tiistai 17. maaliskuuta 2015

Vieraskynä: Eduskuntavaalit, demokratia ja Nato-keskustelu

Teksti: Raimo Pesonen

Vaalilupausten hyminän soidessa keväisessä ilmassa on helppo päätyä siihen käsitykseen, että Suomen Nato-jäsenyydestä järjestetään asian mahdollisesti ajankohtaistuessa kansanäänestys: tällaisen kuvan saa niin tuoreista mielipidetiedusteluista, puolueiden viimeisimmistä linjauksista kuin ehdokkaiden vaalikonevastauksistakin. Kiinnostavaa on nähdä, kuinka valituiksi tulevien ehdokkaiden ja vastuun kantamiseen ryhtyvien puolueiden kannat muuttuvat vaalien jälkeen – jos muuttuvat.


Eroja vaalilupausten ja vaalien jälkeen toteutetun politiikan välillä selitetään yleensä olosuhteiden muutoksella. Tämä selitys on mainiolla tavalla yleispätevä, koska vaalit itsessään tarkoittavat aina olosuhteiden muutosta.


Tarvittaessa kansanäänestyksen torppaamista vaativia näkemyksiä ei tarvitse kaivella kovin syvältä menneisyydestä, ja tietysti demokraattisten valtioiden arvoyhteisöksi kutsuttuun sotilasliittoon mukaan pääseminen voidaan nähdä niin arvokkaana tavoiteena, että demokratian periaatteet tai käytännöt eivät saa sitä vaarantaa.


Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys ei ole noussut varsinaiseksi teemaksi vielä yksissäkään vaaleissa, vaikka aiheesta on puhuttu jo pari vuosikymmentä ja samalla sotilasliittoa kohti on hivuttauduttu määrätietoisesti. Demokratiassa on kuitenkin syytä kysyä kansalaisten mielipidettä politiikan suurista linjoista kohtuullisen ajan kuluessa, eikä tämä perusvaatimus ole toteutunut meillä Naton suhteen miltään osin.


Edustuksellisen demokratian luonteeseen kuuluu toki se, että äänestäjän on suurimmassa osassa asioista vain luotettava ehdokkaansa harkintakykyyn, koska kaikkien vaalikaudella esiin tulevien kysymysten ennakointi ei ole mahdollista. Turvallisuuspoliittisten linjanvetojen nouseminen esiin tulevina vuosina on kuitenkin käytännössä itsestäänselvyys, ja niiden merkitys on niin suuri, että äänestäjän kuluttajansuojan kannalta ehdokkaiden Nato-kantojen julkisuus ja uskottavuus ovat varsin olennaisia asioita.


Vaaleissa tapahtuvaa kansalaisten mielipiteen kuulemista tulisi edeltää mahdollisimman monipuolinen ja avoin keskustelu, ja tässäkin demokratian osa-alueessa meillä on parantamisen varaa, vaikka puheenporina Naton ympärillä onkin vilkasta. Media on – ainakin useimpien päätoimittajiensa osalta – Nato-myönteisen puolensa valinnut, mikä tietysti näkyy keskustelussa
monin tavoin.


Niinpä meidän keskustelussamme edetään retoriikan tasolla ”viileän harkinnan” ja ”kylmän järjen” kautta parhaisiin mahdollisiin lopputuloksiin (samalla kun toista mieltä olevat sortuvat surkeaan tunteiluun), mutta käytännössä median analyyttinen viileys ei yllä edes mielipidetiedustelujen uutisointiin saakka. Vuodesta toiseen Nato-jäsenyyden kannatus on ”kasvussa”, ”huippulukemissa” tai ”ennätyksellisen korkealla”, vaikka luvut osoittaisivat kannatuksen pikemminkin sahaavan paikallaan – ja vaikka jäsenyyttä vastustavien määrä on koko ajan muodostanut selkeän enemmistön.


Asetelman kiusallisuutta pyritään kiertämään väitteillä Nato-myönteisten poliitikkojen hallussa olevan salatun informaation paremmuudesta ja vastaavasti liittoutumiseen epäillen suhtautuvan enemmistön ymmärryksen puuttumisesta. Tästä edetään usein vaatimuksiin, joiden mukaan poliittisen eliitin tulee ”osoittaa johtajuutta” ja viedä vastahakoinen kansa sen omaksi parhaaksi liittoutumisen turvasatamaan eduskunnan määräenemmistöjen ja kansanäänestysten karikot kiertäen.


Vaalien lähestyessä nämä kansan ymmärrystä kyseenalaistavat näkemykset salaperäisellä tavalla vaimenevat – kuten parhaillaan nähdään. Mutta tulossa olevan olosuhteiden muutoksen voi jo aistia ilmassa, ja huhtikuun 19. päivän jälkeen monia asia voi näyttäytyä taas toisenlaisessa valossa.


On kuitenkin asioita, joiden pysyvyyteen voi luottaa. Puhe Nato-optiosta on sellainen. Se edustaa poliitikon toiveunta, mahdollisuutta olla puoliksi raskaana ja lausua alivaltiosihteerimäisesti ”jyrkkä ehkä”. Reaalipolitiikan tasolla Nato-optio halutaan esittää ulkopoliittisen liikkumatilan maksimointina: mahdollisuus liikahtaa kohti Natoa voi olla taitavalla pelimiehelle parempi kortti kuin kiinninaulattu Nato-jäsenyys tai liittoutumattomuus. Ja taitavia pelimiehiähän he kaikki toki ovat, meidän poliitikkomme, varsinkin vaalien alla ja omasta mielestään.


Joskus optiot voivat kuitenkin kadottaa arvonsa. Jossain on se piste, jolloin Suomen hivuttautuminen kohti Natoa sitoo meidät tosiasiallisesti sotilasliittoon niin vahvoin sitein, että liikkumavaraa ei enää ole ja Nato-optio menettää merkityksensä. Monille Naton kannattajillekin melko tavalla puun takaa tullut isäntämaasopimus on nähty tällaisena rajan ylityksenä. Vaikka joidenkin näkemysten mukaan kyse on vain perin tylsästä ja teknisestä paperista, toiset löytävät siitä hyvin vahvaa poliittista sisältöä. Selvää on ainakin se, että sopimuksen valmisteluun ja varsinaiseen sisältöön liittyy paljon kysymyksiä.

Ainakin hämminki isäntämaasopimuksen ympärillä on todellista. On toinen kysymys, onko se vain huonon valmistelun ja epäonnistuneen tiedotuksen aiheuttamaa (kuten toivoisi), vai löytyykö epämääräisyyden ja tulkinnavaraisuuden taustalta jotain muutakin. Epäilen, että seuraava eduskunta löytää asian edestään. Ei ole kohtuutonta odottaa, että ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevista sopimuksista saatetaan julkisuuteen sen verran tietoa, että voidaan muodostaa yksiselitteinen kanta siitä, mitä on sovittu, ja mistä ei ainakaan ole sovittu. Tällaisen selvityksen tekeminen puhdistaa ilmaa kummasti.


Raimo Pesonen 


Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, jonka pamfletin Nato hampaankolossa Like Kustannus julkaisi helmikuussa.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Lukemista informaatiosodasta

Olen koonnut tähän linkkejä erilaisiin informaatiosotaan liittyviin lähteisiin. Päivitän uusia linkkejä merkinnän loppuun. Lisätkää kommentteihin hyviä lähteitä.


Aloita tästä: Informaatiosodan määritelmä Wikipediassa

Informaatiosodan määrittelyä

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan avoin kuuleminen informaatiosodasta. (video)

Oma blogimerkintäni Johdantoa informaatiosotaan.

Radio-ohjelma Leikola & Lähde, vieraana Ulkoministeriön viestintäpäällikkö Jouni Mölsä. (YLE Areena)

Kylkiraudan teemanumero informaatiosodankäynnistä. (pdf)

Sotilasprofessori Jari Rantapelkonen: Rihmastoteorialla ulos informaatiosodan labyrinteistä

Saara Jantunen: Trolliarmeija, eli Venäjän informaatio-psykologinen sodankäynti

Saara Jantusen radiohaastattelu Ajantasan lauantaivieraana. (YLE Areena)

Torsti Sirén: Strateginen kommunikaatio ja informaatio-operaatiot 2030.

Saara Jantusen väitöskirja Yhdysvaltain strategisesta kommunikaatiosta.

Äänite Uljas kysyy -keskustelusta informaatiosodasta. Minä, toimittaja Jessikka Aro ja historian professori Jukka Korpela.

Radio-ohjelma Julkinen sana: Kuinka suojatua informaatiosodalta? Tutkija Saara Jantunen ja Valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila. (YLE Areena)

Peter Pomarantsev: How Russia Is Revolutionizing Information Warfare

Ruotsin valtion turvallisuus puolen tutkimuslaitoksen FOIn raportti: War by non-military means Understanding Russian information warfare (pdf)

Jyrki Iivosen kolumni kahtiajakautuneesta venäläisestä totuuskäsityksestä.

Strategisen viestinnän salat -kirja kertoo suomalaisesta strategisesta viestinnästä ja sen johtamisesta.

Kritiikkiä informaatiosodan mieltämisestä.

Petteri Järvinen: Kömpelö Venäjä havahduttaa meidät huomaamaan informaatiosodan

Israelin Hasbara-konsepti

RAND Corporationin kirja: Foundations of Effective Influence Operations - A Framework for Enhancing Army Capabilities

RAND Corporation: U.S. Military Information Operations in Afghanistan - Effectiveness of Psychological Operations 2001–2010

Sofi Oksanen: Venäjä on jo voittanut informaatiosodan

Sofi Oksanen: Kulttuuri informaatiosodan aseena

Uusi kirja paljastaa: CIA ja KGB kävivät ideologista sotaa Boris Pasternakin Tohtori Živagolla

Maskirovka on termi harhautukselle tai petokselle venäläisessä sotilastaidossa. Maskirovkan ydin on informaatiosodankäynnissä. Artikkeli. BBC:n radio-ohjelma. Tieteellinen artikkeli.

Blogimerkintäni siitä, miksi Putin pystyy puhuttelemaan hyvin monenlaisia ihmisiä

Informaatiosodan keskeistä käyttövoimaa ovat epäluottamus yhteiskuntaan, yrityselämään ja mediaan. Tämä epäluottamus esiintyy usein salaliittoteorioiden muodossa.


Median käyttö

BBC:n artikkeli Venäjän television psykologisista painostuskeinoista

Peter Pomerantsevin kirjan Nothing Is True and Everything Is Possible pohjalta tehdyt kaksi radio-ohjelmaa todellisuudesta Venäjän televisiomaailmassa.

Minna Holopaisen uutisanalyysi: Oletko informaatiosodan uhri?

Inside Putin’s on-air machine

Artikkeli Kremlin otteesta venäläiseen sosiaaliseen mediaan

Blogimerkintäni valheen ja totuuden sekoitussuhteen äkillisestä muuttumisesta mediaympäristössämme. Mukana linkit tekstiin englanniksi ja venäjäksi

Artikkeli Venäjän mediamaailman rakenteesta.

Sosiaalisen median käytöstä Venäjän käymässä informaatiosodassa.

Globaali katsaus eri maiden hallitusten toimiin median manipuloimiseksi ja pakottamiseksi.

Venäjän verkossa -sarjassa seurataan kielimuurin takaa venäläisten verkkomedioiden Suomi-aiheita.


Informaatiosodassa selviämisestä

Historioitsija Timothy Snyderin vankka näkemys siitä, miten informaatiosotaan on vastattava tutkimuksen ja journalisimin keinoin (video).

Oma blogimerkintäni Varustautuminen informaatiosotaan

Anne Applebaum: Russia’s information warriors are on the march – we must respond

Brittiarmeija on perustamassa some-prikaatia

Kirjoittamani fiktiivinen briiffaus jostain informaatiosodan päämajan auditoriosta

Presidentti Niinistön haastattelu: Propagandaan reagoitava heti


Informaatiosodan taisteluita

Essee sosiaalisen median manipuloinnin keinoista.

Venäjän infosodan uskottavuus lopussa Saksassa

Miika Raudaskoski: Sananvapauden marttyyrit ylenkatsovat sananvapauden arvoa

Oma blogimerkintäni Minä ja Venäjän federaation suurlähetystö

Russia's Online-Comment Propaganda Army

Venäjän mediaa seuraavat VIKESin toimittaja Jarmo Koponen ja Ylen toimittaja Levan Tvaltvadze käyvät Aamu-tv:ssä läpi esimerkkejä Venäjän meneillään olevasta propaganda-sodasta.

Mina ja Jessikka Aro YleXin jutussa ja haastattelussa.

Pirkko Saision haastattelussa siitä mielentilasta, mikä saa uskomaan Venäjän propagandaan.

Trollitehtaan rooli Nemtsovin murhan propagandan levityksessä: "Ukrainalaiset tahot murhan takana"

Ukrainalaisten perustama sivusto Venäjän valheiden paljastamiseksi.

Yhdysvaltalainen Venäjän propagandaa käsittelevä sivusto

Venäjän Suomen-suurlähetystö julkaisi oudon videon: "Olen miehittäjä, enkä pyydä anteeksi"

Valeilmiannot piinaavat Facebookin käyttäjiä


Trollauksesta ja trolleista

Blogimerkintäni erilaisista motiiveista tehdä työtä Putinin Venäjän hyväksi

Toimittaja Petri Saraste on joutunut Ukraina-raportoinnin yhteydessä poikkeuksellisen vahvan Venäjä-mielisen trollaus-kirjoittelun kohteeksi internetissä.

Oma blogimerkintäni trolleista.

Valaiseva kuvaus yhden valokuvan tiestä trollilta toiselle.

Sippo Kähmin kriittinen puheenvuoro vallitsevasta trolli-käsityksesta.

Raportti Pietarin trollitehtaan toiminnasta

Kioski seurasi Pietarin salamyhkäisen trollitehtaan toimintaa paikan päällä kolmen päivän ajan.

Fontankan juttu Pietarin trollitehtaasta.

Twitter-tilillä @EDUSKUNTAVAALIT ei ole mitään tekemistä eduskuntavaalien kanssa, vaan se on Venäjän propagndaa levittävä tili.

Johan Bäckman (blogi) lienee ennen kaikkea Venäjän sisäiseen käyttöön kehitetty toimija, joka valehtelee Suomesta mediakiertueillaan Venäjällä, tukien näin Kremlin tarkoitusperiä.  On vastuussa myös Novorossijan leikkisuurlähetystön toiminnasta

Juha Molari on erikoistunut Venäjän toimintaan kriittisesti suhtautuvien luonnemurhiin, jotka hän rakentaa huolellisen googletuksen avulla.

Mitavittua.fi- propagandasivuston olemuksesta

Pitkän uran eduskunnassa tehnyt Mikko Elo (sd) on vanhoilla päivillään yltynyt melkoisiin sfääreihin Venäjän puolustamisessaan (blogi).

Propagandasivusto Verkkomedia.orgin päätoimittajan Janus Putkosen pitkä ja paljastava haastattelu

Blogimerkintäni Venäjän trolliarmeija -Facebook-ryhmästä

Blogimerkintäni Trollisanomat-propagandasivustosta

Blogimerkintäni Verkkomedia.org-propagandasivustosta

Keskisen Euroopan trollitilanteesta: Cranks, Trolls, and Useful Idiots

Katsaus Kiinan, Venäjän ja USAn trolleihin.

Graham Phillips on brittiläinen ”toimittaja”, joka sekavien aikojen esiin nostamia sekavia tyyppejä. Propagoi kapinallisten ja Venäjän puolesta.

The Ulkopolitist: Mistä tunnistaa venäjä-trollin?

Sininen zeppeliini: Mainilan trollaukset


Lisäyksiä

Olli-Matti Mikkolan väitöskirja: Sotilaspolitiikka Kremlin Olympoksella. Venäjän sotilasreformin diskursiivinen rakentuminen venäläisessä sanomalehdistössä 2008–2012

Erikoisraportti, Peter Pomerantsev & Michael Weiss: The Menace of Unreality: How the Kremlin Weaponizes Information, Culture and Money (pdf)

***

Jarno Limnéll: Elämme informaatiosodan keskellä

Artikkeli Pietarin trollitehtaalla työskentelystä

Jarmo Koponen: Tekouutisia – Sputnik räjäyttää tajunnan

Peter Saramo: Informaatiosota 2015: Kun hyviksiä ei ole

Tommi Kangasmaa: Yhteiskunnan vakaus on yksi uskottavan puolustuksemme kulmakivistä

Historioitsija Timothy Snyderin tiivis kymmenminuuttinen Venäjän propagandasta heidän politiikkansa markkinointina. (video)

Radio-ohjelma: Julkinen sana: Venäläinen propaganda Saksassa (YLE Areena)

Artikkeli ISISin toimivasta informaatiosodankäynnistä.

Venäläisen informaatiosodan teoreettinen kehys on psykologinen teoria nimeltä refleksiivinen kontrolli. (pdf)

Yhdysvaltain laivaston informaatiosodankäyntiin keskittyneen upseerikoulutuksen rekrytointisivu.

*** Uusimmat ***

Analyysia ja visualisointia Putinin trollibottiverkostosta.

Juttu trollien kuvakirjastosta

Putinin ystävät Yhdysvalloissa

Anonymous hakkeroi valtion määräykset ja ohjeet Venäjän televisiolle

Saku Timonen avaa Mitävittua.fi:n bisnesideologiaa

Aamulehti avaa Mitävittua.fi: n taloutta

Psykologi Hannu Lauerma avaa sitä, miksi hulluihinkin juttuihin uskotaan

Ukrainan kompastelua informaatiosodassa

Ron Paul Institute Venäjän äänitorvena

Venäläinen diplomaatti yritti värvätä rauhanliikkeen bloggaria.

Perusteellinen raportti Pietarin trollitehtaan toiminnasta.

Jälleen juttu Pietarin trollitehtaasta

8 Ways to Spot Emotional Manipulation.. and Free Ourselves From It

Peter Pomerantsev: Inside the Kremlin’s hall of mirrors

Entisen KGB-miehen Yuri Bezmenovin haastattelu (video): Deception Was My Job

10-vuotiaan kuolema valetta - BBC paljasti Venäjän propagandan

EU:n turvallisuusalan tutkimuslaitoksen (EUISS)julkaisu: Russia’s info-war: theory and practice

EU:n turvallisuusalan tutkimuslaitoksen (EUISS)julkaisu: Russia’s info-war: the home front




perjantai 13. maaliskuuta 2015

Vieraskynä: Asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmät maailmalla

Vieraskynä: Asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmät maailmalla

Teksti: Juha Mäkinen, professori, MPKK


Suomalaisesta näkökulmasta perustuslaissa mainittu maanpuolustusvelvollisuus liittyy asevelvollisuuteen, siviilipalvelukseen ja työvelvollisuuteen sekä velvollisuuteen osallistua väestönsuojeluun. Pelkistetysti suomalainen asevelvollisuus kattaa miehille suunnatut kutsunnat, varusmiespalvelun, mahdolliset kertausharjoitukset sekä ylimääräisen ja liikekannallepanon aikaisen palveluksen. Lisäksi Suomessa myös naisilla on oikeus varusmiespalvelusta vastaavaan asepalvelukseen.

Maanpuolustusopetukselle keskeisessä Turvallinen Suomi -teoksessa todetaan suomalaisen maanpuolustusjärjestelmän perustuvan yleiseen asevelvollisuuteen. Entä millaisia asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmiä löytyy maailmalta, ja voimmeko me oppia niistä jotain?

Asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmistä

Suomessa tehdyt asevelvollisuuden kansainväliset vertailut rajautuvat lähes poikkeuksetta EU- ja Nato-maihin sekä täydentävästi muualle Euroopan alueelle, kuten Sveitsiin. Tällaista näkökulmaa on kuitenkin pidettävä tarpeettoman kapea-alaisena erityisesti nykyisellä globalisaation aikakaudella.

Mitä asevelvollisuusjärjestelmällä oikeastaan tarkoitetaan?

Suomalainen asevelvollisuus -raportin mukaan asevelvollisuuden ja asevelvollisuusjärjestelmän voidaan katsoa olevan voimassa silloin, kun siihen sisältyy normaalioloissa vähintään miesten asepalvelus. Jos asepalvelusjärjestelyt ulottuvat myös vapaaehtoisiin naisiin, voidaan todeta, että kyse on laajemmasta asepalvelusjärjestelmästä. Tällä tavoin tarkastelua voidaan laajentaa myös yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta ylläpitäviin ja tuottaviin maanpuolustusjärjestelmiin.
Lähtökohtana on, että  asevelvollisuusjärjestelmä tuottaa sotilaallisen maanpuolustuksen joukot, mutta kuka kouluttaa esimerkiksi maanpuolustusvelvollisuuden edellyttämät väestönsuojeluorganisaatiot? Entä kuka suunnittelisi maanpuolustusjärjestelmän rakenteen ja toiminnan? Kuka sen opettaa ja kenelle?

Globaalisti tarkasteluna jokaisessa valtiossa on aina asevoimat – joko omat, kumppanin tai vieraan. Joissakin maissa yhteiskunnallista turvallisuutta taataan asevoimien sijasta esimerkiksi poliisiorganisaation avulla. Ase- ja maanpuolustusvelvollisuuspalvelusmuodot silloittavat vähintään jossain määrin asevoimien ja suojeluorganisaatioiden sekä muun yhteiskunnan välistä suhdetta. Toisin sanoen sekä asevoimissa että erilaisissa suojeluorganisaatioissa kansalainen voi osallistua julkishyödykkeiden, kuten yhteiskunnallisen turvallisuuden, tuottamiseen.

Ase- ja maanpuolustusvelvollisuuden megaristiriita

Usein toistetun kiteytyksen mukaan viimeistään kylmän sodan jälkeen länsimaat alkoivat enimmäkseen luopua asevelvollisuudesta ja keskittyä ammattiarmeijoihin. Samaan aikaan globalisoituvissa yhteiskunnissa ajatteluun eteni jatkuvan talouskasvun ideologia ja mielenkiinto keskittyi kvartaalitalouden tuloksellisuuteen. Sen pyörteissä pidemmän aikajänteen tarkastelut ovat jääneet marginaalisiksi. Varsinkin monissa turvallisiksi mielletyissä maissa on maanpuolustusvelvollisuus jätetty vapaaehtoisten kansalaisten käsiin.

Strategisissa asevelvollisuustutkimuksissa massaluopuminen asevelvollisuudesta on kiteytetty niin kutsutun ”yhden raiteen mallin” sovellukseksi. Sen mukaan asevelvollisuuden järjestelyt olisivat kansainvälisiä esimerkkejä seuraten ajautumassa vääjäämättömästi yleisestä asevelvollisuudesta valikoivaan ja vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen sekä edelleen ammattiarmeijaan. Tulisiko täten asevelvollisuuden kansainvälisiä esimerkkejä etsittäessä tyytyä jo valikoivaan sukupuolineutraaliin asevelvollisuuteen siirtyneeseen maahan (Norja) tai ammattiarmeijamaahan (Ruotsi)? Mielestäni ei yksinomaan.

Toisaalta esimerkiksi Yhdysvalloissa yleisestä asevelvollisuudesta sanotaan luovutun jo vuonna 1973. Silti yhdysvaltalainenkin asevelvollisuuskeskustelu jatkuu ilmeten esimerkiksi pohdintoina asevoimien aktiivisen komponentin ja reservikomponentin merkityksistä. Mainittakoon, että parhaillaan Yhdysvalloissa, kuten Länsi-Euroopassakin, aktiivisen reserviläisyyden merkitys on vahvassa nosteessa. Lisäksi on syytä muistaa, että Yhdysvalloissa on edelleen voimassa kutsunnat tarvittaessa mahdollistava valikoivan asepalveluksen lainsäädäntö ja järjestelyt.

Samaan aikaan maanpuolustusvelvollisuus – ja sille alisteinen asevelvollisuus – ovat toisaalla voineet hyvin ja jatkaneet kehittymistään. Mitkä tekijät voisivat selittää tämän ”megaristiriidan” ammattiarmeijoihin ajautumisen ja kehittyvien maanpuolustusvelvollisuuksien välillä?
On tiedostettava, ettei minkään valtion asevelvollisuusjärjestelmän kehitys tapahdu tyhjiössä, vaan se kehittyy omalla historiallisella kaarellaan. Kunakin aikakautena sekä yhteiskunnalliset intressiristiriidat että kansainvälisen toimintaympäristön muutokset luovat ristipaineita kansallisille pohdinnoille ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksista. Tällöin keskitytään miettimään, missä määrin oman puolustus- ja maanpuolustusjärjestelmän kehittämiseen voitaisiin vaikuttaa omin toimin ja myös ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksien keinoin.

Esimerkiksi Suomessa aiemmin vain miehiä koskenut asevelvollisuus laajeni vapaaehtoisten naisten asepalvelusta koskevaksi vuonna 1995. Vastaavasti myös siviilipalvelusta on pyritty kehittämään – ilmeisen alimitoitetuilla resursseilla, mitä voidaan etenkin suomalaisten maanpuolustustarpeiden ja -velvoitteiden vuoksi pitää ongelmallisena asiana.

Yhteiskunnallisten tekijöiden globaalin vertailun sijasta etsin ratkaisua mainitsemaani megaristiriitaan geopolitiikasta ja valtioiden erilaisista riskiluokista. Valtioiden geopoliittinen asemoituminen ei ole tasa-arvoista. Jotkut valtiot sijaitsevat verraten turvassa omalla saarellaan tai mantereellaan, kun taas toiset sijaitsevat esimerkiksi ”rajamailla”. Täten valtioiden riskiluokat ovat erilaisia, ja ne jakautuvat pelkistetysti ulottuvuudelle matalasta korkeaan. Ulkoiset riskit ja uhkan tulkitut tuntemukset ovat osaltaan johdatelleet maita – resurssiensa mukaan – asemoitumaan ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksien jatkumolle hyvin eri tavoin.

Esimerkiksi Etelä-Korea, Israel ja Singapore ovat historiallisesti tulkinneet kuuluvansa korkean riskiluokan valtioihin, mikä ilmenee myös niiden maanpuolustusjärjestelmissä. Maissa on käytössä asevelvollisuutta laajempi kansalaispalvelus, mikä mahdollistaa kansalaisen osaamispotentiaalin valjastamisen verraten kattavasti maanpuolustuksen ja yhteiskunnan turvallisuuden tarpeisiin.
Jätän lukijoiden harkittavaksi, onko Suomi matalan vai korkean riskiluokan valtio. Jos Suomi on korkean riskiluokan maa, miten tulkinta näkyy suomalaisessa maanpuolustusjärjestelmässä? Haastava geopoliittinen asemoitumisemme on jo perinteisesti näkynyt esimerkiksi verraten korkeana maanpuolustustahtona, mutta miten muuten?

Turvallisuus ei ole vakio, eikä sitä tule käsittää annettuna eikä välttämättä yksinomaan ammattilaisten tuottamana hyödykkeenä. Jokainen kansalainen on väistämättä maanpuolustuksen, samoin kuin yhteiskunnan turvallisuuden tai turvattomuuden, yksi toimija. Tähän kansalaisvastuuseen voi oppia, mutta kenellekään se ei siirry ainoastaan äidinmaidon ja geeniperimän myötä. Tarvitaankin kansalaiskasvatusta – ellei peräti globaalikasvatusta. Pohjoismaisen PISA-menestyneen ”koulutuksen suurvallan” luulisi ja soisi näyttävän hyvää esimerkkiä tässäkin suhteessa myös muille ”rajamaille”.

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia ilmaisee monenlaiset uhkamallimme, mutta tunnistaako ase- ja maanpuolustusvelvollinen niitä? Tiedostaako kansalainen, mitä ”jotkut” häneltä niiden suhteen normeissaan edellyttävät? Missä yhteisöissä ja organisaatioissa kansalaisen suunnitellaan näissä asioissa toimivan ja millaisin välinein? Ketkä häntä tämänlaiseen toimintaan opettavat ja kasvattavat?

Katse Sveitsiin, mutta miksi?

Maailman parhaan suomalaisen asevelvollisuusjärjestelmän kehittäjien on syytä etsiä hyviä esimerkkejä myös Euroopasta. Vuonna 2013 toimittamassani Asevelvollisuuden tulevaisuus -teoksessa toin esille Karl W. Haltinerin asevoimatyypittelyä ammattiarmeijoista valeasevelvollisuusarmeijoihin ja edelleen ”pehmeän” ja ”kovan” ytimen asevelvollisuusarmeijoihin. Haltinerin mukaan Suomella, Sveitsillä, Turkilla ja Kreikalla on niin kutsutut ”kovan ytimen” asevelvollisuusarmeijat. Haltinerin jo 1990-luvun loppupuolella tekemän analyysin selitysvoimaisuutta ja ajankohtaisuutta korostaa muun muassa se, että hänen mukaansa ammattimaistumisen paine on kovin niissä maissa, joiden armeijat ovat ”pehmeän” ytimen asevelvollisuusarmeijoita. Näitä ovat esimerkiksi Ruotsi, Norja, Itävalta, Espanja, Italia ja Portugal.

Mainittakoon, että 2000-luvun alkupuolella ammattimaistumisen paine on jo edesauttanut rauhan ajan asevelvollisuudesta luopumista Espanjassa, Italiassa, Portugalissa ja esimerkiksi riskiluokkansa näkökulmasta ristiriitaisesti myös Ruotsissa. Mainittakoon, että tammikuussa 2013 ”pehmeän” ytimen Itävallassa järjestetyssä kansanäänestyksessä enemmistö äänesti asevelvollisuuden säilyttämisen puolesta. Tuolloin uutisoitiin Itävallan vikuroivan asevelvollisuudesta luopumisessaan.

Syyskuussa ”kovan” ytimen Sveitsissä järjestetyssä kansanäänestyksessä yli 73 prosenttia äänestäjistä kannatti ”sveitsiläistä asevelvollisuutta” – mutta siis millaista? Sveitsissä kantonit järjestävät kutsunnat. Kirjalliset ohjeet palveluksesta armeijassa, väestönsuojelussa tai siviilipalveluksessa lähetetään kaikille 16-vuotiaille, myös naisille. Täytettyään 18 vuotta miehet ja vapaaehtoiset naiset osallistuvat orientaatiopäivään. Palvelus suoritetaan aseellisena maa- tai ilmavoimissa, siviilipalveluksena tai väestönsuojelussa. Ne, jotka eivät suorita mitään edellä mainituista, maksavat kolmen prosentin lisäveroa 30–34-vuotiaiksi saakka.

Sveitsiläisistä miehistä noin 60 prosenttia suorittaa varusmiespalveluksen, ja noin 17 prosenttia ikäluokasta koulutetaan väestönsuojelun tehtäviin.  Käytännössä korkea sveitsiläisten maanpuolustustahto näkyy sekä maanpuolustukseen kohdennettujen varojen määrässä että esimerkiksi poikkeuksellisen aktiivisena reserviläisyytenä.

Sveitsissä on pitkäjänteisesti panostettu väestönsuojeluun. Esimerkiksi väestönsuojatilat ovat korkealuokkaisia. Kansallinen hälytyskeskus huolehtii tilannekuvasta ja vastaa hälyttämisestä sekä johtamistoiminnasta. Vakinaisen henkilökunnan lisäksi hälytyskeskuksessa on asevelvollisia suorittamassa palvelustaan. Väestönsuojelu koetaan tärkeäksi, ja riittävät resurssit mahdollistavat laajan tilannekuvan saamisen kriisitilanteissa. Mikä merkillisintä, matalan riskiluokan Sveitsi tarjoaa eräiden arvioiden mukaan korkean riskiluokan Suomelle ja muille ”rajamaille” verraten erinomaisen esimerkin maanpuolustusvelvollisuuden käytännön merkityksistä ja järjestelyistä.

Juha Mäkinen
Kirjoittaja palvelee Maanpuolustuskorkeakoulun Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksen professorina.

Kirjoitus on julkaistu alunperin 13.3.2015 Kadettikunnan Kylkirauta-lehdessä. Blogimerkintänä se ilmestyy yhtäaikaa tässä ja James Mashirin blogissa.