaati avointa keskustelua, ulkopoliittisten päätösten perustelua ja realistisen tilannekuvan luomista kaikille kansalaisille. Sipilän lausunto oli juuri kaikkea päinvastaista.

Jotenkin tästä tilanteesta nousee suuhun samanlainen ulosteen maku kuin Fennovoimasta. Aineksetkin ovat samat: Fortum, Venäjä, energia ja suuret suomalaiset puolueet. Fennovoima meni ennen kaikkea Kokoomuksen piikkiin, tämä Uniper-kauppa on tietysti ennen kaikkea valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministerin tonttia. Se ministeri on keskustan elinkeinoministeri Mika Lintilä. Hän sai omien sanojensa mukaan tiedon kaupasta puoli tuntia ennen sen julkistusta eikä hänelle lainkaan kerrottu Uniperin myötä Fortumille tulevasta lähes miljardin osuudesta NS2:n. Kun näin tapahtui, olisi odottanut, että joko Fortumin johto tai elinkeinoministeri vaihdetaan. Mutta niin tuskin käy. Kokoomuslaisethan eivät näihin mitään uskalla tai halua sanoa, koska presidentti Niinistö.

Tämmöistä tolloilua tällä kertaa.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Venäjän suurlähettiläs aktiivisten toimien ammattilainen


Pavel Kuznetsov
Syntynyt 10. elokuuta vuonna 1958. Vuonna 1980 on valmistunut Neuvostoliiton Ulkoasiainministeriön Moskovan kansainvälisten suhteiden korkeakoulusta (MGIMO). Työskenteli Neuvostoliiton/Venäjän Suomen-suurlähetystössä vuosina 1980-1985 ja 1991-1996. Vuosina 1998-1999 Venäjän Ulkoasiainministeriön toisen Eurooppa-osaston varapäällikkö, vuosina 1999-2004 Venäjän Viron-suurlähetystön ministerineuvos,  vuosina 2004-2006 ulkopoliittisen suunnittelun osaston varapäällikkö, vuosina 2006-2010 toisen Eurooppa-osaston päällikkö. Vuosina 2010-2014 Venäjän Slovakian-suurlähettiläs. Vuosina 2014-2017 Venäjän Ulkoasiainministeriön pääsihteeristön (osaston) päällikkö.


Venäjän nimitti juuri uudeksi suurlähettilääkseen Suomessa Pavel Kuznetsovin. Hän päätti esittäytyä suomalaisille Ilta-Sanomien sivuilla Timo Haapalan jutussa. Tämä valinta ei missään nimessä ollut sattumaa, sillä lähetystön lehdistöosastolla oli varmasti nippu kaikkien tärkeimpien suomalaisten medioiden haastattelupyyntöjä. Tästä valinnasta ja suurlähettilään sanomisista kirjoitti Polina Kopylova tuoreeltaan ansiokkaan analyysin ”Trollaamista suurlähettilästasolla”

Ilta-Sanomien jutun ohessa oli myös Arja Paanasen taustoitus  jossa esille tuotuja asioita toistuu tässäkin merkinnässä. Paanasen osaaminen ja rohkeus Venäjään littyvissä jutuissa on tehnyt hänestä yhden tärkeimmistä julkisista Venäjä-analyytikoista. Paanasen isossa mediassa skuuppaama tieto Kuznetosvin näkemyksistä on ollut jo esillä aiemminkin Pekka Virkin jutussa Up North -lehdessä. Myös sosiaalisen median #turpo-keskusteluissa tutkija Anton Shekhotsovin blogimerkintä puolentoista vuoden takaa kiersi Kuznetsovin nimittämisen aikaan. 

Kuznetsov on tuttu mies suomalaisille ja monet suomalaiset tuttuja hänelle. Kuznetsov on aiemmin palvellut Suomessa kahteen otteeseen. Hän toimi ensin Neuvostoliiton diplomaattina 80-luvun alkupuolen ja seuraavalla vuosikymmenellä Venäjän lähetystössä sen ensimmäisinä vuosina.

Ennen nykyistä tehtäväänsä Kuznetsov toimi myös Venäjän suurlähettiläänä Slovakiassa. Kesältä 2014 on peräisin mielenkiintoinen haastattelu, jonka Venäjän ja läntisten äärioikeistoliikkeiden suhteiden tutkimiseen erikoistunut Anton Shekhovtsov nosti myöhemmin esiin. Kuznetsov antoi haastattelun äärioikeiston Zem a Vek -lehdelle, jonka linjana on hyökätä muun muassa läntisiä arvoja, juutalaisia, seksuaalivähemmistöjä, Yhdysvaltoja ja globalisaatiota vastaan. 

Kuznetsovin haastattelussa ei sinällään ole mitään outoa, sillä Venäjä on pitkäjänteisesti rakentanut läheisiä suhteita läntisen Euroopan äärioikeistoon. Tämä työ on tuottanut myös tulosta, mikä on nähtävissä muun muassa Euroopan parlamentin äänestyksissä. Venäjälle myönteisimmät puolueet löytyvät parlamentin ääripäistä oikealta ja vasemmalta.

Haastattelussa Kuznetsov kuvaa, miten Neuvostoliitto tuki rahallisesti ideologisia kumppaneitaan muualla maailmassa, mutta että taloudellinen tuki olisi loppunut maan romahtamiseen ja Venäjän syntyyn. Hän korosti mielipiteenään, että Yhdysvaltojen tuki erilaisille kansalaisjärjestöille, jotka Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen pyrkivät edistämään demokratiaa ja markkinataloutta entisissä itäblokin maissa, oli hänen mielestään ihan samanlaista toimintaa. Kuznetsovin esiinottama teema värivallankumousten vahingollisuudesta toistuu Kremlin puheissa muutenkin usein. 

Vielä lehdessä julkaistua suorempaa tekstiä tuli julkisuuteen, kun haastattelutilanteessa tehty äänite julkaistiin. Siinä Kuznetsov arvioi hyvin suorasanaisesti maansa ulkopoliittisia toimitatapoja. Hän oli pettynyt siihen, että Venäjälle suopeita puolueita tuettiin enää vain poliittisesti, muttei niinkään taloudellisesti. Hän tosin uskoi, että Venäjä tulee palaamaan vanhaan käytäntöön eli tarjoamaan taloudellista tukea liittolaisilleen. 

Haastattelijat myös kertoivat suurlähettiläälle pyrkimyksistään laajentaa äärioikeistolaista mediaansa ja tarvitsevansa siihen kumppaneita ja rahaa. Kuznetsov lupasi välittää tiedon tällaisia asioita hoitaville ihmisille Moskovassa. Kuznetsov myös suositteli tätä äärioikeistolaista valemediaa luomaan suorat suhteet ”relevantteihin tahoihin Venäjällä”.

Slovakian komennuksen jälkeen Kuznetsov työskenteli vuosina 2014-2017 Venäjän Ulkoasiainministeriön pääsihteeristön päällikkönä. Jotenkin olisi oletettavaa, että tuollaisessa asemassa olisi mahdollisuus ajaa eteenpäin niitä ajatuksia, joita hän oli Venäjän ulkopolitiikan tekotavoista esitellyt. Toki voi myös ajatella, että nimenomaan niiden ajatusten takia hänet paikalle valittiin. Joka tapauksessa pääsihteeristön arvioidaan olevan ulkoministeriön tärkein ja vaikutusvaltaisin osasto, jossa valmistellaan tärkeät päätökset. Voi siis hyvinkin ajatella, että Kuznetsov on ollut merkittävä hahmo viime vuosien Venäjän ulkopolitiikan keinojen luomisessa. Tätä linjaa luonnehtii arvostettu Venäjä-asiantuntija Mark Galeotti poliittiseksi sodaksi länttä vastaan.

Kun tieto Kuznetsovin nimityksestä Suomen suurlähettilääksi tuli julkiseksi, valtasi hämmennys monet häneen 80- ja 90-luvulla tutustuneet. 90-luvulla Kuznetsov oli erikoistunut suhteiden solmimiseen poliittisten ja muiden nuorisojärjestöjen aktiivien kanssa. Jeltsinin Venäjä oli toiveikas ja maailmalle avoin maa, jonka edustajien kanssa tekemisissä oleminen ei ollut samanlaista totista suomettumista kuin Neuvostoliiton aikana. Kuznetsov kumppaneineen oli hyvin aktiivinen ja tutustui laajalti nyt paljolti valta-asemissa olevan sukupolven tulevaisuuden toivoihin 

Yleinen käsitys näiden ihmisten keskuudessa kuitenkin oli, että Kuznetsov oli hyvin todennäköisesti Venäjän tiedustelupalvelun työntekijä. Putinin silovikkihallinnossa keskeisille paikoille nimitetään usein ihmisiä, joiden tausta on eri turvallisuuspalveluissa. Olipa asia niin tai näin, joka tapauksessa Suomi katsoi oikeaksi hyväksyä Kuznetsovin akkreditoinnin suurlähettilääksi.

Nyt tehtävässään lopettanut Aleksandr Rumjantsev toimi Venäjän Suomen-suurlähettiläänä vuodesta 2006. Hän on taustaltaan ydinfyysikko, joka toimi Venäjän ydinenergiaministerinä ja valtiollisen ydinvoimayhtiön Rosatomin johtajana. Laajalti arvostetun ja pidetyn Rumjantsevin näkyvin saavutus lienee onkin Venäjän osittain omistama ja lähes kokonaan rahoittaman Hanhikiven ydinvoimalan projektin käynnistyminen kaikkien farssimaisten vaiheiden jälkeen. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, minkälaiseksi Kuznetsovin profiili suurlähettiläänä muodostuu. 

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Nolostuminen kertoo kuplinnasta pinnan alla

Presidentti Niinistön tapaamisesta Trumpin kanssa voi jälkeenpäin olla tyytyväinen. Tosin tyytyväisyys pitää perustaa sille, mitä vierailusta kerrottiin presidenttien yhteisessä lehdistötilaisuudessa. Ainakin itse kun vieläkin ihmettelen nopealla aikataululla järjestyneen vierailun varsinaista syytä. Vasta sen/niiden syiden tietäminen antaisi mahdollisuuden oikeasti arvioida vierailun onnistumista. Mutta kyllä tuo reissu plussan puolelle Suomella taisi kaikesta päätellen jäädä.

Itse vierailu ei herättänyt kovinkaan kummoisia vastalauseita etukäteen. Kutsu Valkoiseen taloon on ollut pitkään kiivaasti tavoiteltu symboli suomalaisessa ulkopolitiikassa. Ei edes Trumpia kohtaan tunnettu epäluulo ja inho puskenut pahasti etukäteen pintaan. Tapaamista siis pidettiin hyvin laajasti vähintään siedettävänä asiana. Jälkeenpäin käydyssä keskustelussa Trumpia ja ylipäätään Yhdysvaltoja koskevat epäluulot ovatkin olleet mukana, ainakin rivien välissä.

Sitten kansanedustaja ja entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja päivitti Facebookiin näin:

”Jotenkin nolottaa etten sanoisi hävettää suomalaistoimittajan kysymys Suomen kannalta ilmeisen onnistuneen presidenttien tapaamisen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa, joka selkokielellä tarkoitti kysyä miten USA auttaisi Suomea jos Venäjä hyökkäisi.”

Tuomioja ei ollut ensi kertaa vastaavalla asialla, vaan Venäjän esittäminen kriittisessä katsannossa on saanut hänet useampaankin kertaan esittämään vastalauseensa.

Minua on suuresti mietityttänyt, että mikä oheisessa STT:n toimittajan kysymyksessä on oikein nolottanut Tuomiojaa ja hänen herättämiensä kommenttien perusteella joitakuita muitakin.

”As a follow-up, if Finland's relationship with Russia were to deteriorate, would the U.S. -- what kind of assistance would the U.S. be willing to give to Finland bilaterally, if we needed it?”

Tuomiojan esiin nostamat tunteet, nolous ja häpeä, ovat passiivisia, vetäytyviä tunteita. Tuomioja ei tuntenut ärtymystä, vihastusta tai muutakaan aggressiivista negatiivista tunnetta. Kysymys alensi hänen mielestään Suomea ja suomalaisia ja ilmeisesti nimenomaan venäläisten silmissä. Kysymyksen asetelmassahan oli nimenomaan tämä kolmio Suomi-Yhdysvallat-Venäjä ja Venäjä oli nimenomaan se, jonka toiminnan aiheuttamasta spekulaatiosta kahden muun suhteessa oli kyse. Näin nimenomaan Venäjä on väkisinkin se, jonka suhteen Tuomioja häpesi ainakin osittain.

Tuomiojan purkauksessa oli varmaankin mukana myös sinällään hyvin perusteltua epäuskoa presidentti Trumpiin ja hänen kykyynsä toimia virassaan. On tosiaan helppo kokea noloutta, kun esille nousee ajatus riippuvaisuudesta tällaisesta pölvästistä. Silti Trump on Yhdysvaltain presidentti vielä ainakin jonkin aikaa.

Toki Tuomiojalle tuntuu aika ajoin olevan hieman hankalaa kestää eri tavalla ajattelevien näkemyksiä kärsivällisesti. Hyvin älykkäillä ihmisillä yleinen vaiva. Silti tämä Tuomiojan reaktio oli minusta merkki jostain vähemmän älyllisestä.

Tuomioja on pyrkinyt poikeuksellisen laajasti vastaamaan häntä kohtaan esitettyyn kritiikkiin. Ensin hän selitti asian FB-profiilissaan. Kun Ilta-Sanomien toimittaja Arja Paananen kirjoitti kommentin Tuomiojan sanomisista ja jakoi jutun linkin FB-sivullaan, kommentoi Tuomioja sitä pitkään ja perusteellisesti. Samoin tapahtui Jukka Tarkan FB-päivityksen yhteydessä. Myös omassa FB-profiilissaan Tuomioja kävi läpi asiaa. Kun Helsingin Sanomat julkaisi asiasta pääkirjoituksen,  vastasi Tuomioja siihen yleisönosastokirjoituksella.

Huolimatta Tuomiojan lukuisista selityksistä en ole oikeasti ymmärtänyt, miksi toimittajan kysymys oli Tuomiojasta niin huono. Toki voi olla, että hän vain sorvasi päivityksen sen suuremmin miettimättä ja se saikin sitten yllättäen huomiota valtavasti. Tuomioja vaikuttaa ihmiseltä, joka on mieluummin oikeassa kuin onnellinen ja siksi hän on vääntänyt asiasta urakalla. Sille on myös helppo irvailla.  Yhtenä sivujuonteena tässä asiassa on Tuomiojaan kohdistetut kohtuuttomat tai jopa järjettömät vihanpurkaukset. Hän ja presidentti Halonen tuntuvat olevan monille porvarillisesti ajatteleville punainen vaate, joka saa kohtuullisuudentajun ja jopa käytöstavat häviämään. Tämä jälkiviisausraivo on minusta turhaa ja vastenmielistä.

Valtiosihteeri Risto Volanen, joka on aktiivinen turvallisuuspoliittinen keskustelija ja muun muassa Suomen Geopoliitisen seuran kantavia voimia, paheksui hänkin blogissaan toimittajan kysymystä. Hän tuki Tuomiojan näkemystä ilmaisuilla, jotka tuovat sekä sisällöltään että muodoltaan kovin mieleen 70-luvun: ”Tuomioja arvosteli uuden polven uusmilitaristisia toimittajia itse asiassa siitä, että nämä leikittelevät sodalla kuin pehmonallellaan.”

Volanen myös esittää nykyisen tilanteen Venäjän ja lännen kiihtyvän asevarustelun tuloksena, tehden syyllisyydestä tasajakoa idän ja lännen välillä. Hän jättää siis huomiotta pronssisoturikiistan, Georgian sodan, Transnistrian, Abhasian ja Etelä-Ossetian jäätyneet konfliktit, Krimin valtauksen, Ukrainan sodan tai ylipäätään Venäjän aggressiivisen ulkopolitiikan. Ei mikään tilanne ole tietenkään mustavalkoinen, aina löytyy erilaisia syitä ja seurauksia, mutta kyllä nykyinen turvallisuuskriisi voidaan minusta perustellusti laittaa paljolti Putinin piikkiin.


Tätä Volasen esittämää näkemystä vastaan sotii toki se, että Itämeren alueen, ja muunkin läntisen Euroopan valtiot vähensivät puolustusmenojaan (kts. taulukko) ihan viime vuosiin asti ja Yhdysvallat veti jatkuvasti joukkojaan pois vanhalta mantereelta. Itse luokittelisinkin tämän Volasen näkemyksen Venäjän toimintaa ymmärrettäväksi, jopa jossain määrin hyväksyttäväksi selittäväksi. Kylmän sodan aikaan tällainen näkemys itänaapurin toimien ymmärrettävyydestä oli politiikan valtavirtaa, suomettumista.

Volanen edustaa myös toista suomettumisen ajalta tuttua asennetta, jossa sota ja tuho uhkaa meitä, jos toimimme väärin: ”Ero on siinä, että Halosen-Vanhasen kaudella hallituksen linja oli vahvistaa Itämeren alueen vakaata rauhaa pidättymällä lähtemästä osapuoleksi mukaan alueen sotilaalliseen kilpavarusteluun. Niinistön-Kataisen/Stubbin kaudelta alkaen Suomi on askel askeleelta integroitunut siihen osapuoleksi.”

Tämä tuhon uhka olikin tilanne hyvin konkreettisesti toisen maailmansodan lopussa kun rauhansopimuksessa, ja myöhemmin YYA-sopimuksessa, sitouduimme sodan natsi-Saksan rinnalla hävinneenä toimimaan Neuvostoliiton haluamaan tapaan. Suomettumisen synnyn ytimessä oli se, että jos Suomi käyttäytyy väärin tai ei onnistu puolustamaan maaperäänsä Neuvostoliiton vihollisia (länsimaat) vastaan, niin tuhoudumme Neuvostoliiton toimesta. Tämä sama uhka liitetään nyt Suomen sotilaalliseen integraation länteen päin. Sotaharjoitukset ja kumppanuudet länteen päin esitetään sodan manaamisena päällemme.

Erityisesti Nato-jäsenyys olisi tässä katsannossa tietysti varman tuhon tie. Naton kun väitetään uhkaavan Venäjää sotilaallisesti. Mitä se ei tee, koska Nato-mailta ei yksinkertaisesti löydy poliittista tahtoa hyökätä ydinasevallan kimppuun. Mutta toki Nato uhkaa Venäjän vaikutusvaltaa sen etupiirikseen katsomalla alueella ja siksi se on valmis melkoisiin tekoihin, ettei Nato-maiden määrä sen naapurustossa kasva.

Volanen tuntuu tämän kannanottonsa myötä edelleen jatkavan liukumistaan yhä syvemmälle marginaaliin. Kuvaavaa on, että hänen tekstejään on luvan kanssa julkaistu salaliittoteorioihin ja Yhdysvaltain vastaisuuteen keskittyneessä Vastavalkeassa. Volasen ja hänen hengenheimolaistensa myötä geopolitiikka on saanut tämän hetken suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Venäjälle myönteisen vivahteen, jossa pidetään realismina sallia suvereenisuuden loukkauksia.

Suomessa vallitsee tällä hetkellä pinnallisesti turvallisuuspoliittinen konsensus, mutta pinnan alla kuplii. Se tulee esiin tällaisissa kysymyksissä, jotka eivät ole oikeasti tärkeitä, mutta jotka kuohuttavat isosti. Isoja linjoja ja valtiojohtoa vastaan ei protestoida, mutta epämukavaksi olonsa nykylinjoilla tuntevat päästävät tunteensa valloilleen tällaisissa tilanteissa. Kun presidentinvaalikampanjointi kiihtyy, lisääntynee tällaisten nokkapokkien määrä.


torstai 10. elokuuta 2017

Hybridikeskus on mahdottoman oloisen tehtävän edessä

Euroopan hybridiosaamiskeskus käynnistelee parhaillaan toimintaansa Helsingissä. Se on heti alussa mahdottomassa tilanteessa, koska siihen kohdistuu valtavan paljon odotuksia. Noin kymmenen hengen putiikki ei varsinkaan alussa kummoiseen kykene, edes niissä asioissa mihin sillä on mahdollisuus keskittyä.

Hybridiuhista kun puhutaan, niin taustalla on oikeastaan kysymys siitä, että mitä Venäjä tekee tai aikoo tehdä. Hybridiuhat ovat tässä hetkessä ennen kaikkea niitä asioita, joilla Venäjä pyrkii heikentämään monin tavoin läntistä maailmaa, pystyäkseen siten tehokkaammin ajamaan omia etujaan. Kyseessä on siis tavoitteellinen ja pitkäjänteinen toiminta, johon on valjastettu runsaasti valtion voimavaroja.

Hybridikeskus on oikeastaan ensimmäinen konkreettisempi toimi näitä horjutus- ja hajotustoimia vastaan. Siksi sen toivotaan iskevän vastaan kaikkea mahdollista. Mutta eihän se niin voi tehdä.

Hybridikeskus on sitäpaitsi nimenomaan verkostomainen tiedon kerääjä ja käsittelijä, ei operatiivinen toimija. Se ei oikaise Venäjän valheita eikä paljasta Venäjän vaikuttaja-agentteja. Se maksimissaan tyytyy hyvin verkkaisella aikataululla julkaisemaan kuvauksia menneistä tapahtumista. Se ei ole lainkaan hyödytöntä toimintaa, mutta monilla suurimmat toiveet kohdistuvat siihen, että olisi jokin taho, joka toimisi aktiivisesti Venäjän hybridivaikuttamista vastaan.

Keskuksen johtajaksi viime kuussa nimitetty Matti Saarelainen kuvaili vastikään laitoksensa tehtävää näin:

”Tarjoamme esimerkiksi kokonaisnäkemystä kyberiin, informaatiovaikuttamiseen ja energiaturvallisuuteen. Annamme jäsenmaille jatkuvaa tilannekuvaa.”

Saarelaisen tässä keskeisinä mainitsemien alojen osaamista löytyy Baltian maista. Kussakin niistä on yhden noista aloista Naton osaamiskeskus. Tallinnassa kyber, Riikassa informaatiovaikuttaminen ja Vilmassa energiaturvallisuus. Yhteistyö lienee läheistä, mutta samalla herää kysymys, että mikä on tämän Suomen hybridikeskuksen rooli, sillä kyllä nuo laitokset taatusti antavat tilannekuvaa jäsenmailleen.

”Meidän pitää olla se hybridimaailman tarinankertoja. Tavoitteemme on ymmärtää hybridimaailman erilaisia ilmiöitä. ”

Tässä Saarelainen asettaa minusta tärkeän ja erinomaisen vaikean tavoitteen keskukselle. Sen pitäisi pystyä uskottavasti kuvaamaan ympärillämme tapahtuvia hybridivaikuttamisen ilmiöitä ja niiden merkitystä. Se on jo lähtökohtaisesti haastava tehtävä, sillä hybriditoimille on tyypillistä niiden helppo kiellettävyys ja sulautuminen osaksi normaalia toimintaa. Kun tähän haasteeseen vielä lisätään se suomalainen tapa vaieta tai puhua hämärtäen Venäjän toimista, tuntuu haaste ylivoimaiselta.

Esimerkkinä tilanteen hankaluudesta voi kysyä, että voisiko keskus julkaista raportin, jossa käy läpi vaikkapa Kansalaispuolueen toimijoita taustoineen ja josta sitä myötä käy selkeästi ilmi puolueen olevan yksi Kremlin kellonsoittajista suomalaisessa politiikassa. Tuollainen raportti olisi muuten perin helppo koota, mutta kysymys kuuluukin, että tekeekö suomalainen viranomainen sellaista raporttia ja julkistaako sen. Tai voisiko keskus tutkia Fennovoimaa venäläisen hybridivaikuttamisen projektina? Tai analysoida Venäjän suurlähetystön toimintaa liittyen erilaisiin kansalaisjärjestöihin? Tai avata puolitoista vuotta sitten pohjoisilla rajanylityspaikoilla tapahtunut Venäjän masinoima turvapaikanhakijoiden ryntäys? Tai tutkia kaksipyöräisillä kulkevan järjestäytyneen rikollisuuden suhteita vastaaviin porukoihin Venäjällä? Tai ruotia suomalaisten liikemiesten nimittämistä suorastaan strategisen tason tehtäviin Venäjällä?

Nämä kaikki ovat olemassaolevia esimerkkejä Venäjän hybridivaikuttamisesta Suomeen. Toivottavasti hybridikeskus on valmis näihin tarttumaan ja olemaan se tarinankertoja, jonka Saarelainen sen lupaa olevan.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Venäjän toimet ja monen sortin itsepetokset




Suomessa on käyty viime aikoina keskustelua siitä, sotkeutuuko Venäjä Suomen presidentinvaaleihin vai ei. Yhdysvalloissa ja Ranskassa niin tapahtui, kuten myös monissa pienemmissä maissa. Eikä se sotkeentuminen ole mitään perinteistä saman poliittisen suunnan ehdokkaiden tukemista näkyvyyden tai vastaavan avulla. Jo eläköitynyt HS:n Unto Hämäläinen kirjoitti viime sunnuntain Hesarissa näkemyksenään, ettei Venäjä sekaannu Suomen presidentinvaaleihin ja myös erinomaisena journalistina perustelee kantansa. Toisin kuin yleensä, olen kovin eri mieltä Hämäläisen analyysin kanssa. Hän uskoo, että Venäjä ei sekaannu Suomen presidentinvaaleihin, koska tuenilmaisut vain heikentäisivät sellaisen saaneen ehdokkaan asemaa ja koska lopputulos näyttää joka tapauksessa mieleiseltä.

Hämäläinen unohtaa muutaman seikan, jotka koituvat hänen analyysinsa kohtaloksi. Ensinnäkin hän tarkastelee Venäjän etuja meidän näkökulmastamme eli arvioi itse, mitkä seikat ovat Venäjälle eduksi. Viime vuosina on käynyt selväksi, että Venäjä itse katsoo eduikseen ihan eri asioita, kuin mitä lännessä yleensä katsotaan Venäjän eduiksi. Lännessä ei pidetä Venäjän autoritäärisyyttä, aggressiivisuutta, taloudenpitoa, sotimista tai montaa muutakaan asiaa Venäjän etuna. Mutta niin vaan Putinin Venäjä toimii niin ja osoituksena siitä, miten tosissaan se on, se on myös valmis maksamaan kovan taloudellisen hinnan näistä. Meillä kun talous menee suurin piirtein kaiken edelle, niin ajattelemme muidenkin perustavan toimintansa samaan ajatuskulkuun.

Hämäläinen myös rajaa Venäjän mahdollisen vaikutustoiminnan olevan järkevää vain silloin, jos sen avulla olisi mahdollista saada juuri se itselle mieleinen ehdokas valittua. Tätä ajatuskulkua vastaan käy esimerkiksi se, että Venäjällä, kuten ei missään muuallakaan, ajateltu Trumpin tulevan valituksi. Hänen tukemisensa, ja Clintonin lyöminen, olivat vain keinoja heikentää Yhdysvaltoja sisäisen vastakkainasettelun kautta. Pienten marginaalien kisassa ja (mitä ilmeisimmin) Trumpin kampanjakoneiston tuella, lopputulos oli kuitenkin mieleinen. Kovaa linjaa Venäjää kohtaan vetäneen Clintonin ja nykyisen presidentin välillä on Venäjän(kin) näkökulmasta valtava ero.

Suomen presidentinvaaleissa vastakkainasettelua on mahdollista synnyttää sillä, jos edes ehdokkaiksi saadaan Paavo Väyrynen ja Ilja Janitskin. Kumpikin heistä ajaa omasta kulmastaan Venäjän asiaa ja pyrkii hyödyntämään kansakunnan sisäisiä jakolinjoja sekä luomaan omilla toimillaan epävarmuutta ja epäluottamusta poliittiseen järjestelmäämme. Hämäläinen ei ota huomioon sitä, että tämä demokratioiden heikentäminen ja päätöskyvyn nakertaminen ovat Venäjän toimien ytimessä sen käydessä kamppailua lännen kanssa. Tämä koskee myös Suomea, sillä mitään erityissuhdetta meillä ei ole, vaikka moni niin haluaakin kylmän sodan peruina ajatella.

Venäjä käyttää informaatiosodan keinoja vaikuttaakseen muiden maiden demokraattisiin prosesseihin omien etujensa mukaisesti. Käsitykset tästä toiminnasta eivät suinkaan ole yksimielisiä, vaan julkisessa keskustelussa esitetään lukuisia vastaväitteitä, jotka pyrkivät kieltämään tai mitätöimään Venäjän vaikuttamistoimintaa. Käyn tässä läpi näitä riveillä tai rivien väleissä esitettyjä vastaväitteitä. Niiden toimivuus nojaa hybridivaikuttamisessa tyypilliseen kiellettävyyteen sekä inhimilliseen tarpeeseen kieltää ikävien asioiden olemassaolo. On nimittäin hyvin ikävä ajatus, että iso naapurimaamme kohdistaa (myös) meihin tällaisia ikäviä temppuja.

Valtiot eivät toimi näin

Venäjä toimii, siitä on saatu jo pitkään näyttöjä. Venäjän resurssit vaikuttaa maailman asioihin ovat lähtökohtaisesti pienet. Sen talous on pieni, soft power minimissä, poliittiset liittolaiset vähissä. Venäjän etulyöntiasema länteen nähden on autoritäärinen järjestelmä, joka mahdollistaa nopean päätöksenteon ja häikäilemättömät otteet. Toimivassa demokratiassa ja oikeusvaltiossa  Putinin tekemät temput olisivat johtaneet juridisiin ja poliittisiin seurauksiin.

Venäjä ei onnistu vaikuttamistyössään

Jos toimia arvioidaan sen mukaan, että Venäjä saisi aina parhaan mahdollisen tuloksen, esimerkiksi oman ehdokkaansa valituksi, niin ymmärtämättä jää toiminnan syvin luonne. Länsimaisen ajattelun mukaan tällaisessa toiminnassa on jokin itselle positiivinen tavoite. Se voi olla lainsäädäntöön vaikuttaminen, ehdokkaan valituksi tulo, yleisen mielipiteen vankistuminen jostakin asiasta ja niin edelleen.
Putinin Venäjän vaikuttamistyö on siinäkin mielessä neuvostoaikojen perintöä, että kyse ei ole rakentamisesta vaan purkamisesta. Tavoite on luoda hämmennystä, epävarmuutta ja epäluottamusta. Nämä asiat taas toimivat Venäjän hyväksi, koska länsimaisissa demokratioissa hajalle mennyt ilmapiiri hidastaa ja estää poliittista päätöksentekoa. Näissä tilanteissa on mahdollista käyttää olemassaolevia jakolinjoja, joita lietsomalla ja vahvistamalla synnytetään haluttua negatiivista ilmapiiriä. Selvin esimerkki Suomesta ja muualta Euroopasta on maahanmuutton ja pakolaisuuteen liittyvien seikkojen käyttäminen hyväksi. Tähän tai johonkin muuhun yhteiskunnalliseen jakolinjaan liittyviä ihmisiä rekrytoidaan, heidän itsensä sitä yleensä ymmärtämättä, ajamaan Venäjän asiaa.
Venäjä siis onnistuu vaikuttamistyössään, vaikkei sille myönteisiä ehdokkaita valittaisikaan. Jos riittävä määrä ihmisiä alkaa kaiuttamaan Venäjän propagandakoneiston tuottamia teemoja ja luo siten epävarmuutta ja epäluuloa, ovat toimet onnistuneet.
Usein erehdytään osoittelemaan vain kaikkien räikempiä tapauksia ja naureskelemaan niiden epäuskottavuudelle. Pitää muistaa, että ne ovat aina vain yksi osa kokonaisuutta, On ihan totta, että suomalaiset ovat pitkän Venäjä-kokemuksensa, tasokkaan koulutuksen, toimivan yhteiskunnan ja laadukkaan journalismin takia varustautuneet monia muita paremmin tähän tilanteeseen. Mutta immuuneja emme sille ole. Aina voi myös kysyä, että onko Venäjällä suomettumisen ajoilta olemassa yhteyksiä ja mekanismeja, joilla se tulee riittävästi kuulluksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jos, ja kun, näin on on, ei paukkuja tarvitse käyttää niin paljon informaatiovaikuttamiseen. Joka tapauksessa ponnistelut on aina sopeutettu kunkin maan tilanteeseen.
Pirullista tässä on tietysti se, että kaikki tällainen kriittisyys ajankohtaisia asioita kohtaan on avoimessa yhteiskunnassa sallittua, suotavaa ja perin tarpeellista. Samaan aikaan kun Venäjä kiristää omien kansalaisten sananvapautta ja ihmisoikeuksia, se käyttää surutta hyväkseen lännessä vallitsevaa vapautta ajaakseen omia etujaan.

Venäjä ja länsi eivät ole sodassa

Lännessä puhutaan poliittisesta painostuksesta, jonka järein osa ovat talouspakotteet, keinona välttää sotaa. Venäjällä sota mielletään paljon laajemmaksi asioiksi kuin asein käytäväksi kamppailuksi. Venäjälle talouspakotteet ovat sotaa. Kaikki mikä uhkaa Venäjän eduikseen katsomiaan asioita ja erityisesti Putinin valtaa, on sotaa. Tämä lähestymistapa tekee ymmärrettäväksi Venäjän toimien rankkuuden. Kun se nostatti Saksassa mielenosoituksia Merkeliä horjuttaakseen tai yritti aseellista vallankaapausta juuri Natoon liittymäisillään olleessa Montenegrossa, oli kyse siitä, että sodan logiikalla nämä ovat ihan normikeinoja. Jos tilannetta tulkitsee vain pelkkänä rauhantilana, kuten lännessä useimmat tekevät, niin monet Venäjän toimet näyttävät niin uskomattomilta, että niitä ei haluta uskoa. Siihen perustuu pitkälti myös Venäjän onnistuminen informaatiovaikuttamisessaan. Kaikkiin sen toimiin kuuluu aina informaatioulottuvuus, jossa sekä edistetään itse toimintaa että minimoidaan sen aiheuttamia poliittisia tai muita tappioita.



Janus Putkosen putiikissa Donetskissa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan palvelevan Jarmo Ekmanin päivitys kuvaa hyvin näiden piirien suhtautumista vapaaseen mediaan. Ekman on myös Paavo Väyrysen Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen.

Viestit ja viestijät ovat liian hulluja

Venäjän toimia mitätöidään usein, koska ne ovat niin hölmöjä tai niiden tekijät ovat… mmmm.. perin originaaleja persoonallisuuksia. Silloin taustalla vaikuttaa ajatus, että valtion toimien pitäisi jotenkin olla järkeviä tai ainakin tasokkaita ja toimijoiden tolkullisia. Mutta kun tavoitteena on luoda epävarmuutta ja epäluottamusta, niin tasapainoisella ja maltillisella viestinnällä ei ole sitä toivottua vaikutusta. Eikä vieraiden valtioiden asioita edistämään yleensä löydy ihmisiä, joiden elämä on tasapainossa. Julkisuudessa Venäjän puolesta toimivat hahmot ovat järjestään jollain tasolla surullisen hahmon ritareita, joiden toiminnan motiivit vaikuttavat nousevan paljon vahvemmin psykologisista kuin poliittisista tekijöistä.
Järjettömät jutut ja salaliittoteoriat puolestaan toimivat juuri halutulla tavalla. Aina löytyy niitä, jotka uskovat omien taustojensa takia mitä kummallisimpiin juttuihin. Kun näitä syötetään lisää, niin muodostuu vainoharhainen, systeemiä vastustava ja patologista epäluottamusta luova yhteisö, joka radikalisoi jäseniään. Tämä on nähtävissä muun muassa MV-lehden ympärillä, samoin kuin lievempänä esimerkiksi Vastavalkean tai Venäjän trolliarmeija -FB-ryhmän ympärille muodostuneissa yhteisöissä. Niissä on muodostunut oma hybriksensä, jossa piehtaroidaan yhtäaikaa epätoivossa asioiden tilasta ja ylemmyydentunteessa, kun muut eivät vaan tunnu ymmärtävän sitä oikeaa totuutta, joka heillä on hallussaan. Tai vähintään he tietävät, että se mitä lehdissä lukee ja televisiossa sanotaan, ei ole totta.
Journalismi on Putinin Venäjän vihollinen numero 1 niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Lähtökohtaisesti vapaa, kriittinen ja totuuteen sekä olennaisuuteen pyrkivä media on vilpillisten vallanpitäjien ja valheiden vihollinen. Venäjällä tämän ovat kokeneet lukemattomat murhatut, pelotellut, hakatut ja erotetut toimittajat. Lännessä samaan päämäärään pyritään heikentämällä tärkeimpien medioiden uskottavuutta. Suomessakin Kremlin kellonsoittaat Bäckmanista ja Janitskinista alkaen pitävät Yleisradiota ja Helsingin Sanomia pahimpina vihollisinaan.

Kaikki ei ole Venäjän vika

Venäjän johtoa myöten on Venäjälle myönteisten tahojen tavaksi tullut pilkata syytöksiä Venäjää vastaan teemalla ”Kaikkihan on Venäjän vika”. Tämä sinällään hyvin taitava retorinen syytös tekee kenestä tahansa Venäjää kohtaan kriittisen näkemyksen esittävästä ikäänkuin automaattisesti vainoharhaisen ja russofobisen. 
Tätä olkiukkoa tukee myös se välillä hysteeriseksi yltyvä ilmapiiri, jossa nähdään Venäjän juonia sielläkin, missä niitä ei ole. Monessa paikassa niitä on, muttei kaikkialla. Voi käydä myös niin, että vältellessään vainoharhaisuutta ihminen tulee hylänneeksi tosia, mutta aivan liian villiltä tuntuvia faktoja.

Mutkuttelu

Mutkuttelu eli whataboutismi tarkoittaa sitä, että vastataan johonkin asiaan siirtämällä huomio toiseen kohteeseen ja oikeuttamalla epäsuorasti omaa asiaa. Tässä keskustelussa tämä kulkee suurinpiirtein niin, että kun Venäjän sanotaan toimineen jotenkin, niin sen jälkeen vastaväitteenä on, että USA/Nato/EU/länsi se vasta onkin tehnyt sitä täällä, tuolla ja ihan joka paikassa sekä vielä paljon pahemmin. Laadukas mutkuttelu sisältää usein sinällään tosia asioita, mutta ajallisesti, olosuhteellisesti ja muutenkin ne sijoittuvat yleensä vertailukelvottomiin tilanteisiin. Vaikka rinnastus olisikin täysin yhteensopiva, niin ei kaksi väärää tee kummastakaan niistä oikeaa. 

Miellyttävät valheet

Jos joku sanoo jotain minua miellyttävää tai omaa maailmankuvaani vahvistavaa, olen helpommin taipuvainen uskomaan sitä. Jos tieto taas on jyrkästi oman näkemyksen vastainen, aiheuttaa se helposti takaisku-efektin, jossa omalle käsitykselle vastakkainen tieto oikeastaan vain vahvistaa alkuperäistä käsitystä, koska silloin on asettauduttava joko lujemmalle puolustuskannalle tai muuttamaan maailmankuvaa.
Toinen vastaava asia on, että toisto synnyttää uskottavuutta mille tahansa väitteelle. Kun samaan väitteeseen törmää usein, alkaa paljon helpommin pitämään sitä mahdollisena. 
Varsinkin asioihin perehtyneelle tuntuu välillä vaikealta uskoa, että joku edes uskoisi niihin älyttömiin väitteisiin, jotka oman asiantuntemuksen perusteella vaikuttavat aivän uskomattomilta. Mutta suurimmalla osalla ihmisiä ei ole syvää asiantuntemusta käsiteltävästä asiasta ja silloin vetoavat ja hyvin rakennetut tarinat ovat paljon uskottavampia kuin usein monimutkainen todellisuus.
Venäjä käyttää näitä piirteitä tehokkaasti hyväkseen toistamalla jatkuvasti, miten se ei sekaannu toisten maiden asioihin ja toistamalla samalla myös sitä, että muut maat kyllä tekevät niin.




Mitä siis tehdä?

Olla tarkkana. Olla maltillinen ja jämäkkä. Olla kärsivällinen. Ei pidä jähmettyä, muttei myöskään riehaantua. Aika on liberaalin demokratian puolella. Nyt on strategisen kärsivällisyyden aika Suomelle, joka voi tosin vaihtua salamannopeasti tilanteeseen, jossa on tehtävä nopeasti isoja ratkaisuja. Sekä kärsivällisyys että nopea päätöksenteko edellyttävät tarkkaa ja ajan tasalla olevaa tilannekuvaa koko kansalle. Tosin tilannekuva on niin karu, että sitä ei ole poliittisesti viisasta sanoa ääneen valtiojohdosta, vaan antaa yksittäisten, asiantuntevien kansalaisten sanoa se ääneen.  Kun tällainen ihminen ylipäätään sanoo mitään näin kovasanaista ääneen ja kun sitä ei kiirehditä poliittisten toimijoiden puolelta kiistämään, niin on helppo uskoa, että siinä ollaan ikävä kyllä oikeilla jäljillä.

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Pitkä kuuma turpokesä

Jokainen tietää, että valhe on vaivalloinen kumppani. Mitä isompi valhe, sitä hankalampi on pitää jatkuvasti mielessä valheen vaatimat asiat eri yhteyksissä. Kun valhe muuttuu lähiympäristön silmissä läpinäkyväksi, muuttuu tilanne ennen pitkää kestämättömäksi, mutta silti valheesta ei ole helppo päästä irti. Valheeseen on kytketty jo paljon asioita, jotka muuttavat luonnettaan, jos valhe tunnustetaan. Näin on käynyt Venäjälle Ukrainan sodan suhteen.

Venäjä on tiukasti pitänyt kiinni valheestaan, ettei se ole osapuoli Ukrainan itäosissa käytävässä sodassa. Krimin miehitys ja jopa demokraattisen puolueen hakkerointi on jollain tasolla jo myönnetty, mutta Ukrainan sotaa ei ole voitu myöntää. Tämä johtunee varmaan useammastakin seikasta: sotaa ja kaatuneita on haluttu piilotella omilta kansalaisilta, Minskin prosessi on perustunut Venäjän osalta valheelle ja samoin sen epätoivoinen pyristely irti vastuusta malesialaiskoneen alasampumisesta. Mutta nyt on Kreml myöntänyt omilla sivuillaan mukanaolonsa Ukrainassa. Sivulauseessa ja lähtökohtaa (joined) vääristellen, mutta mukanaolo sodassa todetaan selvästi ja selkeästi: ”I have read and heard much criticism regarding our decision to join the fight in Donbass and in Syria.

Koska myöntö ei varmasti ole vahinko, on sillä jokin syy ja se tähtää johonkin. Venäjän toiminta viimeisten viikkojen aikana ylipäätään on ollut aktiivista ja aggressiivista.

> Ukrainassa on murhattu pommein tiedustelu-upseereita ja maa on joutunut rajun kyberhyökkäyksen kohteeksi. On hyvin vaikeaa kuvitella, että näiden hyökkäysten takana olisi mikään muu taho kuin Venäjä. Samaan aikaan taistelut rintamalla jatkuvat vastikään sovitusta tulitauosta huolimatta.

Venäjä on uhitellut Iso-Britannialle, vihjaten sen uudelle lentotukialukselle käyvän huonosti, jos se joutuu tekemisiin Venäjän laivaston kanssa. Samaan aikaan on paljastunut, että todennäköisesti Venäjä on hakkeroinut parlamentin jäsenien sähköposteja.

Venäläinen hävittäjäkone häiritsi ruotsalaista tiedustelukonetta,  pakottaen sen keskeyttämään tehtävänsä kansainvälisessä ilmatilassa.

Venäjän informaatio-operaatiolta vaikuttava rauhanleirin julkistus  Leiri pidetään Ahvenanmaalla suurten sotaharjoitusten aikaan ja nyt tehty julkistus sekä sitä seuraava keskustelu auttaa Venäjää kehystämään sotaharjoituksia ja tilannetta ylipäätään lännen aggressiivisuudesta johtuviksi.

Venäläinen hävittäjäkone lensi vaarallisen lähelle yhdysvaltalaiskonetta Itämeren yllä.

Kesäkuun alussa Baltops-sotaharjoitukseen osallistuvia pommikoneita lensi kuvausta varten muodostelmassa kansainvälisessä ilmatilassa Itämeren yllä, kun muodostelmaan liittyi venäläinen Suhoi Su-27 -hävittäjä. Harjoitusta tarkkailivat myös hyvin korkealla lentävät tuntemattomat lennokit.

Venäläinen sota-alus häiritsi toukokuun lopussa rahtilaivaa, joka oli kuljettamssa varusteita Naton sotaharjoitukseen.

Venäjä nosti metelin normaalista tunnistuslennosta,  joka kohdistui puolustusministeri Shoigun koneeseen.

Venäjä on pakottanut pikaviestipalvelu Telegramin taipumaan rekisteröintiin ja sitä kautta tiukempaan viranomaisten kontrolliin.

Myöntö Ukrainan sotaan osallistumisesta ja nämä lukuisat aggressiivisuudet ovat kaikki tapahtuneet jostain syystä. Tai syistä. Selityksiä voi antaa monenlaisia. Trumpin heikko ja Venäjään positiivisesti suhtautuva presidenttiys voi olla yksi syy. Putinin ja Trumpin tapaaminen Hampurissa, jota muun muassa Henry Kissinger on valmistellut Moskovassa. Trump kunnioittaa voimaa ja sitä Kreml on tarjoillut.

Venäjän varustautuminen ja asevoimien modernisaatio on ollut käynnissä lähes kymmenen vuotta. Vuoden 2008 Georgian sodan kokemukset käynnistivät prosessin, jossa Venäjän asevoimien kykyjä
 on parannettu päämäärätietoisesti. Kyse on paitsi kaluston ja taistelutapojen uusimisesta, myös laajamittaisesta hälytysharjoittelusta, joissa käytännössä suoritetaan kovaa tilannetta vastaavat liikekannallepanot ja joukkojen siirrot. Syksyllä pidettävä valtava Zapad-sotaharjoitus kertonee paljon siitä mitä sotaa Venäjä uskoo kaikkein todennäköisimmin käytävän.

Lännessä puolustusbudjetit sen sijaan ovat laskeneet jo pitkään, moni maa luopui yleisestä asevelvollisuudesta ja Yhdysvallat vähensi kovalla kädellä joukkojaan Euroopasta. Vasta Krimin miehitys ja sota Ukrainassa ovat kääntäneet suunnan näissä asioissa. Kun Venäjä siis väittää Yhdysvaltain ja Naton olevan se aloitteelinen puoli asevarustelussa, niin tapahtumien kulku ei väitettä tue. Venäjällä asevoimat eivät kuitenkaan ole riittävät länttä vastaan täysimittaisessa sodassa, ellei se käytä ydinaseita. Niillä on uhkailtu useampaankin otteeseen. Kylmän sodan aikaan taktisten ydinaseiden käyttö oli (lisäys:) myös lännen puolen suunnitelmissa, sillä muuten ei uskottu pystyttävän pysäyttämään idästä vyöryviä panssariarmeoijoita. Nyt Venäjä tietää ydinaseensa olevan maan rajojen turvana ja harjoituksista päätellen myös lännen sotilaallisen ylivoiman tasoittajana.



Kuva: Sipri, Trends in world military expenditure, 2016

Myös Suomessa on ollut hyvin vilkas turvallisuuspoliittinen jakso alkukesästä. Solmimme kahdenvälisen puitesopimuksen puolustusyhteistyön kehittämisestä Saksan kanssa. Vahvistimme liittymisemme JEF-joukkoihin ja tämän myötä syvensimme jälleen sotilaallista länsi-integraatiota askeleen verran. Mutta samalla presidentti Niinistö muistutti, että kyse ei ole turvatakuista. Mutta sopimus on silti kaukana merkityksettömästä, vaan se on selvä signaali Venäjälle.  Ihan jo senkin takia, että Iso-Brtannia on ydinasevaltio.

JEF-sopimuksen mahdollisti lainmuutos, joka mahdollisti sotilaallisen avun antamisen ja vastaanotamisen. Iso nippu muitakin turvallisuuteen liittyviä lakeja vahvistettiin 28.6. presidentinesittelyssä: Laki hybridiosaamiskeskuksesta, laki rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä, muutoksia poliisia ja rajavartiolaitosta koskeviin lakeihin nimenomaan paremman valmiuden ja kansainvälisen yhteistön mahdollistamiseksi sekä lisättiin puolustusvoimille neljäs tehtävä. Nämä ovat Suomen sotilaallinen puolustaminen, muiden viranomaisten tukeminen, kansainvälisen avun antaminen ja vastaanottaminen sekä osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan.

Kaikki nämä lait kertovat siitä, miten oikeusvaltio, jonka kaikki viranomaistoiminta perustuu lakiin, joutuu nopeasti muuttuneen tilanteen takia säätämään uusia lakeja ja muuttamaan vanhoja. Toki poikkeustilan julistuksen jälkeen viranomaisten oikeudet toimia tarpeellisella tavalla kasvavat merkittävästi, mutta näinä portaattomasti säätyvien ja hämärtävien hybridiuhkien aikoina se kynnys ei ylity kovinkaan helposti.

Soini nimitti  Jutta Urpilaisen ulkoministerin erityisedustajaksi rauhanvälityksessä, joka kuuluu kuuluu Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan prioriteetteihin. Ulkoministerin rauhanvälityksen erityisedustajana Urpilaisen tehtävä painottuu naisten ja nuorten roolin vahvistamiseen. Tehtävän alueellinen painopiste on Afrikka. Ulkoministeri Soinin asema muuten poliittisesti heikkeni merkittävästi perussuomalaisten hajoamisen takia. Sama koskee tietysti myös puolustusministeri Jussi Niinistöä. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että he ovat ministereitä vailla poliittista tulevaisuutta. Se ei voi olla heijastumatta heidän toimintaansa ja painoarvoonsa, mutta se jää nähtäväksi miten.

Kaikkeen tapahtuneeseen nähden on turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa ollut kovin hiljaista. Itse tulkitsen tämän johtuvan pitkälti eräänlaisesta konsensuksesta, joka tiivistyy presidentti Niinistön asemaan. Luottamus hänen toimintansa viisauteen on hyvin laajaa sekä kansan että poliittisen eliitin joukossa. Niinistö ilmoitti presidentinvaalikampanjoinnin alkavan hänen osaltaan vasta itsenäisyyspäivän jälkeen. Tässä ovat ristiriidassa pragmaattisuus ja demokratian olemukseen kuuluva avoin keskustelu ja kamppailu vallasta. Niinistön ratkaisu tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa on hyvin ymmärrettävä ja jopa järkevä, mutta silti siinä jotain pikkuisen liian kekkosmaista. Ei tällainen oikominen tässä mitassa vielä vaarallista ole, mutta on silti tärkeää tiedostaa, että nyt ei menty ihan parhaiden tapojen mukaan, vaikka se kenties olikin hyvin järkevää. Varsinkin kun näiden presidentinvaalien tärkein anti on käytännössä keskustelu.

Joka tapauksessa virallinen Suomi on linjansa valinnut ja on kiinteä osa länttä. Edellä mainitut sopimukset ja lainmuutokset kertovat siitä vastaansanomattomalla tavalla. Mutta kuitenkin julkisessa keskustelussa sanavalinnat ja näkökulmat hakeutuvat kuin itsestään sinne jonnekin idän ja lännen väliin, jossa omasta mielestämme vietimme kylmän sodan ajan. Helsingin Sanomat kertaa pääkirjoituksessaan Itämeren kiristynyttä turvallisuustilannetta ”sapelinkalisteluna”, jossa osapuolten toiminta arvotetaan samalle tasolle. YLE otsikoi analyysinsä ”Ärsytetty Venäjä on alkanut ärhennellä vaarallisesti ilmassa”. Itse teksti ei onneksi vastaa sitä otsikon rivien välissä annettua kuvaa, että Venäjä kenties olisi tyytyväinen ja ei-ärsytetty, jos muut vain toimisivat oikein.

Tämä itänaapurin toiminnan perustelu muiden viaksi on suomettumisen ajoilta kulkeva juonne nykyisessäkin turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Siinä oletetaan, että jos toimisimme oikein, olisi Putinin Venäjä rakentava ja naapurimaidensa suvereniteettiä kunnioittava alueellinen suurvalta. Tohkenen epäillä. Kuitenkin tämä ajatusmalli pilkahtaa esiin hyvin usein siellä, missä lausutaan sana geopolitiikka. En tietenkään tarkoita, että Venäjän edut ja mielipiteet pitäisi itsetarkoituksellisesti ohittaa, vaan sitä, että meillä ei nyt ole sodan ja hävityksen alaista pakkoa totella kaikessa itänaapuria. Sitäkin tosin näkee väitettävä, että näin olisi toimittava. Toki tämä tapahtuu pääasiassa disinformanttien puheenvuoroissa, että Venäjän tahdon uhmaamista pidetään sodanlietsontana. Strategista kärsivällisyyttä on tarvittu tähänkin asti ja sitä tullaan tarvitsemaan vielä paljon lisää.

Parisen vuotta sitten tohtori Saara Jantunen avasi blogini vieraskynässä tähän tilanteeseen johtanutta ajattelua, jossa iloisesti sekoitetaan syyt ja seuraukset. Tämä sekoittaminen on toki nimenomaan Venäjän tavoite. Vaikka asiat eivät ikinä ihan niin mustavalkoisia olekaan, voi tilannetta valaista ennenkin käyttämälläni esimerkillä. Jos Venäjä, uskottavasti ja todennetusti, muuttaisi aggressiivista ulkopolitiikkaansa ja supistaisi asevoimiaan, seuraisivat länsimaat riemumielellä pian perässä. Jos taas länsi ilmoittaisi vetävänsä joukkoja pois Baltiasta, leikkaavansa puolustusbudjetteja ja pyrkivänsä kaikin keinoin parantamaan suhteitaan Venäjään, niin Putinin Venäjä tuskin seuraisi esimerkkiä. Taustalla on myös arvojen kamppailu, jossa Putin puolustaa, paitsi haikailemaansa Venäjän suurvalta-asemaa etupiireineen, myös oman valtansa perusteita. Putinille ulkopolitiikka on vielä normaaliakin enemmän sisäpolitiikan jatke.

Senaattori John McCain arvioi vastikään hyvin suorapuheisesti Venäjän uhkaa Euroopalle. Samaan aikaan Yhdysvaltain presidentti valmistautuu tapaamaan ensimmäistä kertaa Putinin. Trumpin käytös on viime viikkojen aikana mennyt yhä hullummaksi ja ainakin minä pelkään, että hänen arvostelukyvyttömyytensä ei rajoitu vain twiittailuun. Vaikka Trump on mitä todennäköisimmin vain lyhytkestoinen häiriö Yhdysvaltain politiikan pitkässä linjassa, niin sen häiriön aikana monet asiat, kuten esimerkiksi Suomen turvalisuuspoliittinen asema, ovat haavoittuvaisia. Putinin kannattaa pitää kiirettä pyrkimyksissään, sillä tätä vauhtia Trump ei ole kovinkaan pitkään presidenttinä.

Tämä turpokesä näyttää siis jatkuvan pitkään kuumana. Kannattaa siis ottaa rauhallisesti.