Motiiveja kannattaa ja vastustaa

Ihmisillä on kummallisia mielipiteitä asioista, mutta vielä kummallisempia ovat ihmisten motiivit näille mielipiteilleen. Usein ne ovat tiedostamattomia ja järjettömiä, parhaimmillaankin pinnallisia ja kauan sitten syntyneitä. Jotta olisi mahdollista käydä järkevää keskustelua, on ymmärrettävä keskustelijoiden järjellisiä ja järjettömiä motiiveja. Siksi yritän tässä purkaa motiiveja kannattaa ja vastustaa NATO-jäsenyyttä.


Miksi NATOon liittymistä kannatetaan?

NATOn kannattajat esittävät asiansa hyvin rationaalisen oloisesti, lähes laskukaavanomaisesti: emme pysty rakentamaan käytettävissä olevalla rahalla uskottavaa puolustusta ja saadaksemme sen, on meidän liityttävä NATOon. Tätä rationaalista tapaa tuoda esiin asia vain korostaa se, että tällä hetkellä suomalainen puolustuspolitiikka on asettanut tavoitteensa, mutta rahaa niiden toteuttamiseen ei ole. Oikein tarkoitushakuisesti jos ajattelisi, niin tämä ristiriita voi olla jopa tarkoituksellista, jotta saataisiin Ruotsin tapaan räjäytettyä keskusteluasemat uusiksi. Ihminen kun ei tarkastele valmiina olevaa mielipidettään kuin paineen alla.

Rationaaliselle laskemiselle perustuvan sotilastradition pohjalta ei liene yllättävää, että vuonna 2010 tehdyn tutkimuksen mukaan kolme neljästä everstistä tai korkeampiarvoisesta upseerista kannattaa NATO-jäsenyyttä. Aiemmin tätä tutkimusta oli tehty kolmen vuoden välein, joten olisikohan uusia lukuja tarjolla tänä vuonna. NATOn kannatus tuskin on vähentynyt tuossa joukossa.

Strategista ja taktista kokonaiskuvaa työkseen läpikäyvien upseerien kohdalla NATO-kannatus noussee todennäköisesti merkittävästi sen takia, että heille sota on hyvin moniulotteinen asia. Sota ei enää ole vain juoksuhautoja vastakkain, vaan uhat ovat hyvin monenlaisia. Mitä enemmän uhkia näkee, sitä useammalla tavalla niihin haluaisi valmistautua.

NATO-kannatus ammentaa voimaansa myös ihan perinteisestä Neuvostoliiton/Venäjän -vihasta/pelosta. Moni näkee NATOn suojana isolta naapurilta, tilaisuutena vihdoin hengittää vapaasti. Koska Venäjän kanta Suomen jäsenyyteen on avoimen kielteinen, on tämäkin omiaan vahvistamaan Venäjä-kammoisten vakaumusta. Heille NATO-jäsenyys on paljolti Venäjän suuntaan nostettu keskisormi.

Osalle NATO-kannatus on viimeinen silaus länteen suuntautumiselle ja sitoutumiselle. Tälle jakobsonilaisuudelle on ominaista pitkä perspektiivi, jossa etsitään kärsivällisesti mahdollisuuksia integroida Suomea tiiviimmin osaksi läntistä Eurooppaa ja sen arvoja. EFTA, EU ja euro ovat näiden ponnistelujen maamerkkejä. Tälle ryhmälle NATOn ottama aktiivinen rooli kansainvälisessä toiminnassa on olennainen osa projektia.


Miksi NATOon liittymistä vastustetaan?

NATO syntyi ja kehittyi läntisen leirin puolustusliitoksi kylmän sodan aikana. Vastakkainasettelun maailmassa lähes jokaisella oli jonkinlaisia sympatioita suuntaan tai toiseen. Ja kellä niitä oli itään, rokottui varmaankin tiukasti NATOa vastaan. Tai rokottui ylipäätään sotilaallista liittoutumia vastaan, sillä juuri sotilasliittojen tehtävänä oli tuhota koko ihmiskunta sodan syttyessä. Monelle on varmasti tärkeä kysymys se onko NATO muuttunut noista ajoista, ja jos on, niin miten ja kuinka paljon. Ja vielä useampi ei varmasti jaksa ajatella koko asiaa, koska asenne on jo olemassa.

Suurimpana julkilausuttuna syynä NATO-kielteisyyteen on pelko Venäjän reaktioista. Jäsenyyden, tai edes sen harkitsemisen, katsotaan altistavan Suomen Venäjän suunnasta tulevalle turvallisuusuhalle. Isoa naapuria ei pidä ärsyttää on oppi, jota Paasikivi alkoi takoa kansan päähän ja sitä jatkoi Kekkonen ja vielä Koivistokin.

Uskon, että yksi syy vastustaa liittoumista on vieraanpelko. Ylipäätään nähdään monimutkaistuva maailma hankalana paikkana, josta kannattaa pysytellä mahdollisuuksien mukaan erossa. Jollain mielikuvallisella tasolla sen kaikkein syvimmin suomalaiseksi instituutiotiksi koetun armeijan kytkeminen muihin maihin ja kansallisuuksiin tuntuu monista vaikealta. Ylipäätään maailman muuttuminen on kova paikka. Oli kuulemma ollut tässä joku aika sitten venähtäneitä naamoja kutsuvieraiden joukossa, kun RUK:n kurssin priimus oli pitänyt puheensa venäläisellä aksentilla. Ei ole mikään ihme, jos kirjavoituvaa maailmaa inhoavat ja pelkäävät haluavat pitää kansallisesta armeijasta kiinni viimeiseen asti.

Luulen, että moni hyvinkin NATO-vastaisina esiintyvistä poliitikoista on itse asiassa vähintäänkin neutraali asian suhteen. Mutta koska NATO-kannatuksella ei Kokoomuksen ulkopuolella juuri ole voitettavaa, niin mieluummin ollaan hiljaa koko asiasta tai pakon edessä käynnistetään puppugeneraattori. Edes mielenkiinto NATO-keskustelua kohtaan voi asettaa poliitikon alttiiksi melkoiselle vyörytykselle, kuten Liisa Jaakonsaaren tapaus osoittaa.

Oma osansa NATO-jäsenyyden vastustajissa on niitä, keiden mielestä tilanne on juuri nyt hyvä. Rauhankumppanuus ja muut kytkennät ovat senlaatuisia, että kumpikaan osapuoli ei ota toistaa itsestäänselvyytenä, mutta että kimpassahan tässä kuitenkin ollaan.

Osalle NATOn vierastaminen liittyy Yhdysvaltoihin. Ilman George W.Bushia ja hänen hallintonsa moraalittomiin toimintatapoihin johtanutta politiikkaansa olisi NATOn kannatus  ehkä hieman korkeammalla tai ainakin vastustus astetta paria lievempää. Obaman hallinnon lennokkisota ei ole ollut niin kevyttä kuin nimestä voi päätellä, vaan terrorisminvastaiasen sodan nimissä isketään lujaa ja silloin tulee aina myös sivullisia uhreja. Niitä ei poista sodista mikään teknologia.

Joka tapauksessa NATOn vahva atlanttinen kytkentä on monelle vastenmielinen asia, sillä se kytkisi meidät lähes kaikkiin konflikteihin. Vaikka puolueettomuutemme olikin sitäsuntätä välillä, niin kyllähän se meidät irti ainakin osasta sotia ja muita konflikteja piti. Sitä ei tosin aina muisteta, että EU-jäsenyys vei pitkälti tämän edun jo meiltä.

NATO nähdään rauhanliikkeen puolella myös ihan perinteisenä militaristisena pahana, joka pyrkii eri keinoin laajentamaan valtapiiriään ja saamaan häikäilemättä käyttöönsä mahdollisimman suuret resurssit. Omaksi erityiseksi pahuuden lajikseen tällä suunnalla lasketaan ydinaseet, jotka kuuluvat edelleen osaksi NATOa.

NATOon liittymisen pelätään myös militarisoivan suomalaista yhteiskuntaa. Se on sinällään minun mielestäni hieman nurinkurista, sillä aika harvassa länsimaisessa demokratiassa maan armeija on niin tiiviisti sitoutunut osaksi yhteiskuntaa. NATO-jäsenyys todennäköisemmin olisi pikemminkin purkamassa tai ainakin löystyttämässä tätä kytkentää. Jollekin jäsenyyden herättämät ristiriidat voivat olla syy vastustaa sitä, sillä suomalaisessa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa ajattelussa elää niin vahvana konsensuksen odotus. Onhan suomalaisuuden ideaalitilaksi nostettu Talvisodan henki, joka edustaa suorastaan epäinhmillistä yksimielisyyttä.