perjantai 19. huhtikuuta 2019

Punaruskea maailma: johdanto




Osa nykyistä, kuohuvaa maailmanaikaa on poliittisten kenttien uudelleenjärjestäytyminen. Kylmän sodan maailmassa oikeisto ja vasemmisto olivat suhteellisen selvärajaisia määritelmiä, joihin kaikkien poliittisten toimijoiden olemusta jollain tasolla verrattiin. Kommunismin romahdusta seurasi taas jonkinlainen liberaalin markkinatalouden ja demokratian voitonhuuma, jossa katsottiin enää ajan kysymykseksi milloin kaikki maailman maat kehittyvät liberaaleiksi demokratioiksi. Historian piti loppua. Ei loppunut.

Tässä uudessa ajassa poliittiset ajatukset ja liikkeet asemoituvat ja asemoivat itsensä eri tavalla kuin ennen. Jos niitä yrittää tulkita entiseen tapaan, jää tärkeitä asioita huomaamatta. Eräs tärkeä uuden ajan kehityskulku on, että ennen suorana vasemmalta oikealle kulkenut poliittinen akseli on kääntynyt hevosenkengäksi. Ääret vasemmalla ja oikealla jakavat yhä enemmän näkemyksiä varsinkin siitä, mikä on väärin ja vastustettavaa. Globalisaatio, EU, Yhdysvallat, moniarvoisuus ja monet muut vastaavat asiat ovat pahoja ja huonoja sekä äärivasemmalla että äärioikealla.

Tämä luokittelu koskee siis länsimaisia demokratioita. Oikeistopopulistien ja äärioikeiston nousu meillä ja muualla on ollut se eniten esillä oleva asia. Nämä voimat hakevat parhaillaan yhteyttä ja pyrkivät ylikansallisella liittoutumisella edistämään tavoitteitaan, joihin kuuluu myös kansallisvaltioiden erillisyyden korostaminen. Tässäkin blogissa on käsitelty runsaasti tämän ilmiön eri puolia meillä ja muualla.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto tuki voimakkaasti läntisen Euroopan vasemmistoliikkeitä. Myös 80-luvun voimakas rauhanliike oli Neuvostoliiton aktiivisten toimien kohde ja sitä käytettiin yhtenä välineenä idän ja lännen välisessä kamppailussa. Näiltä ajoilta moni vasemmistolainen tuntee edelleen sympatiaa sekä Venäjää että jo silloin käynnissä olleiden kamppailuiden "omaa" osapuolta kohtaan. Nyttemmin korruptoituneet ja rappioituneet hallinnot Kuubassa, Nicaraguassa, Etelä-Afrikassa, Zimbabwessa ja muualla nauttivat joidenkin piirien suosiota noiden aikojen muistona.



Max Blumenthalin Greyzone-sivusto ottaa voimakkaasti kantaa.


Chavezilainen Venezuela on perustavanlaatuisessa USA-vihassaan myös tärkeä maa heille ja sen merkitys on korostunut käynnissä olevan valtakamppailun myötä. Jatkuvasti käynnissä olevan kriisi Lähi-idässä on myös voimakas elementti. Palestiinalaisten sorto, Irakin ja Libyan sekasorto sekä monet muut siellä tapahtuvat asiat ovat hyvin korkealla näiden piirien agendassa.

Yhdysvalloissa näille piireille on annettu nimi punaruskeat. Punainen tulee vasemmistolaisuudesta ja ruskea totalitarismista. Nimi ei ole imarteleva, mutta ilmaisee hyvin sekä ilmiön taustaa että sen saamia ilmiasuja. Kuten aina, on äärimmäisen vaikeaa vetää täsmällisiä rajoja. Mikä on punaruskeaa ja mikä vain punaista, on se hankala asia. Moni punaruskeiden ajama asia on aito ja oikea.

Tämä asian pohdinnan kimmokkeena oli sen huomaaminen, miten aivan järkevät, vaikkakin suhteellisen radikaalit, ihmiset viittaavat disinformaatiota ja salaliittoteorioita kylväviin lähteisiin. Tuntuu, että punaruskeista lähtökohdista toimivien disinformaatikkojen määrä ja merkitys ovat kasvaneet rajusti viimeisten vuosien aikana.

Punaruskeus on äärioikeistolaisuuden tapaan otettu myös Putinin Venäjän vaikutusvälineeksi. Samalla on nähtävissä, miten punaruskeat ja äärioikeistolaiset synkretisoituvat, muistuttaen yhä enemmän toisiaan. Tämä on varmasti osittain tahatonta, mutta myös päämäärätietoista kehitystä. Esimerkiksi Venäjän valtio käyttää propagandakanaviensa RT:n ja Sputnikin ulkomaalaisina kommentaatttoreina sekä punaruskeita että äärioikeistolaisia. samansuuntaiset mielipiteet johtavat jollain aikavälillä jonkinlaiseen yhteistyöhön.



Ilja Janitskin on modernin äärioikeistolaisen prototyyppi: julkisuushakuinen, aggressiivinen, taitava oman median käyttäjä ja maahanmuuttokriittinen. Rasistiksihan ei saa enää ketään sanoa.
Janitskinin vieressä istuva Pirkko Turpeinen-Saari on taustaltaan SKDL:n ja taistolaisten Demokraattisen vaihtoehdon kansanedustaja. Hän pitää länttä russofobisena ja on muun muassa kieltänyt serbien tehneen joukkomurhaa Srebrenicassa.

Suomalaisessa ympäristössä tämä ääripäiden yhdenmukaistuminen tuli konkreettisesti näkyville Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liikkeen lehdistötilaisuudessa, jossa vierekkäin istuivat, saman puolueen ehdokkaina, moderni äärioikeistolainen ja 70-lukulainen äärivasemmistolainen. Heillä on samat viholliset: EU, Nato, Yhdysvallat, moniarvoisuus, globalisaatio. Siksi heille oli luontaista liittoutua. Sitä samaa liittoutumista aatteiden, ajatusten ja konkretian tasolla on varmasti nähtävissä yhä useammin. Liberaalin demokratian vastaisten voimien synkretisoituminen on yksi lähivuosien poliittisia ilmiöitä.

Koska aihe on laaja, ei yhteen kirjoitukseen ole mahdollista koota ilmiötä edes pinnallisesti. Tämän johdannon jälkeen on luvassa ainakin henkilökuva Max Blumenthalista, yhdestä skenen kirkkaimmista tähdeistä. Lisäksi on tulossa kirjoitukset ainakin punaruskeasta verkostoitumisesta ja sen mediamaailmasta.

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Vieraskynä: Kriminalisoinnilla hybridiuhkia vastaan





"Vaikuttaminen poliittiseen päätöksentekoon ja erityisesti tiedustelupalveluiden harjoittama vaikuttaminen on kuitenkin jäänyt julkisessa keskustelussa takaa-alalle, mikä johtunee ainakin osaksi raskaasta historiallisesta painolastistamme. Tästä huolimatta, tai ehkä erityisesti juuri tästä syystä, näistä asioista olisi puhuttava paljon enemmän."

Teksti: Viktor Rantala

Krimin miehityksen ja Ukrainan sodan alkamisen jälkeen hybridiuhkat ovat olleet turvallisuus- ja puolustustyön ja siihen liittyvän keskustelun keskiössä niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa. Terminä ”hybridi” on melko uusi tulokas, mutta hybridivaikuttamiseen tai -sodankäyntiin liittyvä toiminta eivät sitä ole. Jo muinainen sotateoreetikko Sun Tzu puhui mm. vihollisen kukistamisesta ilman (kineettistä) taistelua. Taas esimerkiksi kylmässä sodassa molemmat blokit kävivät toisiaan vastaan globaalia ja laajamittaista salaista sodankäyntiä. Hybridivaikuttamista voidaan kutsua myös laaja-alaiseksi vaikuttamiseksi, subversiiviseksi toiminnaksi, poliittiseksi sodankäynniksi tai tiedustelutermejä käyttäen aktiivisiksi toimiksi tai peitellyksi toiminnaksi (covert action).
Nykyinen yhä tietoteknistyvämpi ja verkottuneempi yhteiskunta on kuitenkin tehnyt monista hybridivaikuttamisen keinoista, kuten informaatiovaikuttamisesta, entistä nopeampia sekä luonut ihan uusia keinoja vaikkapa kybertoimintaympäristöön. Näihin haasteisiin on Suomessa vastattu mm. kehittämällä lainsäädäntöä vastaamaan tunnuksettomien sotilaiden uhkaan, parantamalla puolustusvoimien valmiutta ja perustamalla Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus Helsinkiin.

Tanskassa järeät keinot
Samaan aikaan Tanskassa on otettu käyttöön hieman järeämpiä keinoja. Äskettäin Tanskassa nimittäin hyväksyttiin laki, joka kriminalisoi ulkomaiden tiedustelupalveluiden harjoittaman yleiseen mielipiteeseen tai päätöksentekoon kohdistuvan vaikuttamistoiminnan sekä siinä avustamisen (Ulovlig påvirkningsvirksomhed). Tarkemmin sanottuna kyseessä on jo olemassa olevan lakipykälän (Straffeloven, § 108) täsmentämisestä, joka jo ennestään kieltää vieraiden tiedustelupalveluiden avustamisen. Lain mukaan vaikuttamistoiminnasta voi seurata jopa kuuden vuoden vankeusrangaistus, ja jos vaikuttamistoiminta tapahtuu vaalien yhteydessä, jopa kahdentoista vuoden rangaistus. Yhtenä tekijänä lain taustalla on käsitys, että Venäjän vaikuttamistoiminta muodostaa kasvavan uhkan Tanskaa kohtaan. Laki on myös yksi osa Tanskan hallituksen laajempaa kampanjaa taistelussa hybridivaikuttamista vastaan.
Ko. lainmuutos on saanut Tanskassa ristiriitaisen vastaanoton ja lain kriitikot ovat syyttäneet sitä epäselväksi ja sanavapautta uhkaavaksi. Lain esitöissä kuitenkin selviää, että ollakseen laitonta toiminnan tulee olla tietoista ja konkreettista yhteistoimintaa vieraan tiedustelun kanssa. Esitöissä mainitaan esimerkkitapaus, jossa vieras tiedustelupalvelu ulkomaisen, muodollisesti itsenäisen tutkimuslaitoksen, mutta todellisuudessa ns. ”trollitehtaan” avulla levittää Facebookissa maan Nato-yhteistyöhön vihamielisesti suhtautuvaa sisältöä. Tämä ”trollitehdas” taas palkkaa avukseen ”ohjelmoijan”, jonka tehtävänä on tällaisen tanskankielisen informaation levittäminen. Esimerkin mukaan sekä trollitehdas että ohjelmoija syyllistyvät rikokseen. Sen sijaan tanskalainen Facebookin käyttäjä, joka jakaa em. sisältöä ei syyllisty rikokseen, sillä hänen toiminnassa ei ole kyse konkreettisesta yhteistyöstä vieraan tiedustelun kanssa.



Laki on järkyttänyt joitakin tanskalaisia. Tässä väitetään mm., että Naton kritisoimisesta Facebookissa voisi saada jopa 12 vankeutta. 
Kuva: FB-kuvakaappaus. Kuvan lähde
Tämä laki tiukentaa Tanskan jo ennestään tiukkaa lainsäädäntöä maanpetosrikosten osalta, mikä lienee Pohjoismaiden tiukin. Toisaalta, esimerkiksi Ruotsissa taas on laitonta ottaa vastaan rahaa vieraalta vallalta vaikuttaakseen maan valtiosäännön tai valtion turvallisuuteen liittyviin kysymyksiin (Brottsbalken, 19 kap, 13§, tagande av utländsk understöd), mutta Tanskan lain tiukkuuteen sekään ei yllä. Yhtenä esimerkkinä Tanskan lainsäädännön ankaruudesta on vuonna 2012 annettu tuomio Kööpenhaminan Yliopiston kansainvälisen politiikan professorina toimineelle Timo Kivimäelle. Suomalainen Kivimäki tuomittiin em. 108 pykälän mukaan viideksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen, ja hänen todettiin mm. luovuttaneen tietoja opiskelijoista ja tutkijoista venäläisille diplomaateille, jotka todellisuudessa olivat tiedustelu-upseereja. Kivimäen ei todettu luovuttaneen salassa pidettävää tietoa vaan tuomio tuli vieraan tiedustelun avustamisesta, ja onkin todennäköistä, että esimerkiksi Suomessa hänet ei olisi tuomittu samoista teoista.
Tällaisten opiskelijatietojen luovuttaminen voi maallikolle kuulostaa vaarattomalta toiminnalta, mutta on ymmärrettävä, että tiedustelupalvelut voivat olla hyvinkin kiinnostuneita tällaisista henkilötiedoista ja ne voivat käyttää tällaista tietoa esimerkiksi värväysyrityksissä. Jollekin tanskalaiselle tutkijalle tai opiskelijalle voi olla hyvinkin ikävää, ellei kohtalokasta joutua värväysyrityksen kohteeksi Venäjällä, värväysyrityksen, jonka perustana on käytetty Timo Kivimäen antamaa tietoa. Kivimäki saattoi toimia hyvässä uskossa, mutta hänen teoillaan on voinut olla vakavia seurauksia.


Professori Timo Kivimäki
Tanskan lainsäädännön pohjalla on tietenkin hybridivaikuttamisen uhka ja ehkä erityisesti ns. vaikuttaja-agenttien uhka. Monia hybridivaikuttamisen keinoja voidaan suorittaa etänä kuten esimerkiksi erilaista vaikuttamista kybertoimintaympäristössä. Toisten keinojen osalta, kuten informaatiovaikuttamisessa tai vaikuttamisessa poliittiseen päätöksentekoon, taas voi olla hyvä saada paikallista apua. Tässä avuksi tulevatkin vieraan tiedustelun vaikuttaja-agentit ja muut avustajat, ja yhteiskunnan tietoteknistymisestä huolimatta nämä perinteiset keinot eivät ole kadonneet minnekään.

Tiedustelu, Venäjän modus operandi
Erilaista tiedustelupalveluiden harjoittamaa vaikuttamista – erotuksen perinteisestä tiedustelusta, eli tiedonkeruusta – tekee monikin maa, niin diktatuurit kuin demokratiatkin. Tanskan, Suomen ja muidenkin länsimaiden keskeisin uhka tällä sektorilla tulee kuitenkin Venäjältä. Venäjä on jo vuosikausia – jo ennen Krimin miehitystä – harjoittanut vihamielistä vaikuttamista länsimaita kohtaan. Yksi syy tähän on se, että Venäjä pitää länsimaita vastustajinaan, ellei peräti vihollisinaan, mutta se on poliittisesti, taloudellisesti ja ydinaseita lukuun ottamatta myös sotilaallisesti heikompi kuin länsi ja siksi se katsoo oikeudekseen turvautua asymmetrisiin hybridikeinoihin taistelussaan länsimaita vastaa. Toinen syy on se, että erilaiset tiedustelulliset ja hämäräperäiset keinot ovat keskeinen osa valtion toimintatapoja, modus operandia. KGB-taustaisen Putinin valtakaudella Venäjästä on muodostunut eräänlainen ”tiedusteluvaltio”, jossa, tiedustelupalveluilla, tiedustelu-upseereilla (nykyisillä ja ”entisillä”) sekä tiedustelun toimintatavoilla on hyvin keskeinen merkitys valtion päätöksenteossa ja erityisesti sen toimeenpanossa. Joidenkin laskelmien mukaan lähes 80% Venäjän keskeisistä poliittisista vaikuttajista ovat tiedustelutaustaisia, joten voidaan sanoa, että Venäjä on tsekistien johtama valtio. Kolmas syy kumpuaa toiminnan pitkästä perinteestä. Jo Tsaarin aikoina salainen poliisi Ohrana mm. soluttautui erilaisiin anarkisti- ja muihin Tsaarinvaltaa vastaustaviin ryhmittymiin pyrkien käyttämään niitä omiin tarkoituksiinsa. Neuvostoliiton salaisessa poliisissa, Tšekassa ja sen seuraajavirastoissa, tiedustelullinen vaikuttaminen tai aktiiviset toimet (active measures) jalostettiin huippuunsa. Vuonna 1970 Kanadaan loikannut, KGB:hen kytkeytynyt Juri Bezmenov on arvioinut, että 85 % KGB:n resursseista käytettiin erilaiseen vaikuttamistoimintaan. Bezmenov ei ehkä ole kaikista luotettavin lähde, mutta selvää on, että neuvostotiedustelu panosti voimakkaasti aktiivisiin toimiin.


Operaatio Infektion. KGB:n informaatiovaikuttamista 80-luvulla, jossa väitettiin, että HI-virus on USA:n hallinnon kehittämä.
Venäjän nykyisisestä vaikuttaja-agentti-toiminnasta on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta asiaa voi verrata neuvostoajan käytäntöihin. Virolaisen tutkijan Ivo Juurveen mukaan neuvostotiedustelu käytti kahdenlaisia henkilöitä tähän tarkoitukseen, varsinaisia vaikuttaja-agentteja sekä luottamuksellisia (tai luotettuja) kontakteja. Vaikuttaja-agentit olivat värvättyjä agentteja ja toimivat kurinalaisesti tiedustelupalvelun ohjauksessa. Luottamukselliset kontaktit olivat myös tietoisesti yhteydessä vieraaseen tiedusteluun, mutta he eivät olleet värvättyjä eivätkä he välttämättä aina noudattaneet saamiaan ohjeita. Yleensä luottamuksellisten kontaktien motiivi toimia vieraan tiedustelun hyväksi oli ideologinen ja he toimivatkin pääsääntöisesti vapaaehtoiselta pohjalta. Vaikuttamisen kontekstissa voidaan vielä mainita kolmas kategoria, eli ns. hyödylliset idiootit tai ns. myötäjuoksijat. Heillä ei välttämättä ollut mitään konkreettista yhteyttä vieraaseen valtaan eivätkä he ymmärtäneet, että heidän sinänsä legitiimit poliittiset tavoitteet palvelivat vieraan vallan intressejä. Nykypäivän informaatiovaikuttamisen kontekstissa hyödyllisiä idiootteja voidaan kutsua myös resonaattoreiksi.
Viron ulkomaantiedustelun johtaja Mikk Marran totesi viime vuonna, että he ovat havainneet länsimaissa toimivan joukon poliitikkoja, toimittajia, diplomaatteja ja liikemiehiä, jotka ovat Venäjän vaikuttaja-agentteja. Marran ei kuitenkaan tarkentanut keitä nämä ovat ja missä he toimivat. Tsekin turvallisuuspalvelu (Bezpečnostní informační služba, BIS) on taas todennut, että Venäjän poliittisella tiedustelulla on jo vuosia ollut Tsekeissä laaja verkosto, jonka avulla se kerää tietoa ja harjoittaa vaikuttamista. Erityisesti BIS kiinnittää huomiota siihen, että laajamittainen poliittisen ”sisäpiiritiedon” kerääminen voi olla jopa vaarallisempaa Tsekin turvallisuudelle kuin varsinaisen salassa pidettävän tiedon kerääminen, eli vakoileminen. Voidaankin suurella varmuudella todeta, että Venäjä – pitkiä perinteitä kunnioittaen – harjoittaa edelleen hyvin laajamittaisia aktiivisten toimien ja vaikuttaja-agenttien viljelemistä.
Tästä päästäänkin Tanskan lain ja ylipäätänsä vaikuttaja-agenttien torjumisen ongelmiin. Kaikissa maissa salassa pidettävän tiedon luovuttaminen vieraalle vallalle, eli vakoilu, on laitonta, mutta vaikuttaminen ulkomaan hyväksi, mikäli vaikuttaminen tapahtuu sinänsä laillisilla keinoilla, on harvoin kriminalisoitua. Ja vaikka se olisi, niin yhdeksi ongelmaksi muodostuu todistustaakka. Ivo Juurveen mukaan vaikuttaja-agentteja ja luottamuksellisia kontakteja voi olla helppo havaita, mutta asia voi olla lähes mahdotonta todistaa oikeudessa. Vaikuttaja-agentti ja varsinkin luottamuksellinen kontakti voi aina vedota sananvapauteensa sekä oikeuteen ajaa omia poliittisia tavoitteitaan sekä siihen, ettei hän ole tiennyt kenen kanssa hän on ollut tekemisissä asioidessaan vieraan vallan tiedustelu-upseerin kanssa. Toinen ongelma on se, että tällainen lainsäädäntö saattaa kajota syvälle sananvapauteen ja poliittisiin oikeuksiin. Avoimessa demokratiassa erilaisten mielipiteiden esittäminen ja eri poliittisten tavoitteiden ajaminen pitää olla sallittua, vaikka ne palvelisivatkin vieraan vallan intressejä. Siksi tällaisessa vieraan vallan vaikuttamisen kriminalisoivassa lainsäädännössä pitää olla tarkkana, että se koskee nimenomaan konkreettista ja tietoista yhteistyötä ulkovallan kanssa, eikä esimerkiksi ns. hyödyllisten idioottien sananvapauden ja poliittisten oikeuksien harjoittamista.

Suomi – pehmeä kohde?
Suomen rikoslain maanpetorikoksissa ei näytä olevan rauhan ajan säännöksiä, jotka kieltävät vieraan vallan vaikuttamistoimintaan osallistumisen, jos vaikuttaminen tapahtuu sinänsä laillisin keinoin. Ollakseen rikollista toimintaan täytyy sisältyä salassa pidettävän tiedon luovuttamista, paljastamista, tiedustelua ns. kolmatta maata kohtaan, tai näiden valmistelua. Sodan ja poikkeusolojen pykälät sitten kattanevat myös kaikenlaisen vihollisen avustamisen.
Tästäkin syystä Suomessa toimivien ulkomaiden vaikuttaja-agenttien toiminnan arvioiminen on haastavaa. Toinen syy on se, että Suomessa on perinteisesti puhuttu tiedusteluasioista ja erityisesti vastatiedusteluasioista hyvin niukasti, kieli keskellä suuta, joskin tiedustelulainsäädännön myötä toimintaan on ehkä tullut hieman lisää avoimuutta. Kylmän sodan jälkeen vakoilutuomioitakin on annettu vain kaksi kappaletta, jotka molemmat tehtiin Venäjän hyväksi. Tämän lisäksi ovat vuonna 2013 paljastuneet ja julki tulleet Ulkoministeriön verkkovakoilutapaukset, joskin nämä tuskin koskaan etenevät oikeuteen asti. Vuosina 1989-2009 Suojelupoliisi käynnisti noin 30 esitutkintaa, joista suurin osa lienee vakoiluun liittyviä, mutta niistä ani harva on edennyt edes syyteharkintaan.
Viime vuosien vuosikirjoissaan Supo on kuitenkin ilmoittanut, että Suomeen kohdistuva tiedustelutoiminta on aktiivista. Varsinaisen tiedonkeruun lisäksi harjoitetaan myös vaikuttamistoimintaa:
vieraiden valtioiden tiedusteluorganisaatiot pyrkivät hankkimaan avustajikseen ihmisiä, joiden avulla on mahdollista pyrkiä vaikuttamaan suoraan tai välillisesti poliittiseen päätöksentekoon sekä yleiseen mielipiteeseen.”
Supon mukaan Suomesta on kiinnostunut erityisesti Venäjän tiedustelu. Äskettäin Supo lisäsi myös Kiinan nimeltä mainittujen maiden lyhyeen listaan. Vuoden 2015 vuosikirjassaan Supo mainitsee lisäksi, että vieraan tiedustelun keskeisiä tavoitteita oli vaikuttaa Suomen energiapoliittiseen päätöksentekoon. Tässä yhteydessä Supo ei mainitse maita, mutta lienee aika selvää, että asia liittyy Fennovoiman ydinvoimalaan ja Venäjän tiedusteluun. Fennovoiman ydinvoimala-asiassa Venäjä tosin painosti Suomea myös korkeammalla tasolla. Ulkopoliittisen instituutin vuonna 2016 julkaisema Venäjä-raportti käsittelee laajasti Fennovoima-hanketta, ja eräs nimettömänä esiintyvä asiantuntija kuvaa asioita näin:
”Venäjän tiedustelu kulkee nykyään usein käsi kädessä korruptoinnin kanssa: naapurimaiden toimijoita korruptoidaan, jolloin heiltä on helppo saada tietoja. Fennovoima-projekti luo mahdollisuuksia tiedustelulle. Aina, kun jossain projektissa on mukana venäläistä rahaa, siinä on mukana myös venäläistä vaikutusvaltaa ja intressejä. Rosatomissa, kuten kaikissa isoissa venäläisyhtiöissä ja etenkin valtionyhtiöissä, on oma FSB-yksikkönsä, joka voidaan tarvittaessa aktivoida toimimaan myös suhteessa Suomeen.”
Samaisessa raportissa, niin ikään nimetön asiantuntija kuvaa myös yleisellä tasolla Venäjän vaikutuskeinoja Suomen päätöksentekoon:
”Peitetyssä toiminnassa on kyse siitä, että tiedustelupalvelut pyrkivät rekrytoimaan vaikuttaja-agentteja itselleen. Se on kallista puuhaa, mutta sitä yritetään silti koko ajan ja se on vakaa uhka. Mutta ennen kaikkea uhka tulee sitä kautta, että ihmiset itse asettautuvat alttiiksi Venäjälle, haluavat pelata Moskovan korttia. Julkinen keskustelu usein paljastaa, kuka on milläkin asialla.”
Yksi konkreettinen esimerkki vieraan tiedustelun vaikuttamisyrityksistä suomalaisiin poliitikkoihin tuli julki vuonna 2017, kun Perussuomalaisten nuorisojärjestön entinen puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen kertoi, että häntä oli lähestytty vieraan vallan taholta. Suojelupoliisi oli kuitenkin havainnut asian ja viheltänyt pelin poikki. Suomen Kuvalehden tietojen mukaan kyseessä oli nimenomaan Venäjä. Heti seuraavana päivänä Tynkkynen tosin kielsi maininneensa mitään maata. Jokainen vetäköön omat johtopäätöksensä siitä, mikä maa oli kyseessä.
Valaisevana huomiona tässä yhteydessä voidaan pitää myös Venäjän nykyistä Suomen suurlähettilästä Pavel Kuznetsovia, jolla epäillään olevan KGB-taustaa. Vuonna 2014 Slovakiassa antamassaan haastattelussa Kuznetsov uskoi, että Venäjä tulee tulevaisuudessa sekaantumaan muiden maiden sisäisiin asioihin kuten tukemalla venäjämielisiä liikkeitä jne. Kuznetsov myös pahoittelee sitä, että Kreml, hänen mukaansa, lopetti tällaiset aktiiviset toimet vuonna 1991. Kuznetsovin mahdollisista omista aktiivisista toimista Suomessa ei ole tietoa, mutta ainakin hän suhtautuu niihin kovin suopeasti.                      
Julkisista lähteistä löytyy vähän konkreettisia esimerkkejä Venäjän vaikuttamistoiminnasta poliittiseen päätöksentekoon ja erityisesti vaikuttaja-agenttien toiminnasta Suomessa. Edellä mainitut esimerkit kuitenkin viittaavat siihen, että Venäjä pyrkii harjoittamaan sellaista toimintaa hyvin aktiivisesti. Toki muutkin maat, niin lännessä kuin idässä, saattavat harjoittaa vastaavanlaista toimintaa, mutta Venäjä on selvästi suurin uhka tällä sektorilla. Varsinaisia vaikuttaja-agentteja tuskin on koivinkaan paljon, osaksi jo sen takia, että niiden kultivoiminen ja rekrytoiminen on kuitenkin työlästä ja kallista hommaa. On kuitenkin syytä muistaa, että yksikin keskeisesti sijoitettu vaikuttaja-agentti voi aiheuttaa hyvinkin paljon vahinkoa. Suojelupoliisin strategiana näyttää olevan se, että havaitut vieraan tiedustelun lähestymisyritykset suomalaisiin päättäjiin pyritään viheltämään poikki. Mutta, jos ja kun ei ole rikosoikeudellisia keinoja puuttua vaikuttaja-agenttien toimintaan, niin toimiiko tämä aina? Mitä jos suomalainen päättäjä tai kansankiihottaja ei haluakaan lopettaa yhteydenpitoaan ulkovallan tiedustelupalveluun?

Suomettumisen ajan raskas painolasti
On syytä arvella, että vieraiden valtojen vaikuttaminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, ml. poliittinen tiedustelu, on juuri Suomelle erityisen vaarallinen hybridivaikuttamisen muoto. Tämä johtuu pitkälti historiallisista syistä. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto vaikutti erittäin voimakkaasti Suomen asioihin, siitäkin huolimatta, että Suomessa monesti ylistetty YYA-sopimus ja sen kuudes artikla nimenomaan kielsi osapuolia puuttumasta toisten sisäisiin asioihin. Tunnetuimpia tapauksia Neuvostoliiton vaikuttamisesta – raskaan sarjan poliittisesta painostuksesta – ovat yöpakkaskriisi 1958 ja noottikriisi 1961. KGB, suomalaisten avustajien avustuksella, myös mustamaalasivat suomalaisia poliitikkoja ja tukivat toisia, kuten Ahti Karjalaista ja Kalevi Sorsaa. Suomen pitkäaikaisimmalla pääministerillä Kalevi Sorsalla oli muutenkin läheinen suhde KGB:hen ja joidenkin väitteiden mukaan Sorsa oli KGB:n ja NKP:n ”luotettava yhteistoimintahenkilö”. Varmuutta Sorsan suhteiden luonteesta ei tosin ole.  Huolestuttavia ovat myös viitteet  siitä, että Suojelupoliisin päällikkönä vuosina 1972-78 toiminut Arvo Pentti on toiminut KGB:n agenttina tai vähintäänkin mennyt liian pitkälle yhteistoiminnassa KGB:n kanssa. Nykypäivänä Neuvostoliiton toimia kutsuttaisiin eittämättä hybridivaikuttamiseksi, mutta siihen aikaan itänaapuria ei tietenkään arvosteltu, saati pidetty uhkana.


Ministerineuvos, KGB:n kenraali Viktor Vladimirov ja Kalevi Sorsa Vladimirovin läksiäisissä Neuvostoliiton suurlähetystössä 1984. 
Kuvan lähde: Yle / Kalle Kultala
Keskeistä Neuvostoliiton vaikuttamisessa oli nk. kotiryssäilmiö. Lukemattomat suomalaiset poliitikot, puoluetaustasta riippumatta, sekä toimittajat, tutkijat, virkamiehet että liikemiehet ylläpitivät suhteita Tehtaankadulle. Häveliäisyyssyistä suomalaiset kutsuivat toimintaa ”ulkosuhteiden hoitamiseksi” ja neuvosto-osapuolia vain diplomaateiksi tai ”puoluelinjan edustajiksi”. Todellisuudessa valtaosa kotiryssistä olivat kuitenkin KGB:n upseereja ja tämän suomalaisetkin tiesivät tai ainakin heidän olisi tullut tietää. Neuvostoliittolaisille toiminta oli toki ulkosuhteiden hoitamista, mutta myös poliittista tiedustelua, siis tiedonkeruuta ja vaikuttamista. Ajan poliittiselle kulttuurille oli tyypillistä, että monesti suomalaiset nimenomaan tarjosivat itseään kotiryssille, sillä tehtaankadun ”sertifikaattia” pidetiin hyödyllisenä oman uran kannalta. Jotkut menivät jopa niinkin pitkälle, että he juonittelivat KGB:n kanssa vaikuttaakseen suomalaisiin vaaleihin, kuten silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen teki vuoden 1982 presidentinvaalien alla. Suojelupoliisi seurasi kotiryssäilmiötä, muttei juurikaan puuttunut siihen, ellei siinä ilmennyt konspiratiivisia, vakoiluun liittyviä piirteitä. Myös jotkut länsimaat harjoittivat vastaavanlaista poliittista tiedustelua, mutta laajuudeltaan ja syvyydeltään se jäi kauaksi Neuvostoliiton toiminnasta.
On syitä, miksi kylmän sodan aikaisella kotiryssätoiminnalla ja neuvostotiedustelun vaikuttamistoiminnalla saattaa olla merkitystä vielä kylmän sodan jälkeenkin. Ensinnäkin, toiminta ei loppunut kylmän sodan päättymiseen, kuten Suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari taannoin totesi, vaikkakin toiminnan laajuus tuskin on lähelläkään kylmän sodan tasoa. Monien suomalaisten suhteet Tehtaankadun tiedustelijoihin ovat saattaneet jatkua, vaikka toiminta ei enää olekaan osa ”poliittista kulttuuria”. Entisissä kommunistimaissa Venäjän tiedustelu on käyttänyt hyväkseen ihmisten vanhoja suhteita KGB:hen tai sen itäblokin sisarpalveluihin, kuten esimerkiksi virolaisen Herman Simmin tapaus osoittaa. Suomi toki eroaa entisistä kommunistimaista monessakin suhteessa, mutta suomalaisetkin ovat saattanet kompromettoitua kotiryssien kosteissa liemissä.
Suomalaiset ovat myös olleet kovin haluttomia selvittämään asiaa jälkeenpäin. Kylmän sodan neuvostotiedustelua ja kotiryssätoimintaa on toki käsitelty tai sivuttu monessa historiantutkimuksessa, mutta kattavaa ja laadukasta läpivalaisua suomettumisen kipukohdista ei ole tehty. Jotkut ovat jälkikäteen myös kaunistelleet tai peitelleet omia kotiryssäsuhteitaan. Esimerkiksi Paavo Väyrynen on kutsunut toimintaansa jopa ”isänmaalliseksi yhteydenpidoksi”. Erkki Tuomioja taas on pitänyt ”järkevänä”, että Neuvostosuhteiden hoitamisessa käytettiin myös KGB-kanavia. Toki kotiryssäkontakteista saattoi olla Suomelle myös hyötyä, mutta päättäjien seurustelussa tällaisten hämärien tiedustelijoiden kanssa oli omat riskinsä.
Toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa tietty suomettuminen tai myöntyväisyyspolitiikka itänaapuria kohtaan oli poliittista realismia, mutta ajan myötä välttämättömyydestä tehtiin hyve, kaikkine hämärine lieveilmiöineen ja kotiryssineen. Vaarana onkin, että kipukohtien perkaamattomuus on jättänyt vallalle ajattelutavan, että itänaapurin hämärät toimintatavat ovat jotenkin osa valtioiden tavanomaista kanssakäymistä. Täten esimerkiksi Suomen ulkosuhteiden hoitaminen tiedustelukanavia pitkin tai merkittävien suomalaispäättäjien asettuminen Venäjän valtiojohtoisen liike-elämän palvelukseen saattaa näyttäytyä monille normaalina toimintana. Sama pätee myös poliittisiin käsityksiin Suomen ”puolueettomuudesta” ja ”hyvistä naapuruussuhteista” tai vaatimukset Venäjän ”ymmärtämisestä” tai ”huomioon ottamisesta” lähes asiassa kuin asiassa.  Suojelupoliisin päällikkönä vuosina 1990-1996 toiminut Eero Kekomäki lausui muistelmissaan:
KGB ja Stasi ovat myrkkyä, jonka haihtuminen elimistöstä kestää kolmisenkymmentä vuotta. Siitä johtuu, että suomettumisen pullon korkin avaaminen on täällä vielä niin vaikeata.”
Kohta tulee kolmekymmentä vuotta kuluneeksi KGB:n ja Stasin lakkauttamisesta. Josko sitten voidaan käsitellä suomettumisen kipukohtia rehellisesti ja kriittisesti, vai ovatko FSB, SVR ja G(R)U jatkaneet myrkynkylvöä suomalaiseen yhteiskuntaan? Menneisyyden kriittistä käsittelyä sopii toivoa, mutta hengitystä ei kannata pidätellä sen suhteen...

Tanskan malli harkittavaksi Suomeen
Suomessa on tehty hyvää työtä hybridiuhkiin varautumisessa sekä niiden tutkimisessa ja torjunnassa. Esimerkiksi informaatiovaikuttamisesta ja kyberuhkista on puhuttu paljon ja niiden torjumiseen on tehty paljon työtä. Vaikuttaminen poliittiseen päätöksentekoon ja erityisesti tiedustelupalveluiden harjoittama vaikuttaminen on kuitenkin jäänyt julkisessa keskustelussa takaa-alalle, mikä johtunee ainakin osaksi raskaasta historiallisesta painolastistamme. Tästä huolimatta, tai ehkä erityisesti juuri tästä syystä, näistä asioista olisi puhuttava paljon enemmän.
Lisäksi olisi hyvä keskustella myös järeämmistä keinoista näiden uhkien torjumiseksi. Vieraiden maiden ja erityisesti Venäjän harjoittama vaikuttaminen poliittiseen päätöksentekoon ja yleiseen mielipiteeseen on vakava uhka. Siksi Tanskan mallinen lainsäädäntö, jossa vieraan tiedustelun harjoittama vaikuttamistoiminta sekä kaikenlainen vieraiden tiedustelupalveluiden avustaminen on kriminalisoitu, olisi hyvä harkita myös Suomessa, sillä tällä hetkellä Suomen lainsäädännössä on vaikuttaja-agenttien mentävä aukko. Tuomiot maanpetosrikoksissa ovat harvinaisia niin Tanskassa kuin Suomessa ja vaikuttamistoiminnan kriminalisoimisessa on omat juridiset ongelmansa, mutta siitä huolimatta olisi hyvä olla rikosoikeudellisia keinoja puuttua tällaiseen kansallista turvallisuutta vakavasti uhkaavaan toimintaan. Ankarampi lainsäädäntö saattaisi myös nostaa suomalaisten kynnystä osallistua ulkovaltojen hämäräpuuhiin. Samalla ehdotettu lainsäädäntö olisi kuitenkin säädettävä hyvin tarkkaan, jotta se ei loukkaa kansalaisten sananvapautta tai poliittisia oikeuksia. Vieraan vallan vaikuttaja-agentit eivät kuitenkaan ansaitse rikosoikeudellista suojaa.

Viktor Rantala
Kirjoittaja tekee kylmän sodan tiedusteluhistoriaan liittyvää väitöskirjaa Helsingin Yliopistossa.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Pääsisikö Suomi Natoon?






Näyttää siltä, että eduskuntavaalikamppailun loppumetreillä saatiin kuin saatiinkin ulko- ja turvallisuuspoliittinen säie vaalikeskusteluun. Antti Rinteen lausunto siitä, ettei Suomi välttämättä pääsisi Naton jäseneksi halutessaankaan, pitää sinällään paikkansa. Rinteen esittämä syy on Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin arvaamattomuus ja sekin on mitä suurimmassa määrin paikkansa pitävä arvio. Se, kuinka viisasta tällaista on johtavan poliitikon ja todennäköisen seuraavan pääministerin sanoa ääneen, on sitten toinen asia. Henkistä yliotetta työmarkkinaneuvotteluihin hakevan ay-pomon ja pienen maan pääministerin kv-politiikan lähestymistavat ovat kuitenkin aika erilaisia. Eivätkä Trumpin ailahtelevuus ja Nato-vastaisuus myöskään ole mitenkään suuria salaisuuksia. Mutta jos tälle linajlle lähdetään, niin tokihan haluaisin kuulla yhtä suorapuheiset arviot Rinteeltä Putinista ja Jinpingistä.

Eikä Trump ole todellakaan ainoa este Suomen mahdolliselle Nato-jäsenyydelle. Suurin ja varmin este ovat kansalaisten tunnot asiassa. Jäsenyyden kannatus on pysynyt vakaasti alhaisella tasolla. Nato edellyttää jäsenmaiksi pyrkiviltä kansan enemmistön tukea jäsenyydelle. Yleensä tämän osoittamiseen on riittänyt parlamentaarisen enemmistön tuki, mutta myös kansanäänestyksiä on käytetty asiassa. Suomessakin poliittinen johto on sitoutunut kansanäänestykseen, vaikka kiihtyneen informaatiovaikuttamisen ja maailmalla nähdyn vaalihäirinnän jälkeen into siihen on paljon vähäisempi.

Selvää on, että Venäjälle Suomen Nato-jäsenyys on äärimmäisen vastenmielinen asia. Tätä on viestitty idästä hyvin johdonmukaisesti koko tämä vuosikymmen. Tämän hallituskauden alussa ilmestynyt, ulkopuolisten asiantuntijoiden tekemä Nato-selvitys kuvaa hyvin voimallisesti, miten merkittävä poliittinen tappio Suomen Nato-jäsenyys olisi Venäjälle. Nato-jäsenyyden ydinkysymys onkin ollut Suomen näkökulmasta Venäjän suhtautuminen siihen. Venäjän suhtautumisen takia enemmistö kansalaisista mieltää Nato-jäsenyyden vahingolliseksi Suomen turvallisuudelle. Toki vastustukseen on sekoittunut myös muita motiiiveja, kuten puolueettomuuden kaipuu, Amerikka-viha ja ylipäätään integraatio-vastaisuus. Myös ydinaseiden merkitys Naton strategian keskiössä on monelle hankala paikka hyväksyä.

Nato tekee isot päätöksensä konsensus-periaatteella, eli yksikään jäsenmaa ei saa vastustaa. Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös uusien jäsenten ottamista. Arvoituksellisia maita juuri nyt ovat Venäjää lähentynyt Turkki ja vastahankaan monissa asioissa asettunut Unkari.

Sinällään Nato on avannut oviaan vuoden 2014 jälkeen monin tavoin. Montenegro  liittyi juuri jäseneksi ja ensi vuonna vuorossa on Pohjois-Makedonia. Kummankin maan kohdalla Venäjä on pyrkinyt estämään jäsenyyden. Montenegrossa oli venäläisten organisoima vallankaappausyritys.  Pohjois-Makedonian jäsenyys pyrittiin estämään lahjomalla kreikkalaisia poliitikkoja estämään maiden välinen nimisopu, joka oli edellytys jäsenyyden etenemiselle.

Naton aiempaa avoimempi suhtautuminen näkyy myös siinä, että kumppanuuksia erityisesti Suomen ja Ruotsin kanssa on syvennetty jatkuvasti. Jo pitkään on sanottu, että yhteistyö on niin syvää kuin se on mahdollista ilman jäsenyyttä, mutta niin vain on aina löytynyt uusia tapoja syventää yhteistyötä. Ennenkuulumattomasti on väläytelty julkisessa keskustelussa (Naton ulkopuolelta) jopa kollektiivisen puolustuksen ulottamista Suomeen ja Ruotsiin.

Se mitä Suomi sitten toisi puolustusliittoon, on asian toinen puoli. Ensinnäkin Suomella on Euroopan mittakaavassa hyvin suuret asevoimat. Miehistöä ja rautaa on paljon. Suomi säilytti kyvyn aluepuolustukseen ja asevelvollisuuden, kun moni maa niistä tyynempinä aikoina luopui. Lisäksi suomalaisilla on poikkeuksellisen korkea valmius puolustaa maataan aseellisesti. Tämä ei ole lainkaan merkityksetön asia arvioitaessa maan aseellista puolustautumiskykyä.

Percentage of Europeans Who Are Willing To Fight A War For Their Country

Kysyttäessä halukkuutta lähteä sotaan oman maan puolesta, oli suomalaisilla korkein prosentti.

Natolle Suomi toisi suhteessa Venäjän paljon lisää yhteistä rajaa. Tätä esitellään lähinnä heikkoutena Suomen Nato-jäsenyyden kannalta, mutta käytännössä tilanne lienee päinvastainen. Jos Suomi pystyy kriisitilanteessa hoitamaan oman tonttinsa, jonka oletuksen varaan Suomi on myös varustautunut, tarkoittaa se Venäjälle voimien levittämistä tälle pitkälle rajalle.  Jos Suomi olisi osa Natoa, niin Baltian maiden puolustaminen olisi myös paljon helpompaa. Sotilaallisesti Suomi on myös pitkän ja läheisen kumppanuuden myötä rakentanut järjestelmänsä sellaisiksi, että ne ovat hyvin helposti kytkettävissä Naton erilaisiin järjestelmiin. Yhteiset harjoitukset ovat entisestään parantaneet teknisiä valmiuksia toimia yhdessä.

Mahdollisuus hakea Nato-jäsenyyttä  on Suomelle ollut viime vuosina jo sinällään yhdenlainen turvallisuusjärjestely. On vaikea nähdä mitään hyötyä siitä, että tämän mahdollisuuden onnistumisen todennäköisyyttä ainakaan omin toimin pienennetään. Joka tapauksessa normiksi muodostunut juupaseipästely on saanut hieman syvyyttä ja täytyy toivoa, että keskustelu jatkuu myös vaalien jälkeen. Silloin sillä on myös paremmat mahdollisuudet olla maltillista ja asiapohjaista. Mutta  ihan joka tapauksessa on Suomelle eduksi pitää Nato-jäsenyyden mahdollisuutta mahdollisimman hyvinvoivana.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Bäckman on vihdoin onnistunut

Johan Bäckman on viime vuodet omistautunut ajamaan Venäjän valtion asioita Suomessa ja muualla maailmassa. Bäckman on älykäs, taitava ja erittäin manipulatiivinen henkilö. Häntä pidetään pellenä, mutta sitä hän ei tosiaankaan ole, vaikka ehkä niin joskus käyttäytyykin.



Aiemmin Bäckman ilmoitti olevansa RISIn edustaja profiileissaan, mutta ne maininnant hävisivät noin vuosi sitten.

Hän on toiminut, ja todennäköisesti toimii edelleen, suoraan Venäjän presidentinhallinnon alaisen RISI-ajatuspajan pohjoismaiden edustajana,  ollen aktiivinen ainakin myös Ruotsissa. RISIä johtaa tällä hetkellä Mihail Fradkov, maan entinen pääministeri ja Venäjän ulkomaantiedustelun johtaja. Ylipäätään RISIä pidetään Venäjän ulkomaantiedustelun osana. Arviot sen painoarvosta vaihtelevat, mutta joka tapauksessa se on Venäjän valtion elin.

Bäckman on kiertänyt vuosia Venäjää kertomassa medioissa ja erilaisissa tilaisuuksissa, miten Suomessa sorretaan venäläisiä, miten epädemokraattinen maa Suomi on ja kaikkea muuta vastaavaa. Johan Bäckman on käynyt myös Syyriassa ja Libanonissa jakamassa ”Palmyran vapauttajien kunniamerkkiä” paikallisille poliitikoille ja sotilaille.

Nyt Bäckman on pystynyt synnyttämään Venäjän etuja ajavan verkoston. Ei hän tietenkään yksin ole sitä tehnyt, mutta hän on keskeinen henkilö siinä, miten erilaiset nykyistä yhteiskuntajärjestelmää vastustavat tahot ovat kietoutuneet yhteen. Tämä verkosto on paljolti Johan Bäckmanin kutoma ja uskon hänen esimiestensä Moskovassa olevan hyvin tyytyväisiä nyt saavutettuun tilanteeseen. Tämä verkosto ei siis ole mikään käskysuhteinen organisaatio, vaan kaikki ovat mukana omista syistään. Toimintaa voisi luonnehtia poliittiseksi liittolaisuudeksi, jossa erilaisten tavoitteiden ja motiivien kautta on päädytty yhteen. Siinä päätymisessä Bäckman on ollut epäilemättä aktiivisesti mukana.

Kaksi verkoston avainhenkilöä ovat Paavo Värynen ja Ilja Janitskin. Jälkimmäisen eduskuntavaaliehdokkuudesta ilmoittaessaan Väyrynen lausui, että Janitskin on mainettaan parempi mies, jota on kohdeltu kaltoin, ja että hän on yksi liikkeen "tähtiehdokkaista”. Hän on siis sitoutunut paitsi ehdokkaaseen, myös hänen tarinaansa. Osa sitä tarinaa on myös Johan Bäckman.



Moskovassa toimiva asianajaja Jon Hellevig on aiemmin ollut Bäckmanin lojaali liittolainen, mutta nyt näyttää syntyneen välirikko.


Bäckmanin ja Janitskinin suhde ulottuu ilmeisesti ainakin reilun parin vuoden taakse. Kun Suomen poliisi sai vihdoin pakoilleen Janitskinin vastaamaan syytteisiin, käynnisti Bäckman Venäjälle ja kansainväliselle yhteisölle suunnatun kampanjan, jossa väitettiin Janitskinin olevan poliittisesti vainottu toimittaja. Bäckman kävi myös Pietarissa luennoimassa miten Suomessa vainotaan MV-lehteä ja sen vetäjää Ilja Janitskinia. MV-lehti julkaisi ison jutun luennosta ja Janitskin jakoi sen VKontakten profiilissaan.

Bäckman kävi Janitskinin luona Andorrassa, jonne tämä oli paennut Suomen viranomaisten luovutuspyyntöä. Ilja Janitskin ja Johan Bäckman tuomittiin viime kesänä käräjäoikeudessa raastuvanoikeudessa yhdessä, muun muassa toimittajaan kohdistuneesta vihakampanjasta. Toimittajan käsitteli työssään Venäjän informaatiovaikuttamista ja valikoitui kohteeksi sen takia. Oikeuden päätöksen mukaan kyseessä oli suunnitelmallinen, pitkäkestoinen ja monin tavoin piittaamaton rikossarja. Tuomio ei ole vielä lainvoimainen eli menee hovioikeuteen.


Suomen kansa ensin -puolueen Marco De Wit haastattelee Bäckmania oikeudenkäynnin aikaan oikeustalolla. De Wit kävi muuten Bäckmanin ja Putkosen vieraana Donetskin alueella. 

Kun raastuvanoikeuden käräjäoikeuden käsittely lähestyi, niin samaan aikaan skenen mediat häivyttivät tarmokkaasti Bäckmanin Venäjä-yhteyksiä. MV-lehteä silloin vetänyt Juha Korhonen teki YouTube-haastattelun, jossa heidän käymästään keskustelusta käy ilmi, että Bäckman ei liity Venäjään oikeastaan mitenkään.



Tämä Bäckmanin uittaminen sisään maahanmuuttovastaiseen maisemaan on nyt niin pitkällä, että hän on jo melkeinpä yksi omista. Ja niin hän onkin, ainakin siinä mielessä, että Bäckman ja muut Venäjän asialla olevat keskittyivät jo kesällä 2015 maahanmuuttovastaiseen retoriikkaan, joka alkoi upota kunnolla seuraavan syksyn pakolaiskriisin myötä. Joka tapauksessa aiemmin naurun ja pilkan kohteena ollut Johan Bäckman on nyt ihan oikeasti mukana pienessä, mutta näkyvässä pelissä.

Väyrysellä ja Bäckmanilla ei näytä suoria suhteita olevan. Jo Kansalaispuoiueen aikana Väyrynen kuitenkin rekrytoi puolueen asiantuntijajäseniksi nipun Venäjän asiaa ajavia, myös Bäckmania lähellä olevia. Nyt Väyrynen on päässyt Janitskin-yhteytensä myötä myös MV-lehteen ja saa tiedotteensa julki siellä. Näin hän on päässyt vaatimaan muun muassa uusien torjuntahävittäjien ostamatta jättämistä. Vaikka MV-lehden suurimman suosion päivät ovat ohi, niin sillä on edelleen vaikutusvaltaa maahanmuuttovastaisissa ja rasistisissa piireissä. Sen linja on ollut Venäjä-myönteinen ja nähdyn pohjalta linja tullee vahvistumaan. MV:n tähtäimessä lisäys: on heikentää ja purkaa kaikkinaista länsi-integraatiota, niin poliittista, taloudellista kuin sotilaallistakin.



Väyrysen ja MV:n mielestä uusia torjuntahävittäjiä ei tarvitsisi hankkia.

Seitsemän tähden liikkeen ehdokaslistalta löytyy henkilöitä, jotka ovat tuttuja Bäckmanin aiemmista projekteista ja erilaisten ääriajatusten esittäjinä sosiaalisessa mediassa. Jouko Piho on profetioita ja lopunaikoja voimakkaasti esillä pitävä uskonnollinen kiihkoilija. Listalta löytyy myös Finnsanity-blogin pitäjä Arhi Kuittinen, jonka ajattelusta ja ilmaisusta en ymmärrä juuri muuta kuin mielipiteiden kiihkeyden. 

Kokonaisuutena näyttää siltä, että Seitsemän tähden liike voi olla se Kremlille myönteinen puolue, jota Suomeen ei ole vielä tähän mennessä saatu.

Bäckman kustansi venäläisen professorin Igor Panarinin kirjoittaman kirjan, jonka julkaisun yhteydessä hänen solmimansa verkosto on hyvin näkyvillä. On varmasti täysin selvää jokaiselle tilaisuuteen osallistuvalle puhujalle, mitä asiaa tilaisuudessa ajetaan. Siksi voi hyvällä syyllä heidän olettaa suhtautuvan Bäckmanin toimintaan ja tavoitteisiin Venäjän hyväksi myönteisesti. Kukin voi itse tarkistaa tallenteesta, jonka muuten on tehnyt Reformi-liikkeen kansanedustajaehdokas Panu Huuhtanen, mitä tilaisuudessa puhuttiin.


Pirkko Turpeinen-Saari puhui otsikolla ”Miten NATO on muuttanut ja muuttaa Suomea”. Turpeinen-Saari on taustaltaan vasemmistolainen, entinen SKDL:n ja ja sittemmin lähinnä vähemmistökommunistien muodostaman Demokraattisen vaihtoehdon kansanedustaja. Nyt hän on Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liikkeen ehdokkaana ja istui kolmantena pöydässä, kun Janitskinin eduskuntavaaliehdokkuus julkistettiin. Viime aikoina hänen aviomiehensä, journalisti ja kirjailija Mauno Saari, on myös aktivoitunut poliittisesti. Kumpikin heistä on tuttu hahmo muun muassa valemedia Vastavalkeassa.


Venäläis-suomalainen ystävyysseuran Rufin vetäjä Daria Skippari-Smirnov puhui tilaisuudessa aiheenaan ”Venäläisten oikeudet ja informaatiosota”. Rufi on tiukan putinistinen järjestö, joka toimii yhteistyössä Venäjän suurlähetystön kanssa. Se järjestää muun muassa Kuolemattomien rykmentin marssin Helsingissä. RuFi on läheisessä yhteistyössä Suomi-Donetsk-yhdistyksen kanssa. Ne pitävät muun muassa yhteiset pikkujoulut, jonne kokoontuu vuosittain kirjava joukko Venäjän asian omakseen tuntevia. RuFi tuki presidentinvaaleissa Paavo Väyrystä ja järjesti Trumpin ja Putinin vierailun aikana heille tukimielenosoituksen, jossa puhui mm. Junes Lokka.



Ekman näkee itsensä nimenomaan vaikuttajana, joka pyrkii ajamaan poliittisia päämääriään.

Jarmo Ekman on hieman vaikeammin määriteltävä hahmo, mutta kuten hänen puheensa otsikko ”Vaalivaikuttaminen - suomalaisen syvän valtion sota äänestäjiä vastaan” kertoo, ovat salaliittoteoriat hänelle tärkeitä. Ekman työskenteli aikoinaan Luhanskissa Janus Putkoselle ja on useaan otteeseen käynyt vallatulla alueella Donbassissa. Sittemmin hän on keskittynyt salaliitteorioiden levittämiseen muun muassa omassa blogissaan. Hän on viime aikoina pitänyt esillä erityisesti QAnon-salaliittoteoriaa, kirjoittaen siitä muun muassa MV-lehteen. Ylipäätään QAnon-väki on voimakkaasti aktivoitunut viime aikoina ja hakee selvästi jalansijaa vaihtoehtoisempiin näkemyksiin uskovien keskuudessa. Ekman on myös Kristallipuolueen (vaaliliitosssa IPUn kanssa)  kansanedustajaehdokkaana Pirkanmaalla

Juha Korhonen on valemedioiden sarjayrittäjä. Ensin oli NykySuomi, sitten MV-lehti ja nykyisin Nettiuutiset. Hän puhui aiheenaan ”Valtamedian valheet ja vapaiden medioiden mustamaalaaminen”. Päätellen Korhosen aikaisen MV:n ja nykyisen Nettiuutisten sisällöstä, on hänen yhteistyönsä Bäckmanin kanssa hyvin toimivaa ja läheistä. Tosin Nettiiutisten toimivin osa lienee nettiradio, uusia tekstisisältöjä ei juuri ole.

On siis nähtävissä, miten Bäckman on onnistunut rakentamaan toimivat yhteydet ja mobilisoimaan tarvittaessa hyvin erilaisia tahoja tukemaan omaa toimintaansa. Näin tasavallan presidentin julkisesti nollaama ”eräs dosentti” on saanut ihan oikeasti jotain aikaiseksi.


Bäckmanin toimet ovat hänen asemansa takia selvästi nimenomaan Venäjän ohjaamaa toimintaa ja siksi kaikki hänen verkostonsa ovat tahallaan tai tahattomasti osa Venäjän valtion vaikuttamistoimintaa Suomessa. Kukaan ei voi enää Suomessa vedota siihen, ettei ymmärtäisi mikä Bäckman on miehiään. Mutta kuten näkyy, liittolaisia on löytynyt ja kun pää on nyt isommin auki, saa nähdä mitä tapahtuu.

P.S. Ole hyvä :)