sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Nolostuminen kertoo kuplinnasta pinnan alla

Presidentti Niinistön tapaamisesta Trumpin kanssa voi jälkeenpäin olla tyytyväinen. Tosin tyytyväisyys pitää perustaa sille, mitä vierailusta kerrottiin presidenttien yhteisessä lehdistötilaisuudessa. Ainakin itse kun vieläkin ihmettelen nopealla aikataululla järjestyneen vierailun varsinaista syytä. Vasta sen/niiden syiden tietäminen antaisi mahdollisuuden oikeasti arvioida vierailun onnistumista. Mutta kyllä tuo reissu plussan puolelle Suomella taisi kaikesta päätellen jäädä.

Itse vierailu ei herättänyt kovinkaan kummoisia vastalauseita etukäteen. Kutsu Valkoiseen taloon on ollut pitkään kiivaasti tavoiteltu symboli suomalaisessa ulkopolitiikassa. Ei edes Trumpia kohtaan tunnettu epäluulo ja inho puskenut pahasti etukäteen pintaan. Tapaamista siis pidettiin hyvin laajasti vähintään siedettävänä asiana. Jälkeenpäin käydyssä keskustelussa Trumpia ja ylipäätään Yhdysvaltoja koskevat epäluulot ovatkin olleet mukana, ainakin rivien välissä.

Sitten kansanedustaja ja entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja päivitti Facebookiin näin:

”Jotenkin nolottaa etten sanoisi hävettää suomalaistoimittajan kysymys Suomen kannalta ilmeisen onnistuneen presidenttien tapaamisen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa, joka selkokielellä tarkoitti kysyä miten USA auttaisi Suomea jos Venäjä hyökkäisi.”

Tuomioja ei ollut ensi kertaa vastaavalla asialla, vaan Venäjän esittäminen kriittisessä katsannossa on saanut hänet useampaankin kertaan esittämään vastalauseensa.

Minua on suuresti mietityttänyt, että mikä oheisessa STT:n toimittajan kysymyksessä on oikein nolottanut Tuomiojaa ja hänen herättämiensä kommenttien perusteella joitakuita muitakin.

”As a follow-up, if Finland's relationship with Russia were to deteriorate, would the U.S. -- what kind of assistance would the U.S. be willing to give to Finland bilaterally, if we needed it?”

Tuomiojan esiin nostamat tunteet, nolous ja häpeä, ovat passiivisia, vetäytyviä tunteita. Tuomioja ei tuntenut ärtymystä, vihastusta tai muutakaan aggressiivista negatiivista tunnetta. Kysymys alensi hänen mielestään Suomea ja suomalaisia ja ilmeisesti nimenomaan venäläisten silmissä. Kysymyksen asetelmassahan oli nimenomaan tämä kolmio Suomi-Yhdysvallat-Venäjä ja Venäjä oli nimenomaan se, jonka toiminnan aiheuttamasta spekulaatiosta kahden muun suhteessa oli kyse. Näin nimenomaan Venäjä on väkisinkin se, jonka suhteen Tuomioja häpesi ainakin osittain.

Tuomiojan purkauksessa oli varmaankin mukana myös sinällään hyvin perusteltua epäuskoa presidentti Trumpiin ja hänen kykyynsä toimia virassaan. On tosiaan helppo kokea noloutta, kun esille nousee ajatus riippuvaisuudesta tällaisesta pölvästistä. Silti Trump on Yhdysvaltain presidentti vielä ainakin jonkin aikaa.

Toki Tuomiojalle tuntuu aika ajoin olevan hieman hankalaa kestää eri tavalla ajattelevien näkemyksiä kärsivällisesti. Hyvin älykkäillä ihmisillä yleinen vaiva. Silti tämä Tuomiojan reaktio oli minusta merkki jostain vähemmän älyllisestä.

Tuomioja on pyrkinyt poikeuksellisen laajasti vastaamaan häntä kohtaan esitettyyn kritiikkiin. Ensin hän selitti asian FB-profiilissaan. Kun Ilta-Sanomien toimittaja Arja Paananen kirjoitti kommentin Tuomiojan sanomisista ja jakoi jutun linkin FB-sivullaan, kommentoi Tuomioja sitä pitkään ja perusteellisesti. Samoin tapahtui Jukka Tarkan FB-päivityksen yhteydessä. Myös omassa FB-profiilissaan Tuomioja kävi läpi asiaa. Kun Helsingin Sanomat julkaisi asiasta pääkirjoituksen,  vastasi Tuomioja siihen yleisönosastokirjoituksella.

Huolimatta Tuomiojan lukuisista selityksistä en ole oikeasti ymmärtänyt, miksi toimittajan kysymys oli Tuomiojasta niin huono. Toki voi olla, että hän vain sorvasi päivityksen sen suuremmin miettimättä ja se saikin sitten yllättäen huomiota valtavasti. Tuomioja vaikuttaa ihmiseltä, joka on mieluummin oikeassa kuin onnellinen ja siksi hän on vääntänyt asiasta urakalla. Sille on myös helppo irvailla.  Yhtenä sivujuonteena tässä asiassa on Tuomiojaan kohdistetut kohtuuttomat tai jopa järjettömät vihanpurkaukset. Hän ja presidentti Halonen tuntuvat olevan monille porvarillisesti ajatteleville punainen vaate, joka saa kohtuullisuudentajun ja jopa käytöstavat häviämään. Tämä jälkiviisausraivo on minusta turhaa ja vastenmielistä.

Valtiosihteeri Risto Volanen, joka on aktiivinen turvallisuuspoliittinen keskustelija ja muun muassa Suomen Geopoliitisen seuran kantavia voimia, paheksui hänkin blogissaan toimittajan kysymystä. Hän tuki Tuomiojan näkemystä ilmaisuilla, jotka tuovat sekä sisällöltään että muodoltaan kovin mieleen 70-luvun: ”Tuomioja arvosteli uuden polven uusmilitaristisia toimittajia itse asiassa siitä, että nämä leikittelevät sodalla kuin pehmonallellaan.”

Volanen myös esittää nykyisen tilanteen Venäjän ja lännen kiihtyvän asevarustelun tuloksena, tehden syyllisyydestä tasajakoa idän ja lännen välillä. Hän jättää siis huomiotta pronssisoturikiistan, Georgian sodan, Transnistrian, Abhasian ja Etelä-Ossetian jäätyneet konfliktit, Krimin valtauksen, Ukrainan sodan tai ylipäätään Venäjän aggressiivisen ulkopolitiikan. Ei mikään tilanne ole tietenkään mustavalkoinen, aina löytyy erilaisia syitä ja seurauksia, mutta kyllä nykyinen turvallisuuskriisi voidaan minusta perustellusti laittaa paljolti Putinin piikkiin.


Tätä Volasen esittämää näkemystä vastaan sotii toki se, että Itämeren alueen, ja muunkin läntisen Euroopan valtiot vähensivät puolustusmenojaan (kts. taulukko) ihan viime vuosiin asti ja Yhdysvallat veti jatkuvasti joukkojaan pois vanhalta mantereelta. Itse luokittelisinkin tämän Volasen näkemyksen Venäjän toimintaa ymmärrettäväksi, jopa jossain määrin hyväksyttäväksi selittäväksi. Kylmän sodan aikaan tällainen näkemys itänaapurin toimien ymmärrettävyydestä oli politiikan valtavirtaa, suomettumista.

Volanen edustaa myös toista suomettumisen ajalta tuttua asennetta, jossa sota ja tuho uhkaa meitä, jos toimimme väärin: ”Ero on siinä, että Halosen-Vanhasen kaudella hallituksen linja oli vahvistaa Itämeren alueen vakaata rauhaa pidättymällä lähtemästä osapuoleksi mukaan alueen sotilaalliseen kilpavarusteluun. Niinistön-Kataisen/Stubbin kaudelta alkaen Suomi on askel askeleelta integroitunut siihen osapuoleksi.”

Tämä tuhon uhka olikin tilanne hyvin konkreettisesti toisen maailmansodan lopussa kun rauhansopimuksessa, ja myöhemmin YYA-sopimuksessa, sitouduimme sodan natsi-Saksan rinnalla hävinneenä toimimaan Neuvostoliiton haluamaan tapaan. Suomettumisen synnyn ytimessä oli se, että jos Suomi käyttäytyy väärin tai ei onnistu puolustamaan maaperäänsä Neuvostoliiton vihollisia (länsimaat) vastaan, niin tuhoudumme Neuvostoliiton toimesta. Tämä sama uhka liitetään nyt Suomen sotilaalliseen integraation länteen päin. Sotaharjoitukset ja kumppanuudet länteen päin esitetään sodan manaamisena päällemme.

Erityisesti Nato-jäsenyys olisi tässä katsannossa tietysti varman tuhon tie. Naton kun väitetään uhkaavan Venäjää sotilaallisesti. Mitä se ei tee, koska Nato-mailta ei yksinkertaisesti löydy poliittista tahtoa hyökätä ydinasevallan kimppuun. Mutta toki Nato uhkaa Venäjän vaikutusvaltaa sen etupiirikseen katsomalla alueella ja siksi se on valmis melkoisiin tekoihin, ettei Nato-maiden määrä sen naapurustossa kasva.

Volanen tuntuu tämän kannanottonsa myötä edelleen jatkavan liukumistaan yhä syvemmälle marginaaliin. Kuvaavaa on, että hänen tekstejään on luvan kanssa julkaistu salaliittoteorioihin ja Yhdysvaltain vastaisuuteen keskittyneessä Vastavalkeassa. Volasen ja hänen hengenheimolaistensa myötä geopolitiikka on saanut tämän hetken suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Venäjälle myönteisen vivahteen, jossa pidetään realismina sallia suvereenisuuden loukkauksia.

Suomessa vallitsee tällä hetkellä pinnallisesti turvallisuuspoliittinen konsensus, mutta pinnan alla kuplii. Se tulee esiin tällaisissa kysymyksissä, jotka eivät ole oikeasti tärkeitä, mutta jotka kuohuttavat isosti. Isoja linjoja ja valtiojohtoa vastaan ei protestoida, mutta epämukavaksi olonsa nykylinjoilla tuntevat päästävät tunteensa valloilleen tällaisissa tilanteissa. Kun presidentinvaalikampanjointi kiihtyy, lisääntynee tällaisten nokkapokkien määrä.