Koko maan puolustamisesta

Suomalaiseen puolustuspoliittiseen liturgiaan kuuluu kolmiyhteys koko maan uskottava puolustus, yleinen asevelvollisuus ja sotilaallinen liittoutumattomuus. Yleensä tällaisilla listauksilla on jonkinlainen logiikka tavoitteiden, keinojen tai muun suhteen, mutta tässä epäkeskossa listauksessa ensimmäinen on tavoite, toinen väline ja kolmas rajoite.

Yleinen asevelvollisuus on Suomessa poikkeuksellisen vahvasti hengissä ja Ohi On -kampanjan tarjoama, osin erittäin kovatasoinenkin, haaste ei juuri saanut vastakaikua. Se kertoo miten syvälle suomalaiseen ajattelutapaan ja kulttuurin yleinen asevelvollisuus on juurtunut. Maanpuolustuhenki intinkäymisineen onkin niin syvällä ja lujassa, että se tuntuu välillä vaikeuttavan Puolustusvoimien modernisointia esim. kaluston ja varuskuntaverkoston kanssa. Ennen kenraalit kävivät edellistä sotaa, nykyään siihen keskittyy maanpuolustushenki.

Sotilaallinen liittoutumattomuus on puolestaan meihin Paasikiven ja Kekkosen presidenttikausilla niin syvälle isketty identiteetti, että välttämättömyydestä on tullut hyve. Sinällään huvittavaa tässä on se, että itse asiassa koko YYA-sopimuksen voimassaolon ajan olimme käytännössä sotilaallisesti liittoutuneita Neuvostoliiton kanssa. Se oli siinä mielessä erilaista liittoutumista kuin tämä nykyisin tyrkyllä oleva, että yritimme kaikin keinoin varmistaa, ettei apua meille tarjottaisi, saatikka annettaisi. Liekö kaikuja näistä avullapakottamisen traumoista niissä voimakkaissa reaktioissa, joita on noussut Naton kanssa solmittavan isäntämaatukisopimuksen lipsahtaessa julkisuuteen valmistelun loppuvaiheissa.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/68483-kansanedustaja-salolainen-raivostui-nato-sopimus-salattiin-eduskunnalta

Joka tapauksessa Puolustusvoimamme on teknisesti viritetty niin Nato-yhteensopivaksi, kuin se kumppanina on mahdollista. Venäjän esikunnissa tämä on varmasti huomioitu siinäkin mielessä, että vaikka Suomi haluaisikin puolustaa alueellista koskemattomuuttaan esim Naton ilma-aseita vastaan, niin siinä lienee haasteensa kaluston ja toimintatapojen yhdenmukaisuuden takia.

Kolmas liturgian osa on koko maan uskottava puolustaminen. Uskottavuushan on siinä mielessä jännä juttu, ettei meillä ole sen arvioinnissa osaa eikä arpaa. YYA-aikana protokollaan kuului yhtenäinen esiintyminen tämän uskottavuuden puolesta, nykyään arvioita maan puolustuskyvystä käytetään poliittisena lyömäaseena siinä kuin mitä tahansa muutakin valtionhallinnon alaa.

Kansalaisten koko maa ja puolustussuunnittelun koko maa ovat kovin eri asioita. Harva tavallinen ihminen näitä lienee edes suuremmin miettinyt ja siksi keskimääräinen mielikuva koko alueen puolustamisesta lienee sellainen, jossa vihulainen pysäytetään metsänreunaan heti rajan jälkeen. Eikä siitä sitten suuremmin liikahdeta. Tämä mielikuvahan on kovasti väärä. Koko maan puolustaminen ei tarkoita koko maa-alueen puolustamista, vaan valtakunnan pitämistä toimivana ja elinkelpoisena. Toisissa paikoin voi antaa periksi vaikka satoja kilometrejä, toisissa paikoissa tilaa on vähemmän.

Koko maan ajattelemisessa unohdetaan kuitenkin yleensä se rajan tai rintaman reunan takainen maa. Koko maan puolustaminen ajatellaan joksikin linjaksi, jonka pitäminen suljettuna suojelee Suomea ja suomalaisia. Näin ei tosiaan enää ole. Ei siinä mielessä, että hyökkäykset pyrittäisiin pysäyttämään rajalle, eivätkä ne sinne todennäköisesti suuntautuisikaan. Eikä varsinkaan siinä mielessä, että nykyaikaista sotaa käydään automaattisesti koko maan alueella, jokaisen kansalaisen korvien välissä, tietoverkoissa ja ylipäätään kaikessa sellaisessa, josta elämänmenomme muodostuu ja jonka avulla se mahdollistuu.

Venäjän painostus ja hyökkäys Ukrainaan on sisältänyt juuri niitä elementtejä, joita ei pysäytetä, vaikka Kollaa kestäisi kuinka. Clausewitziläisittäin ajateltuna siellä on käytetty kaikenmoisia väkivaltaiaisia keinoja politiikan jatkeena. Ukrainan tapauksessa sen ratkaisevin heikkous on heikko yhteiskunta. Kansalaisilleen turvallinen ja oikeudenmukainen yhteiskunta on aina se kaikkein tärkein perusta turvallisuuden luomiselle. Toisaalta juuri epäluottamuksen lietsominen instituutioihin ja päättäjiin on yksi tapa horjuttaa vihollista.

Ukraina on ollut niin vähän aikaa valtiolliseti erossa Venäjästä, että monet epävirallisemmat rakenteet ovat edelleen yhteisiä. Levottomuuksien yhteydessä on puhuttu esimerkiksi Afganistanin veteraanien järjestön rajat ylittävästä toiminnasta. Ukrainan tiedustelupalvelu on venäläisten läpisoluttama ja niin varmaan moni muukin viranomaistaho. Heikko lojaliteetti yhdistettynä epävarmoihin oloihin ja taloudelliseen hyötyyn altistaa toimimaan lähinnä oman edun mukaan, mikä se sitten milläkin hetkellä sattuu olemaan.

Ukrainalaisilla on vielä hukassa myös se maanpuolustushengen ydin, jokin yhteinen asia, jonka he uskoisivat menettävänsä vieraan vallan alla. Suomen talvisotakin sai syvästi jakautuneen kansakunnan toimimaan yhdessä, vaikka ihan kanonisointinsa veroinen ei sen hetken henki ehkä kuitenkaan ollut. Mutta on sekin valtava saavutus, että jokin kansakunta vain 20 vuotta raa´an sisällissodan jälkeen toimi yhdessä. Ukrainalaisilla ei ilmeisesti ole ainakaan kattavasti selvää kokemusta siitä, että häviäisivät jotain keskeistä itsenäisyyden menetyksessä. Tästä saadaan syyttää ennen kaikkea maata itsenäisyyden ajan hallinneita korruptoituneita vallanpitäjiä, mutta varmasti Venäjäkin on aktiivisesti käynyt informaatiosotaa horjuttaakseen kansakuntaa silläkin puolella.

Ukrainan maanpuolustuskaan ei ole ihan yksinkertainen asia Venäjän käyttämien taktiikoiden takia. Osa niistä on sellaisia, että ne edellä mainittujen syiden takia toimivat vain Ukrainassa, mutta osa toimisi mitä tahansa Venäjän lähialueen valtiota, myös Suomea vastaan. Juuri siksi kysymys koko Suomen alueen puolustamisesta ei ole vain rintamalinjan vetämistä tai strategisten kohteiden suojaamista, vaan se on valmistautumista hyvin monilla eri puolilla yhteiskuntaa. Meillähän on kokonaisturvallisuuden näkökulma lähtökohtana maanpuolustuksessa, joten tämä abstraktimminkin ajateltu koko Suomi, on mietinnän alla. Se, ovatko asiat tehostamis- eli supistamistoimien takia kovin hyvällä mallilla, on sitten eri asia.

Olen hyvin varma siitä, että erinäiset kotimaisetkin tahot keräävät kiivaasti tällä hetkellä tietoa Ukrainan kriisissä käytetyistä taktiikoista. Lähivuosina on sitten aika kehrätä tästä tiedosta suojaa Suomelle. Kyberturvallisuuden puolella valtionhallinnon ulkopuolinen elämä, siinä tapauksessa yritykset, on otettu aktiivisesti mukaan toimintaan. Uskon, että näissä muissakin "uusissa aselajeissa", kuten energiaturvallisuus ja strateginen kommunikaatio, otetaan käyttöön laajemmaltikin yhteiskunnasta löytyvää osaamista. Ihan yllättäenhän nämä uudet tavat käydä taistelua eivät ole nyt ilmestyneet Venäjän keinovalikoimaan. Siitä kertoo vastaansanomattomasti se, että juuri näiden alojen Naton osaamiskeskukset löytyvät Baltian maista.

Perinteisistä sotilaallisista toimista poiketen näitä uusia välineitä painostaa käytetään koko ajan, juuri nytkin. Siksi niiden avulla käytävä  "taistelu" on käynnissä koko ajan. Vaikka välillä tuntuukin siltä, että täällä meillä ollaan lähinnä vastaanottavassa päässä. Suojautuminen on tietysti viisasta, jos ei ole resursseja ampua vastaan. Onneksi EU:lla on.

Putinin Venäjän kehitys näyttää hyvin ikävältä ja siksi on todennäköistä, että mekin saamme jatkuvasti osan Venäjän lähialueelleen kohdistamasta painostuksesta. Kuinka paljon nykyistä, lähinnä puheisiin ja eleisiin perustuvaa ruodussa pitämistä pidemmälle se on valmis menemään, on sitten eri kysymys. Mutta juuri nyt se tuntuu hyvin pelottavalta kysymykseltä.

Joka tapauksessa parasta maanpuolustusta on, että pidämme Suomen sellaisena maana, jossa ainakin melkein jokainen siellä asuva tuntee sen olevan itselleen hyvä ja oikeudenmukainen maa elää. Siihen päälle on sitten mietittävä ja hankittava tarvittavat keinot, pelit ja vehkeet. Sen jälkeen voimme ajatella, että koko Suomea puolustetaan.