sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Perussuomalaiset ja turvallisuuspolitiikka

Perussuomalaiset puolueena koki muodonmuutoksen kesällä 2017, kun se hylkäsi puolueen perustajan ja keskushahmon Timo Soinin monella tavalla. Puolueen puheenjohtajisto uusiutui ja sitä myötä jäsenistö ilmoitti halukseen tehdä puolueesta yleiseurooppalaisen mallin mukainen maahanmuuttovastainen oikeistopopulistipuolue. Hallituskumppaneille muutos oli liikaa ja PS heitettiin ulos hallituksesta. Ilmaisut olivat maltillisia, mutta taustalla oli haluttomuus toimia nahkansa äärioikeistolaiseksi luoneen puolueen kanssa.

Osa PS:n muutosta oli myös asettuminen vankemmin osaksi globaalia arvokonservatiivista ja globalisaatiota vastustavaa aaltoa. Puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho on jo puhunut siitä, miten eurovaalien jälkeen syntyy parlamentissa uusi ryhmä, johon myös PS kuuluu. Oikeistopopulististen ja äärioikeistolaisten yhteistyö saa näin rakenteen, joka edistää yhteisten tavoitteiden ajamista. Samaa tavoitetta on käynyt Euroopassa edistämässä myös Steve Bannon.

Trump, Brexit, Italian populistihallitus ja vähäisemmät asiat ovat osa tätä PS:nkin edustamaa poliittista arvopohjaa, jossa yhteisiä piirteitä ovat populismi, kansallisvaltiot, arvokonservatiivisuus ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kyseenalaistaminen. Siksi PS on merkittävä asia suomalaisessa politiikassa, vaikka nykytilanteessa näyttäisikin siltä, ettei sen kannatus kohoa kovinkaan suureksi tai että sille olisi sijaa hallituksessa.

Politiikassa voi tapahtua paljon lyhyessä ajassa ja siksi on tärkeää ymmärtää myös PS:n merkitys ja tavoitteet. Tässä käyn läpi heidän ulko- ja turvallisuuspoliittista olemustaan. Katsaus on väkisinkin hajanainen, sillä puolueen sisällä on oikeastaan vain yksi kaikkien jakama ajatus: maahanmuuttovastaisuus. Muissa poliittisissa kysymyksissä ihmiskunnan henkinen monimuotoisuus näyttäytyy perussuomalaisissa poikkeuksellisen rikkaana.

Puolueen linjaan vaikuttavat aina juuret. Nykyinen PS on julkilausutusti irtautunut vennamolaisista juuristaan, mutta eivät ne varmasti kokonaan poikki ole. Veikko Vennamo ja Suomen maaseudun puolue oli nimenomaisesti Kekkosen vastustaja ja suomettumista kritisoinut puolue. Vanhoilla päivillään Veikko Vennamo muuten kannatti Suomen EU-jäsenyyttä. Valtaeliitin vastainen populismi kuitenkin elää edelleen voimakkaana PS:ssa. Toisena vahvana vaikuttajana PS:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajatteluun on mainittava nykyinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän on niitä harvoja, ellei jopa ainoa puoluejohtajia, joka on päätynyt asemaansa nimenomaan ajatustensa avulla. 

Halla-aholaisuudessa on tunnistettavissa tietynlainen antihumanismi, jossa ihmisarvo ja yhdenvertaisuus eivät enää olekaan ehdottomia asioita, vaan tilanteen mukaan muotoutuvia. Näin esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistus ei olisikaan enää mikään lähtökohta, vaan lähinnä omiksi luettavia koskeva säännöstö. Kansainvälisessä politiikassa tällainen ajattelu tarkoittaa juuri näiden perusarvojen mukaisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kyseenalaistamista, jopa vastustamista.

Puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari tuo PS:n linjaan omia sävyjään. Ensinnäkin hänen uskonnollinen taustansa on äärimmäisen vahva ja tulee adventisteista. Nykyään hän ilmoittaa, ettei kuulu mihinkään seurakuntaan, mikä on varsin harvinaista näin tulisieluisten kristittyjen kohdalla. Joka tapauksessa Huhtasaari levittää omassa viestinnässään hyvin paljon vaikutteita yhdysvaltalaisesta ääriliikehdinnästä ja keskustelusta. Alt-rightin Pepe-sammakko on tuttu näky hänen tykkäämissään twiiteissä ja Jordan Peterson luonnollisesti on hänen mielestään hieno filosofi, puhumattakaan siitä miten hyvän presidentin Yhdysvallat onkaan hänen mielestään Trumpista saanut. Kotimaassa Huhtasaari on kerännyt kannatusta ryhmissä, joita voisi nimittää äärikristityiksi. Patmos-säätion Juha Ahvio kuvaa tekstissään perusteellisesti, miksi Huhtasaari on oikeassa ja Suomen evankelisluterilainen kirkko väärässä.

Oman värinsä puolueeseen tuovat vähemmän intellektuelliin ilmaisuun pyrkivät varapuheenjohtajat Juho Eerola ja Teuvo Hakkarainen. Jälkimmäinen tosin on eronnut tehtävästään käytyään humalassa edustajatoverinsa kimppuun. He edustavat minun nähdäkseni omilla tavoillaan perinteistä umpimielisempää impivaaralaisuutta. He ovat kumpikin omalla tavallaan ilmiasuja suomalaiselle miehelle, joka on ahdistunut nykyisestä maailmanmenosta monenlaisine uskontoineen, ihonväreineen, sukupuolineen ja ruokavalioineen.

Neljäs puolueen olemuksessa näkyvä suuntaus on suomalaisen äärioikeiston perinne. Näkyvimmin sitä edustanut Jussi Niinistö oli yksi sinisiin lähteneitä eikä suuntaus ole saanut uutta, näkyvää johtajaa. Kun Niinistö toimi aikoinaan Suomalaisuuden liiton toiminnanjohtajana, niin hänen aloitteestaan perustettiin liikkeeseen nuorisojärjestö. Tämä nuorisojärjestö sai nimen Suomen Sisu ja se toimii edelleen vahvasti, vaikka nuorisolaisuus siinä ei enää olekaan mukana. Lukuisat PS:n kansanedustajat ja aktiivit ovat sisulaisia ja heidän mukanaan puolueen aatteisiin ja ajatusmaailmaan tulee pitkän linjan äärioikeistolaisuutta. Sisun nykyinen puheenjohtaja, kansanedustaja Olli Immonen ei ole mikään merkittävä poliittinen ajattelija ja ideologi, vaan liikkeen taustalla tuntuu nyt pilkistelevän nimenomaan espoolaisen kunnallispolitiikon Teemu Lahtisen (ps) terävä äly.

PS julkaisi aivan juuri uuden periaateohjelmansa, joka summaa halla-aholaisen puolueen olemuksen. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa siellä ei suoraan mainita, mutta useampi kohta antaa mahdollisuuksia ymmärtää, mistä lähtökohdista tätä teemaa tarkastellaan.

”Kansallismielisen ajattelun mukaan kansat ansaitsevat tasavertaisen mahdollisuuden saada päättää omista asioistaan. Suomalaisilla ei ole oikeutta ryhtyä määräilemään muita, eikä muilla ole oikeutta määräillä meitä. Haluamme puolustaa suomalaisten omaa päätäntävaltaa, siis kansallista itsemääräämisoikeutta.”

”Perussuomalainen Suomi on myös kansainvälinen. Kansat ovat vuosisatoja olleet vuorovaikutuksessa keskenään ja omaksuneet toisiltaan tapoja ja käytäntöjä. Kansallismielisyyteen kuuluu, että kansa saa itse säädellä kansainvälisyyden tasoa ja ilmenemismuotoja. Kansainvälisyys edellyttää kansojen olemassaoloa.”

”Jos me suomalaiset emme päätä omista asioistamme, joku muu päättää puolestamme. Sopimuksista, jotka olennaisesti ja peruuttamattomasti heikentävät itsemääräämisoi- keuttamme, on pysyttävä erossa.”

”Demokratia ei voi toteutua, jos ihmiset eivät voi vaikuttaa omiin asioihinsa. Yksilöiden vapaus ja valtion itsemääräämisoikeus ovat siis demokratian edellytys. Me luotamme Suomeen ja suomalaisiin.”



Perussuomalaisten EU-vastaisuus on ilmenee silloin tällöin suhteellisuudentajuttomina vertauksina. EU ei ole miljoonia surmannut sortokoneisto ja siitä saa erota halutessaan. Kansanedustaja Ville Tavio on eduskuntaryhmän 1. varapuheenjohtaja.

Näistä Suomen kansainväliseen asemaan ja asemoitumiseen liittyvistä kohdista on luettavissa muutamia perusasioita. Ensinnäkin PS on kansallismielinen, toisekseen se vastustaa poliittista integraatiota valtioiden kesken sekä kolmanneksi puolue vastustaa sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen perustana olevaa sopimusrakennelmaa, joka rajaa sopimuksessa mukana olevien päätäntävaltaa sovituista asioista. Käytännön sovelluksia näistä periaatteista voivat olla EU-ero, monista kansainvälisistä sopimuksista ja järjestöistä irrottautuminen sekä toimiminen kansainvälisillä kentillä vain ja ainoastaan Suomena, ei osana mitään kokonaisuutta. Tämän erillisyyden PS tulkitsee mahdollistavan parhaan mahdollisen Suomen etujen ajamisen. Sinällään nämä teemat ovat tuttuja jo Huhtasaaren presidentinvaalikampanjasta

Ennen jytkyä 2011 perussuomalaisten linja turvallisuuspolitiikassa oli tämän hallituskauden aikana toteutuneeseen verrattuna hyvin erilainen. Edellisten eduskuntavaalien alla ilmestynyt hyvin laajasti turvallisuuteen kantaa ottanut ohjelma ei maininnut sanallakaan ulkopolitiikkaa. Karkeasti ottaen ohjelma keskittyi aseelliseen maanpuolustukseen ja maahanmuuttoon. Jää nähtäväksi tuleeko vastaavaa ohjelmaa ennen ensi kevään vaaleja.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon sekä puolustuspoliittisen selonteon laadintaprosessien seurantaryhmässä silloisesta perussuomalaisten eduskuntaryhmästä jäseninä olivat Pirkko Mattila (1. Vpj, varalla Jani Mäkelä) ja Tom Packalén (varalla Maria Tolppanen). Mattila on tällä hetkellä sinisissä ja Tolppanen demareissa. Perussuomalaisten ryhmäpuheenvuoron ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta puolestaan piti nykyinen sininen Simon Elo. 

Mielenkiintoista onkin nyt  nähdä, kuka tai ketkä nousevat PS:n turvallisuuspoliittisiksi johtohahmoiksi. Niin suuri määrä osaamista lähti sinisiin, että tilanne vaikuttaa haastavalta ulko- ja turvallisuuspoliittisten kantojen muotoilemisessa. Tärkeimpänä kantojen muodostajana on tietysti puolueen puheenjohtaja, europarlamentaarikko Jussi Halla-aho. Hänen tiedetään olevan EU:n vastustaja ja Nato-jäsenyyden kannattaja. Jälkimmäisestä kannastaan hän on ilmoittanut, että “Naton kannattaminen ei tule näkymään toiminnassani“. Halla-aholla on kokemusta ulkoasiainhallinnosta työskenneltyään aikanaan vuoden verran Kiovan suurlähetystön viisumiosastolla.

Puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari oli ehdolla presidentiksi, ulkopolitiikan johtajaksi. Kampanja osoitti hänen asiaosaamisensa rajallisuuden, mutta kampanjoinnista jäi silti varmasti niin paljon oppia asioista, että hän on mukana puolueen sisäisissä keskusteluissa. 

Muodollisesti PS:n korkeimmassa ulkopoliittisessa luottamustehtävässä on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Tom Packalén. Packalén myös ilmoitti kiinnostuksestaan puolueen presidenttiehdokkaaksi. Hän puolestaan on profiloitunut jo pitkään Kremlin narratiivien toistajana. Ulkoasiainvaliokunnan, Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan ja Naton parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan jäsenenä hän on erittäin hyvin informoitu asioista, mutta silti ottaa usein Kremlin kantoja myötäilevän aseman. Siitä, mistä hän nämä Venäjän kantoja myötäilevät näkemyksensä ammentaa, ei ole tietoa. Ulkoasiainvaliokunnassa Packalénin varajäsen on Laura Huhtasaari.

En löytänyt mitään tietoa puolueen sivuilta mistään aiheeseen liittyvästä työryhmästä. Ainoa maininta oli etsintäkuulutus loppuvuodelta 2013 erilaisiin ohjelmatyöryhmiin, joista yksi oli turvallisuuspolitiikka. Mitään tietoa ryhmän koostumuksesta tai työskentelystä en löytänyt.

Julkiseen keskustelun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta PS:sta ovat osallistuneet omien havaintojeni mukaan ainakin PS-nuorten puheenjohtaja Samuli Voutila, Ilpo Heltimoinen ja dosentti Arto Luukkanen. Voutila on keskittynyt enemmän maanpuolustusasioihin ja Luukkanen puolestaan Venäjä-tutkijana on asemoitunut tulkitsemaan Suomelle tietysti hyvin keskeisen Venäjän toimia ja olemusta. Kymen piirin puheenjohtaja Ilpo Heltimoinen on turvallisuuspoliittinen keskustelija ja myös aktiivisesti pyrkinyt saamaan Johan Bäckmania vastaamaan toiminnastaan Venäjän hyväksi.

Kun eduskunta käsitteli Sipilän hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, niin perussuomalaisten ryhmäpuheessa korostettiin, miten erilaisilla valemedioilla on merkittävä rooli, kun halutaan järkyttää kansallista yhtenäisyyttä. Arto Luukkasen eduskuntavaaliensa kampanjapäällikkönä on Petri Perta, Nykysuomi-nimisen sivuston päätoimittaja. Nykysuomen edellinen päätoimittaja Juha Korhonen siirtyi MV-median vetäjäksi. Hän luopui sittemmin tästä tehtävästä. MV-lehdessä työskennellyt henkilö, joka myös tuomittiin lyhyeen ehdolliseen vankeuteen Janitskin-oikeudenkäynnissä, sen sijaan on siirtynyt Nykysuomeen.

Oikeastaan ainoa reilu vuosi sitten tapahtuneen hajoamisen jälkeen tehty isompi turvallisuuspolitiikkaan liittyvä päätös on olut tiedustelulakien vaatima perustuslainmuutos kiireellisenä. Siinä PS pienen ämpyilyn jälkeen asettui tukemaan lakiesitystä.



Uusnatsien Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kanta PS:n toimintaan tiedustelulakien käsittelyssä oli tyrmäävä. Vastaavaa reaktioita oli nähtävissä myös muualla öyhöskenessä.

Hyvä esimerkki siitä, miten PS ajautuu nykyisessä tilanteessa kannattamaan kummallisia asioita, on sen puoluejohdon ulostulo Janitskinin ja Bäckmanin saamista tuomioista. Koko puoluejohto antoi ymmärtää niiden olevan liian kovia vertailemalla niitä seksuaalirikoksista tuomittuihin rangaistuksiin ja korvauksiin. PS:n johto tuli silloin tuominneeksi vieraan valtion palveluksessa olevan, aktiivista horjutustyötä tekevän toimijan saaman rangaistuksen rikoksistaan. Tämä ei varmaankaan ollut ulostulon tarkoitus, mutta siltä se vain vaikutti.



Lyhyen ajan sisällä kaikki puheenjohtajiston jäsenet ja muutama muukin keskeinen PS-hahmo otti kantaa samasta kulmasta Ilja Janitskinin ja Johan Bäckmanin saamaan tuomioon. 

Sinällään tämä kuvio kummallisiin painotuksiin päätymisestä on altis toistumaan, kun PS lähentää yhteistyötään eurooppalaisten veljespuolueidensa kanssa. Niillä on läheiset suhteet Kremliin ja tukemalla niitä tukee myös Putinin voimapolitiikkaa. Hyvä esimerkki on Italian sisäministerin, Pohjoisen liigan puheenjohtaja Matteo Salvini, joka on jo vuosia esitellyt ylpeänä Putin-innostustaan. Tukemalla Salvinia ja kehumalla hänen toimintaansa, asettuu PS niiden voimien taakse, jotka pyrkivät aktiivisesti auttamaan Putinia repimään hajalle läntisemmän Euroopan yhtenäisyyden. Mielenkiintoista on myös nähdä PS:n kannanmuodostus, jos Italian populistihallituksen talouspolitiikan seurauksena muu EU joutuu tukemaan taloudellisesti maata.



Pohjoisen liigan puheenjohtaja Matteo Salvini on innokkaasta Putinin ihailustaan huolimatta arvostettu hahmo perussuomalaisten keskuudessa.

Tutkija Anton Shekhotsov on julkaissut yhden maailman arvostetuimman tiedekustantamon kautta kirjan Tango Noir, jossa hän käy läpi suorastaan uuvuttavan yksityiskohtaisesti ensin yksityisten tahojen ja sittemmin valtion toiminnan kautta tapahtunut yhteistyön rakentumista Venäjän ja eurooppalaisen äärioikeiston välillä. 



Kuvassa Yhtenäinen Venäjä -puolueen nuorisojärjestön kansainvälinen sihteeri Daria Sharova ja Jussi Halla-ahon avustaja Brysselissä Mikael Lith. Sharova solmii aktiivisesti yhteyksiä nuoriin poliitikkoihin eri maissa. Hänen tehtävänään on omalta osaltaan edistää Putinin tukipuolueen politiikkaa. Oikealla oleva Lithin twiittaus kertoo, että ainakin hän on Venäjän linjoilla Yhdysvaltoihin vaaleihin sekaantumisen suhteen.

Politiikanteon karvaisiin lakeihin kuuluu, että joskus voi olla hyvinkin epäileväinen, jopa  vihamielinen jotain tahoa kohtaan, mutta kun edut ja linjat kohtaavat, toimitaan samojen päämäärien edestä. Juuri tätä pidän mahdollisena, jopa todennäköisenä perussuomalaisten kohdalla. Puolueen monet arvot ja poliittiset tavoitteet ovat niin yhteneväisiä Putinin Venäjän kanssa, että yhteinen rintama löytyy ainakin silloin tällöin. Tätä suuntausta vielä vahvistaa EU-tasolla tehtävä yhteistyö selvästi Venäjä-myönteisten veljespuolueiden kanssa.

Soinin aikaisen PS:n sisällä oli jo pitkään näkyvissä jakolinja vennamolaisuuden ja äärioikeistolaisuuden välillä. Se jakolinja repäisi loppujen lopuksi puolueen kahtia kesän 2017 puoluekokouksen valintojen ja niitä seuranneiden eroamisten kautta. Suhde Venäjään saattaa hyvinkin kasvaa samanlaiseksi railoksi nykyisen äärioikeistolaisen PS:n henkisessä rakenteessa. Puolueessa on paljon ihmisiä, mukaan lukien puolueen puheenjohtaja, joille Suomen puolustaminen Venäjän valtapoliittisia pyrkimyksiä vastaan on tärkeä asia. Mutta siellä on myös ihmisiä, joille on ihan sopivaa lähteä mukaan Suomen turvallisuuspoliittista asemaa horjuttaviin teemoihin, kunhan ne vain muuten sopivat heille. Perussuomalaisilla on tulevina vuosina tarkka paikka hahmottaa mikä on Suomen turvallisuuden kannalta tärkeää ja mikä ei.





26 kommenttia:

  1. Äärioikeiston sitkeästi hellimä kohtalonyhteys Venäjään on todella outo ilmiö. Venäjä ei ole ollenkaan sen kaltainen maa, jota äärioikeistolaiset haluaisivat. Venäjän federaatio on äärimmäisen tiukka liittovaltio. Juuri sen kaltainen valtiomuodostelma, jota äärioikeistolaiset kertovat vihaavansa yli kaiken. Venäjä on monin eri tavoin oikeistonationalismin ideaalien ja tavoitteiden aivan täydellinen vastakohta. Tästä huolimatta Euroopan äärioikeisto pitää Venäjää jonkinlaisena Eurooppalaisena mallivaltiona. Maana, jossa hommat ovat hyvin hoidettu.

    Miten tämä suuren luokan ideologinen pölhöys on selitettävissä?

    Luultavasti paras vastaus retoriseen kysymykseeni on, ei se ole mitenkään selitettävissä. Eurooppalainen äärioikeisto on vain luonnostaan kallellaan sen kaltaisiin valtiomuodostelmiin, joita johtaa valkoihoinen yksinvaltias. Putin sopii äärioikeistolle, koska hän vaikuttaa ajoittain älykkäältä ja hänellä on diktaattorin valtuudet.

    Sama vääristynyt ajatus toistuu äärioikeiston hellimässä ideassa Venäjästä jonkinlaisena valkoihoisten kristittyjen viimeisenä turvasaarekkeena. Tämä on vielä naurettavampi väärinkäsitys kuin yllä kuvaamani. Venäjällä asuu muslimitaustaisia kansalaisia suhteellisesti vähintään kaksi kertaa enemmän kuin esimerkiksi äärioikeiston kammoamassa Ranskassa. Muslimien suhteellinen osuus Venäjän väestöstä myös nousee vuosi vuodelta, koska kantavenäläinen valkoihoinen väestö ei lisäänny ollenkaan vaan päinvastoin vähenee noin puolen miljoonan hengen vuosivauhtia. Monet venäläiset tutkijat sanovatkin, että Venäjällä on islaminuskoinen johtaja viimeistään 2050-luvulla.

    Valistunut tarkkailija ei voi tehdä oikeastaan mitään muuta johtopäätöstä kuin sen, että äärioikeiston tietämättömiä ihmisparkoja vedätetään tarkoituksellisesti näyttäytymään aaseina.

    Viimeaikaiset oikeuspäätökset vahvistavat tätä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samalla tavalla äärioikeisto palvoo täysin käsittämättömällä tavalla Singaporea, jossa väestönvaihto on jo tapahtunut (kiinalaiset ovat suurempi ryhmä kuin alkuperäiset malaijit) ja jossa aselait ovat tiukat ja monikulttuuri pakollista. Siellä voi itse asiassa tulla kuolemantuomio jo siitä että ylipäätään laukaisee luvattoman pyssyn asutulla alueella, vaikka kukaan ei olisi ollut vaarassa. Hommafoorumin pojista ainakin osalle olisi Singaporessa luultavasti jo nykyisillä näytöillä langetettu kuolemantuomio.

      Luultavasti se jengi olisi täysin tyytyväinen niin monikulttuuriin kuin ekoiluunkin, jos monikulttuuri ja ekoilu oikeasti ajettaisiin läpi autoritaarisesti ja kovalla kädellä. Se autoritaarisuus on nimittäin se kieli, jota he ymmärtävät. Jos ovelle ilmaantuisi joukko puolisotilaallisia miehiä aseet tanassa ilmoittamaan äärioikeistolaiselle, että se nettikirjoittelu loppuu nyt tai muuten tämä italialainen ystäväni Pietro Beretta tässä sanoo painavan sanansa, ao. äärioikeistolainen olisi varmasti innokas tottelemaan - ei siksi, että pelkäisi, vaan siksi, että kokisi itseään puhutellun omalla kielellään.

      Poista
  2. Miksi Merkel ei lähetä tuon näköisiä naisia tapaamaan nuoria persumiehiä kuten Putin tekee? Te liberaalit häviätte tätä menoa koko homman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, te siellä äärioikeistossa olettekin venäläisten tyttöjen perässä? Aikamoinen incel-porukka.

      Poista
    2. Kyllähän se politiikka ja vallan tavoittelu kulminoituu lopulta aina seksiin.

      Poista
    3. Niin no, kun tämä skene oli vasta hahmottumassa niin huomasi että aika moni näistä monikulttuurikriitikoista oli jäänyt terskastaan kiinni itänaapurin hunajapurkin rakoon.

      Poista
  3. Blogin järjestelmänvalvoja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Rehellisyyden nimissä on kyllä myönnettävä, että Venäjä jakaa mielipiteitä muissakin puolueissa. Demareissa on Halosen-Tuomiojan linja, keskustassa väyrysläinen vähemmistö ja kokoomuslähtöinen presidentti Niinistö nojaa NATO-ratkaisuissaan lopulta Venäjään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä on kuitenkin eräs tärkeä periaate-ero. Muissa puolueissa varovaisuus Venäjän suhteen on YYA-aikaista perinnettä, kuvitelmaa siitä, että Venäjän mielistely on jonkinlaista hyväksyttyä valtioviisautta.

      Persuissa ja läheisissä piireissä, esim. Hommafoorumilla, esitetään avoimesti toiveita, että Venäjä miehittäisi Suomen, surmaisi suomenruotsalaiset ja maahanmuuttajat ja alistaisi maan valtaansa.

      Ilmapiiria kuvaa tämä sitaatti bloggaajanimimerkiltä "Tragedian synty":

      "On totta, että kaikista naapureistamme vain Venäjän voisi kuvitella olevan lähitulevaisuudessa sotilaallinen uhka Suomelle. Toisaalta ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että tukisin ennemmin Venäjää kuin Natoa. Jos näiden valtojen välille jokin kriisi syntyisi, mitähän vastaan ne taistelisivat ideologisesti? Eurooppa ja Yhdysvallat epäilemättä puolustaisivat sellaisia asioita kuin suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta. Mikä Venäjän vaihtoehto näille sitten olisikin, uskoisin sen olevan minulle paljon mieluisampi. Siispä tällaisessa kriisissä haluaisin Suomen olevan Venäjän puolella. Ainakin niin kauan kuin tilanne on tämä, vastustan Suomen liittymistä Natoon."

      Poista
  5. Blogin järjestelmänvalvoja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "compromentoima"

      Onko KGB:n opistolla todella noin vaikeaa saada palkattua päteviä suomen opettajia teille ressukoille? Minäkin luen joskus Karjalan Sanomia ja tiedän että Venäjällä on tuota parempia suomen osaajia.

      Poista
  6. Pakko nostaa viittaus Jordan Petersoniin esille, vaikka sillä ei blogin varsinaisen aiheen kannalta olekaan merkitystä.

    Peterson ei todellakaan ole mikään alt-right äänitorvi, kuten Rysky näyttää olettavan. Enkä usko, että Huhtasaari kehuisi Petersonin filosofiaa jos olisi oikeasti perillä Petersonin ajattelusta.

    Peterson on näkemyksiltään keskusta-oikeistoa, pohjois-amerikkalaisittain siis. Hänen sanomansa ei ole ensisijaisesti poliittinen tai edes filosofinen, vaan psykologinen. Hän torjuu jyrkästi kaikenlaisen kollektivismin, olipa se vasemmistolaista tai oikeistolaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä Jordan Petersonista...
      Rysky, toivoisin että katsoisit linkkaamani videon joka selvittää Petersonin kannan niin selvästi kuin se on mahdollista.

      https://www.youtube.com/watch?v=D5fNu1d0iJw

      Poista
    2. Business Insiderin toimittaja Steve Kovach luonnehti eräässä artikkelissaan Petersonia ääri-oikeiston ääneksi, jolla on miljoonia seuraajia.

      Peterson älähti ensin yksityisesti ja sitten julkisesti mm. twitterissä ja julkaisemalla videon. Lopputuloksena oli, että Kovach muutti luonnehdintansa Petersonista "klassiseksi Brittiläiseksi liberaaliksi".

      Alla muutamia lainauksia Petersonin julkaisemasta sähköpostikirjeenvaihdosta.

      "I've been fighting an intellectual war against radicals on ther right and left for three decades. I have very clear and public track record with regards to my attitude to the "far right." I spent a lot of time and effort, for example, in my first book, Maps of Meaning, outlining the psychopathology of the National Socialists, and have made my opposition to such things known in a matter both public and widely distributed."

      "I am seriously unhappy about being carelessly lumped in with people I despise and have spent my life fighting."

      Viimeisen lainauksen voisi vapaasti suomentaa esim. näin:

      "En pidä siitä, että minut huolettomasti niputetaan samaan kategoriaan ihmisten kanssa joita halveksun ja joita vastaan olen taistellut koko elämäni."

      Minä puolestani toivoisin, että kaikki malttaisivat mielensä ja jättäisivät ihmisten leimaamisen ja kategorisoinnin pois omista kirjoituksistaan, paitsi jos kategorisoinnille on todella vahvat perusteet.

      Hälytyskellojen pitäisi soida, jos leimaa ihmisiä, (tai ajatuksia tai ideoita) pelkästään sen vuoksi, että joku kritiikin kohteena oleva henkilö sanoo pitävänsä niistä.

      Kun ottaa huomioon Huhtasaaren osoittaman asioihin perehtyneisyyden tason, hänen tukensa erinäisille ajatuksille tai ihmisille ei yksinkertaisesti kerro yhtään mitään näiden ajatusten tai ihmisten todellisesta luonteesta.

      Poista
    3. Ei se ole tosiaan ihmisen itsensä vika, jos häntä kannatetaan joissain piireissä. Mutta kyllä se jotain myös kertoo hänen ajatuksistaan se,, minkälaisista yhteisöistä ne löytävät kaikupohjaa.

      Huhtasaari on itse suositellut Petersonia:
      https://twitter.com/LauraHuhtasaari/status/993011414720765952
      Hommalla ollaan niinikään hyvoin paljon Petersonin kanssa samaa mieltä jo pitkään.
      https://hommaforum.org/index.php?topic=122447.0

      Poista
    4. "Mutta kyllä se jotain myös kertoo hänen ajatuksistaan se, minkälaisista yhteisöistä ne löytävät kaikupohjaa."

      Rysky, olen lukenut Petersonin molemmat kirjat ja katsonut käytännössä kaikki hänen luentonsa (Harvardin ja Toronton yliopiston psykologian kursseilta) sekä julkiset luentonsa ja videoidut keskustelunsa.

      Petersonin ajatuksista voi ja saa olla eri mieltä, mutta hänen yhdistämisensä äärioikeistoon on kerta kaikkiaan vailla minkäänlaisia todellisia perusteita.

      Se, että Petersonin ajatukset löytävät kaikupohjaa tietyissä piireissä voi toki kertoa jostain, mutta kertooko se Peteronin äärioikeistolaisuudesta on kokonaan toinen asia.

      Ensinnäkin, Petersonin ajatukset ovat löytäneet huomattavasti enemmän kaikupohjaa muualta kuin äärioikeistosta. Mistä se mielestäsi kertoo?

      Toiseksi. Onko todella niin, että jos kirjoittaa hommafoorumilla, henkilön kaikki ajatukset ovat sen myötä vääriä ja pahoja? Eikö hommafoorumilla oleva henkilö voi kannattaa mitään hyviä ajatuksia? Tekeekö hommafoorumi ihmisestä läpeensä pahan ja kaikista hänen kannattamistaan ajatuksista äärioikeistolaisia, rasistisia jne.?

      Kolmanneksi. Jos vaivautuisit perehtymään mitä Peterson ITSE sanoo, sen sijaan että tyytyisit "quilty by association" tyyppiseen päättelyyn meidän ei tarvitsisi edes käydä tätä keskustelua.

      Pahoittelen, että uhraan aikaasi asiaan joka ei suoranaisesti liity blogin aiheeseen. Tämä asia on kuitenkin tärkeä minulle paristakin syystä:

      Olen seurannut blogiasi vuosia, ja olen oppinut pitämään sinua maltillisena ja totuudellisuuteen / objektiivisuuteen pyrkivänä ajattelijana ja kirjoittajana. Tämä asia näyttäytyy minulle ikävänä särönä tekstissä joka on muuten analyyttista ja hyvin perusteltua (kuten blogisi tavallisesti ovat).

      Mutta tärkeämpi syy on se, että minusta Peterson on parasta mitä länsimaisessa älymystössä on tapahtunut vuosikymmeniin. Peterson tarjoaa vastauksia siihen, miksi länsi tuntuu hukanneen identiteettinsä ja miksi länsimaissa elävät ihmiset kokevat niin usein elämänsä merkityksettömäksi (ja mitkä tuon kokemuksen seuraukset voivat pahimmillaan olla). Peterson tarjoaa vastauksia siihen, mikä lännessä on puolustamisen arvoista esim. Venäjän ja muiden käymää aggressiivista poliittista sotaa vastaan.

      Petersonin tarjoamat vastaukset eivät todellakaan peräänkuuluta tribalismia, päätöntä öyhkäämistä ideologian sokaisemana tai mitään muutakaan minkä normaalisti yhdistämme ääriajatteluun. Päinvastoin. Hänen vastauksensa on, että yksilö löytää merkityksen elämälleen ottamalla vastuun omasta elämästään. Itsestään, läheisistään ja jos kapasitetti riittää, niin myös yhteisöstä jossa hän elää.

      Poista
    5. Nähtävästi persut ovat aktiivisesti väärintulkinneet yksilön itsenäisyyden arvon korostamisen olevan yhteistyön vahingollisuuden perustelua kansakuntien yhteistyön tasolla. Täydellistä perspektiivin tajuttomuutta. Itse asiassa yksilöllä on huomattavasti paremmat edellytykset toteuttaa yksilöllisyyttään osana suuria kuin pieniä rakenteita.

      Poista
    6. Tässä on käyty hyvin perusteellisesti Petersonin viestejä ja niiden sisältöjä.
      http://netn.fi/artikkeli/jordan-peterson-oikeiston-pop-intellektuelli

      Poista
    7. Raatikainen sanoo mm: " hänen tulkintansa mukaan laki vaatii käyttämään sukupuolivähemmistöjen edustajista näiden itsensä parhaana pitämiä uudispronomineja ja siitä kieltäytyminen katsottaisiin rangaistavaksi vihapuheeksi."

      Raatikainen ei tietenkään mainitse, että myöt Toronton yliopiston lakimiehet olivat samaa mieltä. He olivat myös sillä kannalla, että Petersonin julkaisemat videot olivat saman lainsäädännön mukaan vihapuhetta.

      Laissa sanottiin, että sen tulkinnan tulee perustua Ontarion ihmisoikeuskomission sivustolla julkaistuihin dokumentteihin. Kuvaavaa on, että kun asiasta nousi Petersonin videoiden myötä kohu, ao. dokumentit poistettiin komission sivustolta.

      Raatikainen arvioi Petersonia filosofian näkökulmasta. Se on ymmärrettävää, koska Raatikainen on filosofi. Mutta Petersonin sanoma ei ole filosofinen, vaan psykologinen.

      Raatikainen sanoo, että hänen oli vaikea muodostaa selkeää kokonaiskuvaa Petersonin ajattelusta. Hän ei siten ole lukenut Petersonin ensimäistä kirjaa (jonka hän mainitsee) tai katsonut siihen perustuvaa luentosarjaa (Harvardissa ja Torontossa).

      Koska Raatikaisen kuva Petersonista ei hänen omien sanojensa mukaan ole selkeä, on ymmärrettävää, ettei hänen filosofinen analyysinsa tee oikeutta Petersonin ajattelulle. Hän sanoo esim.

      "Petersonin keskeinen maalitaulu ja kritiikin kohde on oppi, jota hän nimittää ”postmodernistiseksi uusmarxismiksi”, sekä sen mukanaan tuoma ”poliittinen korrektius”."

      Peterson todellakin kritisoi Raatikaisen mainitsemia asioita. Mutta niiden pitäminen hänen "keskeisenä maalitaulunaan" ei voi perustua muuhun kuin siihen, ettei Raatikainen tiedä mistä puhuu.

      Raatikaisen tulkinta Petersonin kannoista postmodernismiin ja marxilaisuuteen on mielestäni melko hyvä. Oma käsitykseni on samankaltainen. Mutta Raatikainen sanoo myös: "Sen sijaan hänen väitteensä, että tällainen äärimmäinen näkemys hallitsisi suvereenisti länsimaisia yliopistoja, on absurdi ja paljolti Petersonin itse rakentama ”olkiukko”.

      Ensiksi, Peterson ei väitä, että ao. näkemykset hallitsisivat länsimaisia yliopistoja, vaan pohjoisamerikkalaisia yliopistoja (USA, Kanada).

      Toiseksi, hän ei myöskään väitä, että ao. näkemykset hallitsisivat edes näissä maissa yliopistoja, vaan tiettyjä humanistisia tieteenaloja.

      Kolmanneksi, väite ei ole Petersonin luoma olkiukko, vaan ainakin USA:n osalta tutkittua tietoa. Ao. tutkimukset saivat aikaan vastaliikkeen johon kuuluu yli 2300 professoria ja opiskelijaa: https://heterodoxacademy.org/

      Seuraavaksi Raatikainen siirtyy ruotimaan Petersonin totuuskäsitystä. Hän tekee sen olettaen, että Peterson puhuu totuudesta akateemisen filosofian näkökulmasta, ts. käy akateemista debattia filosofiasta. Näinhän hän ei todellakaan tee, joten Raatikaisen kritiikki kohdistuu siihen mitä hän LUULEE Petersonin väittävän.

      Raatikainen jatkaa pitkälti samalla linjalla artikkelin loppuun saakka. Sinänsä melko asiallinen kritiikki ei lopulta kritisoi Petersonia, vaan Raatikaisen hänestä muodostamaa melko pinnallista kuvaa.

      Raatikaisen puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, että hän on nähnyt vaivaa enemmän kuin useimmat muut kriitikot. Hänen kritiikkinsä ansaitsisi siksi myös pidemmän ja yksityiskohtaisemman ruodinnan.

      Poista
    8. Vielä Raatikaisen kritiikistä:

      Raatikainen väittää, että "Peterson arvostelee postmodernismia myös universaalin ihmisluonnon hylkäämisestä."

      Todellisuudessa Peterson ei puhu tässä yhteydessä universaalista ihmisluonnosta vaan siitä, että postmodernismi hylkää koko ajatuksen minkäänlaisesta ihmisluonnosta. Toisinsanoen, myös sen mitä kutsutaan synnynäiseksi ihmisluonnoksi, ts. biologian. Ks. esim.

      Raatikainen antaa ymmärtää, että tieteellinen keskustelu ihmisluonnosta on käyty ja puhe universaalista ihmisluonnosta on, jos ei pseudotiedettä, niin ainakin tarpeetonta. Tämä on puhtaasti Raatikaisen omaa ajattelua, eikä mitään tieteellistä konsensusta asiasta ole.

      https://www.areiopagi.fi/2013/11/onko-ihmisluontoa-olemassakaan/

      Mitä syvemmälle Raatikaisen kritiikkiin paneutuu, sitä selvemmältä näyttää, että se perustuu suurelta osin pikaisesti vedettyihin johtopäätöksiin.

      Kokonaan ei voi myöskään välttyä ajatukselta, että osin kritiikki perustuu siihen, etteivät Petersonin ajatukset sovi Raatikaisen maailmankuvaan.

      Tämä näkyy selvimmin siinä, että hän näyttää turvautuvan oletuksiin joita ei voi mitenkään perustella. Esim. kun Raatikainen väittää, että Petersonin käsitykset postmodernismista perustuu pelkästään yhteen huonosti luettuun kirjaan. Ei voi kuin ihmetellä, että mistä ihmeestä Raatikainen tämän "tiedon" repäisi.

      Poista
    9. Ja vielä viimeinen kommentti Peterson keskusteluun (joka on ollut tosi yksipuolista :)

      Raatikainen jatkaa monien muiden Peterson kriitikoiden tavoin yrityksiä assosioida Peterson äärioikeistoon. Raatikainen mm. nostaa esille Ayn Randin ja väittää Petersonin olevan hänen kannattajiensa hengenheimolainen.

      Väite on typerä. Peterson on itse sanonut pitävänsä Ayn Randia keskinkertaisena filosofina, hän myös torjuu Randin keskeiset kohdat (kuten itsekkyyden). Ayn Rand instituutin Yaron Brook on tehnyt tunnin mittaisen videon jossa hän tekee selväksi kuinka Petersonin ajattelu ei ole Randin objektivistisen opin mukaista jne.

      Petersonille, objektivisteille, libertaareille, konservatiiveille ja ylipäänsä poliitselle oikeistolle on yhteistä, että nämä vastustavat jyrkästi laitavasemmiston kollektivistista ajattelua. Tämä ei kuitekaan tee yhdestäkään ao. tahosta äärioikeistoa.

      Petersonin vasemmistolaiset kriitikot eivät koskaan muista mainita, että Peterson näkee maltillisen vasemmiston ehdottoman tarpeellisena. Hän on nuoruudessaan jopa työskennellyt vasemmistopuolueessa. Väitteet Petersonin äärioikeistolaisuudesta ovat niin ufologiaa, että on vaikea keksiä mitään absurdimpaa.


      Olen puolustanut Petersonia asiatonta kritiikkiä vastaan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö myös asiallista aihetta kritiikkin olisi.

      Paras esimerkki aiheellisesta kritiikistä lienee Petersonin kanta ilmastonmuutokseen, joka on ilmiselvästi väärä.

      Peterson on ottanut myös melko kriittisen kannan Euroopan Unioniin ja täytyy kyllä sanoa, että myös tässä yhteydessä Petersonin puheet perustuvat enemmän luuloon kuin tietoon.

      Mutta asian ydin on tämä. Vaikka Peterson olisi väärässä em. kysymyksissä (jotka eivät ole hänen kompetenssiaan), onko sen vuoksi syytä heittää menemään myös se missä hän loistaa? Minusta se olisi suuri virhe.

      Poista
    10. Jordan Putinson.

      Poista
  7. Perussuomalaiset ovat mukana brittien konservativien europarlamentissä olevien europarlamentaarikoiden kanssa samassa konservatiiviryhmässä,kuten tunnettua britti konservatiivien ja venäjän suhteet eivät ole kovinkaan lämpimät, vaan maiden välille saattaa milloin vain syttyä sodanomainen konflikti.
    Italian Salviini puolestaan edustaa pohjoisen Italian vauraita alueita, joille venäjäpakotteet ovat olleet vakava taloudellinen isku,lisäksi Italian johtavien porvarillisten puolueiden ja Venäjän valtapuolueen välit ovat pitkään olleet lämpimät.
    Puolueita yhdistää esimerkiksi tasaveron ajaminen ,mikä on venäjällä ollut käytännössä koko sen nykyisen itsenäisyyden ajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "konservat*i*vien europarlamentiss*ä*"

      "Salv*ii*ni"

      Edelleenkin KGB:n opiston suomen opetus on aika puutteellista.

      Poista
  8. Vastaukset
    1. Olisi mielenkiintoista kuulla hieman perustelujakin tälle arviolle.

      Poista