Luottamus

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan,
ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy

Hepr. 11:1

Luottamus on tunne. Se on keskeinen tunne, joka ylipäätään mahdollistaa ihmisyhteisön menestyksekkään toimimisen. Me luotamme toisiimme koko ajan. Luotamme siihen, että muut ainakin pyrkivät noudattamaan liikennesääntöjä. Luotamme siihen, että lastemme hoitajat tekevät työnsä. Luotamme siihen, että työnantaja maksaa palkkamme. Luotamme siihen että kaupasta saa syömiskelpoisia elintarvikkeita. Mitä paremmin toimiva yhteiskunta, sitä enemmän sisäistä luottamusta. Meillä luottamusta riittää melko hyvin vieläkin, vaikka esimerkiksi Perussuomalaisten menestyksen teemat kertovat luottamuksen vajonneen meilläkin. Erityisesti se on vajonnut suhteessa Euroopan unioniin.

Luottamus on turvallisuuspolitiikan perussuureita. Turvallisuuspoliittiset linjat kertovat siitä, mihin luotetaan ja mihin ei. Kerro minulle näkemyksesi turvallisuuspolitiikasta ja minä kerron sinulle mihin luotat eniten. Jos katsotaan tuoretta tutkimusta, niin ainoa taho johon suomalaiset turvallisuuspoliittisesti luottavat ovat suomalaiset. Ei kelpaa EU, pohjoismaat eikä Nato. Me luotamme itseemme, koska uskomme muihin luottamisen johtavan meidät hankaluuksiin ja petettäviksi. Toki hyvä kysymys on sekin, että olemmeko itse luottamuksemme arvoisia; kykenemmekö siihen, mihin uskomme kykenevämme.

Luottamusta voi tuntea vaikka Vakioveikkauskupongin kohteiden äärellä. Oma suosikkijoukkue on omasta mielestä aina vähän vahvemmilla kuin oikeasti on. Inhokkien tappiota puolestaan toivoo ja se tekee niiden tappiosta helpommin uskottavamman. Me olemme ihmisinä taipuvaisia luottamaan mieleisiin, mukaviin ja meille sopiviin  asioihin. Kun suomalaiselta kysytään yksiristikaksi mikä olisi mielestäsi paras tapa olla turvassa tässä maailmassa, niin helpointa ja mukavintahan on luottaa itseensä.

 Paradoksaalisesti suomettumisen aikana suhtautuminen luottamukseen oli keskimäärin järkiperäisempää. Tai itse asiassa luottamusta ei ollut vaikka vakavalla naamalla niin väitettiinkiin. Suomen ja Neuvostoliiton rauhanomainen rinnakkaiselo ja kansojen ystävyys olivat ainakin poliittiselle eliitille silkkaa kuvainpalvontaa ilman omakohtaista uskoa. Toisaalta vuosikymmenten toisto myös synnytti aitoa, joskin perusteetonta, luottamusta Neuvostoliiton rauhantahtoisuuteen ja paremmuuteen.

Ehkä nämä tekoluottamuksen vuosikymmenet yhdistettynä nuoren kansakunnan karvaisiin kokemuksiin liittolaisten sortumisesta ja kv-yhteisön passiivisuudesta ovat tehneet suomalaisista kyvyttömiä luottamaan muihin. En tiedä onko syy vai seuraus, vai kumpaakin, se lähes ylivertaisen sotilaallisen kyvykkyytemme korostaminen, joka liittyy historialliseen omakuvaamme. Me haluamme ja uskomme voivamme pärjätä yksin, koska meillä riittää oikein hyviä miehiä sivustojen aukioiden laidoille hyräilemään.

Poliittinen sovellus tästä hyvin positiivisesta omakuvastamme on hokema asemastamme maailman lääkärinä, ei tuomarina. Lääkärinä uskomme siis osaavamme tilaisuuden meille auetessa parantaa maailmaa isostikin. Käsitykset sotilaallisen kyvykkyytemme ylivertaisuudesta luotiin alunperin sotapropagandan käyttöön ja neutraalin parantajan roolihahmoa esitimme pokkana suomettumisen vuosikymmeninä. Enkä nyt suinkaan kiellä suomalaisten sotilaiden saavutuksia tai esimerkiksi ETYKin merkitystä, mutta emme me todellakaan ole kuitenkaan mitään (riittävän) erikoista, vaan pieni maa pohjoisessa, idän ja lännen rajalla. Ei siis välissä, vaikka niinkin usein sanotaan. Idän ja lännen raja, vaikka loivakin sellainen, on aina jommalla kummalla puolellamme. Toivottavasti mitään rautaesirippuja ei enää näillä kulmin tarvita.

Juuri nyt kiivaana päällä olevaa Ukrainan tilannettakin voi lähestyä luottamuksen kautta. Kestävä ratkaisu on vasta sellainen, jossa eri osapuolilla on kohtuullinen luottamus keskeisten tarpeidensa toteutumiseen. Ukrainalaiset haluavat itsenäisen oikeusvaltion, kansalaisyhteiskunnan ja toivoa paremmasta. Ukrainanvenäläiset, kuten muutkin maan etniset ryhmät, haluavat luottaa omaan ja omannäköiseensä tulevaisuuteen Ukrainassa. Venäjä haluaa vähintään naapurin, joka ei uhkaa, mutta ehkä jopa koko maan mukaan Euraasian unionin nimellä kulkevaan imperiumiin.  EU haluaa vakautta ja on siitä ilmeisesti halukas maksamaankin. Näitä luottamustarpeita sitten sovitellaan ja jos riittävä hal (=paine) kompromissille löytyy, niin ehkä tilanne vakautuu.

Luottamus on kuitenkin on tunne, mutta sitä tunnetta ei pitäisi turvallisuuspoliittisissa asioissa jättää vain tunteen varaan. Luottamus turvallisuuspolitiikassa pitäisi syntyä tiedon, järjen ja kylmän analyysin kautta. Tässä, kuten monissa muissakaan poliittisissa kysymyksissä, keskimääräinen kansalainen muodostaa kantansa enempi perstuntumalta, valiten sen sen hyvältä/oikealta/mukavalta tuntuvan vaihtoehdon. Päätöksenteon eliitin keskuudessa luottamus syntyy (toivottavasti ainakin) analyyttisemmin. Eri vaihtoehtojen painoarvoa vertaillessa syntyy käsitys vaihtoehtojen todennäköisyyksistä. Sillä luotettavimmaltakin tuntuva vaihtoehto voi tässä maailmassa pettää. Neuvostoliittokin kaatui ja se tuli yllätyksenä niin tavalliselle kansalle kuin eliitillekin. Mutta joka tapauksessa kannan syntymisen erilaisuus on varmasti yksi selittävä tekijä tämän hetkisissä eroissa päättäjien ja kansan tunnoissa.

Suomella on nyt käynnissä turvallisuuspoliittinen etsikkoaika ja yksi olennaisimpia asioita on nyt miettiä mihin luotamme ja kuinka paljon. Tarvitsemme myös sisäistä luottamusta poikkeuksellisen paljon, sillä kokonaisturvallisuutta voidaan rakentaa vain toimivan ja luottamusta herättävän yhteiskunnan varaan. Siksikin tarvitsemme nyt avointa ja suopeassa hengessä käytyä keskustelua eri vaihtoehdoista ja niiden piirteistä. Vasta riittävän avoimen läpikäymisen jälkeen voidaan tehtyyn ratkaisuun luottaa riittävästi.