tiistai 29. joulukuuta 2015

Itsemurhaiskujen olemuksesta


Daeshin itsemurhaiskun tekijä, 17-vuotias britti Abu Yusef al-Britani lähdössä tehtäväänsä Irakissa viime kesänä. Sormitervehdys on jihadistien laajemminkin käyttämä tapa tervehtiä. Yksi sormi symbolisoi yhtä jumalaa ja sharia-lakia maallisten lakien yläpuolella.

Pariisin iskut herättivät järkytystä ja tyrmistystä koko läntisessä maailmassa. Kyseessä oli Daeshin järjestämä terrori-isku, jossa hyökättiin useisiin kohteisiin konetuliaseiden ja räjähteiden voimin. Järkytyksestä iso osa oli sitä, että ranskalaiset tai muut länsieurooppalaiset eivät kokeneet olevansa sodassa tai edes sodan osapuoli. Daeshin puolelta tämä sotatila taas oli hyvin selvää. Eikä tämä näkemys ole vain jihadistien. Lennokki-iskut ja muu terrorisminvastinen sota mielletään lännen yhteiseksi ponnisteluksi. Vaikka me emme ajattele olevamme sodassa, niin Daesh ja monet muutkin ajattelevat ihan perustellusti niin.

Kyseessä oli käytännössä niin sanottu itsemurhaisku, koska tekijöillä ei käytännössä ollut mahdollisuutta, eikä edes halua, antautua ja mahdollisesti selvitä näin hengissä. Terrori-iskuissa itse teko on keino, taktiikkaa. Strategia, päätavoite on tahdon murtaminen ja kaaoksen aikaansaanti. Siihen tähdätään ensin kohteelle epäedullisten tunteiden kuten pelon ja turvattomuuden kautta. Myös luottamuksen väheneminen yhteiskunnan osien sisällä ja suhteessa ”systeemiin” eli yhteiskuntaan ja sen viranomaisiin on keskeinen tavoite. Samalla yritetään provosoida kohde itselleen epäedulliseen toimintaan, kuten hätäisiin ja ylimitoitettuihin toimiin, jotka edistävät hyökkääjän tavoitteiden saavuttamista.

Itsensä uhraavat hyökkääjät ovat monin verroin pelottavampia kuin omaa turvallisuuttaan missään määrin ajattelevat terroristit. Jokainen ihminen tuntee vaistonvaraisesti sen taktisen tosiasian, että omasta hengestään piittaamattoman hyökkääjän torjunta on hyvin vaikeaa, usein mahdotonta. Tämä absoluuttinen uhrivalmius nousee uskonnollisesta kiihkoilusta ja sitä vahvistetaan tarpeen tullen kemiallisesti.

Itsemurhaiskut lienevät muuttuneet mahdollisiksi missä tahansa maan piirissä, mukaan lukien Suomi. Siksi niiden ymmärtäminen on tärkeää. Itsemurhaiskuja voidaan tarkastella muun muassa kulttuurin, taktiikan ja strategian näkökulmista. Toki nämä näkökulmat menevät eri tavoin päällekkäin, mutta tällainen ristikkäisvalotus auttaa paremmin ymmärtämään miksi nämä vaikuttavat niin kuin vaikuttavat. Kenties samalla löytyy apuja löytyy myös siihen, että jos pahin pääsee toteutumaan, valmistautuminen ja vastatoimet minimoisivat terroristien saaman hyödyn kammottavista toimistaan.

Kulttuurinen näkökulma

Pariisin iskut, kuten aiemmat vastaavat esimerkiksi Intiassa tai Keniassa tuovat väistämättä mieleen kouluampumiset. Julkilausutut motiivit teolle ovat toki erilaisia, mutta paljon samaakin löytyy.

Ensinnäkin sekä kouluampumisissa että itsemurhaiskuissa kyse on halusta kuolla itse. Käytännössä nämä ovat laajennettuja itsemurhia. Kouluampuja haluaa päästä piinastaan, kostaa ja saavuttaa teoillaan kuuluisuutta. Itsemurhaiskun tekijälle puolestaan on tämän lisäksi luvattu myös pääsy paratiisiin kaikkine nautintoineen. Daeshilla on myös vahva apokalyptinen näkemys maailmantilanteesta, joka on omiaan yllyttämään normaalin rajat ylittävään toimintaan. Sekä kouluampumisissa että itsemurhaiskuissa tekijät kertovat itsestään ja motiiveistaan videoilla, joita pyritään levittämään mahdollisimman aktiivisesti. Näille teoille on yhteistä myös pyrkimys mahdollisimman suureen järkyttävyyteen ja julkisuuteen.

Kouluammunta kohdistuu kärsimyksen tuottaneeseen instituutioon ja sen sekä siellä olevien ihmisten omaan valtaan ottamiseen. Sama logiikka on nähtävissä itsemurhaiskuissa. Yliopisto, ostoskeskus, konserttisali, pilalehden toimitus ja niin edelleen. Itsemurhaiskujen kohteiksi valitaan paikkoja, jotka ilmentävät jihadistien näkemyksiä kaikesta väärästä länsimaisessa elämäntavassa. Toki niiden on myös oltava paikkoja, joissa on paljon ihmisiä, mutta samalla ne ovat myös symboleita.

Kouluampumisten yhteydessä on puhuttu paljon siitä, että niiden ehkäisyssä julkisuuden merkitys on tärkeä. Medioille on luotu ohjeistoja, miten käsitellä julkisuudessa itsemurhia, sillä itsemurhien saaman julkisuuden on todettu lisäävän niitä (Werther-efekti). Sama varovaisuus koskee usein myös kouluampujia, sillä maine näyttää innostavan uusia tekijöitä hirmutöihin.

Daesh käyttää kaikkia mahdollisia keinoja levittääkseen kuvaa toimistaan mahdollisimman laajasti. Se on luonut ammattimaisen tuotantokoneiston ja toimivan some-strategian, joiden avulla se voi puhutella potentiaalisia massamurhaajia verkon kautta. Teloitus- ja taisteluvideoihin panostetaan, sillä ne ovat Daeshille monin tavoin tärkeitä.

Yksi tavoite on radikalisoida ja yllyttää terroritekoihin ihmisiä, jotka eivät ole olleet suorassa yhteydessä organisaatioon. Se näyttääkin onnistuneen ja esimerkiksi presidentti Obama vetosi San Bernardinon joukkomurhan jälkeisessä tv-puheessaan  kansakunnalle sosiaalisen median yrityksiin, jotta nämä reagoisivat terroritekoihin yllyttäviin sisältöihin. Varoitukset vihan lietsomisesta medioissa ovat enemmän kuin paikallaan, kun muistetaan miten keskeinen merkitys medioilla oli sekä Jugoslavian hajoamissotien synnyttämisessä että Ruandan kansanmurhan lietsomisessa käyntiin.

Julkisuuden määrä ja laatu ovat senkin takia tärkeitä asioista, että Daesh ja al-Qaida ovat kumpikin open source -kauden terroristijärjestöjä. Niihin voi kuulua ja joiden nimissä toimia, vaikka ei ikinä olisi ollut missään persoonallisessa kontaktissa järjestön organisaatioon. Ei ole välttämättä mitään salaisia tapaamisia, ohjeistuksia ja kiihotusta kasvokkain, on vain verkkosivuja, videoita ja muuta digitaalista materiaalia, joiden avulla on mahdollista radikalisoida itse itsensä. Aivan kuten nykyaikainen kuluttaja vertailee ja hankkii tavaran itse verkosta ilman varsinaista myyjää, on tulevaisuudessa yhä enemmän näitä digitalisaation avulla radikalisoituneita terroristeja.

Yhdysvaltain kouluampumisten takana on katsottu olevan kilpailua ja menestystä korostava ilmapiiri maassa, jossa yksilön oikeus kantaa ja käyttää asetta on osa identiteettiä. Kouluampumisissa nämä piirteet vääntyvät irvikuvikseen. Sekä kouluampumiset että itsemurhaiskut ovat hyökkäyksiä sitä systeemiä vastaan, jonka tekijät usein aivan oikeutetusti kokevat tehneen heille suurta vääryyttä. Siksi näitä ongelmia eivät lopullisesti ratkaise valvonta tai lainsäädäntö, vaan yhteiskunta ja maailma, joka teloo mahdollisimman harvoja.

Osa itsemurhaiskujen tehosta perustuu niiden olemassaoloon kulttuurisessa kuvastossamme. Omaa islamin irvikuvaansa huutavat jihadistit toteuttavat viattomia siviilejä ampuessaan länsimaisessa kulttuurissa alati läsnä olevaa kertomusta. Itse radikalisoitumisprosessi ja nousu vääryyttä vastaan lienevät ylipäätään ihmiskunnan suuria peruskertomuksia, joita kirjallisuus ja elokuvateollisuus ovat aina hyödyntäneet. Tämän tarinan kertovat niin Star Wars kuin Matrix. Nuori mies kokee jotain järkyttävää ja saamansa avun myötä saa keinot taistella oikean puolesta väärää vastaan. Merkitystä ja arvonantoa janoavalle nuorelle miehelle on helppo syöttää tarina hänen tärkeästä roolistaan pahan vastaisessa taistelussa.

Näyttää myös siltä, että kustakin ajasta ja paikasta on aina löydettävissä ihmisiä, jotka on heidän elämänhistoriansa ja psyykkisen rakentensa takia suhteellisen helposti valmennettavissa tunnottomiksi murhaajiksi. Tällaiset ihmiset voivat hakeutua itsemurhaiskijöiksi omien motiiviensa takia, vaikka julkilausuttu syy toimintaan olisi aivan muu.

Taktinen näkökulma

Varmaan kuolemaan johtavan tehtävän suorittaminen voi olla myös taktinen valinta. Jo Raamattuun liittyvissä Apogryfikirjoista löytyy parisen tuhatta vuotta vanha kuvaus taistelusta, jossa sotilas ottaa itselleen tehtävän, josta ei voi selvitä hengissä.

”Eleasar, lisänimeltään Avaran, näki silloin norsun, joka oli suojattu kuninkaallisella panssarilla, ja kun se vielä oli toisia norsuja suurempikin, hän arveli kuninkaan itsensä olevan sen selässä. Niinpä hän pani henkensä alttiiksi pelastaakseen kansansa ja saadakseen ikuisen maineen. Hän juoksi rohkeasti eläintä kohti, tunkeutui vihollisen rivien keskelle ja tappoi miehiä molemmin puolin, niin että rivit repesivät hänen edestään. Hän sukelsi norsun alle, työnsi alta päin aseensa siihen ja tappoi sen, mutta eläin lysähti hänen päälleen ja hän kuoli.”
I Makkabelaisten kirja 6:43-46

Daesh käyttää itsemurhatehtäviä myös osana perinteisempää sotaa. Auto lastataan täyteen räjähteitä, panssaroidaan ja kuskin tehtävänä on pysyä hengissä niin kauan kuin auton ajaminen kohteeseen vaatii. Näissä tehtävissä pyritään ilmeisesti käyttämään muuten taisteluarvoltaan vähäisempiä henkilöitä, kuten nuoria poikia. Samalla logiikalla japanilaiset värväsivät toisen maailmansodan loppuvaiheessa kamikaze-lentäjiksi kokemattomia, jopa fyysisesti rajoittuneita miehiä.

Yhdysvallat käyttää terrorisminvastaisessa sodassaan paljon lennokkeja. Niiden käyttö tarjoaa Yhdysvaltain kannalta monia etuja. Ensinnäkin omia sotilaita ei ole fyysisesti vaarassa, koska kuolemalla on iso poliittinen hinta. Lennokkeja ohjaavat pilotit tosin ovat myös alttiita postraumaattiselle stressisyndroomalle (PTSD) kuten taistelukentällä toimivat sotilaatkin. Toinen etu on lennokkien olo kansainvälisen lain harmaalla alueella. Olisi täysin eri asia lähettää joukkoja iskemään kohteisiin, koska se olisi huomattavasti suurempi suvereenisuuden loukkaus kohdemaata kohtaan. Itsemurhaiskut ovat itse asiassa reaktio tai jopa vastinpari näille lennokki-iskuille. Jos Daeshilla olisi lennokkeja, se käyttäisi niitä, mutta sillä ei ole. Sen sijaan sillä on kuolemaan valmiita miehiä, jotka ovat valmiita tappamaan tunnottomasti.

Sodan sääntöjen mukaan siviilien tappaminen ei tietenkään ole sallittua, mutta silti näitä itsemurhaiskuja siviilikohteita vastaan voidaan tarkastella myös sodankäynnin näkökulmasta. Itsemurhaiskut ovatkin olennainen osa nykyaikaista asymmetristä sodankäyntiä. Onnistumisen mahdollisuudet kohoavat valtavasti, mikäli tekijä ei välitä kuolemastaan. Terroriteon kammottavuus myös nousee merkittävästi, kun tappamisen suorittaa ihminen, ei vain persoonaton räjähde.

Itsemurhaisku on siis sitä toteuttavan tahon pyrkimysten kannalta rationaalinen valinta. Ne tullevat olemaan siksi monien tahojen keinovalikoimissa tulevina vuosikymmeninä ja muodostuvat osaksi sitä, mitä me ymmärrämme sodalla. Sota oppii aina uutta, kun ihmiskunta kehittyy, mutta ei myöskään ikinä unohda mitään aiemmin käyttöönsä ottamaa. Sodalla on aina ollut sääntöjä, joita on tarpeen tullen rikottu voiton saavuttamiseksi. Esimerkiksi joskus aiemmin maastoutumista pidettiin epäreiluna sodankäyntinä.

Strateginen näkökulma

Itsemurhaiskut ovat tehokkaita siksi, että ne vaikuttavat voimakkaasti tunteisiin. Valtaansa varjeleva poliitikko (demokratiassa) ei voi itsemurhaiskun herättämien tunteiden edessä olla maltillinen ja rationaalinen. Kun lauma kokee tulleensa uhatuksi, se vaatii toimia, vaikka toimet itsessään eivät turvallisuutta oikeasti juuri lisäisikään. Mutta pelkkä maltillinen valmiuden kohottaminen katsottaisiin passiivisuudeksi, pelkuruudeksi ja jopa petturuudeksi. On iskettävä takaisin ja kovaa, kostettava. Eivätkä poliitikotkaan ole tietenkään immuuneja näille raivon tunteille tehdessään päätöksiään. Se on nähty riittävän monta kertaa.

Strategisella tasolla ihmiskunnan historian menestykkäin itsemurhaisku lienee ollut 911. Sitä seurasivat Afganistanin ja Irakin valtaukset seurannaisvaikutuksineen: Abu Ghraib, Guantanamo, CIA:n vankilennot ja pimeät vankilat, valheet Irakin joukkotuhoaseista, terrorismin vastainen sota lennokki-iskuineen ja niin edelleen. Osama bin Laden sai Yhdysvallat tekemään niin suuren joukon niin suuria virheitä, että se on hänen suurin ja pisimpään vaikuttava voittonsa. George W. Bush jää historiaan presidenttinä, joka lankesi terroristin ansaan. Yhdysvallat on omalla toiminnallaan syönyt arvovaltaansa ja samalla syössyt kokonaisia kansakuntia sisäisiin ja ulkoisiin sotiin vuosikymmeniksi. USA on itse tehnyt itsestään monille kansoille juuri sen suuren saatanan, jonka bin Laden sen väittikin olevan.

Sotavangeilla on sodan aikana velvollisuus yrittää paeta. Kyse ei ole niinkään siitä, että heidän odotettaisiin palaavan takaisin taisteluvahvuuteen, vaikka sekin toki olisi toivottava asia. Pääasia karkaamisissa ja niiden yrityksissä on sitoa vihollisen resursseja mahdollisimman paljon vartiointiin ja karanneiden kiinnisaamiseen. Pariisin iskujen jälkeen tämä itsemurhaiskun resurssisyöppöys kävi ilmi selvästi siinä, että Ranska halusi muiden maiden ottavan vastuuta sen asevoimien tehtävistä eri puolilla Afrikkaa. Itsemurhaiskuilta suojautuminen ja niihin vastaaminen ovat paljon resursseja nieleviä asioita. Mitä tehokkaammin pystyy vihollisen voimavaroja sitomaan mahdollisimman laajalle, sitä paremmat edellytykset on omalle toiminnalle.

Kun Daesh todennäköisesti tulee lähitulevaisuudessa menettämään halllinnassaan olevat alueet Irakissa ja Syyriassa, siirtyy se edelleen voimakkaammin itsemurhaiskujen aikaan. Kun se ei enää sido joukkojaan ja resurssejaan alueiden puolustamiseen, siirtyy painopiste kuin itsestään terroritoimintaan. Samaan aikaan Euroopassa on nyt käynnissä olleen muuton myötä paljon merkitystä itselleen janoavia nuoria miehiä. Toki on mahdollista, että Daesh on nytkin laittanut matkaan Eurooppaan jäseniään pahoissa aikeissa, mutta suurempi riski radikalisoituneista on luvassa lähivuosikymmeninä. Varsinkin jos nyt leimahtaneet rasistiset terrori-iskut jatkuvat. Daesh saattaa myös kehittää lukuisia muitakin tapoja käydä sotaansa länttä vastaan. Tällä hetkellä käynnissä lienee myös rahavarojen kätkeminen, jotta järjestöllä olisi tulevaisuudessa varaa iskuihin, tehtiinpä ne sitten tutuilla tai uusilla tavoilla.

Globalisaatio on megatrendi, joka koskee myös sotaa ja väkivaltaa. Sodankäynnin uusi ulottuvuus kyber on lähtökohtaisesti aina globaalia. Tietoverkoissa ei valtioiden rajoilla ole juuri mitään merkitystä. Sama koskee nyt omalla tavallaan myös itsemurhahyökkäyksiä. Kohteet kokevat ne terrori-iskuina, mutta toteuttavalle osapuolelle ne ovat heidän valitsemansa tapa käydä taisteluja sodassaan länttä vastaan. Näkökulma ratkaisee hyvin paljon, esimerkiksi kohdealueiden ihmiset kokevat hyvin perustellusti terrori-iskuiksi myös Yhdysvaltain lennokki-iskut.

Joka tapauksessa itsemurhaiskut tuovat Lähi-idän romahduksen partaalla olevien valtioiden sisäisen väkivallan Eurooppaan. Vaikka tämä terrori voidaankin nähdä uudenlaisena tapana käydä sotaa kansallisvaltioiden rajoista piittaamatta, löytyy iskujen tekijöiden taustasta lähes kaikista oman kotiseudun miehittämistä tai vieraiden joukkojen toimintaa siellä. Vaikka itsemurhaiskut halutaan monasti kuvata kulttuurien, uskontojen tai aatteiden väliseksi taisteluksi, niin tämä kertoo siitä, että kyse on lähes aina alunperin kuitenkin oman kodin, yhteisön ja maan puolustamisesta.

Ikävä kyllä joudumme lähivuosina kohtaamaan lukuisia itsemurhahyökkäyksiä Euroopassa. Eikä ole mitään syytä ajatella, etteikö Suomessakin sellaisia voisi tapahtua. Silloin meidän pitää olla tarkkoina, ettemme puolustautuessamme hylkää niitä arvoja, joita vastaan terroristit hyökkäävät.

Merkintää syventäneistä kommenteista kiitokset Sakari Ahvenaiselle.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Turpopaja

Poikasena partiossa opeteltiin tulen tekemisen jaloa taitoa milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä. Yksi silloin opituista keinoista oli kuusen kuivuneiden alaoksien kerääminen. Ohuet oksat olivat kuivuneet puun kylkeen ja niitä kun riipi kasan, niin ne syttyivät ritisten ja rätisten, palaen kuumalla liekillä, joka sytytti loputkin nuotiosta. Tänään palavan tikun laittoin sytykkeiden alle Jarno Limnéll. Saa nähdä mitä tästä roihusta tulee, lämpöä ja valoa tuova leirinuotio kansakunnalle vai sytykkeiden nokeama puukasa.



Tässä muutamia ajatuksiani äkkipäätään. Käytän tässä tästä turvallisuuteen liittyvästä thinkthankista nimeä Turpopaja, koska sitä käytetään nyt häsänä Twitterissäkin

Turpopaja yksi tehtävä olisi kuratoida ja arvioida informaatiota. Se ei saa tarkoittaa yhtä mieltä olemista. Koko puulaakin perustehtävänä pitäisi olla tasokkaan keskustelun synnyttäminen. Tällainen sokraattinen menetelmä voisi olla hyvä lähtökohta toiminnalle. 

Olennaisinta, että mukana olijat olisivat mukana rakkaudesta lajiin. Samaa mieltä ei asioista pidä olla, mutta vilpitön halua etsiä oikeaa tietoa ja erilaisia ratkaisumalleja olisi tärkeä. Käytännössä taustalla pitäisin olla kansalaisjärjestö, joka pyrkisi aidosti avoimuuteen ja moniäänisyyteen. 

Raha on paha rasti. Toisaalta pitäisi saada vakaa talous, toisaalta pitäisi olla riippumaton. Valtion rahaakaan ei nykymeiningillä juurikaan riitä. Tässä olisi jollekulle mesenoitavaa. Tässä kannattaisi kääntyä jonkun maakuntakaupungin puoleen. Ensinnäkin tällaisen toimijan pääpaikka olisi sulka kaupungin hattuun ja toisekseen kustannustaso pääkaupunkiseudun ulkopuolella on matalampi.

Olennaista Turpopajassa olisi käyttää nykyaikaisia välineitä ennakkoluulottomasti turvallisuuteen liittyvän keskustelun levittämiseksi ja käymiseksi. Kovin selväksi on käynyt, että poliitikot käyvät tätä keskustelua hyvin vastahakoisesti, johtuen osin siitä, että tämän puolen ymmärrystä ja osaamista ei ole. Siinäkin yksi Turpopajan tehtävä, antaa erilaisille toimijoille valmiuksia ottaa turvallisuusasiat paremmin työssään huomioon.

Toisaalta Turpopaja voisi taluttaa mukaan keskusteluun ihmisiä ja tahoja, joille ei ole tullut mieleenkään osallistua tälle varsin suljetulle areenalle. Ei tässä nyt mitään tulkkausta tarvita, mutta yhteisiä areenoita ja hyvin mietittyjä kysymyksenasetteluita. Aivan kuten toimivassa yrityksessä erilaiset näkökulmat ja osaamiset täydentävät toisiaan, niin Turpopajassa olisi hienoa päästä hyödyntämään erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja. 

Katsotaan mitä tapahtuu. Toivottavasti tapahtuu. Minä ainakin haluan olla mukana.

Keskustelu jatkuu Twitterissä: #Turpopaja




sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Turkissa avautui hybridisodan rintama

Venäläiskoneen alasampuminen vaikutti kuviolta, johon oli Turkissa varauduttu. Venäjän ilmavoimien suurimmalta osalta lienee tarkoituksellinen suurpiirteisyys ilmatilojen rajoihin siellä ja täällä on niin normaalia, että alasampumisesta tuntuivat yllättyneen kaikki. Tässä Erdogan käytti samalla tavalla kuin Putin autoritäärisyytensä suomaa ketteryyttä ja häikäilemättömyyttä päätöksenteossa. Aidosti demokraattinen monipuoluejärjestelmä ei ihan helposti taivu tällaiseen voimankäyttöön, vaikka asialliset perusteet olisivat olemassa.

Venäjän reaktio on ollut kova. Viisumivapaus on purettu, turkkilaisia karkotetaan ja jossain vaiheessa suhteellisen lämpimätkin suhteet on laitettu jäihin. Tämä tilanne antaa mahdollisuuden tarkastella Venäjän tapaa painostaa ulkovaltaa omaan tahtoonsa. Samaa painostusta on tehty jo pitkään Venäjän naapurimaita kohtaan, mutta hankaluutena on erottaa ja nähdä hivuttamalla tapahtuva Venäjän toiminta. Kun suhteet Turkkia kohtaan sen sijaan kokivat melkoisen pikajäädytyksen, on kontrasti paljon selvempi. Toki riippuu paljon siitä, kuinka kovaa painetta Kreml päättää Turkkiin kohdistaa, mutta joka tapauksessa lähiaikoina lienee luvassa gerasimovilaisen hybridisodankäynnin näytös Turkkia kohtaan.

Jää nähtäväksi, mikä on kurdien asema kaikessa tässä. Tällä hetkellä he taistelevat lännen tuella Daeshia vastaan, mutta Turkki puolestaan käy ankaraa sotaa heitä vastaan. Erdogan on kurdien vihollinen ja toisinpäin, joten Moskovan kurdiyhteyksiä heidän sirpaleiseen kenttäänsä on varmaan viime viikon aikana kiivaasti päivitetty. Tällaisten kiistettävien proxyjen käyttö on olennainen osa hybridisotaa.

Toistaiseksi eniten näkyvillä ovat kuitenkin olleet talousasiat ja informaatiovaikuttaminen. Venäjä ei vastapakotteita EU:lle määrätessään säästänyt itseäänsäkään, joten saa nähdä, tulevatko Turkin rankaisutoimet yltämään Venäjällekin tärkeisiin energiahankkeisiin. Myös Turkin maantieteellinen asema Bosborin salmen vartijana ja Euroopan ja lähi-idän välissä tekee siitä strategisesti yhden maailman tärkeimmistä valtioista. Voisi muuten kuvitella, että Venäjän reaktio ja toimet olisivat samaa sukua kuin sen reaktiot ja toimet Suomen Nato-jäsenyyteen, joten siinäkin mielessä tilanteen tarkasteleminen on mielenkiintoista.

Toinen puoli tilannetta on kiivaana käydä infosota. Venäjä on sisäisesti ja ulkoisesti heittänyt paljon peliin Turkkia vastaan. Ensin Syyria syrjäytti Ukrainasta puhumisen ja nyt Turkki saa kokea miltä tuntuu Venäjän median ylhäältäpäin lietsottu viha. Toki moni venäläinen tuntee Turkkia omakohtaisesti, sillä se on ollut viime vuodet Egyptin ohella maan venäläisten tärkeimpiä lomamatkojen kohteita. Mutta jos venäläisten niin hyvin tunteman Ukrainankin on onnistuneesti uskoteltu olevan fasistinen valtio, niin tässäkään tuskin on vaikeuksia.

Resonointi on infosotaan liittyvä termi, jolla tarkoitetaan tahallaan tai tahattomasti jonkun osapuolen propagandaa omaan ympäristöönsä välittävää toimintaa. Resonaattorit voivat olla liikkeellä tieten tahtoen asiaa ajaen tai ihan muu tavoite mielessään. Tätä resonointia on yleensä vaikea täsmällisemmin nimetä ja se on erittäin helposti kiistettävää toimintaa.

Ei Suomessakaan Erdoganin hallintoa toki rakasteta, mutta ei täällä Turkki-vihaa juuri lietsota. Armenian kansanmurhasta keskustelu voi ehkä turkkilaisista tuntua siltä, mutta siinäkin kyse on enemmänkin kamppailusta historian tulkinnasta. Tässä Venäjän median julistamassa totaalisessa Turkin vastaisuudessa sen sijaan pyritään mustamaalaamaan Turkki petolliseksi selkäänpuukottajaksi, terroristien tukijaksi.

Koska Turkkia koskeva arvostelu on pitkälti ”vieraslaji” suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, on se helpompi huomata nyt. Siksi tämä venäläiskoneen alasampumisesta liikkeelle lähtenyt Turkki-mollaus toimii eräänlaisena väriaineena, joka näyttää miten Venäjän infosodan viestit kulkeutuvat (tai ovat kulkeutumatta) suomalaisessa keskustelussa.



Tässä joukko venäläistä propagandaa levittäviä suomenkielisiä Twitter-tilejä jakaa linkkiä Sputnikin juttuun, jossa kyseenalaistetaan Turkin saama tuki muilta Nato-mailta.

Yhtenä esille nostettuna teemana on myös jälleen halu iskeä kiilaa lännen keskinäisiin suhteisiin. On varmasti ihan totta, että lännessä Turkin toimintaa ei suurella tyytyväisyydellä katsella, mutta rintama on julkisuuteen päin yhtenäinen, koska sen on pakko sitä olla. Ylipäätään vahvasti esillä oleva teema on presidentti Erdoganin arvostelukyvyn kyseenalaistaminen. Siihen antavat myös reaalimaailman tapahtumat ja häntä kohtaan tunnetut epäluulot hyvän pohjan niin idässä kuin lännessäkin. Turkin vähintäänkin lepsu suhtautuminen kurdejakin vastaan taistelevaan Daeshiin on osa tätä narratiivia.


Donetskin ”kansantasavallan” ”tietotoimistoa” johtava Janus Putkonen kirjoittaa teemasta Facebookissa näin:
”Nato ja Turkki paljastavat nyt todellisia psykopatian kynsiään... Ei liennytystä havaittavissa. Edes itsepuolustus ei ole Venäjälle enää sallittua?
Mikäli joku löytää järkevän logiikan Naton-Turkin toimista Syyriassa, kertokoot minullekin, samalla kun yhä lisää Nato-voimia ollaan keskittämässä alueelle, mm. Saksasta ja Britanniasta, provokaation aloittanut Nato.maa Turkki uhkaa jo sodalla Venäjää!”

Hänen tekstinsä nousee siitä jo hyvin tutuksi katsantokannasta, että Venäjä on se uhattu ja hyökkäyksen kohde, jonka on vain pakko puolustaa itseään. Kaikki mitä muut maat tekevät sen sijaan on sodanlietsontaa ja russofobiaa. Tämä pyrkimys leimata muiden maiden halu varustaa ja puolustaa itseään aggressiivisuudeksi Venäjää kohtaan on Kremlin propagandan keskeisiä teemoja niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Osa venäläiskoneen tiputtamista koskevaa informaatio-operaatiota on myös erilaisten hämärtävien väitteiden jakelu. Tämä taktiikka tuli ikävän tutuksi jo malesialaiskoneen alasampumista selviteltäessä.

Venäjä on siis avannut Turkissa hybridisodan rintaman. Poiketen perinteisestä sodasta siellä käytävien taistelujen voimaa ja laajuutta voi melko pitkälti säätää ja sen voi jopa lopettaa vähin äänin tarpeen tullen. Tämä voi loppua nopeastikin tai luvassa voi olla pitkä ja hivuttava, Naton 5. artiklan alapuolella käytävä, matalan intensiteetin ja kirjavien keinojen sota. Mutta sota yhtä kaikki, sillä väkivalloin toisen valtion tahtoonsa taivuttaminen on olemukseltaan nimenomaan sotaa.




sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kolme vuotta tätä blogia


Aloitin tämän blogin pitämisen kolme vuotta sitten. Asiat olivat silloin turvallisuuden kannalta paremmin kuin nyt. Tai kyllä tämä kriisi, jonka keskellä elämme oli käynnistynyt, mutta emme tienneet sitä vielä. Joku nimitys tälle vaiheelle varmaan jossain vaiheessa annetaan ja alkupisteeksi määriteltänee Krimin miehitys.

Kolme vuotta sitten purin merkintöihin ajatuksia, joita oli kertynyt sisälleni ja jotka kaipasivat kiivaasti konkreettista hahmottamista. Tietotasoni oli mitä oli, mutta ainakin olin jo silloin nälkäinen ymmärtämään uutta. En oikeastaan edes uskonut löytäväni mitään, mutta pikkuhiljaa maailma avautui. Kun ensimminen merkintäni oli se perinteinen ja kuitenkin tarpeellinen ”miksi tämä blogi on olemassa” -vuodatus, niin toisessa yritin hahmotella kansainvälisten suhteiden muuttumista. Käytin siinä ajattelussa tätä itse tekemääni, sysirumaa graafia.

Tässä on itse asiassa hahmoteltu luonnosmaisesti hybridisota. Jos tuo kuvaamani asetelma oli vain intuitio, aavistus, niin nyt elämme sellaisen keskellä ja tilanne tuskin tulee ainakaan paranemaan pitkiin aikoihin. Todennäköisesti pahenemaan.

Vuoden alusta aloitin turpobloggarina myös Helsingin Sanomisssa. Minut myös kutsuttiin keskustelemaan Kultarantaan ja SuomiAreenalle. Näissä ja joissakin muissa tilanteissa on ollut hienoa tavata Twitteristä tuttuja ihmisiä. Kyllä ihmiset vaan ovat twiittiensä olosia oikeassakin elämässä. Näiden hienojen tapahtumien ohella olen myös saanut ennätysmäärän kuraa silmilleni sekä yhden kirjallisen tappouhkauksen kotiin. Asiat menevät siis eteenpäin.

Tämän blogin merkintämäärät ovat pudonneet merkittävästi tänä vuonna, mutta se lienee ymmärettävää, kun tuotan kuitenkin Hesarin sivuille toistakymmentätuhatta merkkiä viikottain. Onneksi olen saanut hienoja vieraskyniä. Myös turpoblogien lisääntynyt määrä on ilahduttanut minua. Niihin löytyy linkkejä tuosta oikealta. Edelleen olen vakuuttunut siitä, että mahdollismman suuri määrä mahdollisimman tasokasta turvallisuuspoliittista keskustelua on nyt tälle maalle hyvin tarpeen.

Haluan kiittää lukijoita ja keskustelijoita näiden vuosien ajalta. Tästä homma jatkuu, tietysti yhdessä.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Myöhempien aikojen tukari

Arvostamani kirjailija ja turpo-keskustelija Raimo Pesonen heitti Twitterissä ajatuksen keskustelukirjasta minun ja nimimerkki Sepe Vaaran tekemänä. Perusideana se, että kun edustamme hyvin erilaisia näkökantoja, voisi käymämme keskustelu valaista tilannetta. Ajatus tuntui heti hyvin vastenmieliseltä. Mutta koska uskon lujasti sekä avoimen keskustelun voimaan että omien rajojen ylittämiseen, lupasin punnita asiaa. Sitä olen tehnytkin päivän mittaan. Tämä punninta on itse asiassa nostanut pintaan muitakin viime aikoina tekeminäni punnintoja ja ratkaisuja. Jos turvallisuuspoliittinen keskustelu oli vielä vuosi, puolitoista vuotta sitten hyvin kuohuvaa, on se nyt jo osiltaan yksilötasollakin hyvin vakavaa. Kaksi vuotta sitten se oli silkkaa neppailua nykyiseen verrattuna. Nyt pitää eettisiä mietintöjä harrastaa merkittävissä määrin.

Olen viime aikoina laatinut useamman blogimerkinnän, joka otsikkoa myöten on käsitellyt yhtä ihmistä. Yksittäisten ihmisten käsittely tuntuu rankalta, mutta näissä tapauksissa se on tuntunut tarpeelliselta. Asemani vapaana keskustelijana on myös antanut siihen mahdollisuuden. Ei viranhaltija tai ison organisaation edustaja voisi tuollaisia julkaista. Olen myös pyöritellyt muita mahdollisia henkilöitä, mutta erinäisistä syistä heistä kirjoittaminen rehellisesti olisi mahdotonta. Olen parhaani mukaan käsitellyt nimenomaan ihmisen tekemisiä ja mielipiteitä. Ymmärrän hyvin, että suorasanaiset arvioni voivat tuntua hyvinkin loukkaavilta näistä ihmisistä tai heihin uskovista.  Samoin olen arvioinut joitakin yhteisöjä ja organisaatioita varsin kovasanaisesti. Kuitenkin perustellen ja mielestäni asiasta. Minuakin on sitten näissä käsittelemissäni paikoissa käsitelty ja inhimillinen peruskuvio on toteutunut: ”tuo satutti meitä, me satutamme sitä takaisin.” Aina tuo satuttamisen yrittäminen ei ehkä ihan hyvien tapojen mukaan ole mennyt. Mukaan on mahtunut kaikenlaista henkilökohtaisuutta tappouhkauksista lähtien.

Kun kritisoi muita jostakin, saa myös varmasti omille nenilleen, jos kaikki ei mene ihan pilkun tarkasti. Tai vaikka menisikin. On ymmärrettävää, että jos vaatii muilta loogisuutta ja faktoissa pysymistä, niin tasan varmasti saa kuulla, jos (ja kun) itse niissä epäonnistuu. Tähän asiaan olen yrittänyt suhtautua kahdella tavalla: ensinnäkin teen parhaani ja toisekseen yritän olla nostamatta rimaa epärealistisen ylös, koska se hiljentäisi minua. Voidakseen puhua omalla äänellään pitää sietää ikävän monia tahattomia ja tahallisia hiljentämisyrityksiä. Toki minuakin syytetään jatkuvasti sanavapauden viholliseksi kritisoidessani erilaisia tekstejä, mutta mikään sanavapaus ei vapauta yhtään mitään tai ketään kritiikistä. Päinvastoin.

Mietin myös liittymistäni EU:n ulkosuhdehallinnon perustamaan tietojenkeräysverkostoon aikani. Sen tavoitteena on kerätä tietoa Venäjän harjoittamasta disinformaation levittämisestä unionin alueella. Verkosto lienee koottu lumipallo-otannalla, jossa mukaan lähteneitä on pyydetty nimeämään potentiaalisia ehdokkaita. Kysymyksessä on viranomaisen julkinen toiminta ja kerätyt havainnot ovat kenen tahansa luettavissa sekä alunperin että raportissa. Niiden yhteyteen on laitettu myös tarpeen tullen linkki oikeaan tietoon. Mukana on tietysti myös tieto disinformaatiota levittäneestä ihmisestä tai tahosta. Tätä toimintaa on verrattu diktatuurien ilmiantojärjestelmiin. Rinnastus on hyvin pinnallinen, koska EEAS:n tiedonkeruu on julkista, julkisista lähteistä tehtyä eikä siitä seuraa mitään viranomaistoimenpiteitä. Mutta olisihan se toki paljon parempi tilanne, ettei tällaista tarvitsisi tehdä. Mutta nyt se on tarpeen.

Ylipäätään tuntuu siltä, että näiden ratkaisujen ymmärrettyvyys nousee tai on nousematta ihmisen maailman- ja tilannekuvasta. Minä esimerkiksi katson, että liberaali demokratia Europpassa on tällä hetkellä, jos ei nyt hyökkäyksen, niin ainakin vakavan painostuksen kohteena. Aikoinaan sitä kapinoi systeemiä vastaan, koska halusi moniarvoista yhteiskuntaa. Nyt sitä samaa halutessaan pitää puolustaa systeemiä. Minun näkemykseni on, että Venäjän poliittinen johto käyttää paljon resursseja saadaakseen lännen demokratiat sekaisin ja riitoihin keskenään. Tämän asian ymmärtäminen tai sen kieltäminen määrittää jo hyvin pitkälle ihmisen kantoja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Jos pitää Venäjää tosiaan rauhantahtoisena tai ainakin passiivisena maana, niin näyttäähän tämä keskustelu ja muu meininki melkoisen vainoharhaiselta kouhotukselta. Paradoksaalisesti tässä Venäjän aggressiossa on paljon kysymys nimenomaan siitä, että Putin haluaa herättää ulkoisen uhan tunnetta omassa kansassaan vahvistaakseen omaa asemaansa. Siinä hän on loistavasti onnistunutkin.

Keskustelen aktiivisesti muuta mieltä olevien kanssa, ainakin niin kauan kuin he säilyttävät kohtuullisen asiallisuuden. Tai eivät linkitä MV-lehteä. Jatkuvasti vastaan tuleva vaikeus on hyvin suuri ero käsityksissä siitä miten maailma toimii ja mitkä asiat ovat syitä ja mitkä seurauksia. On hyvin vaikea käydä tolkullista keskustelua, varsinkaan Twitterin 140 merkillä, jos pitäisi ensin oikoa keskustelukumppanin peruskäsityksiä. Enkä nyt halua sanoa, että kaikkien pitää olla samaa mieltä maailmasta, mutta tiettyjä todellisuuden peruspiirteitä on hyvä jakaa. Kuten esimerkiksi ettei Suomi ole käytännössä Naton miehittämä tai että valtio vainoaisi ihmisiä heidän mielipiteidensä takia. Itse ainakin koen, että jos lähden vääntäämään näistä, niin helposti tulen legitimoineeksi silkkaa tolkuttomuutta. Sen verran monenlaista on tähän ikään mennessä oppinut ymmärtämään, että ei se raja ihan helposti tule vastaan. Mutta yllättävän usein kuitenkin.

Tällaiset perustavaalaatuiset erot keskustelijoiden maailmankuvissa luovat epäluottamusta jo senkin takia, että kiistat koskevat niin perustavaalaatuisiä käsityksiä. Kun väittää toisen maailmankuvan olevan väärä, niin onhan se melkoinen epäluottamuksen osoitus. Epäluottamukseen kuuluu myös se, että minua vastaan käytetään rutiininomaisesti itse itsestäni kertomiani asioita. Henkilökohtaisella tasolla on vaikea käydä aidosti keskustelua ihmiseltä ihmiselle, jos pitää miettiä jatkuvasti saako nenilleen jostain asiasta. Esimerkiksi Facebook-päivitysteni henkilökohtaisuus on laskenut sitä mukaa, kun minua mollaavien kirjoitusten ja kommenttien määrä on lisääntynyt.

Tässä nimenomaisessa kysymyksessä Sepe Vaaran kanssa kirjan tekemisessä on vielä se hankaluus, että toinen meistä esiintyisi nimellään ja naamallaan ja toinen jonkun muun nimellä ja naamalla. Vaikka Sepe Vaara on tunnettu nimimerkki, niin silti pidän omalla nimellään esiintymistä parempana vaihtoehtona. Saa ihminen esiintyä nimimerkillä, mutta minusta se rajaa hänen ilmaisuvapauttaan. Arvostelu tai suoranainen haukkuminen nimimerkin takaa on minusta pelkurimaista puskasta huutelua. Toki on sanottava, että Sepe Vaara on pääsääntöisesti käyttäytynyt hyvin.

Tällaisia punnitsin, kun mietin, että lähtisinkö Sepe Vaaran kanssa vertailemaan julkisesti käsityksiämme tilanteesta. Kiitos tarjouksesta, mutta jätän tämän tilaisuuden nyt väliin.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Sampo Ahto



Yleisesikuntaeversti, sotatieteen kunniatohtori ja sotahistorioitsija Sampo Ahto julkaisi reilu vuosi sitten kadettiupseerien lehdessä Kylkiraudassa kolumnin ”Propagandasodan keskellä”.  Sen on nyt julkaissut uudestaan Vastavalkea-sivusto kirjoittajan suostumuksella. Ja kuten sivusto tarkentaa ”Antaessaan luvan Ahto kertoi jo tutustuneensa Vastavalkeaan.”

Ahto siis tiesi mitä teki ja hänen toimintaansa on näin kohdeltava vakaana ja harkittuna tekona. Itse pidän varsin yllättävänä Ahdon ilmestymistä Vastavalkean disinformaation, globalisaatiokriittisen vasemmistolaisuuden ja länsivastaisuuden keskelle. Vastavalkea sisältää myös paljon tasokasta materiaalia, mutta sen seassa on niin sakeaa salaliittoteoretisointia ja länsivihaa, että itse lasken sen yhdeksi feikkisivustoista.

Ahton kirjoituksen ydinviesti on, että emme voi luottaa tiedotusvälineisiimme ja meidän tulee etsiä turvaa pitäytymällä poissa idän ja lännen vastakkainasettelusta. Tämä näkemys tuo mieleen kansakunnan selvitytymisstrategian kylmän sodan aikana. Kansamme päähän tätä tavoitetta taottiin voimalla. Emmehän me oikeasti puolueettomia olleet, mutta niin vakuutimme itsellemme ja toisillemme. Muu maailma oli uskovinaan, useimmat meistä uskoivat oikeasti. Se, että meillä siinä maailmassa ja ajassa oli pieni erityisaseman tynkä kylmän sodan asetelman takia, ei kerro nykytilanteesta paljoakaan. En itse asiassa usko, että meillä olisi juurikaan edellytyksiä asettua uskottavasta ja aidosti ristiriitojen ulkopuolelle. Meidän EU-jäsenyytemme ja maantieteellinen sijaintimme tekee siitä käytännössä mahdotonta. Tai eivät ne ole syitä meidän ikävän mahdolliseen joutumisemme ristiriitojen ja jopa konfliktin keskelle. Syy on Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka.

Epäluottamus medioihin on kirjoituksessa vahva. Kuten Ahto kirjoituksessaan toteaa: ”Kun johtavat poliitikkomme jo aikapäiviä sitten ovat julistaneet luopuneensa henkisestä puolueettomuudesta niin sanotun läntisen arvoyhteisön hyväksi, media on ollut samalla linjalla.” Ahtolla tuntuu olevan sisäistämättä se asia, että Suomi liittyi kansanäänestyksen voimin Euroopan unioniin, eikä ole enää puoluetton maa. Olemme sotilaallisesti liitoutumaton, mutta EU-jäsenyys sitoo meidät poliittisesti länteen. Ei ole olemassa mitään ”henkistä puolueettomuutta”. Paljon kirjoittaneelle ja sivistyneelle Ahtolle ei voi edes suoda sitä lievennystä, että voisi ajatella hänen käyttäneen epätarkkoja ilmaisuja. Kyllä hän haluaa sanoa, että me emme oikeastaan kuuluisi tai meille ei ainakaan ole hyväksi kuulua länteen.

Ahto kuvaa median toimintaa pommituksena, joka pyrkii murtamaan puolustuksen. Hänen mukaansa ”Meille jaettava tieto on etupäässä sen näkemyksen välittämistä, mikä on vallalla ”lännessä”. Siitä suunnasta tulevat kranaatit siis lähinnä osuvat meihin. Neutraalin tiedonvälityksen antama suoja puuttuu päämme päältä.” Tässä on sisäänrakennettuna ajatus, että läntinen tieto pyrkii murtamaan jonkin täsmentämättömän suomalaisen puolustuslinjan. Muusta tekstistä on pääteltävissä, että Ahton kuvaama linja tarkoittaa Venäjän etujen ymmärtämistä ja myötäilemistä. Sen hän uskoo tuovan Suomelle turvan. Toisaalta Ahton näkemyksen voi tulkita niinkin, että hän on henkilökohtaisella tasolla yksi informaatiosodan tappioista: hän on lakannut uskomasta mihinkään.

Ahto esittää Venäjän joutuneen lännen saartamaksi ja uhkaamaksi. Vihdoin sen oli Ahton mukaan oikeastaan pakko toimia: ”Tapahtumat Ukrainassa saivat lopulta Putinin käymään vastahyökkäykseen. Korruptoitunut ja kansallisesti jakautunut maa ei ole historiallisista ja strategisista syistä Venäjälle ja venäläisille mikä tahansa paikka, mutta nyt sekin oli liukumassa lännen tukemien vallankaappaajien avulla vastapuolen leiriin. Jotain Putinin oli pakko tehdä, kun vaihtoehtona häämötti katastrofi, joka venäläisten silmissä olisi ollut vailla vertaa.

Näin Ahto hakee Heikki Talvitien, Risto Volasen ja Keijo Korhosen tapaan historiasta syyt Venäjän toiminnalle, sen ymmärtämiselle ja ehkä vähän hyväksymisellekin. Tämä joukko poikkeaa useimmista muista Venäjän ymmärtäjistä laajan sivistyksensä ja koherentin maailmankuvansa takia. Heille nykyinen tilanne on kauhistus, koska he katsovat historian opettavan, että Suomen on syytä myötäillä vahvasti itänaapuria tai muuten käy huonosti. Uusimmassa Sotilasaikakauslehdessä Ahto arvioi hyvin myönteiseen sävyyn Talvitien tuoretta kirjaa ja koukkaa vähän Talvitiestäkin itään esittämissään näkemyksissään. Kun Ahto siis kuitenkin saa edelleen tilaa oikeissakin medioissa, on hieman kummallista, että hän tekee saramot ja valitsee julkaisuväyläkseen epämääräisen sivuston.

Yksi mahdollinen selitys hänen sopivuudelleen marginaaliin ovat Ahton käsitykset USAn toimista: ”Mutta Yhdysvallat on varsinaisesti se, jota pelkään. Maa on tosin tuhansien kilometrien päässä, mutta maailmanlaajuisine pyrkimyksineen sen kohtaa yleensä kaikkialta, missä on levotonta. Maailman kypsyttämiselle demokratiaan ei näy loppua.” Tämäkin ajatus on hätkähdyttävän yhteneväinen Kremlin propagandakoneiston viestien kanssa. Ahto muistaa myös toistaa Kremlin taajaan viljelemän virheellisen väitteen siitä, että Nato olisi luvannut olla laajentumatta itään. Toki Ahton historiakäsitys on herättänyt ennenkin keskustelua.

Ahto laittanut visusti merkille Venäjän nykyjohdon asenteen värivallankumouksia kohtaan: ”Moskovan näkökulmasta katsoen Yhdysvallat saartoi Venäjää yhä perusteellisemmin, ja erilaisia värillisiksi tai kukkaisvallankumouksiksi kutsuttuja vallansiirtoja tukemalla Washington pyrki entisellä innollaan tekemään maailmaa ”kypsäksi demokratialle”. Tämä tarkoittaa Yhdysvaltoja hallitsevan pienen piirin maailmanherruutta.” Hieman epäselväksi jää tarkoittaako Ahto tuolla pienen piirin maailmanherruudella Venäjän johdon käsitystä vai omaansa vai kumpaakin.

Vanhan tekstin lopuksi on vielä Vastavalkean päätoimittajan Tauno O. Mehtälän ajankohtainen kommentti Ahton kirjoitukseen. Päätoimittaja on hyvin tyytyväinen Ahtoon ja hänen näkemyksiinsä. Sinällään on perin huvittavaa, että Mehtälä paheksuu nimenomaan Ahton tekstin jälkeen Puolustusvoimien piiristä kuuluvia ”räikeän oikeistolaisia mielipiteitä.” Mehtälän oma maailmankuva tulee hyvin ilmi, kun hän kertoo näkemyksestään suomalaisesta upseerikunnasta: ”Upseerikuntaan kuuluu toki paljonkin valistuneita johtajia, jotka osaavat ottaa huomioon kansan valtaenemmistön mielipiteet ja joiden ajattelun pääpaino on oman maan puolustamisessa, ei niinkään tarjolla olevissa pesteissä Yhdysvaltain käymien sotien jälkien siivoojana.” Tuohon lausekokonaisuuteen on kielellisesti lahjakkaalla tavalla kiedottu yhteen nätti nippu erittäin ikäviä loukkauksia upseerikuntaa kohtaan. Päällimmäisenä se, että jos ei edusta Mehtälän kantaa, ei palvele isänmaataan vilpittömästi. Ajatteli Puolustusvoimista mitä tahansa, niin se on tunnustettava, että suomalaiset ammattisotilaat ovat suurimmalta osaltaan kutsumusammatissa. Siksi tällainen vakaumuksen mitätöinti on suurempi loukkaus kuin Mehtälä ehkä on ymmärtänytkään.

On mielenkiintoista nähdä, että saako Ahto tästä eteenpäin tekstejään julki Kylkiraudassa ja Sotilasaikakauslehdessä, kun hänet nyt on nostettu marginaaliväen kultatuoliin Venäjän trolliarmeijan hurratessa ympärillä. Hän on tämän myötä liittymässä suomalaisten upseerien keskuudessa kenraali Hägglundin seuraksi porukkaan, josta juuri kukaan ei ainakaan julkisesti sano mitään, koska hyvää sanottavaa ei oikein ole. Mutta onneksi Ahto keskusteli Mehtälän kertoman mukaan ”mahdollisesta julkaisuyhteistyöstä tulevaisuudessa”.


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Peter Saramo

Saara Jantusen Infosota-kirjan herättämä vastaanotto on piirtänyt hyvin kuvaa erilaisista käsityksistä tilanteestamme. Tutkijat ovat miettineet kirjan lähestysmistapaa ja turvallistavuutta. Yksi kirjaan ja sen käsittelyyn liittyvä juonne on siinä kuvattu Peter Saramon ja kirjoittajan käymä keskustelu, joka johti jälkiselvittelyihin, muttei varsinaisiin seurauksiin.

Peter Saramo astui turvallisuuspoliittisen keskustelun areenalle kirjoituksellaan ortodoksisessa Simeon ja Hanna -lehdessä. Se nousi silloin varmasti yhdeksi luetuimmista Ukrainan tilannetta koskevista kirjoituksista ja sitä kommentoitiin laajasti myös mediassa.

Peter Saramo toimii suomalaisen vallankäytön ytimessä, hän on eduskunnan suuren valiokunnan  korkein virkamies eli valiokuntaneuvos. Hän on myös hakenut Seppo Tiitiseltä vapautumassa olevaa eduskunnan pääsihteerin paikkaa.

Suuren valiokunnan merkitys on siinä, että sen kautta kulkevat EU-asiat eduskunnassa ja se siis myös päättää eduskunnan kannoista niihin. Vaikka valiokunnan valta ei käytännössä useinkaan ylety isoihin asioihin, virtaa sen läpi Suomen integraatio länteen ja kaikki siihen liittyvät asiat. Sen jäsenet ja myös varmasti virkamiehet ovat poikkeuksellisen hyvin informoituja ihmisiä liittyen Euroopan unioniin, sen toimintaan, tavoitteisiin ja vaikutuksiin Suomeen. Saramo osallistuu myös osaltaan Suomen ulkopolitiikan hoitoon Brysselin suuntaan, osallistuen myös kansainväliseen yhteistyöhön.

Tätä taustaa vasten Peter Saramon asettuminen julkisesti varsin systeeminvastaiseen asemaan julkisessa keskustelussa on varsin yllättävää.  Ensimmäisessä kirjoituksessaan, ja myöhemminkin, hän kuvaa Venäjään liittyvän turvallisuuspoliittisen tilanteen sellaisena kuin moni sen kokee eli sekavana sotkuna, josta ei saa tolkkua. Kun hän avaa tämän näkemyksensä pinnallisesti koherentilla ja kirjoittajan tietämystä korostavalla tavalla, on sitä helppo uskoa. Itse tosin uskon, että syyt kansalaisten hämmennykseen johtuvat kahdesta asiasta: omasta tietämättömyydestä ja aktiivisista toimista, joilla hämmennystä ylläpidetään. Mutta kun joku arvovaltaiselta ja järkevältä vaikuttava antaa luvan olla yrittämättäkään saada sotkusta selkoa, tarttuu moni tarjoukseen ilahtuneena.

Saramon antama mediakritiikki on julmaa ja sillä on sinällään hyvät perustelut. Markkinaehtoisuus ja median murroksen luomien taloudellisten vaikeuksien supistamat resurssit ovat aivan oikeita huolenaiheita. Se, miten paljon ne ovat vaikuttaneet uutisointiin Ukrainan tilanteesta, on minusta jo epäselvempää. Toki paikan päälle on lähetetty sen takia vähemmän kirjeenvaihtajia, mutta vaikeaa olisi uskoa, että kuva tapahtumista olisi jotenkin ratkaisevasti toisenlainen, vaikka paikan päällä olisi ollut enemmän journalisteja. Tarkkuus ja tapahtumien yksityiskohtien määrä olisi varmaan lisääntynyt, mutta iso kuva olisi pysynyt hyvin samanlaisena. Puutteistaan huolimatta journalistinen media meillä ja muualla pyrkii itseään korjaavasti totuuteen. Jokainen toimittaja myös metsästää ammatillisen eetoksensa takia omaa Watergate-skandaaliaan, jossa saa paljastaa suuria salaisuuksia. Ei siis mikään ihme, että Putinin kaltaiset johtajat pitävät riippumatonta mediaa ja journalismia vihollisenaan. Kuten sitä pitävät myös Venäjän johtamat kapinalliset Itä-Ukrainassa.

Tilanteen kriitikkona Saramo on eräänlainen ahtisaarimainen hahmo, joka tulee menneisyydestä puhtaana mukaan keskusteluun, kantaen kuitenkin mukanaan saavutustensa ja asemansa uskottavuutta. Saramo edustaa myös selvästi pehmeämpää ja sivistyneempää lähetysmistapaa, kuin teräväsanaiset konkarit valtiopäiväneuvos Mikko Elo ja suurlähettiläs Heikki Talvitie. Jälkimmäinen muuten tekee ex-puheenjohtajana pahaa vahinkoa nyt niin kovin tarpeelliselle Suomi-Venäjä -seuralla, kun politikoi kovaotteisesti ja melko yllättävillä näkökulmilla järjestön sivuilla. Mikko Elo puolestaan ei tee vahinkoa kuin ehkä vähän demareille ja omalle maineelleen.

Keskusteluun osallistuu myös jonkinlainen joukko kansalaisia sosiaalisessa mediassa. Mukana on muun muassa salaliittoteoreetikoita, kommunisteja, ja muita henkilöitä, joiden arvostelukyvystä ei heidän puheenvuorojensa perusteella voi saada täyttä varmuutta. Tämän joukon palavasydämiset vuodatukset eivät voi ikinä puhutella suurempaa yleisöä kuin korkeintaan huumorimielessä. Siksi sille kirjavalle porukalle, joka kokee tilanteen olevan perin juurin vääristynyt, on Peter Saramo niin tärkeä hahmo. Kun tätä porukkaa on säälittä pilkattu, sille on naureskeltu ja ennen kaikkea ohitettu merkityksettömänä, on tällainen uskottava ja painoarvoinen hahmo otettu hyvin lämpimästi vastaan.

Tällä porukalla ei ole oikeastaan kuin yksi yhdistävä tekijä ja se on systeeminvastaisuus. He ovat pettyneet tai jopa vihaavat valtiota, medioita, markkinataloutta ja myös Yhdysvaltoja. Poliittisia suuntia mukana on äärioikealta ja -vasemmalta sekä vähän rinnakkaistodellisuuden puolelta. Kuitenkin he ovat aina valmiina tuulettamaan villisti, kun jokin media julkaisee heidän mielestään hyvän uutisen tai näkökulman. Samalla tavalla Saramo on heille niin suuri ylpeyden aihe, koska tämä on pärjännyt systeemissä, edennyt heidän muuten jatkuvasti halveksumaansa eliittiin.

Kirjoituksissaan Saramo käyttääkin diplomaattista asiantuntemustaan ja antaa ymmärtää tietävänsä hyvin, miten asiat toimivat. Kuten hän varmaan tietääkin. Silti, tai siksi, Saramon lähtökohta on se, että mihinkään meille tarjottuun tietoon ei voi luottaa. Paitsi ”Onneksi Venäjällä, kuten lännessäkin, yhä sinnittelee pieniä, valtavirran ulkopuolisia lehtiä, jotka tekevät sankarityötä tiedonvälityksen monipuolisuuden hyväksi.” Näitä ei kuitenkaan Saramo nimeä yhtäkään, vaikka se olisi paitsi mielenkiintoista, myös välttämätöntä hänen itsensä kuuluttaman lähdekritiikin takia. Kun hän myöhemmin julkaisee kirjoituksensa Infosota-kirjasta Vastavalkea-verkkojulkaisussa, lienee perusteltua olettaa, että hän pitää tätä yhtenä näistä sankarityön tekijöistä. Oman asemansa ja asetelman herkullisuuden takia Saramo olisi todennäköisesti saanut palstatilaa oikeistakin medioista.

Lähdekriittinen lukija huomaa Vastavalkeaa selatessaan nopeasti, että se on ytimeltään poliittista aktivismia, jyrkkää länsivastaisuutta, markkinatalouden kyseenalaistamista ja disinformaatiota. Ulkoasu on tasokas, samoin tekninen toteutus ja mukana on myös laadukasta sisältöä. Mukana on monia nimekkäitäkin kirjoittajia, joilta Vastavalkea on pyytänyt uudelleenjulkaisuluvan kirjoituksiinsa. Joku lienee perunutkin sen luvan huomattuaan sivuston laadun. Itsekin olen esiintynyt useasti Vastavalkean palstoilla, aina hyvin negatiivisessa valossa. Minut kuvataan siellä sananvapauden viholliseksi ja Venäjä-vastaiseksi.

Samanlainen, varsin sakea ja paradoksaalinen toimija on Venäjän trolliarmeija -FB-ryhmä, joka sanoo taistelevansa sananvapauden puolesta, mutta itse asiassa levittää pääasiassa sananvapautta kuristavan Venäjän hallituksen viestejä. Tässä sananvapauden puolesta taistelevassa ryhmässä olen lukenut muun muassa yllytystä muiluttaa minut Itä-Ukrainan kapinallisalueille tapettavaksi. Peukutuksia kerännyt ehdotus tuli tosin 70-vuotiaalta naispuoliselta teatteriohjaajalta, joka oli PAND - taiteilijat rauhan puolesta -liikkeen aktivisti. Tätä ryhmää Saramo kuvaa seuraavasti: ”Jäsenet yhdistävä tekijä on huoli trollikuohun vaikutuksesta suomalaisten sananvapauteen. Tältä osin pidän ryhmää osana suomalaisten perusoikeuksien edistämistä. Kuten ryhmän nimestä ilmenee, satiiri on osa ryhmän keskustelukulttuuria. Jäsenten poliittiset mielipiteet edustavat hyvin laajaa kirjoa ja joukossa on tietysti paljon sellaisia mielipiteitä, joita en voi jakaa: ryhmässä törmää myös varsin eksentrisiin näkemyksiin. Keskusteluissa pääuoman muodostavat kuitenkin sellaiset mielipiteet, joita edustavat suuret eduskuntapuolueet.” Käyn aina välillä lueskelemassa ryhmän sivua ja itselleni on jäänyt siitä varsin erilainen kuva.

Vastavalkeassa ilmestyneessä Infosota-arviossaan Saramon keskeinen viesti on, että Jantusen kirja ei kuvaa todellisia ilmiöitä, vaan tulkitsee tapahtumia väärin ja tarkoitushakuisesti: ”Se, että Jantusen ja muiden toiminta on satuttanut vain suomalaisia sananvapauden käyttäjiä, on varmaan tahaton seuraus tuloksettomasta ”trollien” etsinnästä. Infosodan ruodinta tuottaa siviiliuhreja. Teoriat tietoisesta kampanjasta ovat minusta kuitenkin epäuskottavia.

Saramo jakaa arvostelussaan suomalaisen turvallisuuspoliittisen  mielenmaiseman kolmeen ryhmään: Venäjän narratiivin suoraan hyväksyvät henkilöt, lähtökohtaisesti Venäjän narratiivia torjuvat ja läntistä narratiivia kannattavat henkilöt sekä maltillisen tai realistisen ulkopolitiikan kannattajien ryhmä. Ensimmäistä hän pitää merkityksettömänä, toista pienenä, mutta vaikutusvaltaisena ja kolmatta, 3/4 suomalaisista kattavaa ryhmää tärkeimpänä. Saramo laskee tähän ryhmään ”ne suomalaiset, jotka joko vastustivat Nato-jäsenyyttä (58 %) tai eivät ilmaisseet kantaa ottaen huomioon, että ryhmään kuuluva ideologinen Nato-vastaisuus on Suomessa harvinaista.” Näin hän paitsi määrittää itsensä enemmistön maltilliseksi ääneksi, myös määrittelee, mitä ja miksi tämä enemmistö ajattelee tilanteesta. Itselleni nousi Saramon kuvauksesta mieleen enemmänkin kuva Venäjän tarpeisiin YYA-hengen mukaisesti myöntyväisesti suhtautuvasta ryhmästä. Eikä tätä ryhmää 2000-luvun Suomessa ole 2/3 kansasta. Ainakaan 40-luvun jälkeen syntyneissä.

Saramo on saanut matkan varrella osansa keskustelun kovina lyövistä laineista ja häntä kohtaan on myös kohdistettu epäilyjä siitä, että hän olisi Venäjän vaikuttaja-agentti. Sen hän itse kiistää. Mistä ikinä Saramo ammentaakin näkemyksiään, niin ne asettuvat kuitenkin hyvin linjalle Venäjän esittämien näkemysten kanssa. Ennen kaikkea Saramo korostaa kerta kerran jälkeen epävarmuutta siitä mikä on totta tai edes todensuuntaista: ”Tämä aihetodistelun ja kohtuullisen epäilyn ongelma toistuu nähdäkseni kaikissa Ukrainan kriisiä koskevissa keskusteluissa, vaikkapa malesialaiskoneen kohtalosta tai pakotteiden vaikuttavuudesta. Eri kertomusten tueksi löytyy selkeitä viitteitä, mutta myös niitä vastaan löytyy riittävästi vastaindikaatioita tai ainakin epävarmuustekijöitä, jotta kummankin osapuolen kertomuksia voi järjellisesti ja rehellisesti epäillä.” Saramo lähestyy silloin asiaa juristinomaisesti ja näyttää tekevän syyttömyys oletuksen mukaisen johtopäätöksen Venäjän kohdalla, silloin kuin se vain on mahdollista. Vähintäänkin Saramo esittää Venäjän toiminnan ymmärrettävänä, vaikkei oikeana. EU ja USA toki tuntuvat olevan Saramon kirjoissa säännönmukaisesti syyllisiä: ”EU:n ja lännen johtajien julkinen esiintyminen Ukrainan laillista hallitusta vastaan rikkoi alkeellisimpia diplomatian sääntöjä vastaan ja heikentää EU:n uskottavuutta vuosiksi eteenpäin.” Kokonaiskuvaksi Saramo maalaa tilanteen, jossa Suomi osana länttä joutuu toimimaan typerästi ja omia etujaan vastaan.

Saramo sanoo että Suomeen kohdistuu järjestelmällistä informaatiovaikuttamista eri puolilta, mutta nimeää infosodasta käytävän keskustelun ”trollikuohuksi”, jossa on paljon porua, muttei villoja lainkaan. Saramo tiivistää näkemyksensä näin: ”Moni keskustelija joutuu kokemaan henkilöön käyvää häirintää, jos sananvapauttaan käyttäessään lausuu jotakin, joka ei sovi pienen vähemmistön normiksi asettamaan narratiiviin. Tämä ilmapiiri rajoittaa enemmistön mahdollisuuksia kuulla esimerkiksi ulkopolitiikan tai Venäjän-tuntemuksen saralla ansioituneimpien suomalaisten näkemyksiä. ”Trolli”-nimittely on syytös maanpetturuudesta tai sitä lähenevästä ”vihollisen” myötäilystä.” Tätä vaikutelmaa vahvistaa jutun aloittava kuva senaattori Joseph McCarthystä, joka toteutti syystäkin pahamaineiset ja hysteeriset kommunistijahdit 50-luvun Yhdysvalloissa. Itse jutussa ei McCarthyä mainita.

Saramo ja hänen hengenheimolaisensa siis protestoivat sitä, että heidän Venäjää myötäileviä näkemyksiään nimitetään julkisesti Venäjää myötäileviksi näkemyksiksi ja heitä itseään Venäjää myötäileviksi. He ovat sitä mieltä mitä ovat mielestään riippumattomasti ja Suomen etua ajatellen. Infosodankieltäminen asettuu tähän luontevaksi jatkoksi tähän, sillä myöntämällä sen olemassaolo, joutuisi myöntämään oman toiminnan olevan Venäjän toimintaa ja tavoitteita myötäilevää. Tosin tasavallan parhaiten informoitu ihminen on tästä heidän kanssaan kovin eri mieltä. Infosodan tavoitteena kun ei ole niinkään mielipiteiden muuttaminen jostakin johonkin, vaan enemmänkin hämmennyksen ja epäluottamuksen kylväminen yhteiskuntaan. Hajallaan oleva yleinen mielipide estää tehokkaasti isojen poliittisten päätösten tekemisen demokratiassa.

Kovasanaiset protestit mitä esitetään Venäjä-myönteiseksi nimeämisestä, antavat aiheen olettaa, että he uskovat yleisen käsityksen olevan, että Suomen ja Venäjän edut tosiaan ovat ristiriidassa. Kääntäen toki voidaan sanoa, ja he sanovatkin, että kritiikki heitä ja Venäjää kohtaan on sitten Yhdysvaltain etujen ajamista. Tässä ajatuskulussa vain on se vika, että Yhdysvalloille ei nykyisestä aggressiivisestä ja sitä haastavasta Venäjästä ole kuin haittaa ja kuluja. Eli vaikka kuinka kritisoi Venäjää, ei siitä suoranaisesti ole hyötyä Yhdysvalloille. Se haluaisi käyttää resurssinsa Aasiassa, jossa Kiina haastaa sitä tosissaan. Sen sijaan Venäjä hyvin mielellään näkisi paitsi EU:n, myös atlanttisen suhteen murenevan.

Saramo siis sanoo, että infosota-keskustelu on käytännössä hyökkäys yhteiskunnan avoimuutta ja demokraattisuutta vastaan. Hän ei kiistä vaikutusyritysten olemassaoloa, mutta niputtaa kaiken yhdeksi ja samaksi. Kuitenkin on olemassa selvä ero läntisen ja itäisen informaatiovaikuttamisen keinoissa ja tavoitteissa. Karkeasti kuvattuna länsi mainostaa, tekee asioita lakien mukaan ja melko pitkälle eettisestikin, koska muunlaisella toiminnalla voi olla poliittinen hinta. Eivät Venäjän toimijat ole ihmisinä yhtään sen huonompia, mutta heillä rajoituksia on huomattavasti vähemmän ja resursseja enemmän. He voivat valehdella ja rikkoa lakeja tarpeen mukaan, sillä näillä teoilla ei ole Venäjällä poliittista tai juridista hintaa, ellei valta niin jostain syystä halua. Venäjälle mediat ovat aseita.

Lopuksi Saramo siirtyy näkemykseensä Suomen turvallisuuspoliittisesta tilanteesta:
Suomi valmistautuu tekemään valinnan turvallisuuspoliittisesta suuntauksestaan. Toistaiseksi Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka on tehnyt joukon rajallisia järjestelyjä naapurimaiden ja sotilasliitto Naton kanssa. Mikään näistä järjestelyistä ei ennakoi maamme tulevaa valintaa. Tämän jokaisen valtiota palvelevan kuuluu ymmärtää ja kunnioittaa sitä. Maahamme kohdistuu mielipidevaikuttamista niistä maista ja järjestöistä, joille Suomen tuleva valinta on tärkeä. Venäjä on näistä vaikuttamaan pyrkijöistä vain yksi. Suomen itsemääräämisoikeuden toteutuminen edellyttää, että maamme ylläpitää tasapuolisesti etäisyyttä ja läheisyyttä kaikkiin kunnes olemme itse tehneet valintamme. Tämä pitää sisällään myös tasapuolista suhtautumista kaikkiin ulkomaisiin vaikuttamisyrityksiin. Kysymys on viime kädessä Suomen kansan demokraattisen päätösoikeuden turvaamisesta.” Tämä perusnäkemys lienee näiden muiden tulkintojen taustalla.

Aiemmin samassa kirjoituksessa hän on todennut, että ”Suomen Nato-jäsenyys muuttaisi Venäjän turvallisuusarviota, mihin pitää suhtautua faktana eikä vain suvereenisuuskysymyksenä.” Eli käytännössä Saramo pitää Nato-jäsenyyttä huonona ratkaisuna. Virka-asemansa takia hän on väkisinkin erittäin hyvin tietoinen EU:n merkityksestä Suomen asemalle, mutta ei kummallista kyllä mainitse sitä tässä lainkaan. Voi olla, että teen aivan liian pitkälle menevän tulkinnan, mutta ihan kuin Saramo vihjaisi rivien välissä yhtenä mahdollisuutena Suomen irtautumista poliittisista sitoumuksistaan länteen. Tähän tulkintaani vaikuttaa se varsin villi media- ja toimintaympäristö, jossa Saramo viihtyy. Hän kun kuitenkin määrittelee itsensä ”periaatteessa EU-myönteiseksi”.

Infosodankieltäjät ovat etsineet itselleen keulahahmoa, joka toimisi ajatusrakennelman uskottavana puhehenkilönä suureen yleisöön päin. Skenen aktivisteissa riittää ääriajattelijoita ja hörhöjä joka suuntaan, mutta heistä ei ole puhuttelemaan laajempaa yleisöä, ainakaan toivotulla tavalla. Terävämpi pää taas yleensä on terävyyttään piiloutunut nimimerkin taakse. Saramon tekstit ja nyt julkaisuympäristöksi valittu Vastavalkea kohottaa Peter Saramon, halusi hän sitä tai ei, systeeminvastaisten ainesten puhemieheksi tässä ajassa ja paikassa. Nyt hänen itsensä pitää päättää, lähteäkö mukaan tähän. Kysyntää on, mutta isompi heittäytyminen ja nykyinen työ tuskin ovat yhtä aikaa mahdollisia.

Lopuksi sanottakoon erikseen vielä sekin, että minusta Peter Saramolla on siis lupa olla sitä mieltä mitä on ja hän on sen vapaa lausumaan.





keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Lyövät sanat

Tämä kirjoitus on julkaistu Joensuun srk-yhtymän Kirkkotie-lehdessä 14.10.2015

Vihapuhe on sanoja, jotka on tarkoitettu väkivalloin lyömään toista mieltä olevat hiljaisiksi. Vihapuhetta onkin kuultu paljon viime aikoina. Maailma muuttuu parhaillaan rajusti eri tavoin, synnyttäen pelkoa ja sitä kautta vihaa. Se viha kuuluu puheessa ympärillämme.

Osansa vihapuheen lisääntymisessä on välineiden kehitys. Digitalisaation myötä on kenen tahansa mahdollista viestiä kuinka paljon tahansa, kuinka suurelle joukolle tahansa. Ennen mediat toimivat julkisuuden portinvartijoina ja tavallinen ihminen saattoi saada äänensä kuuluviin satunnaisesti mielipidepalstalla. Nykyään samanmieliset etsivät ja löytävät toisensa verkossa, vahvistaen ja radikalisoiden toistensa näkemyksiä.  Vihapuheen taustalta löytyy myös pitkäjänteistä työskentelyä, jossa verkkoyhteisöissä on joukolla kehitetty kanavia ja sisältöjä. Niiden avulla vihapuheeseen valmiit ovat saaneet teemoja ja sanomia toistettavakseen.

Osansa vihapuheen kasvussa on poliittisen retoriikan kovenemisella. Vaatimukset ”keskustelun sallimisesta” ja ”sananvapaudesta” ovat käytännössä usein vain tekosyitä käydä eri mieltä olevien kimppuun tai esittää tolkuttomia ja valheellisia väitteitä. Sananvapaudella perustellaan minkä tahansa järjettömyyden lausuminen ja kritiikki kuitataan hyökkäyksenä sitä vastaan. Sananvapaus on kuitenkin aina myös vapautta osoittaa heikkouksia ja virheitä. Sananvapaus ei myöskään tarkoita julkaisupakkoa. Se jos jokin lehti ei julkaise jotain kirjoitusta, ei ole sananvapauden loukkaus. Yllättävän moni odottaa medioilta omia asenteitaan ja ennakkoluulojaan tukevaa uutisointia. Jos sellaista ei ole, syytetään mediaa valehtelusta.

Maahanmuuttoon liittyvissä vihapuheissa uhataan itse asiassa usein juuri niillä samoilla asioilla, joilla pelotellaan. Kun pelotellaan ahdasmielisellä fundamentalismilla, ollaan itse eri mieltä olevilta valmiina ottamaan pois mielipiteen- ja sananvapaus. Tai kun maalataan uhkakuvia yhteiskuntaamme leviävästä väkivallasta, niin samalla uhkaillaan väkivallalla eri tavoin ajattelevia. Naisia pelotellaan tasa-arvon taantumisella, mutta heistä puhutaan pahimpaan patriarkaaliseen malliin. Maahanmuuttoon liittyvän vihapuheen kylväjät tuntuvat kovin usein edustavan itse niitä asioita, joiden väittävät tulevan tänne muualta tulevien mukana.

Juukalainen bloggari Saku Timonen on blogissaan käynyt julkisessa keskustelussa esitettyjen tolkuttomien väitteiden kimppuun. Timosella on selkeä ohje: ”Älkää uskoko mitä haluatte uskoa ja mitä teille uskotellaan, vaan hakeutukaa oikean tiedon alkulähteille.”

Myös poliisissa on kiinnitetty huomiota vihapuheen määrän ja kovuuden lisääntymiseen. Väkivaltaisen ekstremismin ja terrorismin torjuntaa Poliisihallituksessa hoitava poliisitarkastaja Timo Kilpeläinen määrittelee blogimerkinnässään vihapuheen ja tiukkasanaisenkin keskustelun eroja: ”Demokratia mahdollistaa keskustelun, mielipiteiden vaihdon ja jopa tiukkasanaisen, äärimmäisen vastakkainasettelun sekä väittelyn. Perusoikeudet eivät kuitenkaan oikeuta sananvapauden nimissä tapahtuvaan vihapuheeseen.”

Kilpeläinen muistuttaa myös siitä, että sokea ja ehdoton usko oman näkemyksen oikeellisuuteen johtaa ääri-ilmiöiden syntymiseen: ”Sosiaalisen median ja arjen keskusteluissa tulisi muistaa, että asioilla on usein niin monta puolta, kun keskustelussa on osapuolia. Kenelläkään ei liene oikeutta absoluuttiseen totuuteen. Toisen näkökulma asiaan voi olla eri kuin itsellä ja silti yhtä tärkeä. Ennen seuraavaan kommentin kirjoittamista kannattaa pysähtyä ja katsoa peiliin sekä miettiä miten esitän asiani sivistyneesti ja toista kunnioittaen syyllistymättä rikokseen. Vilkas keskustelu on silti mahdollista ja suotavaa. Niin kauan kuin emme ole valmiita muuttamaan omaa toimintaamme ja ajattelumalleja, tulee ääriajatuksilla ja -liikkeillä olemaan kasvupohjaa ja kannattajia, halusimme tai emme.”

Vihapuheessa käytetään laajaa valikoimaa erilaisia keinoja. Käytössä on yleensä virheellisen argumentoinnin koko kirjo. Leimaamisella pyritään mitätöimään ihmisen ja hänen mielipiteidensä arvo.  Leimaamiseen käytetään erilaisia määritelmiä, joiden avulla määritellään eri mieltä oleva sellaiseksi kuin itse halutaan. Vihapuheen pelottavin ulottuvuus on ihmisarvon riisuminen joltakin ryhmältä. Jos sen annetaan tapahtua, vapautetaan heidän kohtelunsa moraalista ja laista.

Vihapuheen yksi tavoite on tyhjentää areenoita toista meiltä olevista. On hyvin ymmärrettävää, että ihmiset kaikkoavat pois keskusteluista, joissa pahimmillaan saa uhkauksia. Mutta vihapuhe on silloin voittanut. Siksi parasta vihapuheen vastaista toimintaa on, että mahdollisimman moni osallistuu keskusteluihin, toisiaan ja faktoja kunnioittaen. Vihapuhe ei poistu olemalla vihainen takaisin. Päinvastoin.


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Brysselissä puhutaan yhteisestä puolustuksesta



Europarlamentin pääsisäänkäynniltä.


Kävin alkuviikosta Brysselissä tutustumassa EPP-ryhmän ulko- ja turvallisuuspoliittisiin kantoihin. Kyseessä oli noissa kuvioissa tyypillinen valmismatka, jossa ohjelma, matkat ja majoitus hoidetaan isäntien puolelta. Tai siis niiden maksupuoli. Ainakin nämä isännät olivat aivan liian ammattitaitoisia esittääkseen mitään vaatimuksia tai oikeastaan edes toiveita siitä mistä matkasta pitäisi kertoa. Tämä ohjelma oli suunniteltu nimenomaan bloggareille.

Tapasin päivän aikana joukon EPP-ryhmän ulko- ja turvallisuuspoliitisia osaajia. Heitä olivat Andrej Plenkovic Kroatiasta, Jacek Saryusz-Wolski Puolasta, Artis Pabriks Latviasta, Tunne Kelam Virosta ja Sirpa Pietikäinen Suomesta. EPP-ryhmään kuuluvat Euroopan unionin jäsenvaltioiden maltilliset keskustalaiset ja keskustaoikeistolaiset poliittiset puolueet. Suomesta siihen kuuluvat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit.


Tulkkikopit kiersivät salia.

Lisäksi kävimme kuuntelemassa ulkoasiainvaliokunnan avointa kuulemista. Siihen oli varsin hankala hypätä kesken mukaan ilman taustoitusta, mutta asiaa tuntuivat puhuvan. Tyylikin oli välillä melkoisen kipakka, kun puheenjohtaja uhkaili välihuutelijaa ulosheittämisellä.

Kokouksen oli avannut Paavo Väyrysen tekemä mietintö ”EU:n rooli YK:ssa - Miten EU:n ulkopolitiikan tavoitteet voitaisiin saavuttaa paremmin?”. Huomionarvoista minusta on, että Väyrynen ei tuo koko asiaa esille omilla kotisivuillaan eikä ainakaan äkkinäisellä haulla asiasta löydy muutakaan verkosta. Toki asia on vasta valiokuntavaiheessa, mutta kun kyseessä on mietintö, jossa muun muassa vaaditaan EU:lle paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa, niin voisihan siitä jo tässä vaiheessa keskustella. Mietinnöt ovat siis keskeinen väline europarlamentin päätöksenteossa, eivät vain taustamuistioita tai vastaavia.

En ala erittelemään, mitä kultakin kuulin, vaan nostan tähän niitä asioita, joita päivän aikana kuulin. Tapaamani keski-ikäiset miehet olivat taustaltaan ja aatemaailmaltaan varsin samankaltaisia. Taustalla oli kullakin korkeakoulutus, toimimista kotimaansa ulkoasiainhallinnossa, monilla hallituksessakin ja ennen kaikkea he olivat olleet aktiivisesti mukana integroimassa kotimaataan länteen ja Euroopan unioniin. Jos meillä EU-jäsenyys seurauksineen on iso asia, niin entisen itäblokin maissa tai entisen Neuvostoliiton osissa se on vielä valtavan paljon isompi juttu. Kuten eräs heistä totesi: ”Vapaus ei ole annettu itsestäänselvyys, vaan hyvin herkkä asia”. He tosiaan näkevät integraation ennen kaikkea poliittisena tapana rakentaa vapautta ja demokratiaa. Meillä EU mielletään enemmän vain taloudelliseksi projektiksi.

Yleishuomiona voi sanoa, että oli olemassa selvä ero Pietikäisen ja muiden meppien välillä. Eroa ei ollut niinkään siinä, miten he näkivät tilanteen, vaan siinä, miten suhtautuivat siihen ja miten näkivät ratakisuja haettavan. Pietikäinen oli huomattavasti maltillisempi kuin kollegansa. Ylipäätään minuun teki vaikutuksen Pietikäisen kyky hahmottaa ulko- ja turvallisuuspoliittista tilannetta. Hän pystyi vetämään laajat kaaret, mutta ei sortunut yleislöpinöihin tai toiveajatteluun. Europarlamentissa Pietikäinen on keskittynyt ympäristöasioihin ja keskittyminen onkin ainoa tapa olla vaikuttava. Mutta kuulemani perusteella olisi hänellä käyttöä myös perin miehisillä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tantereilla.

Olin matkaa valmistellessani päättänyt, että lähden ennen kaikkea etsimään vastausta kysymykselle siitä, mistä koostuu tämä käynnissä oleva eurooppalainen turvallisuuskriisi. Koska se miten ymmärrämme sen olemuksen, määrittelee hyvin pitkälle sitä, miten ratkomme sitä. Nämä seuraavat näkemykset siis nousevat sekä halustani selvittää tätä asiaa että siitä yksinkertaisesta syystä, että keskustelimme paljolti juuri tästä asiasta.

Saamani vastaukset kysymykseeni voidaan karkeasti ottaen jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäinen koskee maailmanpolitiikkaa yleensäkin, kokonaisuutena. Toinen kiertyy Venäjän ympärille ja kolmas koskettaa Euroopan unionia, sen olemusta ja päätöksentekoa. Vastauksissa kuului myös EPP:n uusi turvallisuus- ja puolustuspoliittinen linjapaperi,  jota useampi tapaamistani mepeistä oli ollut tekemässä. Se hyväksytään varsinaisesti ensi viikolla EPP.n huippukokouksessa Madridissa, mutta käytännössä linja on nyt vedetty.

EPP haluaa, että EU ottaisi käyttöön Naton artikla 5:ttä vastaavan tulkinnan Lissabonin perussopimuksen avunantovelvoitetta koskevasta kohdasta. Käytännössä tämä tarkoittaisi pohjan luomista EU:n yhteiselle puolsutukselle. Presidentti Niinistöhän tätä ajatusta on aiemmin pitänyt esillä, mutta vastaanotto on ollut nuiva. Komission puheenjohtaja (EPP) Jean-Claude Juncker on pitänyt myös asiaa esillä. Voi siis olla, että kun europarlamentin suurin ryhmä on ottanut asiaa ajaakseen, voi siinä jotain tapahtuakin.

Yhdeksi kriisin syistä nostivat mepit esille unionin ja ylipäätään demokratian piirteet. Nämä näkemykset voi tiivistää ajatukseen siitä, että monissa asioissa poliitikot tietävät mitä pitäisi tehdä, mutta eivät sitä, miten tulisivat sen jälkeen uudelleen valituiksi. Varsinkin vaaleissa on linjauksilla ja ehdokkailla taipumusta kaunistella asioita ja se on omiaan värittämään suuren yleisön tilannekuvaa todellista paremmaksi. Toki turvallisuuspolitiikassa voidaan mennä toiseenkin ääripäähän eli pelotteluun ja jopa demonisointiin. Mutta sekin on vain oma sovelluksensa yleisen mielipiteen kosiskelusta helpommin omaksuttavien näkemysten avulla.

Demokratiaan ja vapauteen liittyi kuitenkin sekin puoli, että ”Venäjä yrittää silmiemme edessä tuhota sitä puolustavan EU:n”. Unionin olemassaolo ja sen ajamat perusarvot ovat lähtökohtaisesti Venäjän nykyhallituksen etujen vastaisia. Putinin toimintaa voidaan tarkastella hyvin pitkälle myös hänen pyrkimyksenään estää kaikin keinoin Venäjän oman värivallankumouksen syntyminen.

Selvä viesti oli, että EU:ssa on voimaa ja rautaa vaikka kuinka, mutta ilman poliittista yhtenäisyyttä se ei ole tehokasta tai vaikuttavaa. EU ei ole tässä laajassa muodossaan vielä joutunut kokemaan tämän hetkisen kaltaista turvallisuuskriisiä, joten nyt niitä keinoja ottaa olemassaoleva voimaa käyttöön etsitään. Paikkansapitävyytensä takia puhki kuluneen sanonnan mukaisesti EU muuttuu vain kriisien kautta, kun pakko on äärimmäinen. Nyt näitä poliittisia ja taloudellisia kriisejä on kestänyt kymmenisen vuotta, alkaen perussopimuskansanäänestyksistä, sitten jatkuen eurokriisiin, populismin nousuun, Venäjän aggressioon ja EU:ta kiertävään konfliktien kaareen.

Meppien mukaan Venäjä myös käyttää häikäilemättä hyväkseen näitä Euroopan omia ja sitä ympäröiviä kriisejä. Populistiset, kielteisesti integraatioon suhtautuvat ääriliikkeet ovat ”epädemokraattisen tartunnan lähteitä” lännessä ja siksi Putin tukee niitä. Varoituksen sanana sanottiin, että vapaus ja rauha eivät ole annettuja itsestäänselvyyksiä, vaan hauraita asioita, joiden puolesta voi joutua kamppailemaan. Toisaalta kuulin hyvin ymmärtäviä puheenvuoroja siitä, että itäisessä Euroopassa on edelleen käynnissä siirtymäkausi demokratiaan.

Tapaamani mepit olivat sitä ikäluokkaa, että he olivat eläneet Neuvostoliiton aikana. Tämä heijastui monissa heidän käsityksissään. Useamman kerran kävi ilmi ”mitäs minä sanoin” -henkinen toteamus, jossa he kertoivat EU:ssa kokemistaan aiempien vuosien russofobi-syytöksistä tai marginalisoinnista, joita kohtasivat esittäessään näkemyksiään Venäjän toiminnasta ja tavoitteista. Tässä tietysti pohja-ajatuksena on se arveluttava näkökulma, että Venäjä olisi lähtökohtaisesti voimissaan ollessaan uhka ympäristölleen. Toki näin on nyt taas, mutta minusta moinen predestinointi pysyvänä totuutena johtaa ikäviin seurauksiin. Kyllä minä haluan uskoa, että Venäjä voi olla muutakin, kuin uhka vapaudelle ja rauhalle. Nyt se on sitä ilman muuta, mutta ilman uskoa parempaan tulevaisuuteen voitaisiin kai saman tien pistää pystyyn uusi teräsesirippu.

Hyvin mielenkiintoinen oli erään mepin esittämä vertaus siitä, että perusvirheemme on ajatella venäläinen toimintatapa samankaltaiseksi kuin omamme. Jokaiselle on selvää, että kun mennään vaikka Kiinaan, niin siellä tulkitaan asioita, eleitä ja viestejä eri tavalla kuin meillä. Virheellisesti ajattelemme myös Venäjän tulkitsevan asioita samalla kuin mekin. Monissa puheenvuoroissa tuli esille ajatus, että Venäjä kunnioittaa vain voimaa. Se käyttää sitä tarpeen tulleen häikäilemättä ja laskee tarkasti, milloin saa vastaansa voimaa. Putinin kyky toimia nopeasti ja päämäärätietoisesti sai vastentahtoista ihailua näiltä EU:n monipolvisuuden hyvin ymmärtäviltä mepeiltä. Inhorealistisesti myös Valko-Venäjän Lukashenkon taiteilu sai osakseen positiivisia arvioita. Arvio oli, että Lukashenkoa itsenäisempää päämiestä ei Valko-Venäjälle saa ja jos hän joutuu lähtemään, on paikalla Kremlin käskyri.

Paljon oli puhetta myös valheesta. Sosialistisen järjestelmän keskellä syntyneet ja kasvaneet pitivät valhetta sen systemin ytimenä ja loppujen lopuksi sen kaataneena asiana. Protestiliikkeet sosialistissa maissa keskittyivät aluksi juuri totuuden vaatimiseen. Siksi näille mepeille ei Venäjän nykyinen valehtelu tunnu olevan samanlainen epäuskon ja kummastuksen aihe kuin meille. Ylipäätään ymmärrys Venäjästä on heidän mukaansa nyt EU:n idässä ja pohjoisessa hyvää, mutta muualla siihen ei niin kiinnitetä huomiota.

Venäjän kestokyvystä arviot vaihtelivat. Toiset uskoivat Venäjän talouden romahduttavan sen pyrkimykset nopeastikin, toiset uskoivat sen kestävän pidempäänkin. Pelkän talouden romahtamisen venäläiset kestävät hämmästyttävän pitkälle, jos he uskovat systeemiinsä ja maahansa. Sitähän uskoahan Putinin johtama propagandakoneisto nyt takoo kiivaasti.

Baltian maissa oli kuulemma 20- ja 30-luviula puolustussuunnittelun pohjna kaksi lähtökohtaa. Idästä voi hyökätä Neuvostoliitto ja lännestä Saksa. Nyt tilanne on sama, paitsi että hyökkääjänä on kummassakin suunnassa Venäjä. Meillä ei juurikaan ajatella Kaliningradia, mutta Baltian maille se on keskeinen asia.

Hyvin yhteinen arvio oli, että turvallisuuteen tuudittautuminen oli iso virhe. Nyt turvallisuutta on rakennettava nopeasti. Sen synnyttämiseksi tarvitaan yhteinen tilannekuva ja riskianalyysi, jota seuraa sitten näihin vastaava strategia. Vasta se mahdollistaa tehokkaan ja linjakkaan ennaltaehkäisyn.


Näkymä kaupungin ylle.

Europarlamentissa liikkuminen avasi vastaansanomattomasti tämän Brysseliin keskittyneen eurooppalaisen projektin suuruuden ja kaiken kattavan kirjavuuden. Ja samalla sen, että olemme tosiaan pieni maa. Suuruus oli samalla turvallista. Jos tämä systeemi pystyy toimimaan melko yhtenäisesti, on meidän hyvä olla siinä. Onhan EU:lla eittämättömät vikansa, mutta kovin karua olisi elämämme ilman sitä. EU on ihan liian tärkeä asia kaadettavaksi tai kritiikittä jätettäväksi. Itse ajattelen niin, että tässä kohtaa meidän pitää löytää keinoja vahvistaa ja tukea Euroopan unionia. Kaikista puutteistaan huolimatta se on sitoutunut ihmisarvoon universaalina oikeutena. Siltä pohjalta on hyvä ponnistaa.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Taistelu demokratiasta

Nimimerkki Erkka Vesterinen 

Lokakuussa 1993 maailma seurasi jännittyneenä Venäjää. Venäjän tulevaisuus oli jälleen vaakalaudalla kuten kaksi vuotta aiemmin, Neuvostoliiton hajoamisprosessin kiihkeimmässä vaiheessa. Neuvostovalta roikkui edelleen sormenpäillään vallankahvassa. Sen viimeiset muodolliset instituutiot, kansanedustajien kongressi ja korkein neuvosto olivat yhä osa Venäjän hallintoa. Nyt niiden ote oli pettämässä. Kuin viimeisenä yrityksenä välttää väistämätön, ne asettuivat poikkiteloin Venäjän Federaation uudistusmielisen presidentin, Boris Jeltsinin kanssa. Ne kieltäytyivät noudattamasta Jeltsinin määräyksiä ja nimittivät Nevostoliiton perustuslain nojalla uuden presidentin. Venäjää uhkasi paluu kovan linjan kommunistien käsiin. Jeltsin vastasi kovin ottein. Lyhyen ja kiivaan taistelun jälkeen tilanne lopulta ratkesi Jeltsinin voittoon. Vanhan vallan paluuta pelänneet saattoivat huokaista helpotuksesta. Venäjän matka uudistuksiin ja demokratiaan sai jatkua. Viimeinenkin neuvostovallan haamu oli karkoitettu eikä paluuta vanhaan ollut. Niin useimmat ainakin toivoivat. Ehkä uskoivatkin.

Nyt, melko tarkalleen 22 vuotta myöhemmin, Venäjän ja lännen välit ovat huonoimmillaan sitten kylmän sodan päättymisen. Voimapolitiikka on palannut Eurooppaan, kuten diplomaattisesti laimennettu ja ketään osoittelematon sanonta kuuluu. Venäjän asevoiman käyttö Georgiassa, Krimin anneksointi, proxysota Itä- Ukrainassa, tilanteen kiristäminen Itämeren alueella ja maan sekaantuminen Syyrian konfliktiin kertovat vastaansanomattomasti Venäjän muuttuneesta politiikasta. Asevoimalla uhkaaminen ja asevoiman käyttö kuuluvat Venäjän johdon työkalupakkiin ja kynnys näiden työkalujen käyttöön on selvästi laskenut.

Voimapolitiikan lisäksi myös kylmän sodan aikainen "poliittinen sodankäynti" on tehnyt paluun. Poliittinen sodankäynti on sotaa ei-asellisin keinoin. Kuten perinteisessäkin sodassa, sen operaatiot voivat olla avoimia tai peitettyjä. Poliittisen sodan avointa, kaikille näkyvää osaa edustaa mm. propaganda. Poliittisen sodankäynnin muut elementit nousevat vain harvoin julkisen keskustelun kohteeksi. Silloinkin kun niin käy, tapahtumien todellista luonnetta ei yleensä tunnisteta, koska poliittisen sodankäynnin käsite on useimmille ihmisille täysin vieras ja tuntematon. Poliittisen sodankäynnin tarkoitus on vaikuttaa ulkovaltojen kansalaismielipiteeseen ja poliittiseen päätöksentekoon ilman, että vaikuttamisen kohteet ymmärtävät tulleensa manipuloiduksi. Tämä on luultavasti yksi syy siihen, että nykyinen tilanne Venäjän ja lännen suhteissa vaikuttaa niin epäselvältä, epävarmalta ja sotkuiselta.

Voimapolitiikan ja poliittisen sodankäynnin lisäksi Venäjän sisäinen kehitys herättää huolta ja kysymyksiä. Sitkeimmätkin optimistit ovat joutuneet myöntämään, ettei Venäjästä tullut demokratiaa. Venäjän hallinto tiukentaa kontrolliaan ja vahvistaa sisäisestä turvallisuudesta vastaavaa koneistoa. Se tukahduttaa kansalaisyhteiskuntaa ja oppositiota leimaamalla ne ulkomaiden etuja ajavaksi viidenneksi kolonnaksi. Media on lähes täysin hallinnon käsissä, ja sen kautta syötetään propagandaa joka ei juurikaan poikkea kylmän sodan aikaisesta pravdasta: Rappeutunut, dekatentti, ylimielinen, ahne ja sotaisa länsi muodostaa Venäjälle jatkuvan uhkan. Se maalataan täydellisenä vastakohtana puhtaalle, kristillisiä arvoja ja korkeata moraalia edustavalle Venäläiselle sivilisaatiolle. Samalla Venäjän johto esitetään esimerkillisenä, voimakkaana ja taitavana Venäjän etujen puolustajana. Viimeisenä muurina joka estää länttä alistamasta Venäjää pahaiseksi raaka-ainereservaatiksi.

Mistä Venäjän aggressiiviseksi muuttuneessa toiminnassa on oikein kysymys? Oletuksista ja teorioista ei ole puutetta. Näkemysten kirjo on itse asiassa niin laaja, että asiantuntijuus on kärsinyt inflaation. Venäjän toimet näyttävät yllättävän kerta toisensa jälkeen niin mediassa päivystävät dosentit kuin kaikki muutkin. Kukaan ei näytä kykenevän sijoittamaan Venäjän toimia selkeään, ymmärrettävään ja tapahtumat selittävään viitekehykseen joka tarjoaisi edes hieman ennustettavuutta. "Venäjä ... on ketterä, amebamainen järjestelmä, josta on vaikea saada otetta."[1] kuvaa Miika Raudaskoski kolumnissaan. Jos jokin on varmaa ja selvää, niin se, että kaikki näyttää epävarmalta ja epäselvältä.

Venäjän toiminnasta esitettyjen teorioiden ja oletusten skaala on niin laaja, ettei mikään luokittelu tee oikeutta näkemysten moninaisuudelle. Siitä huolimatta teen pelkistyksen, joka yksinkertaistaa tilannetta. Venäjän toiminnasta esitetyt näkemykset voi jakaa kahteen ryhmään: Strategisiin ja taktisiin.

Strategistien mielestä Venäjän toimintaa ohjaa strategia - pitkän tähtäimen suunnitelma jonkin tai joidenkin tavoitteiden ja päämäärien saavuttamiseksi. Strategistien esittämät kysymykset ovat: Mikä Venäjän motiivi on? Mitä Venäjä tavoittelee? Mikä on sen päämäärä? Mitä keinoja se käyttää? Onko sen strategia onnistunut? Ja niin edelleen.

Taktikot puolestaan ajattelevat, ettei mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa ole eikä Venäjä tavoittele mitään erityistä. Taktikoiden mukaan Venäjä vain reagoi ympäristönsä tapahtumiin - osin oikeutetusti, osin ylireagoiden ja irrationaalisesti. Taktikot eivät juuri esitä kysymyksiä tulevaisuudesta. Heidän katseensa on menneisyydessä: Mitä länsi teki väärin kun se sai Venäjän reagoimaan näin? Mitä lännen olisi pitänyt tehdä toisin? Huvittavin viimeaikoina esiintyneistä taktikoista on Kremlin (entisenä) pankkiirina tunnettu Sergei Pugachev [2]. Hänen mukaansa Putin ei edes kykene strategiseen ajatteluun. Pugachevin Putin on impulsiivinen, pitää suoraviivaisesta toiminnasta, TV:n katselusta ja suhtautuu talouskysymyksiin kuin ikävystynyt teini.

Itse kuulun niihin, joiden mielestä Venäjällä on strategia. Sen toimintaa selittää muukin kuin impulsiivinen ja irrationaalinen reagointi ympäristönsä tapahtumiin. Syy kantaani on yksinkertainen. Taktikot ovat viime vuosina joutuneet, päivystävien dosenttien lailla, yllättymään yhä uudestaan ja uudestaan. Usein taktikoiden esittämien mielipiteiden lävitse paistaa ennemminkin poliittinen tarkoituksenmukaisuus kuin halu ymmärtää nykyistä maailmantilannetta. Strategisteja voi syyttää uhkakuvien maalailusta, mutta ainakin he pyrkivät arvioimaan Venäjän toimintaa analyyttisesti ja yksittäisiä tapahtumia laajemmin. Strategistit, toisin kuin taktikot, ovat myös kyenneet ennakoimaan Venäjän toimintaa edes hieman.

Kylmä sota 2.0? 

Länsi ei ole ensimnäistä kertaa vaikeuksissa yrittäessään ymmärtää Venäjän toimintaa. Tilanne heti 2. maailmansodan jälkeen muistutti epäselvyydessään pahaenteisellä tavalla nykyistä. Neuvostoliiton eristäytymisen ja läntisillä viholliskuvilla kyllästetyn propagandan motiiveja ja tavoitteita arvuuteltiin. Lännessä ihmeteltiin, miksi eilisen liittolainen ja kumppani oli yhtäkkiä ryhtynyt käyttäytymään kuin vihollinen [3]. Samankaltaisuus nykyiseen tilanteeseen on tässä mielessä silmiinpistävä. Ei olekaan ihme, että monien mielestä olemme matkalla kohti uutta kylmää sotaa.
Ajatus uudesta kylmästä sodasta on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä. Kritiikin osuvimpien argumenttien mukaan Venäjältä puuttuu motiivi ja edellytykset ryhtyä uuteen vastakkainasetteluun lännen kanssa.

Onko Venäjällä motiivi vastakkainasetteluun? 

Kriitikoiden mukaan modernilta Venäjältä - toisin kuin Neuvostoliitolta - puuttuu ideologinen motiivi vastakkainasetteluun. He sanovat, että talousjärjestelmien ja aatteiden kilpailu on ohi: Venäjä on hylännyt ateismin ja kommunismin, tehnyt kristinuskosta lähes valtionuskonnon ja siirtynyt markkinatalouteen. Mutta onko näin todella?

Ideoiden ja arvojen tasolla kylmä sota asetti vastakkain 1) ateismin ja (kristin)uskon, 2) kommunismin ja markkinatalouden sekä 3) totalitarismin ja demokratian. Toisin kuin kriitikot olettavat, on perusteltua väittää, että vastaavat uskonnon, talousjärjestelmän ja yhteiskuntajärjestelmän vastakkainasettelut pätevät tänäänkin.

1. Venäjä väittää puolustavansa kristinuskon arvoja jotka länsi on hylännyt[10]. Väite on tietysti kyseenalainen, mutta näin Venäjä asian esittää. Eroa korostaa myös se, että lännessä kirkko ja uskonto on tiukasti erotettu poliittisesta vallasta. Venäjällä kirkko on poliittisen vallankäytön halukas työkalu. Kuvaava esimerkki tästä on mm. se, että Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja, Patriarkka Kirill, sai vuonna 2011 asunnon Kremlistä tuettuaan näkyvästi Putinin uudelleenvalintakampanjaa ja kuvattuaan Putinia "Jumalan lähettämäksi ihmeeksi". Kirill istuu nykyisin myös Venäjän hallituksessa.

2. Venäjän ja lännen talousjärjestelmät ovat perustavalla tavalla erilaiset. Toisin kuin usein kuulee sanottavan, Venäjän talousjärjestelmä ei ole aito markkinatalous. Se on pikemminkin markkinatalouden kulisseissa toimiva, läpeensä korruptoitunut rent-talous. Vesa Ahoniemi kuvaa "rent" -termiä ja Venäjän talousjärjestelmää hienosti kirjoituksessaan "Venäjän talouden yksipuolisuus on Kremlille vahvuus"[4].

3. Venäjän yhteiskuntajärjestelmä on autoritaarinen, lännen demokraattinen. Venäjällä on kyllä 90-luvun peruja demokraattiset instituutiot, lait ja niiden soveltamiseen tarkoitettu oikeusjärjestelmä, mutta kuten talousjärjestelmäkin, ne ovat pelkkiä kulisseja.

Venäjällä todellista taloudellista, poliittista ja oikeudellista valtaa ei käytetä valtion muodollisten instituutioiden ja rakenteiden kautta. Todellinen vallankäyttö tapahtuu kulissien takana epämuodollisen "systeemin" (sistema) kautta[5]. Venäjää hallitsevan eliitin valta perustuu lähes täysin tähän epämuodolliseen systeemiin: Valtion tuloista pääosa leviää systeemin kautta kansantalouteen ja kansalaisille kuten Ahoniemi kuvaa. Energian hinnan ollessa korkealla systeemi tuo vaurautta kaikille ja takaa vallanpitäjien kansansuosion. Sen kautta jaetaan myös omaisuutta, asemia ja valtaa suosionosoituksina kuuliaisuudesta ja hallinnolle suoritetuista palveluksista. Näin systeemi, vallan vertikaali, takaa myös eliitin tyytyväisyyden.

Epämuodollisen vallan takaajana toimii viimekädessä vallanpitäjien kontrolloima turvallisuuspalvelu FSB. Systeemiä vastaan hangoittelevat laitetaan kuriin varoituksilla, painostuksella, kiristyksellä, näytösoikeudenkäynneillä ja pahimmillaan pahoinpitelyilla ja salamurhilla. Stalinin suosimat massamurhat on korvattu täsmävainolla - varoittavilla esimerkeillä joiden tarkoitus on pelotella toisinajattelijat ja hallinnon vastustajat hiljaisiksi ja nöyriksi. [6]

Venäjän muodollisten valtarakenteiden rooliksi jää lähinnä "systeemin" kulissina toimiminen. Epämuodollinen vallankäyttö tarvitsee legitimoijan - kumileimasimen joka pesee merkit "systeemin" mielivallasta ja dokumentoi päätöksenteon muodollisen vallankäytön mukaisena.

Länsimainen liberaali demokratia ja avoin markkinatalous ovat jyrkässä ristiriidassa Venäjän "systeemin" kanssa. Avoin markkinatalous vaatii toimiakseen omaisuuden suojan jonka voi taata vain toimiva oikeusvaltio. Oikeusvaltio on puolestaan vastakohta Venäläisen talousjärjestelmän ja oikeudenkäytön ytimessä piilevälle mielivallalle. Siten esim. vaatimukset avoimesta markkinataloudesta haastavat suoraan Venäjän hallinnon. Myös avoin, toimiva demokratia on suora uhka Venäjää hallitsevan eliitin vallalle; Muodollisten instituutioiden valta tekisi hallitsevan eliitin mielivaltaan perustuvan vallankäytön mahdottomaksi. Vaikka ideologinen vastakkainasettelu sen kylmän sodan aikaisessa muodossa on ohitse, aatteiden ja ideoiden tasolla Venäjän ja lännen järjestelmät ovat pitkälti yhteensovittamattomat.

Minusta on selvää, että Venäjä kokee lännen aidosti uhkana. Se ei kuitenkaan paljasta uhkakuviaan eikä syytä länttä suoraan aggressiosta. Tämä johtuu mielestäni siitä, että Venäjä ei pidä länttä uhkana turvallisuudelleen sotilaallisessa mielessä. Sen sijaan Venäjän valtaeliitti näkee länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen uhkana Venäjän autoritääriselle hallinnolle (nykyiselle ja tuleville), Venäläiselle yhteiskuntamallille (sistema) ja Venäläiselle elämäntavalle. Nykyaikaisen teknologian - Internetin ja sosiaalisen median - kautta lännen "rappeuttava" vaikutus etenee Venäjälle vääjäämättä, riippumatta länsimaiden hallitusten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Tämä oli arabikevään syvin opetus. Hallintojen kaatamiseen ei tarvita CIA:n masinoimaa vallankumousta. Kansalaisten toiveet demokratiasta ja vapaudesta riittävät viemään diktaattoreilta ja autokraateilta vallan.

Venäjän asevoimien yleisesikunnan päällikön (suomalaisittain asevoimien komentajan) Valeri Gerasimovin artikkeli, nk. "Gerasimovin doktriini"[7], kertoo paljon Venäläisten ajattelusta arabikevään jälkimainingeissa. Gerasimov sanoo:
"Sotilaallisista konflikteista saatu kokemus - mukaanlukien niistä, jotka liittyvät pohjois-Afrikan ja lähi-idän niinsanottuihin värivallankumouksiin - vahvistaa, että täysin elinvoimainen valtio voi muuttua kiivaan aseellisen konfliktin näyttämöksi, joutua ulkomaisen intervention uhriksi ja vajota kaaoksen, humanitaarisen katastrofin ja sisällissodan syövereihin vain kuukausissa tai jopa päivissä."

Yksittäisen kenraalin, olipa tämän asema mikä tahansa, kirjoitukset voi tietysti torjua yhden ihmisen mielipiteenä. On kuitenkin vahvat perusteet sille, että Gerasimovin näkemykset heijastelevat Venäjän johdon näkemyksiä laajemminkin. Venäjän "systeemin" vaikutusvaltaisimman ryhmän muodostavat ns. voimamiehet, silovikit, joiden kaikkien tausta on joko KGB:ssa tai muissa Neuvostoaikaisissa voimaministeriöissä. Heidät on koulutettu vainoharhaiseksi viholliskuvien etsijöiksi ja he ovat toimineet koulutuksensa mukaisissa tehtävissä vuosia, osa vuosikymmeniä. Kaiken lisäksi he ovat omakohtaisesti todistaneet kansalaisten demokratian ja vapaudenkaipuun voimaa Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä. Demokratia edustaa tälle joukolle epävarmuutta, kaaosta ja kontrollin menettämistä. "Systeemi" puolestaan kontrollia, varmuutta, kuria, järjestystä ja valtaa.

Väitän, että Venäjän hallitsevan eliitin oman analyysin mukaan länsimaat ja niiden demokraattinen järjestelmä muodostavat Venäjälle eksistentiaalisen uhkan pelkästään olemalla olemassa. Väitteen objektiivisella totuusarvolla ole merkitystä. Venäjän eliitin oma tulkinta ja analyysi ratkaisee. On itse asiassa melko yhdentekevää uskooko Venäjä värivallankumousten tai arabikevään spontaaniuteen vai siihen, että ne olivat lännen masinoimia. Uhkakuva Venäjälle on joka tapauksessa sama - kansalaisten demokratiatoiveiden aikaansaama nousu autoritaarista hallintoa vastaan. Ero vaihtoehtojen välillä on lähinnä se, että spontaanin kansannousun ennustettavuus on huonompi kuin masinoidun (toki muitakin eroja on).

Syy siihen miksi Venäjän retoriikassa syytetään länttä em. tapahtumien masinoinnista on yksinkertainen. Jos Venäjä tunnustaisi ne spontaaneiksi, se tosiasiassa tunnustaisi autoritääriset hallintomallit, myös omansa, demokraattista mallia huonommaksi. Sitä se ei voi missään tapauksessa tehdä. Tällainen tunnustus olisi oppositiolle ojennettu taistelukutsu ja hallinnon antautumisilmoitus yhdessä paketissa. On tietysti myös mahdollista, että Venäjä todella uskoo lännen masinoineen edellä mainitut kumoukset.

Venäjän edellytykset vastakkainasetteluun? 

Kylmän sodan paluuta vastaan argumentoidaan myös sillä perustella, että Venäjällä ei ole edellytyksiä haastaa länttä uuteen vastakkainasetteluun. Itäblokin hajoamisen myötä Venäjän sotilaallinen voima ja taloudelliset resurssit ovat riittämättömät. Tässä kritiikissä on kolme heikkoa kohtaa: Ensimäinen on oletus siitä, että Venäjällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin avoin konflikti. Toinen on sen aikahorisontin lyhyys. Kritiikki keskittyy pelkästään nykyhetkeen ja jättää huomiotta Venäjän mahdollisuudet tasata voimasuhteita pidemmällä aikavälillä - vahvistamalla omia asevoimiaan ja heikentämällä lännen yhtenäisyyttä. Kolmas on oletus siitä, että Venäjän olisi saavutettava sotilaallinen ja taloudellinen voimatasapaino lännen kanssa yksinään, ilman liittolaisia tai kumppaneita.

Toisin kuin kriitikot antavat ymmärtää, Venäjällä on vaihtoehto avoimelle konfliktille. Sitä voisi kutsua hybridikonfliktiksi. Hybridikonfliktille (tai hybridisodankäynnille) ei ole yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Venäläisten näkemyksiä kuvaa jo aiemmin mainittu "Gerasimovin doktriini". Mitä Gerasimov sitten sanoo tästä uudesta (?) sodankäynnin muodosta?
"Itse 'sodankäynnin säännöt' ovat muuttuneet. Ei-sotilaallisten keinojen rooli poliittisten ja strategisten tavoitteiden saavuttamisessa on kasvanut, ja, monissa tapauksissa, ne ylittävät tehokkuudessaan asevoiman käytön."

Toisinsanoen, Gerasimovin mukaan sotaa voidaan käydä myös aseettomin keinoin. Kaiken lisäksi aseettomat keinot ovat usein tehokkaampi tapa saavuttaa poliittisia ja strategisia tavoitteita kuin aseellinen voimankäyttö. Mitä nämä aseettomat keinot sitten ovat? Gerasimov jatkaa:
"Konfliktiin sovellettujen menetelmien fokus on siirtynyt laajaan poliittisten, taloudellisten, tiedonvälityksen, humanitääristen ja muiden ei-sotilaallisten keinojen käytön suuntaan - joita sovelletaan koordinoidusti väestön protestipotentiaalin kanssa. ... Tätä kaikkea tuetaan luonteeltaan peitetyillä sotilaallisilla keinoilla, mukaanlukien informaatio-operaatioilla ja erikoisjoukkojen operaatioilla."

Gerasimovin teksti on veret seisauttavaa. Hän laajentaa sodankäynnin politiikkaan, talouteen, mediaan ja tiedonvälitykseen, humanitääriseen apuun ja muille siviiliyhteiskunnan alueille. Lisäksi näillä alueilla tapahtuvaa sodankäyntiä koordinoidaan vastustajaan sisältäpäin kohdistuvan kumouksellisen toiminnan kanssa.

Pohjimmiltaan Gerasimov sanoo, ettei sodankäynnillä ole rajoja. Se ulottuu kaikille elämänalueille. Asevoiman avoin käyttö on hänen mukaansa vain eräs sodankäynnin keinoista jolla on oma rajoitettu roolinsa:  "Avoimeen voimankäyttöön - usein rauhanturvaamiseksi ja kriisinhallinnaksi naamioituna - turvaudutaan vasta tietyssä vaiheessa, ensisijaisesti lopullisen menestyksen saavuttamiseksi konfliktissa."

Kuin viimeisenä naulana Venäjän edellytyksiä epäilevän kriitiikin arkkuun, hän toteaa:  "... vihollisen voimalla ei ole väliä, ja olivatpa hänen joukkojensa ja keinonsa asellisessa konfliktissa kuinka kehittyneet tahansa, sillä ei ole merkitystä. Toimintatavat ja menetelmät hänen lyömisekseen voidaan löytää. Vihollisella on aina heikkouksia ja se merkitsee sitä, että soveliaat keinot hänen vastustamisekseen ovat olemassa."

Gerasimovin ajattelun voi tiivistää näin: Poliittiset ja strategiset tavoitteet saavutetaan tehokkaimmin ulottamalla sota kaikille elämänalueille. Jos asevoimaa käytetään, se pyritään kätkemään. Avoimesti voimaa käytetään vasta lopullisen voiton varmistamiseen. Sun Tzuta mukaillen, voittoisa valtias käy taisteluun vain jos voitto on jo etukäteen varmistettu.

Venäjän edellytykset aseettomaan sodankäyntiin ovat paremmat kuin yhdelläkään toisella maailman valtiolla. Venäjällä on "poliittisesta sodankäynnistä" kymmenien vuosien kokemus, tieteellisesti kehitetyt ja käytännössä koetellut menetelmät sekä Neuvostoliiton peruja olemassa oleva, joka puolelle maailmaa levittäytyvä verkosto jonka avulla sotaa käydään. Vaikka verkostoa on supistettu Neuvostoliiton suuruuden päivistä ja se oli 1990 -luvulla tilapäisesti vajaakäytöllä, sitä ei koskaan lakkautettu.

Venäjä käyttää poliittisssa sodankäynnissään perinteisestä sodankäynnistä tuttuja
taktiikoita. Vastustajan päätöksentekoa yritetään häiritä monin tavoin. Tapahtumien tempoa lisäämällä vastustajan päätöksenteko tapahtuu aina jälkijättöisesti. Harhautuksilla vastustaja ohjataan käyttämään resurssejaan turhaan toimintaan. Omat päämäärät ja suunnitelmat kätketään kuormittamalla vastustajan päätöksenteko suurella, ristiriitaisella tietomäärällä. Informaatio-operaatioilla vaikutetaan vastustajan moraaliin ja päättäväisyyteen, ohjataan vastustajan päätöksentekoa omalta kannalta myönteiseen suuntaan sekä luodaan erimielisyyttä ja epäluuloa liittolaisten välille.

Venäjän aseettomasta sodankäynnistä lännessä kertyy jatkuvasti todisteita. Venäjä pyrkii vahvistamaan ja kärjistämään länsimaisten yhteiskuntien sisäisiä ristiriitoja ja konflikteja, ajamaan länsimaita eri leireihin, ja lyömään kiilaa lännen ja muun maailman välille. Samalla se hakee yhteistyökumppaneita maista, joiden edut ovat ristiriidassa lännen kanssa. Venäjä käyttää poliittista sodankäyntiä hajoita-ja-hallitse taktiikkansa välineenä. Venäjä pyrkii jakamaan länsimaat leireihin joita vastaan se ei olisi altavastaaja.

Venäjä kehittää myös asevoimiaan mittavilla ohjelmilla. Vaikka sen resurssit eivät riitä laajaan kilpavarusteluun länttä vastaan, sillä on täysin realistiset mahdollisuudet luoda yksittäisiä suorituskykyjä jotka ovat vertailukelpoisia lännen vastaavien kykyjen kanssa.

Estääkö keskinäisriippuvuus konfliktit? 

Argumentit vastakkainasettelun motiivin ja Venäjän sotilaallisten ja taloudellisten edellytysten puuttumisesta ovat, kuten näimme, vähintäänkin kyseenalaisia. Nämä eivät kuitenkaan ole kriitikoiden ainoat argumentit idän ja lännen uusintaottelua vastaan. He muistuttavat, että jyrkkä vastakkainasettelu on nykyisessä keskinäisriippuvuuksien maailmassa mahdotonta. Venäjä on riippuvainen lännestä koska suurin osa sen tuloista muodostuu energian myynnistä länteen. Myös sen asevoimat ja energiasektori ovat erittäin riippuvaisia läntisestä teknologiasta. Vastaavasti, myös Eurooppa on riippuvainen Venäläisestä energiasta.

Jälleen kriitikot olettavat, että vastakkainasettelun on oltava avointa. Kuten yllä näimme, näin ei välttämättä ole. Jos tarkastellaan Venäjän asevoiman käyttöä viimevuosina, sen pyrkimys välttää lännen suoraa haastamista on ilmeinen. Venäjä on ollut erittäin tarkka voimankäyttönsä kiistämisestä ja/tai legitimoinnista.

- Georgiassa se onnistui järjestämään tilanteen sellaiseksi, että Georgia saatiin näyttämään syylliseltä. Tai ainakin Venäjän syyllisyyttä oli hankala osoittaa vedenpitävästi.

- Krimillä Venäjä kiisti pitkään pienten vihreiden miesten olevan Venäjän asevoimien sotilaita. Vasta kun Krimin kaappaus oli "laillistettu" kansanäänestyksellä ja osoittautui, ettei länsi reagoi sotilaallisesti, Venäjä tunnusti joukkojensa läsnäolon. Kansanäänestyksen lisäksi anneksoinnille etsittiin laillisia perusteita myös Neuvostoliiton lainsäädännöstä väittämällä, että Krimin luovutus Ukrainalle oli alunperinkin laiton.

- Itä-Ukrainassa Venäjä kiistää edelleen osallisuutensa. Tähän on useita syitä. Eräs niistä on antaa lännelle tilaisuus selvitä kasvojaan menettämättä siitä, ettei se tiukenna pakotteita tai ryhdy tukemaan Ukrainaa asetoimituksilla. Tommi Kangasmaan kirjoitus[8] antaa erinomaisen kuvan identiteetittömän sodankäynnin hyödyistä.

- Syyriassa Venäjä on muodollisesti paikalla Al-Assadin pyynnöstä. Samanlaisen pyynnön on ilmeisesti esittänyt Irakin pääministeri.

- Itämeren alueella Venäjän sotilaallinen toiminta ei ole mennyt sapelinkalistelua pidemmälle. Ilmatilan ja aluevesien loukkaukset kuitataan vahingoiksi - jos niitä ylipäänsä vaivaudutaan selittämään. Mahdolliset sukellusveneiden tunkeutumiset Ruotsin ja Suomen aluevesille Venäjä on leimannut vainoharhaisiksi kuvitelmiksi. Venäjä siis kiistää oman toimintansa aggressiivisuuden. Samaan hengenvetoon se syyttää länttä vainoharhaiseksi ja aggressiiviseksi.

Venäjä välttää lännen suoraa haastamista myös retoriikan tasolla, mutta onnistuu samaan aikaan esiintymään erittäin aggressiivisesti. Venäjä puhuu ainakin kolmella suulla. Näistä kahta käyttää virallinen Venäjä: Putin ja ulkoministeri Sergei Lavrov käyttävät yhtä puhetapaa, ministerit ja virkamiehet toista. Kolmannella suulla puhuvat tutkijat, entiset poliitikot ja muut Kremlin epäviralliset sanansaattajat. Venäjän media ja propagandakoneisto ovat sitten oma lukunsa johon en tässä yhteydessä puutu.

Putinin ja Lavrovin puheissa Venäjä esiintyy maltillisesti. Se on aina valmis ja halukas vuoropuheluun, sovitteluun ja yhteistyöhön ongelmien ratkaisemiseksi. Näissä puheissa länsimaat ovat kumppaneita. Putin ja Lavrov muistavat kuitenkin syyttää kaikista maailman ongelmista länttä. Syyttely on hienovaraista. He esittävät lännen ajattelemattomana, ylimielisenä, neuvotteluhaluttomana ja sotaisana. He eivät syytä länttä Venäjän suorasta uhkaamisesta, vaan siitä, että länsi synnyttää ongelmia ympäri maailmaa ja ryhtyy sitten ratkomaan niitä sotilaallisesti. Putinin ja Lavrovin retoriikassa länsi muodostaa uhkan maailmanrauhalle ja mikä on tietysti epäsuora uhka myös Venäjälle. Vastaavasti Putinin ja Lavrovin esittämät uhkaukset, jos niitä ylipäänsä esitetään, eivät kohdistu suoraan kehenkään vaan ne verhotaan huolellisesti. Tähän kategoriaan voi laskea esim. Putinin muistutukset Venäjän ydinasemahdista.

Muu virallinen Venäjä esiintyy tarvittaessa erittäin aggressiivisesti. Tässä on kunnostautunut erityisesti puolustusministeri Sergei Shoigu. Shoigu on ajelemassa panssareilla milloin minnekin, uhkailee Itä-Eurooppan maita kaasutoimitusten katkaisulla ja niin edelleen. Kun kovat puheet eivät tule aivan ylimmältä tasolta, ne voidaan tarvittaessa kuitata ajattelemattomaksi oma-aloitteisuudeksi joka ei edusta Venäjän virallista kantaa.

Venäjän kolmas, epävirallinen suu esittää puheenvuoroja joiden tarkoitus näyttää olevan vain ja ainoastaan epävarmuuden kylväminen. Niiden skaala ulottuu uhkaavista puheenvuoroista tyynnyttelyyn; Uhkaavimissa skenaarioissa Venäjän ja Putinin tavoitteena kerrotaan olevan Neuvostoliiton palauttaminen. Tyynnyttelevissä väitetään, ettei Putin tavoittele muuta kuin rauhallista iltaa TV:n ääressä. Esimerkiksi paljon huomiota saanut skenaario, jonka mukaan Venäjä voisi testata Naton 5. artiklan pitävyyttä baltiassa, oli alkujaan peräisin Venäläiseltä tutkijalta. Ehkä siihenkin kannattaisi suhtautua joko katteettomana pelotteluna tai harhautuksena?

Kaikella tällä Venäjä onnistuu pelottelemaan naapureitaan, saamaan länsimaat varpailleen, peittämään todelliset tavoitteensa ja kietomaan tapahtumat sotkuiseksi vyyhdiksi jossa syyt ja seuraukset vaihtavat paikkaansa, uhrista tulee hyökkääjä, musta saadaan näyttämään valkoiselta eikä kukaan voi syyttää Venäjää mistään. Venäjä voi kiistää kaiken ja leimata syytösten esittäjät vainoharhaisiksi russofobeiksi.

Legitimiteetin ja kiistettävyyden kulissia ylläpidetään hyvästä syystä. Jos lännelle ei jäisi rauhanomaista vaihtoehtoa - näkymää kiristyneen tilanteen ratkaisemisesta neuvotteluiden ja myönnytysten kautta - sekä Venäjän, että länsimaiden vaihtoehdot kävisivät vähiin. Venäjän olisi pakko ryhtyä joko avoimeen konfliktiin tai lopettaa aggressiivinen toimintansa. Kumpikin vaihtoehto on Venäjän johdolle mahdoton. Venäjän talous ei kestäisi avoimen konfliktin mukana seuraavia rasitteita. Vastakkainasettelun lopettaminen puolestaan merkitsisi demokratian muodossa uhkaavan hirttosilmukan asettamista äiti-Venäjän kaulaan.

Riski kulissien kaatumisesta ei kuitenkaan ole kovin suuri. Niiden ylläpitäminen on nimittäin myös länsimaiden poliittisten päättäjien intressissä. Kulissien kaatuminen asettaisi länsimaat vaikeiden valintojen eteen. Niiden olisi joko ryhdyttävä avoimeen konfliktiin Venäjän kanssa tai heittettävä pyyhe kehään. Ensimäistä vaihtoehtoa vastustaa vahva kansalaismielipide ja taloudellisista eduistaan huolehtiva liike-elämä. Neuvotteluja ja myöntyväisyyspolitiikkaa tukee myös yhteiskunnallisten vaikuttajien joukko. Toinen vaihtoehto on lähes mahdoton. Ei ole vaikea kuvitella, mitä luovuttaminen Venäjän aggression edessä merkitsisi poliitikkojen poliittiselle tulevaisuudelle. Niinpä poliitikoille on helpointa olla tekemättä mitään, ja toivoa, että asiat kääntyvät parempaan suuntaan.
Vanhan sanonnan mukaan paholaisen fiksuin temppu oli väittää, ettei paholaista ole olemassakaan. Venäjä on tehnyt jotain hyvin samankaltaista. Se on onnistunut ottamaan länsimaiden päättäjät panttivangikseen. Mitään konfliktia ei ole, koska konfliktin olemassaoloa ei voida myöntää. Niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, status quo palvelee tällä hetkellä kumpaakin osapuolta. Mutta toisin kuin kriitikot esittävät, keskinäisriippuvuus ei estä aggressiota. Niin kauan kuin aggressio on piilotettavissa, kiistettävissä tai legitimoitu, Venäjä voi jatkaa sitä.

Mihin kylmän sodan blokkeja tarvitaan? 

Kylmän sodan paluun kiistävät kriitikot vetoavat myös siihen, ettei kylmän sodan blokkeja ole enää olemassa eikä niiden syntyminen ole edes mahdollista. Kolmannet maat eivät heidän mukaansa enää suostu käymään suurvaltojen sotaa näiden puolesta.

Mielestäni tämäkin kritiikki perustuu oletuksiin, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa. Siinä oletetaan, että uuden, kylmän sodan kaltaisen vastakkainasettelun, tulisi olla yksi yhteen kopio aiemmasta. Oletus on lievästi sanottuna omituinen. Nato ja Varsovanliitto rakentuivat toisen maailmansodan loppuasetelman varaan. Miksi ihmeessä tämä tarkoittaisi sitä, ettei Venäjä kykene kokoamaan liittolaisten tai kumppaneiden ryhmittymää nykyisen maailmantilanteen pohjalta? Kriitikoiden logiikkaa on tässäkohdin hieman vaikea ymmärtää.

Kritiikki jättää myös huomiotta sen tosiasian, ettei sotilasliittoja ollut olemassa heti toisen maailmansodan jälkeen. Länsiliiton puolustusorganisaatio perustettiin 1948, Nato 1949 ja Varsovan liitto vasta 1955. Kesti siis noin kymmenen vuotta, ennen kuin staattinen kylmän sodan asetelma blokkeineen oli valmis. Kylmän sodan perussyy,  Neuvostoliiton viholliskuva lännestä, oli kuitenkin olemassa jo maailmansodan päättyessä. Blokkien puuttuminen ei väistämättä tarkoita konfliktin puuttumista.

Itse asiassa koko oletuksen Venäjän johtaman ja tiukasti kontrolloiman blokin tarpeellisuudesta voi asettaa kyseenalaiseksi. Venäjälle saattaa aivan hyvin riittää yhteisen viholliskuvan varaan rakentuva koordinointi ja yhteistyö kolmansien maiden kanssa. Sen potentiaalisilla kumppaneilla voi olla useita, niiden omista lähtökohdista kumpuavia syitä vastustaa länttä. Niiden ei tarvitse käydä Venäjän sotaa Venäjän puolesta, vaan niillä voi olla aivan omat motiivinsa asettua Venäjän rinnalle länttä vastaan. Venäjän retoriikasta ja sen diplomaattisesta pelistä voikin halutessaan nähdä pyrkimyksen Huntingtonilaiseen sivilisaatioiden vastakkainasetteluun[9]. Jos Venäjän tavoitteena on markkinoida "The West and the Rest" asetelmaa, sen tuotteelle tuntuu riittävän luontaista kysyntää.
Neuvostoliiton haamu ja taistelu demokratiasta

Vuonna 1993 karkotetuksi luultu Neuvostovallan haamu on palannut Kremliin [11]. Haamu ei kuitenkaan edusta Neuvostoaikaista poliittista valtaa tai ideologiaa vaan Neuvostoliiton sortokoneistoa. Venäjän uudistuksista lähes koskemattomana selvinnyt turvallisuuspalvelu pitää Venäjää jälleen otteessaan. Nyt se ei kuitenkaan ole poliittisen johdon työkalu, vaan rengistä on tullut isäntä. Venäjän valtaeliitin tärkeimmät ja voimakkaimmat henkilöt ovat tuon sortokoneiston tuotteita - sen viholliskuvia vilisevän ja vainoharhaisen ajattelun läpitunkemia. Heidän ainoa aatteensa on valta ja heidän luontevimmat toimintatapansa petos ja väkivalta. Lännen demokraattiset yhteiskunnat muodostavat tälle Venäjää hallitsevalle eliitille eksistentiaalisen uhan. Pohjimmiltaan Venäjä käy sotaa autoritarismin ja mielivallan puolesta, demokratiaa vastaan. Uuden kylmän sodan sijasta sopivampi kuvaus nykytilanteelle olisikin "taistelu demokratiasta".

Taistelua käydään toistaiseksi kovin yksipuolisesti. Länsimaat kyllä reagoivat yksittäisiin konfliktipesäkkeisiin kuten Georgiaan, Ukrainaan ja Syyriaan. Niillä on kuitenkin ollut - useista eri syistä - suuria vaikeuksia muodostaa Venäjän toiminnasta kokonaiskuvaa. Venäjä on onnistunut luomaan toimintansa ympärille epävarmuuden sumun, joka peittää sen todelliset tavoitteet ja motiivit.

Venäjän toiminta käy jatkossa kuitenkin vaikeammaksi. Sen aika on kulumassa umpeen. Alhainen öljyn hinta uhkaa Venäjän taloutta. Yhdysvaltojen kohta valittava uusi presidentti muuttaa maan ulkopoliittista linjaa lähes varmasti aktiivisempaan suuntaan. Lisäksi länsimaat ovat hiljalleen heräämässä karuun todellisuuteen ja niiden illuusiot Venäjästä yhteistyöhön pyrkivänä kumppanina ovat haihtumassa. Venäjä voi odottaa suurimman valttinsa - yllätyksellisyyden - menettävän tulevaisuudessa tehoaan. Näiden syiden vuoksi Venäjän halukkuus riskinottoon luultavasti lisääntyy lähitulevaisuudessa. Se ei lupaa hyvää.

Nimimerkki Erkka Vesterinen 
Kirjoittaja on turvallisuuspolitiikan harrastaja. Hän kirjoittaa nimimerkillä välttääkseen harrastuksen vaikutukset työhönsä yrittäjänä.

Viitteet 

[1] Tämä ei ole kylmä sota, sillä vanhat käsitteet eivät tässä ajassa riitä, Miika Raudaskoski, Karjalainen 1.4.2015.

[2] Former Aide Says Putin Has No Strategic Plans

[3] Kennanin pitkä kirje. George Kennan, 1946.

[4] Venäjän talouden yksipuolisuus on Kremlille vahvuus. Vesa Ahoniemi, politiikasta.fi, 2015.

[5] Interview: How Russia’s ‘Sistema’ Leads To The ‘Modernization Trap’. Alena Ledenevan haastattelu Radio Free Europessa.

[6] A Letter to the Rulers of Russia, From Oleg Kashin, Oleg Kashin, GlobalVoices, 2015

[7] The ‘Gerasimov Doctrine’ and Russian Non-Linear War, Mark Galeotti, Blogimerkintä.

[8] Identiteetitön sodankäynti, Tommi Kangasmaa

[9] The Clash of Civilizations?, Samuel P. Huntington, Foreign Affairs, 1993

[10] Putin’s God Squad: The Orthodox Church and Russian Politics, Peter Pomerantsev, 2012

[11] The making of a neo-KGB state - Political power in Russia now lies with the FSB, the KGB's successor, The Economist, 2007