sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Mistä puhumme, kun puhumme rauhasta Ukrainaan

Ukrainaan täytyisi saada rauha. Siitä kaikki ovat ainakin julkisesti yhtä mieltä. Se, miten rauha saadaan Ukrainaan, on jo totisen erimielisyyden paikka. Itse asiassa koko läntistä Eurooppaa piinaa tällä hetkellä jonkinlainen rauhanpuute. Sotaa ei sinällään omalla maaperällä käydä, mutta muun muassa Kreikan velkakriisin, lähi-idän sotien liikkeelle laittamien pakolaisaaltojen ja islamistien terroritekojen myötä tilanne on epävakaan oloinen ja sitä myötä turvaton. Tämän lisäksi idässä Venäjä uhkuu ja puhkuu, haluten taas olla pelätty ja kunnioitettu suurvalta. Sen ainoaksi keinoksi päästä siihen asemaan on ollut ottaa käyttöön vanhanaikaiseksi luultu voimapolitiikka ydinaseiden heristelyine kaikkineen. Lisäksi Venäjä on ottanut poliittista ja viestinnällistä liikkumatilaa itselleen hylättyään toden ja valheen eron, keskittyessään viesteissään ihan pelkkään tarkoituksenmukaisuuteen.

Julkisesti kaikki puhuvat Minskissä neuvotellun rauhansopimuksen toteuttamisesta. Eri vaiheissa ovat länsimaiden poliittisert johtajat ottaneet lusikan kauniiseen käteensä ja henkilökohtaisesti lähteneet liikkeelle. Venäjä ei prosessi myötä ole tehnyt myönnytyksiä, suoraan tai epäsuorasti. Sehän kieltää olevansa Ukrainan sodan osapuoli ja kertoo vain yrittävänsä viestiä alueen ”tasavalloille” Minskin neuvottelujen tärkeydestä. Todellisuudessa Venäjä johtaa, aseistaa, huoltaa ja tukee kaikin muinkin tavoin sotaa, mukaan lukien vakinaisten asevoimien yksiköiden käyttäminen taisteluissa. Kaaottisessa tilanteessa se ei tietenkään pysty pitämään jokaista paikallista rosvopäällikköä kurissa joka hetki, mutta liian itsenäiseksi ei kannata heittäytyä. Käytössä on ollut myös toisesta maailmansodasta tuttu Puna-armeijan tapa tehdä turvallisuusjoukoista toinen linja omien taakse ja tarpeen tullen avata tuli, jos omat lähtevät perääntymään.

Niin kauan kuin Venäjän teot eivät kerro sen halusta rauhaan, lipsahtavat vaatimukset nopeasta rauhasta helposti sen asian ajamiseksi. Nopea rauha kun on tällä hetkellä mahdollista vain antamalla Venäjälle periksi. Käytännössä Ukrainan pitäisi antautua. Kreml haluaa Kiovaan itselleen myönteisen hallituksen, näköjään hinnalla melkein millä hyvänsä. Toki Venäjälle on todennäköisesti jossain vaiheessa annettavakin jotain periksi, mutta kansainvälisen yhteisön on huolehdittava, tässäkin tapauksessa, että hyökkäyssodalla on mahdollisimman kova poliittinen hinta. Ukrainan sota ei yksinkertaisesti voi ratketa sotilaallisesti, vaan jostain on löydettävä neuvotteluratkaisu.

Venäjä ei siis näytä perääntyneen tuumaakaan tavoitteestaan alistaa Ukraina kaikesta rauhanpuheesta huolimatta. Siksi Venäjän toimintaa on yhä vaikeampi perustella moraalisesti tai edes järkevästi. Sitkeimmillekin puolustajille kun on käynyt  ilmeiseksi Putinin Venäjän rooli hyökkääjänä. Näin he joutuvat väkisinkin menemmään yhä kauemmas valheeseen voidakseen pitää kiinni näkemyksestään. Tämä taas aiheuttaa sen, että maltillisetkin kriittiset näkemykset keskustelun keskikentällä Venäjän toiminnasta näyttävät heistä vihapuheelta. Myös Venäjän toimintaan kriittisesti suhtautuvissa on ollut havaittavissa kovenevia äänenpainoja. Ylilyöntejä tuntuu tulevan puolin ja toisin enemmän kuin aiemmin. Olen itse ollut aktiivisesti mukana rasismikeskustelussa 90-luvun puolesta välistä lähtien, mutta en ikinä ennen ole itse saanut osakseni näin valtavaa vihaa, halveksuntaa ja kaikin puolista mitätöintiä. Kuitenkin nämä vaahtoajat ovat vain yksi, ehkä liikaakin huomiota saava osa informaatiovaikuttamista.

Sekä tolkulliset että tolkuttomammat puheenvuorot Venäjän puolesta (tai länttä vastaan) argumentoivat tällä hetkellä yhä enemmän hyökkäämällä Venäjää kritisoivia vastaan. Sen sijaan, että perusteltaisiin Venäjän julkilausumattomien, mutta yhä ilmeisempien tavoitteiden puolesta, hyökätään Venäjän vastustajiksi tai jopa vihollisiksi katsottujen kimppuun. Silloin käännetään keskustelu siihen, että koska Nato/EU/USA/länsi/markkinatalous/suuryritykset/Bilderberg/illuminaatti/bloggari X tai joku muu taho on itse asiassa se pahis, niin Venäjän toiminta on ihan oikeutettua tai ei ainakaan enempää kuin normaalia. Näin koko keskustelu uhkaa valua whataboutismin suolle, jossa on tietysti hyvä mellastaa, jos ei halua keskustelun etenevän. Lisäksi tolkuttomatkin väitteet voivat hyvinkin jäädä elämään ihmisen kuitenkin aina epäluotettavassa muistissa.  Pitää myös muistaa, että informaatiovaikuttaminen vaikuttaa eri tavoin asiaa seuraaviin ja satunnaisempiin asiaan törmääjiin. Jälkimmäiset ovat se ensisijainen kohderyhmä, koska asioista perillä olevien käännyttäminen on lähes mahdoton tehtävä. Siksi naurettavat, järjettömät tai jopa saastalla ratsastavat viestit voivat olla hyvinkin toimivia. Hyvänä esimerkkinä MV-lehti. jota en halua tähän linkittää, koska se on rahanhankkimistarkoituksessa perustettu ja jokainen käynti tuo tuloja sen takana oleville ihmisille. Toisaalta sitten on luotu pinnallisesti hyvin järkevän ja laadukkaan oloisia disinformaatiohubeja kuten Vastavalkea. Se vaikuttaa asialliselta ja järkevältä medialta, mutta ajatuskulut taustalla ovat ihan yhtä kummallisia kuin vaikkapa tuossa edellämainitussa MV-lehdessä.

Myös metakeskustelu keskustelun laadusta ja säännöistä on tehokas tapa viedä tolkku pois ajatustenvaihdosta. Kaikki toiveet tai vaatimukset keskustelun tervehdyttämisestä koetaan sananvapauden rajoituksiksi. Vaikka nämä kaikki sinällään ovat yleisiä asioita verkkokeskustelussa, niin keskustelussa Ukrainan sodasta ja Venäjästä niiden määrä on hämmentävän suuri.

Hyvin yleinen on väite siitä, että länsi haluaa alistaa Venäjän. Tätä vastaan puhuu jo sekin, että Putin sai Venäjällä tehdä oikeastaan mitä tykkäsi aiemmin. Toimittajien murhat, Tsetsenian sotien mittaluokaltaan valtavat raakuudet, vaalipetokset, sanavapauden kaventaminen, vähemmistöjen sorto. Ei näihin oikeasti kukaan puuttunut lännestä, korkeintaan jokunen heidihautala piti ääntä. Vasta hyökkäys Ukrainaan ja ennen kaikkea eurooppalaisia täynnä olleen malesialaiskoneen alasampuminen sai läntisen Euroopan toimimaan. Ja veikkaisinpa, että ei kummoinen tarjous rauhasta tarvitsisi olla, kun useimmat maat lännessä sen ilomielin hyväksyisivät. Mutta Putin on ainakin toistaiseksi pitänyt kiinni pokalla valehtelemisesta, myös suljettujen ovien takana, ja joka suuntaan säteilevästä aggressiivisuudesta.

Venäjällä julistetaan vahvasti Naton vaarallisuutta, vaikka se ei ikipäivänä pystyisi konsensusperiaatteensa takia tekemään mitään niin perin juurin järjetöntä kuin hyökkäämään Venäjälle. Mutta siksipä sitä on hyvä maalata viholliseksi, kun se on vuosikymmenten ajalta tuttu, mutta oikeasti Venäjän suhteen täysin turvallinen. Samoista menneisyyden mielikuvista johtuu muuten varmaan myös se, että rauhanliike ei edelleenkään ole pystynyt löytämään linjaa Ukrainan sotaan tai Venäjän aggressiivisuuteen. Tuntuu siltä, että julkinen asettuminen olemaan samaa mieltä kuin vaikkapa Nato vain on liian kova paikka monelle.

Hyvin usein keskustelussa Venäjän sotilaallinen aktiivisuus otetaan annettuna, lännen reaktiivuus puolestaan katsotaan vahingolliseksi. Tämä asetelma itse asiassa sisältää ”virtahepo kansainvälisen politiikan olohuoneessa” -ajattelua, sillä silloin ajatellaan Venäjän pysyvän rauhallisena, kun kukaan ei reagoi mitenkään sen riehumiseen. Lännessä riittää yllättävän paljon itsesyytöksiä esimerkiksi EU:n itäisen kumppanuuden ohjelmasta, joka on vienyt demokratiaa, markkinataloutta ja oikeusvaltiota neuvostoblokin ja Neuvostoliitosta syntyneisiin maihin. Venäjän aggressiivisuutta on oikeutettu sillä, ettei oikeastaan ole oikein viedä näitä asioita Venäjän rajanaapureille, koska Venäjä ei noista markkinataloutta lukuunottamatta pidä lainkaan.

Haluan uskoa lujasti siihen, että voimme yhtäaikaa sekä puhua avoimesti varsinkin Venäjältä lähtöisin olevasta informaatiovaikuttamisesta että pitää kiinni avoimesta keskusteluilmapiiristä. Nyt jos koskaan on jokaisen velvollisuus pyrkiä keskustelemaan rauhallisesti, faktapohjaisesti ja loogisesti. Mieltä saa olla mitä vaan, kunhan perustelee kantansa tolkullisesti.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Kokemuksia Kultarannasta


Keskustelujen moderaattorina toimi Peter Nyman.

Nyt on jokunen päivä vierähtänyt Kultaranta-keskusteluista ja elämyksen ohella myös asialliset asiat alkavat hahmottua. Olihan se ensinnäkin melkoisen hurjaa, kun ympärillä on julkisuudesta tuttuja, tärkeitä ihmisiä. Otti aikansa, ennen kuin maakunnan bloggari siihen tottui. Ylipäätään ihmiset tapahtumassa käyttäytyivät hyvin ja miellyttävästi. Hyvä esimerkki tästä oli bussikuljetusten sujuvuus. Kukaan ei odotuttanut ja bussit täyttyivät ja tyhjenivät järjestyksessä ja reippaasti. Egoilua tai etuilua ei ollut. Tapasin myös lukuisia Twitter-tuttuja ensimmäistä kertaa ja kyllä ihmiset vaan ovat twiittiensä oloisia kasvokkainkin. Tämä oli vilpitön kehu. Muutama ihminen kävi esittäytymässä ja kertomassa lukevansa blogiani. Se tuntui kieltämättä hyvältä.

Tämä henkilökohtaisesta pohdiskelusta liikkeelle lähtenyt harrastus on jo jotain aivan muuta, kuin ikinä olisi osannut kuvitella. Jos joku olisi kysynyt aloittaessani aiheen kimpussa marraskuussa 2012, että mitä odotan tältä blogilta, niin olisin sanonut, että 10-20 merkintää ja sitten hiljaa hiipumista yhdeksi kokeiluksi muiden joukossa. Tämä tie on vienyt pidemmälle kuin ymmärsin odottaa.


Tässä ja monessa muussakin yhteydessä arvioitiin verraten kriittiseen sävyyn
minun kutsumistani Kultaranta-keskusteluihin.

Hieman vaikea sanoa, mutta silmämääräisesti arvioiden Kultaranta-keskustelut tuntuivat kiinnittävät hieman aiempaa enemmän huomiota somessa ja julkisuudessa. Oma tilanne kutsun myötä oli tietysti aiempaan verrattuna erilainen ja tämä varmaan vaikuttaa myös havainnointiin. Ainakin sen voi varmasti sanoa, että kuraa tuli niskaan merkittäviä määriä. Jos kaverit ja tutut onnittelivat ja olivat iloisia puolestani, niin jotkut turvallisuuspoliittisesti eri linjoilla olevat tuntuivat puolestaan raivostuvan. Tästä seurasi nimittelyä, vähättelyä ja ylipäätään kaikenlaista sanallista painamista. Niin paljon, että se kelpasi suorastaan esimerkiksi trollauksesta.

Ainakin pinnalta katsottuna konsensus Kultarannassa oli varsin rikkumatonta. Toki kahvipöytäkeskusteluissa esitettiin myös kriittisiä ajatuksia ja kyllä joidenkin puheenvuorojen kohdalla näki ilmeilstä, että nyt ei oltu samaa mieltä. Kyseessä oli kuitenkin suurimmalta osalta erilaisissa valta-asemissa toimivien ihmisten ryhmä, siis poliittista, taloudellista ja valtionhallinnon eliittiä. Pukukoodi toki teki porukasta yhtenäisemmän näköistä kuin se olikaan. On muuten turhan helppoa unohtaa, että Kultaranta-keskustelut on itse asiassa hyvin tuore ja jopa vallankumouksellinen avoimuudessaan.

Kuten missä tahansa julkisessa tilaisuudessa, oli äänessä pieni vähemmistö ja enemmistö kuunteli. Toki tilaisuuden rakennekin oli sellainen, että käytännössä kyse oli enemmänkin informointitilaisuudesta. Eikä sen informoinnin pääpaino suinkaan ollut minusta paikalla olevissa, vaan suuressa yleisössä. Kultaranta-keskustelut arvovieraineen antavat mahdollisuuden välittää ulko- ja turvallisuuspoliittista tietoa laajalti. Itse en virallisissa tai epävirallisissa yhteyksissä törmännyt mihinkään itselle uuteen tärkeämpään tietoon, jos ei nyt jotain yksityiskohtia tai nippelilukuja oteta. Ja minä toimin pelkästään julkisen tiedon varassa. Kultaranta-keskustelut ovat näinä turvattomilta tuntuvina aikoina myös verratonta asiaviihdettä, joka palvelee koko kansakuntaa. Turvallisuus kun on kuitenkin ennen kaikkea tunne ja sitä vaalitaan näyttämällä, että asioita mietitään ja hoidetaan isolla joukolla parhaiksi asiantuntijoiksi nimettyjä ihmisiä.

Tapahtuma alkoi presidentin puheella, jossa noin karkeasti ottaen kehotettiin puhumaan, koska nyt sitä tarvitaan. Sen jälkeen oli vastaanotto viereisessä teltassa ja hotellikin oli avannut jatkoja varten yhden baarin. Ovimiehet nappikuulokkeineen tosin tulivat tapahtuman puolesta. Seuraavan aamuna pakkauduimme taas kahteen bussiin ja ajelimme Kultarantaan. Suurvaltanokittelu livenä oli melkoisen hurjaa puuhaa, kun Kudrin ja Talbott esittivät jyrkästi vastakkaisia näkemyksiään tilanteesta. Tätä kävin läpi jo tuoreeltaan Turpokorkkarissa, lähes 600 ajokilometrin ja neljän tunnin yöunien jälkeen. Suomen tilasta käyty keskustelu puolestaan siirtyi sisäpolitiikan aivan erilaiseen soundimaailmaan. Hallitus ja oppositio nokittelivat toisiaan. Lounaan jälkeen vuorossa oli etukäteen jaettujen ryhmien työskentelyä.

Itse osallistuin tiedustelua koskevan työryhmän työskentelyyn. Kyseessä oli kuin mikä tahansa työryhmä. Asiantuntijat alustivat, puheenvuorot pomppivat vähän sinne tänne ja lopuksi puheenjohtaja veti yhteen keskustelun antia. Tässä tapauksessa anniksi määriteltiin tosin lähinnä alustusten sisältö. Viranomaisilla oli selkeästi suuri tarve saada vauhdikkaasti eteenpäin tiedustelulain ajantasaistamista, varsinkin verkkotiedustelun osalta. Tämäkin tilaisuus käytettiin siihen täysimääräisesti hyväksi. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, ettei paikalla ollut kriittisiä ääniä ja että hankaliin kysymyksiin esimerkiksi juuri kriitikoiden puuttumisesta tai aikatauluista (perustuslain säätämisjärjestys) ei saatu ryhmässä vastauksia. Uskon lujasti siihen, että lainsäädännön pitää ottaa kiinni maailmassa tapahtuneita muutoksia, mutta soisin sen tapahtuvan hieman keskustelevammin. Käytin ryhmässä puheenvuoron tätä koskien ja pitkälti samansisältöisen myös purettaessa ryhmien aiheita yhdessä. Pidin näissä puheenvuoroissani esillä myös informaatiovaikuttamista ja aidon keskustelun merkitystä valheiden ja propagandan torjumisessa. Jotenkin ajattelin, että kutsu velvoitti minut olemaan aktiivinen, sillä enhän edustanut yhtään mitään muuta kuin itseäni ja ajatuksiani sekä blogejani ja some-keskustelua. Toivon että pystyin antamaan oman, pienen panokseni kokonaisuuteen.

Uuden tiedustelulainsäädännön taustalla pidettiin Suomessa toistaiseksi varsin vierasta käsitettä kansallinen turvallisuus.  Sitä ei ole lainsäädännössä mainittu ja poliittisessa keskustelussakin se on hyvin vähän käytetty. Aiemminhan kansallinen turvallisuus oli karkeasti sanottuna Kekkonen. Hän piti Suomesta huolta suhteessa Neuvostoliittoon. Kansallinen turvallisuus, vaikkei termiä juuri käytettykään, tarkoitti silloin Neuvostoliiton miehityksen ja kansakunnan häviämisen estämistä. Presidentti Koiviston aikanaan Moskovassa murjaisema idea Suomesta (selviytyä hengissä), kuvaa hyvin totaalista ajatteluamme kansallisesta turvallisuudesta. Nyt kuitenkin etsitään myös lainsäädännöllä keinoja vastataan pienempiin uhkiin, käytännössä terrorismiin eri muodoissaan. Tämä lienee yksi niistä asioista, joita meidän olisi joukolla ajateltava uudestaan. Työryhmässä esitettiin myös minunkin mielestäni realistinen näkemys siitä, että Suomeakin tulee kohtaamaan terrori-isku tai useampiakin näkyvissä olevassa tulevaisuudessa. Työryhmää vetäneet ihmiset olivat juuri heitä, joiden tehtävänä on estää nämä iskut. He kokevat tarvitsevansa työssään uusia välineitä. Poliittisen päätöksenteon on sitten harkittava minkälaiset valtuudet heille myönnetään työssään. Tällä hetkellä tuki lakiuudistuksille tuntui olevan hyvin rikkumatonta niin politiikan kuin elinkeinoelämän huipullakin.

Joidenkin puheenvuorojen mukaan ennen oli tiedustelussa tapana tehdä se, mikä katsottiin tarpeelliseksi eikä ollut erikseen kiellettyä. Nykyään lait ja määräykset sitovat aivan eri tavalla ja oikeusvaltiossa ne myös otetaan tosissaan. Tässähän on itse asiassa yksi suuri ero Venäjän ja lännen välillä. Venäjällä lait ja oikeuslaitos palvelevat hallituksen tavoitteita, lännessä pyritään suojelemaan ihmisten ja yhä enenevässä määrin yritysten toimintaa. Tämä antaa Venäjälle edun hybridivaikuttamisessa. Siellä on varmaan jossain länsimaisia lakikirjoja ja oikeuskäytäntöjä tuntevia ihmisiä, joiden tehtävänä on etsiä juridisia ulottuvuukisia hybridivaikuttamisen mahdollistamiseksi ja tehostamiseksi.

Esimerkkinä juridiikan antamasta edusta Venäjälle on vaikkapa valtiojohdon julkinen valehteleminen. Meillä julkinen valehteleminen valtion toiminnasta, kansalaisten hengestä ja vastaavista isoista asioista johtaisi todennäköisesti myös juridisiin seurauksiin. Venäjällähän mitään seurauksia tällaisesta valehtelemisesta ei ole. Omaiset lahjotaan ja kiristetään hiljaisiksi, kun heidät läheisensä on antanut henkensä isänmaansa palveluksessa. Venäjän lainsäädännössä on yleistynyt neuvostoajoilta tuttu tapa säätää lakeja, joiden avulla voidaan tarpeen tulleen käyttää lakia varsinkin sisäisesti valtiojohdon haluamien asioiden edistämiseen. Oppositiossa voi Venäjällä mielipiteidensä mukaan toimien helposti menettää ihan laillisesti bisneksensä ja vapautensa. Lännessä taas lait ja säädökset sitovat myös virkakoneistoa. Mikään inhimillinen ei tietenkään ole täydellistä, mutta oikeusvaltio on ihmisoikeuksien ja markkinatalouden perusta. Ilman ihmisen ja omaisuuden suojaa yhteiskunta on valtaapitävien armoilla, vailla mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä vapaasti.

Se, mitä Kultaranta-keskusteluista jäi itselleen ainakin käteen, on lujittunut usko siihen, että nyt on aika puhua enemmän ja paremmin turvallisuuspolitiikkaa. Erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä sekä niin paljon tietoa kuin vain ikinä. Usko on lujempi myös siihen, että näin kansalaispohjalta on mahdollista käydä mielekästä ja merkityksellistä keskustelua. Tätä keskustelua haastoin sielläkin käymään ennen kaikkea poliitikot, sillä media ja kansalaiset ovat jo lähteneet liikkeelle.



lauantai 13. kesäkuuta 2015

Kohti Kultarantaa



Olen kirjoittanut näitä Kohti Kultarantaa -merkintöjä aiemmin kaksitoista kappaletta, kuusi kumpanakin aiempana vuotena. Tämä on nyt se ainoa ennakkomerkintä. Tällä lienee tekemistä sen kanssa, että aiempina vuosina koin antavani panokseni tapahtumaan blogimerkintöjen avulla. Mutta nyt kun kutsu tuli, niin se osa motivaatiosta puuttuu nyt. Ja on ollut melkoinen kevät muutenkin.

Pientä jännitystä on jo ilmassa. Tiedän, että tärkeintä on keskittyä itse asiaan, mutta väkisinkin on hermoilua monen asian kanssa. Matka on pitkä Joensuusta Naantaliin ja takaisin, pukeutumiskoodi minulle kovin epätavallinen ja ylipäätään on hermostuttavaa joutua tekemisiin oikean vallan ja sen instituutioiden kanssa. Siihen sisältyy myös aina houkutus olla mieliksi, joko olemalla hiljaa tai pyöristelemällä kantojaan. En minä mikään oppositioräyhä ole luonnoltani, mutta näissä asioissa pyrkinyt aina selkeyteen. Jos sen saisi pidettyä. Kovasti mielenkiinnolla odotaan keskustelun tasoa ja sitä, että saisin ansaittua kutsuni kantamalla omankin korteni kekoon.

Kultarannan ohjelmasta huokuu se muutos, joka on koettu viimeisen vuoden aikana. Reilu vuosi sitten ajateltiin, että meillä on siellä täällä muutamia alueellisia kriisejä, mutta nyt kuva on paljon synkempi. Meillä on käsissämme koko maanosaa koskeva eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän kriisi, joka puolestaan kytkeyty lähi-idän sotiin ja levottomuuksiin. Siitä kertoo hyvin ohjelman maanantaina aloittava ”The World Disorder?” -keskustelu. Muissa istunnoissa ja työryhmissä käsitellään Suomen haasteita, länsimaita ja demokratian tilaa, Venäjän kehitysnäkymiä sekä tiedustelua, terrorismia ja turvallisuutta. Maanantai-aamupäivän keskustelut näytetään suorana lähetyksenä Yle TV1:ssä klo 9.30-11 ja 11.30-13. Presidentti Niinistön avauspuheenvuoroa sunnuntai-iltana klo 19 sekä maanantain päätösistuntoa klo 16.30 voi seurata verkossa Yle Areenan kautta.

Edelleen on ja pysyy olennaisena kysymyksenä myös Venäjä ja sen ymmärtäminen.  Se itse asiassa on osa edellistä kysymystä, sillä Euroopan turvallisuuskriisi on nimenomaan Venäjän käynnistämä. Joka taas johtaa siihen, että myös sen ratkaisun pitää loppujen lopuksi kummuta Venäjältä. Suurinpiirteisinä vaihtoehtoina lienee vastakkainasettelun aika, Venäjän nouseminen Euroopan johtavaksi valtioksi, Venäjän romahdus ja jälleenrakennus tai Putinin politiikan perusteellinen muutos. Miellyttävin olisi luonnollisesti viimeinen vaihtoehto, mutta sen todennäköisyys on kovin pieni, melko lailla asomptyyttinen asymptoottinen. Olennainen osa tilannetta on Venäjän sisäpolitiiikka ja Putinin autoritäärisille johtajille tyypillinen pyrkimys pönkittää valtaansa melkein kaikin keinoin.

Jotenkin ajattelisin Kultarannan olevan paikka, jossa luodaan raameja yhteiselle tilannekuvalle. Vaikka ulko- ja turvallisuuspolitiikka on aina ollut ja tulee olemaan eksklusiivisempi poliikan sektori, haastaa muuttunut maailma pitämään myös laajat kansalaispiirit valveilla tilanteesta. Hybridisota ja informaatiovaikuttaminen tekevät yhdessä sen, että kansalaisten kyky säilyttää toimintakykynsä ja -motivaationsa eri asteisissa kriisitilanteissa on olennainen osa paitsi kansakunnan kyvyssä puolustaa itseään, myös sen toimintamahdollisuuksilla kansainvälisen politiikan kentillä. Informaatiovaikuttamisella pyritään vähintäänkin kaventamaan kansakunnan liikkumatilaa sisäisen mielipideilmaston avulla ja siksi siitä huolehtiminen on niin tärkeää myös ulkosuhteiden kannalta.

Suhteellisen yhteinen tilannekuva ei muuten tarkoita sitä, että sen pohjalta tehtävistä ratkaisuista oltaisiin yhtä mieltä. Se on politiikkaa ja seurausten arviointia. Siksi haluan ajatella, että keskustelussa Kultarannassa ja laajemminkin olisi mahdollisuus muodostaa ja päivittää kuvaa siitä maailmasta, jossa meidän pitää ratkaisujamme tehdä. Yhteistä tässä on kiivaana käyneen talouskeskustelun kanssa, että hyviä vaihtoehtoja ei välttämättä ole. Kun niitä ei ole, pitää pyrkiä vähiten huonoon. Se taas edellyttää suhteellisen yleisesti hyväksyttyjä perusteita toimia niin kuin on tarpeen.

Kun Kultaranta-keskustelut aloitettiin kaksi vuotta sitten, olivat ne askel uuteen avoimuuteen. Nyt toivon niitä askelia otettavan vielä eteenpäin. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on muuttunut maailmanajan muutoksen takia pienen piirin neppailusta lähes koko kansaa kiinnostavaksi lajiksi. Toivotaan, että Kultaranta on vain alku.

Raportoin keskusteluista ensin HS:n blogissani tiistaina. Omaan blogiini pyrin kokoamaan katsauksen juhannuksena.


torstai 11. kesäkuuta 2015

Vieraskynä: Outoja äänenpainoja ja villiä mielikuvitusta

Teille, ketkä saavutte tähän blogimerkintään mv-lehden kautta, suosittelen tutustumaan oheisiin artikkeleihin.

Saku Timonen avaa Mitävittua.fi:n bisnesideologiaa

Aamulehti avaa Mitävittua.fi: n taloutta

Psykologi Hannu Lauerma avaa sitä, miksi hulluihinkin juttuihin uskotaan

Janne "Rysky" Riiheläinen
================


Yksi informaatiosodankäynnin klassisista mekanismeista on esittää puolustautuminen aggressiona, laittomana. Näin on toimittu myös Ukrainassa, jossa Ukrainan asevoimat eivät Venäjän mukaan suinkaan taistele separatistien ja venäläisjoukkojen hyökkäyksen torjumiseksi, vaan käyvät sisällissotaa ”omia kansalaisiaan vastaan”. Näin kyseenalaistetaan valtion oikeus puolustautua.

Valitettavasti Suomessa näkyy keskustelua, jossa kyseenalaistetaan jopa puolustuksen harjoittelu, ja jopa siinä tapauksessa, kun harjoittelijana ovat oman maan sotilaat. Perusteena tälle käytetään – luonnollisesti – provokaation välttämistä poliittisesti kiristyneessä tilanteessa. Siis klassista panttivanki-retoriikkaa, jota on suomettumiseksikin kutsuttu.

Tämän keskustelun keskiössä on tulkinta siitä, onko sota valinta (war of choice), vai pakon sanelemaa (war of necessity).

Suomalaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun on ilmaantunut vauhdikkaita ja hyvinkin kriittisiä tulkintoja suomalaisesta puolustuspolitiikasta. Puolustustamme on ryhdytty sovittamaan viitekehykseen, jossa se esitetään aggressiona. Siis valintana välttämättömyyden sijaan.

Kun sota tulkitaan valintana pakon sijaan, saa sotilaallinen harjoittelu uuden merkityksen. Se ei ole enää puolustukseen varautumista, vaan sotaan valmistautumista. Tällainen jokaisen maan oikeuksiin kuuluvan puolustautumisoikeuden demonisointi on vastenmielistä.

War of choice -ajattelun (jollaisia on Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksina ja vieraskyninä nähty nyt muutama) ongelma on siinä, että siinä kuvitellaan, että aggression kohde voisi estää sotaan joutumisen tekemällä oikeita valintoja. Näin sota on aina kummankin osapuolen syytä, ei vain hyökkääjän. Sota täytyy esittää valintana, jos sitä halutaan voida kritisoitavan. Vain valintoja voi kritisoida – pakon edessä selviytymistä ei.  Tähän Suomessakin käytävä kritiikki pyrkii. Rauhanrakennustyöstä tutut käsitteet kuten ”sillanrakentaja” ja ”rauhanvälittäjä” sotketaan iloisesti mukaan tähän soppaan, täysin huomaamatta kuinka huonosti ne siihen sopivat.

Tämä retorinen muutos on ehto sille, että Suomea voidaan syyllistää suvereniteettinsa toteuttamisesta. Kuten esimerkiksi isäntämaasopimuksen allekirjoittamisesta tai normaalin sotilaallisen harjoitustoiminnan jatkamisesta siitä huolimatta, että Venäjä on sodassa Ukrainan kanssa. Se mahdollistaa muka-pasifistiset vaatimukset rajoittaa omaa harjoitustoimintaa, olla tekemättä korvaavia kalustohankintoja, vähentää jo olemassa olevaa rauhankumppanuusyhteistyötä, ja niin edelleen. Kuulostaako tutulta? Kaikki nämä ovat vaatimuksia heikentää Suomen kykyä puolustautua. Jopa alueloukkauksista tiedottaminen harmittaa monia. Epämukavien ja uhkaavien tapahtumien esittely julkisuudessa on joidenkin kriittisten äänien mukaan lähinnä sotahysterian lietsomista. Viis tiedotusvelvollisuudesta.

Martti Ahtisaari kertoi aikanaan haastattelussa, että hän aloittaa sovittelutyönsä yrittämällä löytää yhden asian, josta kaikki osapuolet ovat samaa mieltä. Elisabeth Rehn puolestaan totesi minulle kerran, että rauhasta on turha haaveilla, ellei oikeudenmukaisuus ensin toteudu. Tämä kaikki viisaus unohtuu ideologeilta, jotka vaativat Venäjän aggression kohteita mukauttamaan toimintaansa, jotta konfrontaatioilta vältyttäisiin. Niin ei rakenneta kestävää rauhaa saati yhteisymmärrystä, sillä se jättää toiselle osapuolelle aina kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. Silti koko suomettumisen nykyretoriikka perustuu ajatukselle vastakkainasettelun välttämiselle hinnalla millä hyvänsä, tarvittaessa vaikka oikeuksiensa uhraamisella.

Lippujuhlanpäivän kunniaksi Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro esitti Helsingin Sanomissa (4.6.2015), että Puolustusvoimien edustajille ei pitäisi antaa liiaksi sananvapautta julkisessa keskustelussa. Rauhan logiikka siis toimii niin, että sananvapauden kaventamisesta voidaan kyllä keskustella silloin, kun se koskee ihmisiä, jotka viime kädessä tätä sananvapauden säilymistä suojelevat. Tämä kertoo karua tarinaansa siitä, kuinka Suomessa perustellaan ”hinnalla millä hyvänsä”-ratkaisuja. Matinpuro jatkaa: "Meidän kannattaisi vähentää naapurimaan kannalta aggressiiviseksi tulkittavaa toimintaa.”. Hän viittaa tässä keskusteluun Nato-jäsenyyden hakemisesta, mutta lause on tuttu entuudestaan. Sitä on käytetty myös yhteyksissä, joissa Suomen monikansallisiin harjoituksiin osallistumista tai vaikkapa kalustohankintoja on haluttu kyseenalaistaa. Itsesensuurin lisäksi Suomen tulisi siis myös kaventaa kansalaistensa perusoikeuksia, sekä ulko- ja turvallisuuspoliittista itsemääräämisoikeuttaan.

Suomessa on myös esitetty näkemyksiä, joiden mukaan Suomen tulisi ”sapeleiden kalistelun” (eli tavanomaisiin harjoituksiin osallistumisen) sijaan toimia sillanrakentajana ja edistää vuoropuhelua. Tässä puurot ja vellit menevät entistä enemmän sekaisin. Harjoitustoimintaa ei voi, eikä saa, korvata diplomatialla. Tällaiset näkemykset kertovat, että Puolustusvoimien lainmukainen tehtävä on joillekin suomalaisille todella hämärän peitossa. Diplomatia on strategisen ja poliittisen tason toimintaa, joka ei kuulu Puolustusvoimien vastuulle. Sen sijaan puolustusvalmiuden ylläpito ja se harjoittelu ovat operatiivisen ja taktisen tason toimintaa, johon Puolustusvoimat on lain mukaan velvoitettu. Diplomatia ja maanpuolustus eivät ole toistensa vaihtoehtoja, vaan vastaavat eri tarpeisiin. Kumpaakin tarvitaan. Ne eivät myöskään ole valintoja, vaan velvollisuuksia.

Tämä rauhanrakennus-retoriikka resonoi Venäjän kertomusta siitä, kuinka Venäjä hakee Ukrainaan neuvotteluratkaisua. Venäjän närkästys on suurta, sillä rauhankyyhkyn sijaan sitä pidetään ennemminkin sotahaukkana. ”Me haluamme vuoropuhelua!” ilmoittaa Kreml. Silti Venäjä on tällä hetkellä se valtio, joka on hyökännyt toiseen maahan.

Ajatus sodasta ”valintana” esitetään suomalaisille niin, että sodan voi välttää vaikkapa jättämällä sananvapauttaan käyttämättä. Sen voi välttää myös suostumalla panttivangiksi sellaiselle politiikalle, jossa valtio ei aja kansalaistensa etua, vaan miellyttää naapurimaataan kansalaistensa perusoikeuksien ja suvereniteettinsa kustannuksella.

On virheellistä esittää, että isäntämaasopimuksen allekirjoittaminen, reserviläiskirje, monikansalliset harjoitukset tai vaikkapa puolustusmäärärahojen korottamisen peräänkuuluttaminen kipeiden leikkausten jälkeen olisivat poikkeamaa normaalista. On toki yksi asia, joka on menneisiin harjoituksiin verrattuna toisin. Tämän vuoden harjoitusten aikana Venäjä miehitti yhtä naapurimaistaan. Edellisvuosina näin ei ollut, eikä Suomen osallistumista monikansallisiin harjoituksiin silloin nähty ongelmana. Näin ollen voisi päätellä, että se mikä kriitikoita ahdistaa ei olekaan Suomen harjoitustoiminta, vaan Venäjä.

Kun puhutaan Suomen sijaan Naton harjoitustoiminnasta, argumentit ovat usein yhtä lailla ajallisesti vääristyneitä. Naton harjoitustoiminta lisääntyi vasta sen jälkeen, kun Venäjä miehitti Krimin ja antoi jäsenmailleen syyn harjoitella alueidensa puolustamista.

Samaan aikaan Venäjän perustelut sille, että se oli ”pakotettu” puuttumaan Ukrainan tilanteeseen (siis hyökkäämään naapurimaahansa) sen sisäpoliittisen tilanteen vuoksi, niellään kritiikittä. Venäjän legitimointinarratiivi (Naton laajentuminen, jne. jne.) hyväksytään perusteeksi sille, että Venäjä toimii kuten se toimii. Sopii tietenkin kuvitella päässään skenaario, jossa Venäjä päättäisi miehittää osan Suomesta siksi, että Suomessa on ”oikeistolainen hallitus” (hups!) jonka puolueista yksi olisi nostanut maahanmuuttajakysymykset kriittiseen keskusteluun (hups!). Kuvitella sopii myös, kuinka Euroopassa Venäjän toimintaa selitettäisiin sillä, että kyllä miehityksen syynä on varmasti Naton lähentyminen kohti Venäjän rajoja, joten olihan Suomeen hyökkääminen ihan ymmärrettävää ja odotettavissa.

Helsingin Sanomissa julkaistiin 9.6.2015 vieraskynä, jossa toimittaja ja tietokirjailija Elina Grundström esittää, että suomalaisilla on syytä huoleen, sillä hallitus näyttää valmistelevan maatamme sotaan. Se on nimittäin tekemässä hävittäjähankintoja.

On keskusteluilmapiirin vääristämistä esittää, että puolustusvalmiuden ylläpito olisi epänormaalia ja huolestuttavaa. Kertoo perustavanlaatuisesta tietämättömyydestä, mikäli esimerkiksi reserviläiskirjeen lähettäminen näyttäytyy aggressiona. Suomessa on reserviläisarmeija, joten lienee perusteltua, että yhteydenpitoa heihin tulee välillä tarkastella. Varsinkin silloin, kun reservin kokoa on pienennetty ja koko taistelutapa uudistettu reservin määrään sopivaksi. Pienentynyttäkin reserviä täytyy voida kertauttaa, mikä puolestaan maksaa. Grundström sivuuttaa ne rakenteelliset uudistukset, jotka puolustushallinnossa, toisin kuin muilla hallinnon aloilla, on toteutettu. Tämän huomioimisen sijaan Grundström kritisoi sitä, että puolustushallinnossa on esitetty tarve puolustusmäärärahojen korottamiselle. ”Jos valtion pitää todella siirtää kymmenen miljardia euroa päivähoidosta, koulutuksesta ja sosiaaliturvasta hävittäjähankintoihin, Suomeen kohdistuu sotilaallinen uhka, jonka rinnalla millään muulla ei ole mitään väliä,” kirjoittaa Grundström. Viimeksi Suomeen hankittiin hävittäjiä kylmän sodan päättyessä. Silti kylmä sota sai päättyä ihan rauhassa.

Voidaan myös pohtia, kumpi on pelottelua ja hysterian lietsomista – se, että hävittäjähankintojen rahoittamisesta keskustellaan, vai se, että tätä keskustelua pidetään valtakunnanmediassa todisteena siitä, että hallitus valmistautuu sotaan.

Elina Grundströmiä mukaillen voi siis sanoa, että Venäjällä tapahtuu asioita, jotka eivät ole normaaleja. Siitäkin huolimatta Suomi jatkaa normaalilla polullaan. Siihen kuuluu muun muassa jokaisen kansalaisen sananvapaus, sekä normaali sotilaallinen harjoittelu. Mikäli esimerkiksi Rauhanpuolustajilla on tässä jotakin huomautettavaa, he voivat halutessaan auskultoida asiassa jotakin sopivaa oikeuslaitoksen konttoria, jossa heidät ohjattaneen perustuslain äärelle.


Saara Jantunen
Sotatieteiden tohtori, kirjailija, tutkija

PS. Toisin kuin virheellisesti usein väitetään, Suomi ei ole puolueeton, vaan EU:n jäsenmaana luopui puolueettomuudestaan, sitoutumattomuudestaan ja liittoutumattomuudestaan jo 1995. Muistakaa päivittää luentomuistiinpanonne, itsemääräämisoikeuden uudelleenmäärittelijät!