Onko tämä 1914 vai 1938?

Ukrainan kriisin vakavuudesta kertoo paljon se, että sen kuvailemisessa on käytetty viljalti historiallisia allegorioita. Pääosin nämä allegoriat voidaan jakaa kahteen ryhmään, ensimmäistä ja toista maailmansotaa edeltävistä vuosista ammentaviin.

Ensimmäinen maailmansota on nyt esillä runsaasti syttymisensä satavuotismerkkipäivän johdosta. Ukrainan kriisiin 1910-luvun alku kytketään yleensä niin, että Euroopassa ollaan nytkin yhtäaikaa tuudittauduttu syvään uskoon rauhasta ja toisaalta samaan aikaan on käynnissä itseään toteuttava tapahtumaketju, joka johtaa sotaan.

Ainakin jälkikäteen hellityn narratiivin mukaan kukaan ei varsinaisesti ensimmäistä maailmansotaa halunnut. Niin vain kuitenkin kansallismielisen lietsonnan ja vihollisiksi katsottujen demonisoinnin avittamana hurrasivat kansanjoukot sotaanlähtijöille. Ja kuten kaikki sotaan lähtijät, odottivat hekin lyövänsä pikaisesti vihollisen ja palaavansa sitten pikaisesti rauhan töihin. Ensimmäistä maailmansotaa käytiin nykyaikaisin asein ja vanhentunein sotaopein. Lopputuloksena oli pelloille teurastettuja ikäluokkia ja vahva vakaumus siitä,  että tämä sota lopettaa kaikki sodat.

Toisen  maailmansota puolestaan sisältää useimmiten suoran tai epäsuoran vertauksen Putinin ja Hitlerin välillä. Ukrainaa verrataan Tsekkoslovakiaan, jolta natsi-Saksa riisti lännen suostumuksella ensin sudeettialueet ja sen jälkeen miehitti koko maan. Myös Tsekkoslovakian silpomiseen ja miehitykseen johtanut Münchenin sopimus on ollut usein käytetty allegoria. Siinähän läntiset johtajat antoivat periksi Hitlerille, uskoen että hän tyytyy sen jälkeen tilanteeseen. Näinhän ei tapahtunut ja yksi ihmiskunnan historian suurimpia jossittelun aiheita on edelleen se, että entäpä jos Hitler olisi pysäytetty jo 1930-luvulla. Hänen pysäyttämisensä vaati maailmanpalon ja 50-70 miljoonan ihmisen hengen.

Nämä kaksi allegoriaryhmää itse asiassa kuvaavat varsin hyvin läntisten ihmisten kahtalaista suhtautumista Putinin Venäjään. Toinen ryhmä on sitä mieltä, että aktiivinen toiminta Venäjän toimia vastaan johtaan järjettömään sotaan ja toinen puoli taas on sitä, että myötäily ja passiviisuus ne siihen järjettömään sotaan johtavat. Tilanne on toki toistaiseksi melko maltillinen, ääripäiden kiihkeiden mielipiteiden ollessa harvassa. Näkemysten edustajat kaivavat kiivan esille näkemystään puoltavia seikkoja.

Suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa tämä jakolinja Venäjää myötäilevämpään ja vastaanpanevampaan linjaan on ollut olemassa jo jonkin aikaa. Hallituksen turvallisuuspoliittinen selonteko viime talvena sai myötäileviltä tuomion, koska se julkilausui Suomen aseman poliittisesti länteen liittoutuneena ja keskinäisriippuvuuden maaimaan luottavana kansakuntana. Myötäilevät myssyt ammentavat näkemyksensä pitkälti kylmän sodan aikaisesta puolueettomuuspolitiikasta, jossa Suomen turvallisuuden tärkein elementti oli osoittaa, että itänaapurille ei ole vaaraa Suomesta tai sen alueesta. Hatut taas ovat tänä päivänä valmiita hakemaan turvallisuutta kytkemällä meidät poliittisten ja taloudellisten siteiden lisäksi länteen myös sotilaallisen liittoutumisen sitein. Karkeasti ottaen myssyt uskovat myötäilyyn, hatut vastaan laittamiseen. Meidän ei ole onneksi tarvinnut kansallisella tasolla tehdä näistä asioista päätöksiä, vaan olemme voineet toimia osana Euroopan unionia.

Tämä kahtiajako on olemassa myös nyt käynnistyneessä Nato-keskustelussa. Jäsenyyden harkitsijat ja puoltajat epäilevät Putinin Venäjän jatkavan aggressiivista politiikkaansa naapureitaan kohtaan. Ne taas ketkä uskovat Ukrainan olleen erityistapaus, joka pakotti Putinin toimimaan Venäjän elintärkeiden etujen vuoksi, ovat huomattavasti haluttomampia liittoutumaan. Tämä jako on hyvin järkeenkäypä, sillä Venäjän uhan todennäköisyys tai epätodennäköisyys ovat ainakin minun mielestäni ytimessä Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa.

Vaikka historia opettaa merkittäviä asioita, voi käsityksensä muodostaminen pelkästään sen pohjalta viedä pahasti harhaan. Olennaista tilanteessa on kuitenkin pyrkiä etsimään juuri tässä ajassa ja paikassa toimivia ratkaisuja. Mitään kaiken kattavaa ratkaisua ei tietenkään ole olemassakaan, mutta kunhan nyt löytyisi pieniä palasia, jotka auttaisivat asioita rauhanomaisesti eteenpäin.

Joka tapauksessa parhaan parhaiden suomalaisten pragmaattisuusperinteiden mukaisesti meidän on pystyttävä yhdistämään toteututettavassa ulkopolitiikassa sekä hattujen että myssyjen linjoja jollain tasolla. Rähmälleen meno on ihan yhtä huono ratkaisu kuin Baltian maiden tapainen (sinällään ymmärrettävä) ärhäkkyys Venäjän suuntaan. Toki voi olla, ettei meillä pienenä kansana ole sitä ylellisyyttä, että voisimme valita, tai edes säätää turvallisuuspolitiikkamme itse. Vaikka juuri nyt meillä on vaihtoehtoja, voivat ne haihtua ilmaan hetkessä.