Ukrainan synkältä näyttävä tulevaisuus

Vain koirat raunioita samoaa, oi Ukraina!

Jugoslavian hajoamisen jälkeisten sotien ja julmuuksien piti olla mahdottomia Euroopassa. Meidän piti elää sivistyksen ja vakauden aikakautta. Sitten tuli Georgia. Ja nyt Ukraina.

Ukrainassa on käynnissä vapaustaistelu. Se taistelu suuntautuu korruptoitunutta ja omaa etuaan ajavaa valtakoneistoa vastaan. Jos se koneisto kaatuu, on kokemuksen mukaan ikävän todennäköistä, että tilalle nousee samanmoinen. Mutta juuri siksi monet (eivät kaikki) ukrainalaiset ovat suunnanneet katseensa Euroopan unioniin, jonka toivotaan tuovan heille oikeudenmukaisen ja vauraamman yhteiskunnan. Meillehän EU on nykyisin sylkykuppi, mutta Kievissä ihmiset ovat valmiita kuolemaan ja tappamaan päästäkseen edes lähemmäksi jäsenyyttä. Tolkutonta tilannetta kuvaa hyvin se, että merkittävä osa oppositiota ovat uusnatsit.

Tilannetta ei tee helpommaksi se, että Ukrainan tilanne näyttää olevan Venäjän näkökulmasta ratkaiseva kamppailu. Ukrainan valtava koko tarkoittaa strategisella tasolla sitä, että kuka hallitsee Ukrainaa, on etulyöntiasemassa koko Euroopassa. Euraasian unioni valtapoliittisena hankkeena on mennyttä, jos Ukraina lipuu sen ulottumattomiin.

EU ja sen jäsenvaltiot ovat toistaiseksi enemmän seuranneet tilannetta sivusta, lähinnä yllyttäneet ukrainalaisia varoen visusti kuitenkaan lupaamasta mitään. Sekin on riittänyt  yllättävän pitkälle. Venäjä sen sijaan on aktiivisesti tukenut Janukovitshin hallintoa. Sitten meneekin hurjaksi, jos Janukovitsh huomaa tarvitsevansa valtansa säilyttämiseksi Venäjän asevoimia ja pyytää niitä saapumaan maahan tukemaan hänen sinällään laillista, vaaleilla valittua hallitustaan. Vaikka tältä vältyttäisiinkin, niin pahalta näyttää. Joka tapauksessa vapautta ja demokratiaa vaativat ukrainalaiset näyttävät jääneen omilleen.

Ja vielä yksi ikävästi mieleen tuleva asia: Jugoslavia. Ukrainassa riittää kansallisuuksia, historiallisia vääryyksiä ja muita sisällissotien aineksia enemmän kuin riittävästi. Pitkällä tähtäimellä pahin mahdollinen tilanne on, jos Ukraina vajoaa hauraaksi, jopa romahtaneeksi valtioksi, jossa väkivaltaisesti selvitellään välejä jatkuvasti. Käytännössä tämä aiheuttaisi paitsi mittaamattomia määriä inhimillistä kärsimystä, myös koko Euroopan tilanteen syöksymisen epävakauteen. Tämän lopputuloksen välttämisessä pragmaattinen ratkaisu on antaa Janukovitshin pitää vallasta kiinni kovillakin otteilla ja olettaa venäläisten huolehtivan taloudesta.

EU-kansalaisia tilanne ei ole paljoa vielä liikuttanut, mutta sekin voi muuttua nopeastikin. Vain hyvin vahva sisäpoliittinen paine voi ajaa läntiset johtajat nokkapokkaan Venäjän kanssa, sillä ihan hevillä he eivät (toivottavasti) siihen ryhdy. Toki aina on mahdollista, että joku haluaa nousta suosiomontusta ukrainalaisten yli kävellen. Lähinnä kysymykseen tulevat Hollande ja Cameron, jotka kummatkin vaalivat entistä imperiumia epäsuosittuina johtajina.

Mutta todennäköistä on, että Venäjä on valmis pistämään niin paljon peliin, että EU vetäytyy tilanteesta jollain tekosyyllä, jotain epäselvää ihmisoikeuksien ja kansalaisyhteiskunnan tärkeydestä mutisten. EU:sta ei yksinkertaisesti löydy yksimielisyyttä siihen kaikkeen, jota kampoihin laittaminen oikeasti vaatisi.

Ei kahta ilman kolmatta ja tässä voi Putinille hyvinkin aueta tilaisuus nöyryyttää länttä Snowdenin tapauksen ja Syyrian tilanteen tapaan. Aiemmin lännessä Venäjän vastakkainasettelusta nousevaan taisteluhenkiseen asenteeseen on suhtauduttu lähinnä vaivautuneella hiljaisuudella. Tilanne on vähän sama, kuin että joku tulisi raimosummasmaisella raivokkaalla voitontahdolla pelaamaan täysillä muiden höntsäillessä. Jos joku haluaa vain voittaa, kun toiset pyrkivät mukavaan ja viihtyisään liikuntaan, syntyy pahaa jälkeä.

Tilanne on sama kansainvälisessä politiikassa, jossa jotkut pyrkivät toimimaan keskinäisriippuvaisen maailman säännöillä, uskoen, että yhdessä toimien kaikki saavat enemmän. Täysillä vetävä sen sijaan on vanhakantaisen voimapolitiikan nollasummapelin mukaan toimiva, haluten varmistaa voiton mahdollisimman kokonaan itselleen tai vähintään tappion vastustajalle.

Tähänkin asti ukrainalaiset ovat toivoneet länneltä aktiivisempaa otetta. EU:n tosiasiallinen vetäytyminen tilanteesta olisi heidän silmissään petos, joka tuskin unohtuisi kovin nopeasti. Historiallisilla vääryyksillä on muutenkin oma, olennainen osansa kriisissä ja tässä on syntymässä yksi lisää.

Ukrainan kansalle on näkyvissä ikävä kyllä vain verta ja vääryyksiä. Mutta samalla näyttää olevan mahdollista se, että länsi ja Venäjä ajautuvat ikävän perinteiselle vastakkainasettelun kurssille. Se tarkoittaa monia asioita, mutta ainakin se tarkoittaa sitä, että nyt on Suomen tehtävä pikapuoliin aidalla istumista pysyvämpiä ratkaisuja.