sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Luottamus




Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan,
ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy

Hepr. 11:1

Luottamus on tunne. Se on keskeinen tunne, joka ylipäätään mahdollistaa ihmisyhteisön menestyksekkään toimimisen. Me luotamme toisiimme koko ajan. Luotamme siihen, että muut ainakin pyrkivät noudattamaan liikennesääntöjä. Luotamme siihen, että lastemme hoitajat tekevät työnsä. Luotamme siihen, että työnantaja maksaa palkkamme. Luotamme siihen että kaupasta saa syömiskelpoisia elintarvikkeita. Mitä paremmin toimiva yhteiskunta, sitä enemmän sisäistä luottamusta. Meillä luottamusta riittää melko hyvin vieläkin, vaikka esimerkiksi Perussuomalaisten menestyksen teemat kertovat luottamuksen vajonneen meilläkin. Erityisesti se on vajonnut suhteessa Euroopan unioniin.

Luottamus on turvallisuuspolitiikan perussuureita. Turvallisuuspoliittiset linjat kertovat siitä, mihin luotetaan ja mihin ei. Kerro minulle näkemyksesi turvallisuuspolitiikasta ja minä kerron sinulle mihin luotat eniten. Jos katsotaan tuoretta tutkimusta, niin ainoa taho johon suomalaiset turvallisuuspoliittisesti luottavat ovat suomalaiset. Ei kelpaa EU, pohjoismaat eikä Nato. Me luotamme itseemme, koska uskomme muihin luottamisen johtavan meidät hankaluuksiin ja petettäviksi. Toki hyvä kysymys on sekin, että olemmeko itse luottamuksemme arvoisia; kykenemmekö siihen, mihin uskomme kykenevämme.

Luottamusta voi tuntea vaikka Vakioveikkauskupongin kohteiden äärellä. Oma suosikkijoukkue on omasta mielestä aina vähän vahvemmilla kuin oikeasti on. Inhokkien tappiota puolestaan toivoo ja se tekee niiden tappiosta helpommin uskottavamman. Me olemme ihmisinä taipuvaisia luottamaan mieleisiin, mukaviin ja meille sopiviin  asioihin. Kun suomalaiselta kysytään yksiristikaksi mikä olisi mielestäsi paras tapa olla turvassa tässä maailmassa, niin helpointa ja mukavintahan on luottaa itseensä.

 Paradoksaalisesti suomettumisen aikana suhtautuminen luottamukseen oli keskimäärin järkiperäisempää. Tai itse asiassa luottamusta ei ollut vaikka vakavalla naamalla niin väitettiinkiin. Suomen ja Neuvostoliiton rauhanomainen rinnakkaiselo ja kansojen ystävyys olivat ainakin poliittiselle eliitille silkkaa kuvainpalvontaa ilman omakohtaista uskoa. Toisaalta vuosikymmenten toisto myös synnytti aitoa, joskin perusteetonta, luottamusta Neuvostoliiton rauhantahtoisuuteen ja paremmuuteen.

Ehkä nämä tekoluottamuksen vuosikymmenet yhdistettynä nuoren kansakunnan karvaisiin kokemuksiin liittolaisten sortumisesta ja kv-yhteisön passiivisuudesta ovat tehneet suomalaisista kyvyttömiä luottamaan muihin. En tiedä onko syy vai seuraus, vai kumpaakin, se lähes ylivertaisen sotilaallisen kyvykkyytemme korostaminen, joka liittyy historialliseen omakuvaamme. Me haluamme ja uskomme voivamme pärjätä yksin, koska meillä riittää oikein hyviä miehiä sivustojen aukioiden laidoille hyräilemään.

Poliittinen sovellus tästä hyvin positiivisesta omakuvastamme on hokema asemastamme maailman lääkärinä, ei tuomarina. Lääkärinä uskomme siis osaavamme tilaisuuden meille auetessa parantaa maailmaa isostikin. Käsitykset sotilaallisen kyvykkyytemme ylivertaisuudesta luotiin alunperin sotapropagandan käyttöön ja neutraalin parantajan roolihahmoa esitimme pokkana suomettumisen vuosikymmeninä. Enkä nyt suinkaan kiellä suomalaisten sotilaiden saavutuksia tai esimerkiksi ETYKin merkitystä, mutta emme me todellakaan ole kuitenkaan mitään (riittävän) erikoista, vaan pieni maa pohjoisessa, idän ja lännen rajalla. Ei siis välissä, vaikka niinkin usein sanotaan. Idän ja lännen raja, vaikka loivakin sellainen, on aina jommalla kummalla puolellamme. Toivottavasti mitään rautaesirippuja ei enää näillä kulmin tarvita.

Juuri nyt kiivaana päällä olevaa Ukrainan tilannettakin voi lähestyä luottamuksen kautta. Kestävä ratkaisu on vasta sellainen, jossa eri osapuolilla on kohtuullinen luottamus keskeisten tarpeidensa toteutumiseen. Ukrainalaiset haluavat itsenäisen oikeusvaltion, kansalaisyhteiskunnan ja toivoa paremmasta. Ukrainanvenäläiset, kuten muutkin maan etniset ryhmät, haluavat luottaa omaan ja omannäköiseensä tulevaisuuteen Ukrainassa. Venäjä haluaa vähintään naapurin, joka ei uhkaa, mutta ehkä jopa koko maan mukaan Euraasian unionin nimellä kulkevaan imperiumiin.  EU haluaa vakautta ja on siitä ilmeisesti halukas maksamaankin. Näitä luottamustarpeita sitten sovitellaan ja jos riittävä hal (=paine) kompromissille löytyy, niin ehkä tilanne vakautuu.

Luottamus on kuitenkin on tunne, mutta sitä tunnetta ei pitäisi turvallisuuspoliittisissa asioissa jättää vain tunteen varaan. Luottamus turvallisuuspolitiikassa pitäisi syntyä tiedon, järjen ja kylmän analyysin kautta. Tässä, kuten monissa muissakaan poliittisissa kysymyksissä, keskimääräinen kansalainen muodostaa kantansa enempi perstuntumalta, valiten sen sen hyvältä/oikealta/mukavalta tuntuvan vaihtoehdon. Päätöksenteon eliitin keskuudessa luottamus syntyy (toivottavasti ainakin) analyyttisemmin. Eri vaihtoehtojen painoarvoa vertaillessa syntyy käsitys vaihtoehtojen todennäköisyyksistä. Sillä luotettavimmaltakin tuntuva vaihtoehto voi tässä maailmassa pettää. Neuvostoliittokin kaatui ja se tuli yllätyksenä niin tavalliselle kansalle kuin eliitillekin. Mutta joka tapauksessa kannan syntymisen erilaisuus on varmasti yksi selittävä tekijä tämän hetkisissä eroissa päättäjien ja kansan tunnoissa.

Suomella on nyt käynnissä turvallisuuspoliittinen etsikkoaika ja yksi olennaisimpia asioita on nyt miettiä mihin luotamme ja kuinka paljon. Tarvitsemme myös sisäistä luottamusta poikkeuksellisen paljon, sillä kokonaisturvallisuutta voidaan rakentaa vain toimivan ja luottamusta herättävän yhteiskunnan varaan. Siksikin tarvitsemme nyt avointa ja suopeassa hengessä käytyä keskustelua eri vaihtoehdoista ja niiden piirteistä. Vasta riittävän avoimen läpikäymisen jälkeen voidaan tehtyyn ratkaisuun luottaa riittävästi.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Palavia barrikadeja tai reunavaltiopolitiikkaa


Jimmy Carterin presidenttikauden turvallisuusneuvonantaja Zbigniew Brzezinski nostaa Deutsche Wellen haastattelussa yhdeksi ratkaisuksi Ukrainan tilanteeseen esiin Suomen tavan elää Venäjän naapurissa. Suomi on selvästi suuntautunut ja sitoutunut länteen, mutta samaan aikaan pyrkinyt olemaan muodostamatta (Venäjän kokemuksen mukaista) uhkaa suurelle naapurilleen.

Ukrainassa ei voi syntyä kestävää rauhaa ilman Venäjän siunausta maan valitsemalle ulkopoliittiselle linjalle. Nyt on kysymys siitä, kuinka tiukasti Putin haluaa pitää kiinni Ukrainasta. Riittääkö kompromissina pelkkä vaarattomuus vai vaatiiko Euraasian unionin rakentaminen Ukrainan kiinnittämistä lujasti äiti Venäjän kylkeen.

Valko-Venäjähän on malliesimerkki tiukasti kytketystä liittolaisesta. Se sitoutumus on tehty Lukashenkan diktatuurin kanssa. Ennemmin todennäköisesti kuin myöhemmin tämä hallinto joutuu lujille ja myös kaatuu. Samoin käynee Transnistrialle, Abhasialle, Etelä-Ossetialle ja muille enemmän tai vähemmän keinotekoisille miniaatyri"valtioille" Venäjän raja-alueilla. Tosin näiden alueiden liittäminen osaksi Venäjää on tietysti myös vaihtoehto vakiinnuttaa tilanne väkisin. Rajojen siirtäminen olisi hankalaa, mutta Euraasian unioni antaa mahdollisuuden sulauttaa reuna-alueita ja -valtioita takaisin Venäjään muodollisesti vähemmän hälyä herättävällä tavalla.

Omilla painotuksillaan myös Armenia ja Azerbaidžan ovat pyrkineet "suomalaiseen" malliin, jossa hyvät suhteet Venäjään yhdistetään taloudelliseen ja vähän poliittiseenkin integraatioon länteen. Näitä maita ei uutisissa ole näkynyt, joka lienee jonkinlainen indikaattori valitun linjan toimivuudelle. Räyhäkämmin asemansa ovat ottaneet pienet Viro ja Georgia, jotka eivät ole väistäneet nokkapokkaa Venäjän kanssa.

Venäjän on nyt puntaroitava haluaako se mieluummin naapurikseen epäsopuisia ja epävakaita maita vai vakaampia, mutta riippumattomampia. Kauhistuttava, muttei ikävä kyllä täysin epärealistinen, ajatuskulku on, että Syyria, Ukraina, aiemmin mainitut raja-alueet  ja tarpeen tullen joku muukin maa on jonkinlainen Venäjän ylläpitämä palava barrikadi. Sillä barrikadilla padotaan lännen vaikutusvallan etenemistä.

Epävakaus on tällä hetkelä Putinille ja hänen pyrkimyksilleen etu. Venäjän hallinnon autoritäärisyyden mahdollistama nopea päätöksenteko- ja toimintatapa yhdistettynä kovaotteisuuteen on kriisien yhteydessä toimivampi kuin lännen eripuraisuus ja hitaus. Vakaassa kehityksessä taas lännen sitoutuminen ihmisoikeuksiin, oikeusvaltioon ja vapaaseen markkinatalouteen ovat houkuttelevampia. Joka tapauksessa Venäjän valitsema linja on häikäilemätön ja kertoo sen edelleen toimivan kylmän sodan nollasummapelin pohjalta.

Jos antaa ajatuksen liittää vähän vapaammin ja pidemmälle, niin Ukrainan tilanteessa voisi olla ituja uudenlaisen reunavaltiopolitiikan synnylle. Toki se vaatii Venäjän hyväksynnän, mutta pitkällä tähtäimellä heitäkin voisi houkuttaa jos läntinen raja olisi yhtä suomea. Läntisiä arvoja kunnioittavia markkinatalouksia, jotka ymmärtävät riittävästi Venäjän näkökulmia. Ketteränä ja sotilaallisesti liittoutumattomana esimerkkimaana Suomella olisi tällasessa kehityskulussa automaattisesti tärkeä asema.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Turvallisuutta muualtakin kuin aseista


Puolustusvoimien rahoitusvaje vuoden 2015 jälkeisenä aikana on noussut politiikan asialistalle ja henki on selvä. Puolustusvoimat saanee suurin piirtein haluamansa. Kuten legendaarisella Joensuun entisellä kaupunginjohtajalla Aaro Heikkilällä oli tuhisevalla nasaalillaan tapana todeta, että "kyllä hyviin asioihin  aina rahaa löytyy."  Puolueiden ottamista kannoista on luettavissa, että Puolustusvoimille sitä rahaa löytyy ja Suomen turvallisuutta luodaan koulutetulla, hyvin varustetulla reservillä sekä maalle, merelle ja ilmaan tarkoitetuille asejärjestelmillä.

Sotilaallisen uskottavuuden luominen on tavallaan helppoa. Meillä on korkeasti koulutettu, työllensä omistautunut ja kiinteässä vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa toimiva upseeristo. He kykenevät rakentamaan sotilaallista pelotetta varmasti uskottavasti ja riittävästi, jos poliitikot heille varat siihen suovat. Kun tähän yhdistetään korkeana pysytellyt maanpuolustushenki, voivat kovaa, sotilaallista voimaa kaipaavat olla tyytyväisiä tilanteeseen. Erityisesti kun muistaa, että valtion budjetista ei juuri löydy menokohtia, joissa kulut kasvavat.

Turvallisuuspolitiikka on kuitenkin muutakin kuin sotilaallista voimaa. Se on ulkopolitiikkaa, diplomatiaa, kehitysyhteistyötä, kansainvälisiä sopimuksia ja rakenteita sekä ylipäätään kansainvälistä yhteistyötä. Keskinäisriippuvaisessa maailmassa aktiivisuus palkitaan. Meillä kuitenkin leikataan edelleen ulkoasiainhallinnon budjettia eli ulkopoliittiset resurssimme vähenevät. Myös muiden hallinnonalojen leikkaukset näkyvät varmasti kansainvälisen yhteistyön vähenemisenä.

Asevoiman ja diplomatian väliin on syntynyt ja kasvanut valikoima uusia, puoliaggressiivisia tai aggressiivisia keinoja, joilla valtiot ja muut kansainväliset toimijat painostavat toisiaan. Esimerkiksi kyber ja strateginen kommunikaatio ovat olennaisia asioita lyhyen ja pitkän tähtäimen turvallisuuden luomisessa. Kyberstrategia meillä on ja pikkuisen siihen ohjattuja resurssejakin. Tosin kovin vähän verrattuna siihen lähestulkoon uhoon, jota strategian tavoitteet edustavat. Strategisen kommunikaation resursseista tai toimijoista minulla ei ole mitään tietoa.

Yhteiskunnallinen resilienssi on olennainen asia henkisine valmiuksineen ja huoltovarmuuksineen. Mitä paremmin yhteiskuntamme kestää iskuja, sitä vähemmän alttiita olemme painostukselle. Mikäli käyttöön voitaisiin ottaa asepalveluksen rinnalle kansalaispalvelus, voitaisiin luoda yhteiskunta joka monimutkaistumisestaan ja hankalista sääolosuhteistaan huolimatta kestäisi poikkeusoloja.

Myös oikean tiedon hankkiminen ja analysointi on valtakunnan turvallisuuden kannalta olennainen asia. Meillä Suomessa on tällä hetkellä käynnissä keskustelu, jossa haetaan uusia tapoja organisoida ja säädellä tiedustelutoimintaa. Ihan mihin tahansa päädytäänkin, niin sen jälkeen olisi pystyttävä perustamaan ja ylläpitämään riittävän suurta ja osaavaa yksikköä tuottamaan tietoa osaksi päätöksentekoon tarvittavaa tilannekuvaa.

Vaikka asevoimat saavatkin haluamansa, niin meillä on koko joukko muitakin turvallisuuteemme vaikuttavia toimijoita, joille olisi ihan yhtä suurella syyllä taattava nykyistä paremmat toimintaedellytykset. PV osaa hoitaa nämä asiat hyvin, mutta noiden muiden osalta yhtä vakuuttavaa vaikuttamistyötä ei ole näkynyt. Kuten eräs sotilasuralla oleva vanha kaverini totesi, niin muut ovat sössineet hommansa, jos hän joutuu oikeisiin töihin. Siksi olisi annettava kaikille turvallisuuspolitiikkamme tekijöille riittävät mahdollisuudet hoitaa tonttinsa myös resurssien puolesta.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Kansalliset turpotalkoot


Tasavallan presidentti piti puheen valtiopäivien avajaisissa ja sen suurin anti sekä määrällisesti että laadullisesti olivat ulko- ja turvallisuuspoliittiset asiat. Media ohitti ne täysin. Esimerkiksi pääuutislähetyksissä (YLE 20.30 ja MTV3 22.00) puhe oli ykkösaiheena, mutta ei sanaakaan sen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta sisällöstä.

Protestoin tätä Twitterissä, pingaten YLE uutiset ja Kymppiuutisten toimittajan. Maikkarin Vesa Kallionpää ilahduttavasti vastasikin protesteihini. Hänen mukaansa Niinistöllä ei ollut uutta sanottavaa aiheesta. Tosin minusta eivät ne kaikkialla kärjeksi nousseet talousnäkemyksensäkään minusta kyllä ensimmäistä kertaa esiin tulleet.

Olen paasannut jo pitkään siitä, miten poliitikot lintsaavat ulko- ja turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Nyt ymmärsin, että myös mediat taitavat tehdä niin. Syyt ovat varmaankin samoja kuin poliitikoillakin: epävarmuus omasta osaamisesta ja tietämyksestä, voimakkaat reaktiot ja ennen kaikkea se, ettei aihe kiinnosta laajalti. Mediallakaan ei aiheen parissa ole juuri voitettavaa, ellei sitten saa aikaiseksi jotain aitoa tai puoliväkisin nostatettua kohua. Maltillinen, monikulmainen ja uusia näkökulmia aukova journalismi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on vähintään yhtä harvinaista kuin saman kentän poliittiset aloitteet.

Kansanedustaja Pauli Kiuru vaatii keskustelualoitteessaan puolustuspoliittista uudelleen arviointia, saaden tukea hankkeelleen monilta raskaan sarjan kansanedustajilta. Kanervan vetämä työryhmähän työskentelee asian parissa parhaillaan, mutta Kanerva oli itsekin allekirjoittanut tämän aloitteen. Mikä minusta on hieman kummallista, mutta semmoistahan politiikka välillä on.

Aloitteen allekirjoittajia on laidasta laitaan, joten aiheella tuntuisi olevan nostetta. Tokihan olisi ollut parempi keskustella ulko- ja turvallisuuspoliittiisista suurista linjoista, joita puolustuspolitiikan on palveltava. Nythän meillä käy pahimmoilleen niin, että puolustuspoliittiset linjaukset kaventavat valinnan mahdollisuuksia laajemmassa kuvassa. Mutta pragmaattisesti on todettava myös, että hyvä kun jostain asian kulmasta keskustellaan, siitä se sitten laajenee.

Itse ottaisin asiaan selkeästi suuruudenhullumman lähtökohdan. Käynnistetään kansalliset turpotalkoot. Eli puhutaan ja opitaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Olen vakuuttunut, että saadaksemme aikaiseksi valistuneen kansalaiskeskustelun, on tiedon liikuttava runsaassa ja ymmärrettävässä muodossa. Turpotalkoiden idea olisi, että kun kukin tekisi jotain vähänkin, niin siitä syntyisi iso itseään ruokkiva ilmiö.

Puolueet käynnistäisivät ohjelmatyön sisäisine keskusteluineen. Jokainen poliitikko pitäisi ainakin yhden puheen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta tai kirjoittaisi aiheesta kolumnin. Kirjastot voisivat pitää esillä alan kirjallisuutta ja mediat voisivat ottaa asian listoilleen erityisellä tarkkuudella. Aiheesta järjestettäisiin vaalien alla erityisiä keskusteluja. Siinä asiassa odottaisin maanpuolustusjärjestöiltä, rauhanjärjestöiltä ja varsinkin Paasikivi-seuralta vahvaa panosta. Avoimia maanpuolustuskursseja, väittelytilaisuuksia, esitelmiä, kaikenlaista tiedon liikuttamista. Vapaan sivistystyön ja yliopistojen puolella voitaisiin ulko- ja turvallisuuspolitiikka nostaa yhdeksi aiheeksi. Pitäisiköhän heti laittaa paikalliseen kansalaisopistoon toive, että perustaisivat ulko- ja turvallisuuspoliittisen opintoryhmän.

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta on ilmeisesti pitämässä seminaareja useampiakin kevään aikana. Kesällä lienee luvassa taas Kultaranta-keskustelut. Missähän mahtaa muuten viime kesän tapahtumasta luvattu raportti viipyä? Joka tapauksessa myös valtiovalta voi aktiivisesti tukea keskustelua. Aiemminkin esillä ollut idea tiedotustuesta, jota asiaa käsitteleviin toimiin saisi, olisi erinomainen kädenojennus. Ennen EU-kansanäänestystä sellaisella saatiin aikaiseksi runsaasti moniarvoista keskustelua.

Joku taho voisi ottaa hoitaakseen turpo-tiedon kokoamisen ja kuratoinnin. Tästä ajatuksesta Twitterissä keskusteltaessa nousi esiin vastaväite, että tällaista institutioinalisoimista ei tarvita. Asiantuntijat eivät tarvitsekaan, he kyllä tietävät konstit ja kohteet, joista tietoa saa. Mutta itse muistan hyvin, kun aloin puolisentoista vuotta sitten totaalisena maallikkona pikkuhiljaa kääntelemään tätä sarkaa, niin tuskaista oli. Käsitteet hukassa, toimijat outoja, rakenteet käsittämättömiä. Jos keskustelua haluaa laajentaa, siihen mukaan pääseminen pitää tehdä helpommaksi. Kirjasin blogini sadantena merkintänä tästä harrastuksesta muutaman ajatuksen, joista voi olla hyötyä asiasta kiinnostuneille.

Reilun vuoden päästä meillä on eduskuntavaalit, joissa valitaan monella sektorilla isoja ratkaisuja tekevä eduskunta. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu yhdeksi vaalien pääteemaksi. Jottei siitä tulisi perinteistä ohihuutamista, niin nyt kääritään hihat ja käynnistetään kansalliset turpotalkoot. Tuloksena olisi varmasti paremmin punnittuja päätöksiä, olivat ne minkälaisia tahansa.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Jatkoa Siilasmaan ryhmälle


Siilasmaan työryhmänä tunnettu selvitysryhmä luovutti raporttinsa reilu kolme vuotta sitten. Sen tehtävänä oli "arvioida yhteiskunnan näkökulmasta asevelvollisuusjärjestelmän toimivuuden turvaamiseen vaikuttavia kehityskulkuja sekä arvioida järjestelmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta nyt ja tulevaisuudessa". Siis käytännössä ryhmä mietti miten yleinen asevelvollisuus on toimivinta ja tehokkainta.

Ryhmän loppuraportti herätti paljon huomiota ja, kuten niin usein, lähinnä epäolennaisista asioista. Otsikoissa kummitteli palvelusajan lyhennys, vaikka raportti esittelee huomattavan määrän ajatuksia monilta elämänalueilta. Asevelvollisuudessa tuntuu, muillekin kuin parhaillaan palvelustaan suorittaville, tärkeintä olevan aamujen määrä. Se on vain yksi osoitus siitä, miten vahvoina omakohtaisuudet elävät asevelvollisuuskeskustelussa. Mutta  "mekin aikoinaan" ei ole kovinkaan hyvä peruste oikeastaan yhtään millekään yhtään missään asiassa. Suoritettu asepalvelus ei anna asiantuntemusta maanpuolustuksen kokonaisuuden hahmottamiseen yhtään sen enempää kuin ajokortti liikennesuunnitteluun.

Siilasmaan työryhmä auttoi tietämättään myös kolme vuotta myöhemmin käynnistyneessä keskustelussa, jonka Ohi on -kansalaisaloite käynnisti. Uskaltaisin veikata, että aloite olisi voinut saada laajemminkin tukea, jos asevelvollisuuden eri puolia ei olisi raportin synnyttämän keskustelun myötä käyty laajasti läpi. Myös sen esittämät parannusehdotukset on otettu tosissaan ja tämä näkyy kasvaneena palvelustyytyväisyytenä varusmiesten keskuudessa. Toisaalta raportin argumentit ovat vääristäneet keskustelua.

Ryhmän tehtävänantohan ei sisältänyt suoranaisesti sotilaallista näkökulmaa asiaa. Asevelvollisuuden olemassaolon oikeutus kuitenkin lepää vain ja ainoastaan sen sotilaallisessa merkityksessä. Asevelvollisuus on väline aseelliseen maanpuolustukseen, ei kunnon kohennukseen tai syrjäytymisen ehkäisyyn. Ryhmä tietysti pohti tehtävänantonsa mukaisesti nimenomaan asepalveluksen suorittamiseen liittyviä kysymyksiä ja sen toissijaisia seurauksia.

Nämä toissijaiset perusteet ovatkin kummitelleet asevelvollisuuskeskustelussa ahkerasti, kun asevelvollisuutta on perusteltu kansanterveydellä, sosiaalisella ulottuvuudella, työelämävalmiuksilla jne. Raha, tasa-arvo (sukupuolineutraalius) ja yksilön vapaudet ovat puolestaan valjastetut yleistä asevelvollisuutta vastaan. Niinhän se poliittisissa kysymyksissä usein on, että ratkaisevaa on se, mitä kukin pitää tärkeänä tai tärkeämpänä.

Joka tapauksessa nykyisenkaltainena asevelvollisuus nauttii siis laajaa tukea ja se viestii minusta sitä, että suomalaisten enemmistön mielestä maan puolustaminen on yhteinen asia. Tokihan tähän velvoittaa jo perustuslakikin:

127 § Maanpuolustusvelvollisuus

Jokainen Suomen kansalainen on velvollinen osallistumaan isänmaan puolustukseen tai avustamaan sitä sen mukaan kuin laissa säädetään.
Oikeudesta saada vakaumuksen perusteella vapautus osallistumisesta sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään lailla.

Siksi olisi otettava seuraava askel kollektiivisessa maan puolustamisessa. Minun mielestäni nyt olisi aika koota Siilasmaan työryhmän työn jatkaja. Sen ryhmän tehtävänanto koskisi maanpuolustukseen nykyisenkaltaisessa maailmassa kiinteästi kuuluvia "aseettomia" osia: kyber, strateginen kommunikaatio, energia/kauppapolitiikka, väestönsuojelu ja sitä laajempi käsite yhteiskunnallinen joustokestävyys (resilienssi). Puolustusvoimat ja valtio kerskaavat tälläkin hetkellä, miten reserviläisten osaaminen sekä koti- että ulkomaisissa tehtävissä nostaa sotilaallista tasoamme. En näe mitään syytä, miksei samankaltaiseen tason nostoon voitaisi yltää muillakin maanpuolustuksen sektoreilla.

Samalla laajempi osallistuminen maanpuolustukseen varjelisi koko velvollisuuden legimiteettiä. Kun meillä on tällä hetkellä käytännössä aika lailla valikoiva asevelvollisuus, joka sitä paitsi koskee vain miehiä, on selvää, että ajan mittaan nämä epätasa-arvon lähteet syövät järjestelmän hyväksyttävyyttä.

Ryhmän tehtävänä olisi pohjata työnsä nimenomaan uhkakuville. Siilasmaan työryhmän raportissa uhkakuvat mainitaan vain kerran, silloinkin sulkeissa ja asevelvollisille esille tuotavana palveluksen perusteena. Tässä ryhmässä niiden hahmottaminen olisi olennaista, koska niiden pohjalta voitaisiin haravoida tarpeellisia resursseja ja niiden organisoimista. Tästä keskustelusta olisi hyötyä myös Puolustusvoimille koulutuksensa kehittämiseksi ja kalustotarpeidensa selvittämiseksi. Ylipäätään työryhmän työ ja sen herättämä keskustelu palvelisivat täysimääräisesti kokonaisturvallisuuteen panostamista.

Käsittääkseni valtionhallinnon sisällä on tehty tarkkaakin työtä riskianalyysien ja varautumissunnitelmien kanssa. Nyt olisi mietittävä miten viedä tarvittavia valmiuksia ja organisointia kansalaisten tasolle. Puolustusvoimat on panostanut lujasti reserviläisten osaamisen kehittämiseen mm. verkkoympäristöjen avulla ja tällaisista kokemuksista olisi ilman muuta apua myös tässä työssä. Myös Sitran Uusi Turvallisuus -hanke tarjoaisi varmasti eväitä suunnata ja kehittää kansalaisten osaamista.

Saa nähdä onko viime vuoden puolella Puolustusministeriölle tehdystä tutkimuksesta apua/tukea tähän. Tutkimus selvitti millaista sisältöä suomalaiset antavat maanpuolustus-käsitteelle ja millaiset teot nähdään merkittävinä maan puolustamisen kannalta. Tulosten julkistamisen ajankohdasta minulla ei ole tietoa.

Toki olisi, perustuslain mukaisesti, huolehdittava mahdollisuus suorittaa velvollisuus myös nimenomaan rauhantyönä. Ruotsissa puolueet kilpailevat (kunpa meilläkin!) jokavuotisen Sälenin alla turvallisuuspoliittisilla aloitteilla huomiosta. Tänä vuonna Ruotsin Vihreät ehdotti EU:n rauhanjoukkojen perustamista, ilmeisesti Yhdysvaltain kehitysmaissa työtä tekevän Peace Corpsin tyyppisesti. Kyllä minusta rauhan ja toimivan yhteiskunnan rakentaminen horjuviin tai romahatneisiin valtioihin on meidän turvallisuuttamme hyödyntävä asia. Turvallisuuden luominen estämällä uhkien syntymisen on sitä paitsi usein helpompaa ja halvempaa. Tässä työssä suomalaisella koulutusosaamisella olisi paikkansa. Noin irtodeana voisi ajatella, että joku voisi suorittaa maanpuolustusvelvollisuutensa opettajana jossain kehitysmaassa.

Joka tapauksessa nyt kun Siilasmaan työryhmän raportin ajatuksia ollaan viemään käytäntöön, olisi hyvä aika ajatella asioita vielä pidemmälle. Selvitysryhmään riittävästi laaja-alaisuutta ja avointa mieltä sekä poliittista painoarvoa auttamaan sen ideoiden toteuttamisessa.

Nyt se on sitten tekemistä vaille valmista.