Minäkin olen Nato-haukka

Minua on verkkokeskusteluissa kutsuttu kovin moniaita kertoja Nato-haukaksi. Tämän ilmaisun taustalla lienee osittain perinteinen jako kyyhkyihin ja haukkoihin eli rauhanomaisiin ja sotaisiin. Haukka-ilmaisua poliittisissa yhteyksissä tiedetään käytetyn jo 1812 niistä yhdysvaltalaisista kongressiedustajista, jotka kannattivat sotaa Iso-Britanniaa, vanhaa emämaata, vastaan. Haukat uskovat sotaan ja aseisiin politiikan keinoina.

Kansan Uutisissa Tuula-Liina Varis kertoo syntymästään toisena pienen pienistä kaksosista sota-ajan nälkää näkevään Suomeen. Kirjailijan taitavuudella hän maalaa realistisen kuvan elämän kaikkinaisesta kovuudesta sota-aikana. Viimeisessä kappaleessa hän perustelee sitä, miksi kirjoittaa nyt näistä asioista:

”Ehkä siksi, että nykyinen yhteiskunnallinen asenneilmasto ja henkinen ilmapiiri jotenkin tuovat mieleen nuo synkät ajat ja kaikki ne harha- ja epäluulot, joiden vallassa historiaa silloin tehtiin. Minun ikäluokkani tuskin uskoi, että nykyisenkaltainen ryssäviha voisi ikinä nousta noitten komeusten jälkeen. Ja kuitenkin Suomen Nato-haukat ovat jo vuosia käyttäneet sitä ja erinäisiä muita uhkakuvia päämääränsä välikappaleena.”

Tuossa tekstinpätkässä taustalla on julkilausumaton oletus siitä, että nyt pinnalla oleva kriittisyys Venäjää kohtaan on ainakin osaltaan ryssävihaa, joka taas johtaa harhaiseen ja tuhoisaan politiikkaan eli Nato-jäsenyyden kannattamiseen. Joka sitten voi johtaa Nato-jäsenyyteen ja, vaikkei sitä tuossa suoraan sanotakaan, ilmeisesti taas sotaan ja hätään.

Olen aika monesta asiasta eri mieltä tuon tekstin kanssa. Suomessa on niin sanottua ryssävihaa, mutta historiallisesti katsottuna hyvin vähän. Typeriä ja ennakkoluuloisia ihmisiä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Kuitenkin niin sanotussa yleisessä mielipiteessä tavalliset venäläiset ja venäläisyys eivät esiinny mitenkään laajalti vihamielisessä valossa. Venäjä valtiona ja varsinkin maan johtaja Vladimir Putin sen sijaan saa niskaansa sekä perusteltua kritiikkiä että emotionaalista sontaa. Venäläisten ihmisten kohdalla lähinnä ihmetellään, miten he eivät ymmärrä, mihin heitä johdetaan nyt.

Kreml ylläpitää kaikin käytettävissä olevin keinoin sitä perinteistä diktaattorien mielikuvaa, että maa on yhtä kuin johtajansa ja johtajaa vastaan hyökkääminen on maata ja kansaa vastaan hyökkäämistä. Tätä asiaa toitotetaan Venäjän sisällä ja tätä mieltä tahallaan tai tahattomasti ovat jotkut Venäjän ulkopuolellakin.

Toinen yhtä järjetön ja epäreilu kritiikin torjuntatapa on sen etnistäminen. Siinä erityisesti Israelin hallitus on Benjamin Netanyahun johdolla kunnostautunut. Mutta samasta teemasta veisataan myös Moskovan virsiä: jos kritisoit Venäjän valtion toimintaa, onkin se ryssävihaa tai kuten sikäläisen propagandan toimesta toitotetaan: russofobiaa.

Minusta Tuula-Liina Varis kirjoituksessaan niputtaa Venäjän toimintaan kriittisesti suhtautuvat ja Nato-jäsenyyttä kannattavat tai edes turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja aidosti avoimena pitävät Suomen Nato-haukoiksi. Silloin minäkin olen Nato-haukka. Minä näet en ihan oikeasti tiedä, että mitä ratkaisuja Suomen kannattaa tehdä pitääkseen itsensä turvassa Putinin aggressiiviselta Venäjältä.

Minä suhtaudun suurella vakavuudella ja huolella Putinin Venäjään ja siihen mihin sen toimet toisaalta tähtäävät ja toisaalta todennäköisesti johtavat. Pidän nykyistä Kremliä arvaamattomana diktatuurina, joka omaa valtaansa ja vaurauttansa puolustaakseen on lähtenyt mielettömään uhkapeliin Venäjän suuruuden palauttamiseksi. Koska keskinäisriippuvaisessa ja talouteen pohjaavassa maailmassa Venäjä on itse asiassa pieni tekijä, päätti Putin ottaa käyttöön taas sodan ja sodanuhan politiikan välineinä. Tätä näkemystäni minä tuon säännöllisesti ja suorasanaisesti esiin eri tavoin. Se tekee minusta monen silmissä Nato-haukan.

Ikinä en ole missään sanonut kannattavani Suomen Nato-jäsenyyttä. Nato-haukkuuteni siis syntyy nimittelijöiden silmissä näkemyksistäni ja ymmärryksestäni tästä tilanteesta. Koska näkemykseni tilanteesta on kova, täytyy minun ratkaisumallienikin olla siis kovia. Eli että kannattaisin Nato-jäsenyyttä.

Minusta tuntuu, että monet ihmiset säätävät arviotaan tilanteesta sen mukaan, minkä haluavat olevan lopputulos. Jos tavoitteena on suht entisellä linjalla jatkaminen, säädetään omaa tilannekuvaa vastamaan tätä tavoitetta. Jos taas Nato kangastelee toivottavana päämääränä, säätyy tilannekuva taas toiseen laitaan. Tämän logiikan pohjalta syntyy sitten näitä puolivillaisia päätelmiä myös toisten ihmisten kannoista.

Minusta on oikein se, että käydään kiivaastakin keskustelua siitä poliittisesta ratkaisusta, että mihin suuntaan Suomen turvallisuuspolitiikkaa viedään. Minusta väärin taas on se, että tulkitaan tilannekuvaa omien toiveiden mukaan. Pienellä kansalla ei sellaiseen toiveajatteluun ole varaa.

Oma Nato-kantani on muuttunut viimeisen reilun vuoden aikana jyrkän kielteisestä ”en osaa sanoa” -sarakkeeseen. Saadakseni aikaiseksi taas jonkunlaisen kannan, tarvitsen keskustelua ja ymmärrystä siitä mihin olemme menossa tai pikemminkin joutumassa. Sitä analyysia nyt haittaavat sekä Nato-haukat että Nato-kyyhkyt. Jospa yritettäisiin nyt uuden hallituskauden alusta ottaa asenne, että ensin analyysi ja vasta sitten johtopäätökset. Myös Venäjän ja sitä kautta sitten Naton suhteen.