Useammin korvien kuin silmien väliin

Bloggari kohtaa sotilasteknologiaa Turun linnassa.

Aloitin vuosi sitten, 22.11.2012, blogin pitämisen ennen kaikkea tämän huomion pohjalta:


"Maanpuolustus on joka tapauksessa aktiivista toimintaa, jossa oman maan ja kansan etua suojataan jonkun tahon pyrkimyksiä vastaan. Keinoja näiden pyrkimysten ajamiseen on nykyään niin kovin monenlaisia: cyber-hyökkäykset, viestintä, kauppapolitiikka jne. Voiko tuossa soikiossa olla sijaa minkälaiselle toiminnalle, kuka sitä organisoi ja millä periaatteilla. Ja voiko väkivallattoman vakaumuksen omaava henkilö olla mukana tällaisessa toiminnassa."

Huomio maanpuolustuksen uusista ulottuvuuksista on edelleen täysin paikkansapitävä. Tekstistä huomaan tosin myös sen miten valtavan paljon olen vuoden aikana oppinut. Oma tietotaso ei vieläkään kovin korkea ole ja peruskysymyksen löytäminen jo tuolloin oli intuitiivistä sokea kana -meininkiä. Tampereen yliopiston Tapio Juntunen muuten käytti vastikään tästä ainaisen nahinan tilasta termiä päättymätön verkostosota ja se tuntui toimivlta ilmaukselta tilanteelle.

Peruskysymys on siis edelleen se sama, normaalin diplomatian ja sodanjulistuksen välinen, jatkuvasti kasvanut alue. Kysymykseen sen suhteesta väkivallattomaan vakaumukseenkin luulen pikkuhiljaa löytäneeni vastauksen. Ainakin oma vakaumukseni paitsi sallii, suorastaan velvoittaa osallistumaan maan puolustamiseen tällä uudella taistelukentällä. Itselleni on ollut hieman hämmentävää, miten sitä on soljahtanut keskelle turvallisuuspolitiikan monia ulottuvuuksia, mukaan lukien sotilaalliset kysymykset. Vaikka edelleen pidän kiinni vakaumuksestani, olen luopunut pasifismille usein tyypillisestä tavasta ilmaista halua vain kieltää sotilaalliset ulottuvuudet ympäröivästä todellisuudesta. Mitä enemmän ja paremmin ymmärrämme käytettävissä olevia keinoja nykyisessä maailmassa, sitä pienempi on sotilaallisten keinojen painoarvo turvallisuuspolitiikassa ja sen mahdollisuukisen horisontissa. Piste jälleen pragmaattisuudelle, joka niitä on monissa muissakin asioissa napsinut idealismilta näin keski-iässä.

Nyt mieltäni on vaivannut se, mitä löytyy näiden uusien mahdollisuuksien taustalta ja miten ne asiat muuttavat maailmaa. Tekninen kehitys on ennenkin tehnyt tepposensa ja muuttanut kansojen välisiä konflikteja ja sitä kautta koko maailmaa rajuillakin tavoilla. Jousipyssy, rauta, ratsuväki, linnoittaminen, ruuti, tykki, sarjatuliaseet, höyry- ja polttomoottori, radio, rautatiet, tutka, ydinase ja niin edelleen.

Uutta on myös se, että päättymättömälle verkostosodalle on tyypillistä  valtioiden välisissä suhteissa olevat vastkkaiset mutta yhtäaikaiset ulottuvuudet. Frenemy on termi, jossa yhdistetään (engl. friend & enemy) sanat ystävä ja vihollinen. Maailman merkittävin tällainen suhde on Yhdysvalloilla ja Kiinalla, jotka ovat taloudellisesti erittäin kytkeytyneitä toisiinsa. Pelkästään liittovaltio on ottanut velkaa Kiinasta toista triljoonaa (n. 1 200 000 000 000 000 000) dollaria. Samaan aikaan nämä suurvallat rakentavat omaa sotilasmahtiaan toista vastaan käytävää sotaa silmälläpitäen.

Pelkällä sotakoneistolla ei kuitenkaan enää maailmasta saa otetta, vaan informaatiosta on tullut keskeinen väline tavoitteisiin pyrkimisessä. Siksi konflikteissa tähdätään nykyään useammin korvien väliin kuin silmien väliin. Toki mikään sodan muoto tai kehitysvaihe ei ole jäänyt pois, vaan ympäri maailmaa taistellaan monin tavoin ja monista syistä. Me elämme kuitenkin keskinäisriippuvaisessa, markkinatalouteen ja korkeaan teknologiaan pohjaavassa osassa maailmaa. Perinteisen sodankäynnin olemme pääasiassa ulkoistaneet köyhempiin maihin.

Yksi asia meille ei muutu. Me elämme edelleen idän ja lännen välillä, vaikka EU-jäsenyyden myötä olemmekin livahtaneet selvästi lännen puolelle. Mutta siinä se pitkä Venäjän raja ja Pietari tuossa vieressä edelleen ovat, tarjoten ennen kaikkea valtavia mahdollisuuksia, mutta myös omia uhkiaan. Kaikissa näissä meidän kannaltamme keskeisissä asioissa on tällä hetkellä muun maailmanmenon tapaan voimakas taloudellinen viritys. Kylmässä sodassa talous oli aatteen edistämisen väline, nykyään talouden edistäminen on itse aate.

Sodasta puhuttaessa otetaan esiin kliseeksi muodostunut, mutta edelleen kutinsa pitävä Carl von Clausewitzin määritelmä sodan välineellisyydestä ja alisteisuudesta politiikalle. Sotaa käydään, aseilla ammutaan ja ihmisiä tapetaan siis sen takia, että on olemassa jokin tärkeä poliittinen päämäärä, jota kannattaa edistää sodalla.

Toki tämä on von Clausewitzinkin mukaan vain osa sodan olemuksesta. Se olemus täydentyy hänen mukaansa arvaamattomuudella ja sodankäynnin omilla lainalaisuuksilla. Siksi historia on täynnä poliittisista syistä aloitettuja kahakoita, jotka ovat riistäytyneet käsistä sodankäynnin pyrkiessä olemaan mahdollisimman tehokasta. Merkittävä asia on myös von Clausewitzin määrittelemä absoluuttinen sota, joka kuvaa sodan pyrkimystä ottaa käyttöön kaikki voittamisessa tarpeelliset keinot:
"Sota on väkivallan käyttöä, eikä sen käytössä tunneta rajoja; kumpikin osapuoli pakottaa toisen toimimaan siten, syntyy vastavuoroisuus, joka oman luonteensa takia pakostakin vie äärimmäisyyteen."

Se on vielä epäselvää kuinka paljon nämä nykyaikaiset, verettömät, mutta tavallaan hyvin väkivaltaiset tavat painostaa kansakuntia, muistuttavat toimintalogiikaltaan sotaa. Siis siinä mielessä, että sisältävätkö ne tuon perinteiseen sodankäyntiin sisäänrakennetun kiihtyvän intensiteetin. Aivan yhtä suoraviivaista kiihtyvyys ei varmaankaan ole, mutta ilman muuta nämä toimet sisältävät aina eskaloitumisen riskin. Askel askeleelta kiihtyvä painostus voi johtaa yhä suurempaan paineeseen mitättömästäkin asiasta. Enkä ihmettelisi, jos jokin näpäytykseksi tarkoitettu kyber-operaatio onnistuisikin tavoiteltuun nähden aivan liian isosti.

Ennen aikaan ajettiin lentokoneilla tai pahimmassa tapauksessa tankeilla kohti rajaa ja käännyttiin pois viime tingassa. Toki sitä samaa harrastetaan edelleen, mutta nyt sitä tehdään myös kyberissä, vakoilussa, informaatio-operaatioissa, kauppaan liittyvissä toimissa ja muilla tavoilla. Pahin, ja ennemmin tai myöhemmin jopa todennäköinen, painajaisvaihtoehto on ydinaseiden käyttöön asti päätyminen. Niitäkin kun on jo siellä sun täällä.

Samalla on muistettava, että valtioiden lisäksi monilla suuryrityksillä on kykyä ja halua käyttää erilaisia keinoja omien päämääriensä ajamiseen. Oma lukunsa on tietysti vastakkainasettelusta hyötyvät yritykset, sillä rikkaat länsimaat paitsi ostavat huikean kalliita asejärjestelmiä, myös ulkoistavat taistelu-, tiedustelu- ja kaikkea muutakin toimintaa yksityisille yrityksille. Sen lisäksi erityisesti kyberissä toimivat vielä lisäksi ainakin jollain tavoin aatteelliset haktivistit sekä jatkuvasti kasvava verkkorikollisten joukko. Itse asiassa välillä tuntuu siltä, että sekä valtiollisilla että yritysmaailman toimijoilla on samanlaisen, talouteen pohjaavan päämotiivin takia yhä enemmän yhteistä. Tämä korostuu vielä siksi, että merkittävä osa turvallisuuspolitiikkaa tehdään joka tapauksessa lähes pelkästään eliitin toimesta.

Ennen kansakuntien menestyksen ytimessä olivat erilaiset vapauden ja aatteiden ilmentymät: itsenäisyys, uskonto, suveriniteetti, ideologia, kansallisvaltio, kansanvalta tai mitä ikinä siinä ajassa ja paikassa pidettiinkin menestyksen mahdollistavina. Nyt kansallisvaltioilla on yritysten tapaan menestyksen mittarina mahdollisimman vahva talous. Talouden keskeistä asemaa kuvaa hyvin se, että epäonnistuneet valtiot eivät ole vain köyhiä, vaan yleensä myös epävakaita tai jopa romahtaneita. Meillä puolestaan puntaroidaan niin asevelvollisuutta kuin sotilaallista liittoutumista nimenomaan taloudellisten näkökulmien kannalta. Minusta ne ovat kumpikin sen luokan poliittisia kysymyksiä, että meillä kansakuntana todellakin on varaa toimia niissä parhaaksi katsomallamme tavalla.

Viime kesänä Kultaranta-keskusteluissa presidentti Niinistö puhui markkinatalouden keinoin käytävästä kolmannesta maailmansodasta: "Ei läntinen raha puhukaan enää, puhuu joku toinen raha. Ja läntinen velka kahlehtii. Se on tiedättekö valtava muutos. Jos ennen on tottunut paukuttamaan nuijaa ja yhtäkkiä huomaa olevansa nuijan alustana. Jos joku sanoo, että tämä on talouspolitiikkaa, niin minä sanon ettei tämä ole ollenkaan talouspolitiikkaa. Tämä on kaikki valtapolitiikkaa".

Joka tapauksessa nämä näkymät ovat melko dystooppisia. Ilmassa on merkkejä sodan hirmuisen, mutta harvoin tositoimiin pääsevän luonteen risteytymisestä talouden alituisen kamppailun henkeen. Taloudellinen ajattelu perustuu paitsi lyhytjännitteisyydelle, myös jatkuvalle epävarmuudelle ja vaarassa olemiselle.Tätä risteyttämistä helpottavat nämä uuden teknologian suomat mahdollisuudet lennokeista kyberiin, roboteista verkkovakoiluun. Tätä negatiivistä kehitystä voi ajan mittaan voimistaa myös ilmastomuutos, joka lisää rajustikin konflikteja resursseista, kuten viljelysmaasta, metalleista, kulkureiteistä ja puhtaasta vedestä. Keskinäisriippuvuutemme toki pehmentää törmäyksiä, mutta eriasteisten konfliktien lisääntyminen ei olisi mikään yllätys.

Tässä kohtaa, kun on luetellut ongelmia pitkän liudan, olisi aika esittää parannusehdotuksia. Niitä minulla ei juurikaan ole. Paitsi se sama, johon näin yhden vuoden bloggaamisen jälkeen uskon paljon enemmän kuin aloittaessani: avoin keskustelu suopeassa hengessä. Tästä uskosta minun on kiittäminen blogin kommentaattoreita sekä Twitterin koko ajan laajentuvaa, aktiivisesti tietoa välittävää ja reilusti keskustelevaa #turpo-jengiä. Vielä kun saisimme poliitikotkin mukaan keskusteluun.

Erityiskiitokset tästä porukasta Osmo Apuselle, Heikki Hakalalle, Anders Gardbergille, Tapio Juntuselle, James Mashirille, Juha Mäkiselle, Juha Saariselle, Charly Salonius-Pasternakille, Stratmilille ja Matti Pesulle. Tästä jatketaan. Meillä ei nimittäin ole olemassa Suomelle pitkän tähtäimen turvallisuuspoliittista linjausta, jonka avulla pysyisimme mahdollisimman turvassa tulevinakin vuosikymmeninä.