Verkkovakoilun vaikutuksia

Ulkoministeriössä tapahtunut verkkovakoilu on ollut nyt kuumin uutisaihe Suomessa kohta kaksi vuorokautta. Kun tähän asti olemme saaneet seurata katseella kansainvälistä politiikkaa ravistelevaa verkkovakoilua, niin nyt sitten kolahti omaan otsaan oikein kunnolla. Kylmä sota iskosti selkäytimiimme ymmärryksen ulkopolitiiikan keskeisyydestä kansakuntamme selviämisessä ja juuri sinne eloonjäämisen ytimeen kiemurteli nyt vieraan vallan käärme. Tunne on yllättävän omakohtainen, ikäänkuin olisin henkilökohtaisemminkin joutunut rikoksen uhriksi. Tässä joitakin mielessäni pyörineitä ja asiasta käydystä keskustelusta nappaamiani näkökulmia tilanteeseen.

Vakoilu oli mitä ilmeisimmin valtiollista laatua. En epäile hetkeäkään etteivätkö kansainväliset korporaatiot harrastaisi ainakin välillisesti samanlaista puuhaa, mutta Suomen ulkoministeriö tuskin on silloin kannattavien kohteiden listalla. Järjestelmän hienostuneisuus viittaa myös niin korkean osaamiseen ja valtaviin resursseihin, että kyseessä on valtiollinen taho.

Luulisin, että valtiojohdolla on perusteltu käsitys siitä, kuka tai ketkä verkkovakoilun takana ovat, mutta todisteet eivät riitä sen kertomiseen. Tai vaikka riittäisivätkin, niin ei ole välttämättä järkevää. Koska kyseessä lienee ollut Venäjä, niin onhan se heille melko tavalla aivan sama, mitä meillä tästä ajatellaan. Näin lähekkäin kun ollaan, niin iso maa ei kaipaa pienen maan luottamusta, mutta toisinpäin kyllä. Tämä pätee kaikissa maan kolkissa. Puheet nootista vakoilusta vastanneelle maalle ovat lähinnä naurattaneet ja saaneet ihmiset kaivamaan esiin Spede-show´n ulkopoliittisen klassikon. Jos kyseessä olivat kiinalaiset, niin heitä nappaa vielä vähemmän suomalaisten mielipiteet.

Eri asia sitten on, jos Euroopan unioni syistä tai toisista haluaisi myös tarttua asiaan. Silloin pitää Putininkin kuunnella ihan oikeasti, vaikkei mieli tekisikään. Pahimmillaan tosin jäämme tässä omassa asiassamme EU:n itäisestä kumppanuudesta, ja varsinkin Ukrainan asemasta, jäätävän kiistan kapulaksi. Voi tietysti myös olla, että EU:n NATO-maat haluavat etäisyyden ottamisella Suomelle muistuttaa, että kollektiivisella puolustusliitolla ja poliittisella valtioliitolla ympäripyöreine turvalausekkeineen on eroa.

Mielenkiintoista on, että ainakaan tähän mennessä ulkoministeri Tuomiojan asemaa ei ole kyseenalaistettu. Kyseessä on kuitenkin käsitykseni mukaan yksi suomalaisen turvallisuuspolitiikan suurista epäonnistumisista. Tosin voi olla, että jatkossa keskinäiset selvittelyt eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ulossulkemisineen ja muineen voivat johtaa moniinkiin muutoksiin. Esiin nousee, tai ainakin pitäisi nousta, vaatimuksia sekä ulkoasiainhallinnon että vastavakoilun uudelleen miettimisestä. Ehkä esillä ollut ajatus varsinaisen tiedustelupalvelun perustamisesta Supon vastavakoilutoimintaa täydentämään saa nyt kannatusta myös poliittisen päätöksenteon puolella.

Toisaalta asia on sen laatuinen, että paljastuvat seikat voivat muuttaa tilanteen luonteen vielä useampaankin kertaan. Joka tapauksessa tämä heikentää ainakin väliaikaisesti Tuomiojan tähän asti ehdottoman vahvaa asemaa ulkopolitiikan johdossa. Tätä prosessia on joka tapauksessa ilmeisesti vedetty nimenomaan tasavallan presidentin johdolla. Mutta kyllähän tässä, jos ei syyllistä, niin ainakin syntipukkia pian aletaan hakea.

Eräs mielenkiintoinen näkökulma tässä on myös se, että totena pidetty tilannekuva ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme ei pitänyt lainkaan paikkansa. Samoinhan kävi YK:n turvaneuvostohaussamme. Toivottavasti meillä ei ole enempää näitä oletettuja vahvuuksiamme, jotka ovatkin heikkouksiamme. Muuten touhu alkaa mennä euroviisuiluksi, kun voitonvarmuus ja suuret odotukset vaihtuvat nöyryytykseen.

Nyt on tosin hyvin ymmärrettävää, miksei valtiojohto tarttunut pitkin kevättä ja kesää esillä olleisiin, hyvin perusteltuihin ajatuksiin Suomesta kyberturvallisuuden suurvaltana ja välittäjänä. Korkein valtiojohto tiesi, että tämä kakka iskee tuulettimeen ennemmin tai myöhemmin. Tavallaan tämä jopa heittää varjonsa erittäin ansiokkaan Kultaranta-keskustelujen prosessin päälle. Paljon puhuttu ja korostettu avoimuus olikin jotain ihan muuta. Uskoisin, että verkkovakoilun peitteleminen oli järkevää, mutta siitä en ole varma pitikö sen kestää näin pitkään. Sodan aikanahan kiinni jääneet vakoojat laitettiin sähköttämään vääriä tietoja Venäjälle, mutta tuskin nyt moisia operaatioita pyöritettiin.

Mielenkiintoisia kysymyksiä ovat toki myös ne, että kuka varoitti Suomea, kuka tiedon verkkovakoilusta vuosi ja miksi se tapahtui juuri nyt. Nämä asiat selvinnevät ainakin jollain tasolla lähitulevaisuudessa. Jotenkin luulen, että muuallakin vastaavia asioita on tapahtunut ja edelleen käynnissä. Luulisin, että tänä viikonloppuna on joka puolella maapalloa valtioiden tietoturvahenkilöstöä ylitöissä nuohoamassa järjestelmiä vieraiden tunkeutujien varalta.

Vuotaja on todennäköisesti joku valtionhallinnon henkilö, mutta ei kai ole mahdotonta, että tieto on tullut ulkoapäin. Vuodon ajoitus juuri Steadfast Jazzin aluspäiville on mielenkiintoinen. NATON suurin ja merkittävin sotaharjoitus, jossa myös me olemme mukana, jää nyt tämän tapauksen varjoon. Toki ajoitus voi myös olla silkkaa sattumaa. Mikä tahansa tarkkaan suunnitellusta salaliitosta sattumatäyteiseen prosessiin on mahdollista.

Joka tapauksessa tämä prosessi kuvaa hyvin maailman makaamisen mallia nykyisellään. Kaikki vakoilevat kaikkia ja kaikki hakevat etuja, oli kyse sitten ystävistä tai vähemmän ystävistä. Liekö sitten niin, että keskinäisriippuvuus voi kansainvälisessä politiikassa johtaa jonkinlaiseen suurperhemeininkiin. Välillä tehdään tolkuttomiakin koiruuksia toiselle ja tapellaan kovillakin otteilla, mutta oikeasti kukaan ei voi irrottautua toisista. Ja siksi sopu aina syntyy ennen liian isoja vahinkoja, vaikka mykkäkoulu jatkuisi pitkäänkin.

Joka tapauksessa tämä verkkovakoilutapaus on paitsi suomalaisen turvallisuuspolitiikan suuria tapahtumia, myös merkkipaalu heräämiselle uudenlaiseen maailmaan. Tästä vielä kirjoja (sekä jännitys- että oppi-)  ja telokuvia tehdään.