Putin käy mielten salamasotaa

Olen viime aikoina esiintynyt parissa televisio-ohjelmassa puhumassa informaatiovaikuttamisesta ja propagandasta. Vastaanotto on ollut kahtalaista. He, ketkä ovat olleet kanssani pääasiassa samaa mieltä, ovat pitäneet niitä hyvinä juttuina. Parikin historianopettajaa on kertonut näyttäneensä luokassa haastatteluani Kioskissa ja Spotlightin Venäläinen propaganda -reportaasia on käytetty myös sen ruotsinkielisyyden takia opetuksessa.

Sen lisäksi on tullut negatiivistä palautetta. Varsin paljon sitäkin. Se ei ole mitään uutta, sillä kun käy aktiivisesti keskustelua Ukrainasta, informaatiovaikuttamisesta ja muista tähän kokonaisuuteen littyvistä asioista, saa jatkuvasti silmilleen pelon ja vihan koko kirjon. Nimittelyä, vähättelyä ja ylipäätään kaikenlaista ikävää, joka ei liity itse asiaan.

Erityisen voimakkaasti on tullut esille väite, että olisin sanavapauden vihollinen, kun esitän kritiikkiä ja selityksiä siitä, miksi jotkut puhuvat siten kuin puhuvat. Tämä itsessään on absurdi väite, koska sananvapauteen kuuluu toki oikeus kritisoida muiden sanomisia. Kuten siihen kuuluu myös oikeus esittää kritiikin kritiikkiä ja niin poispäin. Minä en ole esittänyt vaatimuksia kenenkään tai minkään näkökulman hiljentämisestä, mutta minua kohtaan sellaisia vaatimuksia on esitetty.

Minua on jo jonkin aikaa askarruttanut, mikä on tämän kiihkon takana, jolla moni aktiivinen, Venäjän näkemyksiä myötäilevä keskustelija suhtautuu asiaan. Osaa näistä keskustelijoista voisi myös nimittää trolleiksi siinä mielessä, että tosiaan pyrkivät tahattomasti tai tahallaan lähinnä hiljentämään keskustelukumppaninsa. He eivät todellakaan pyri käymään vuoropuhelua. Osa on sitten sivistyneempiä, mutta heidänkin puheenvuoroissaan kuultaa syvä loukkaantuminen minun esittämistäni näkemyksistä. Se näkyy monesti sillä tavalla, että keskustelun tavoite tuntuu olevan lähinnä osoittaa puutteita päättelyssäni ja ajattelussani.

Tämä kiihko syntyy siitä, että monille nämä kysymykset eivät ole asioita sinällään, vaan identiteettikysymyksiä. Siis sellaisia, jotka määrittävät heitä itseään suhteessa maailmaan. Kannat, joita he ottavat, ovat kiinnitetyt heidän omakuvaansa yhtä paljon kuin heidän maailmankuvaansa. Kun esittää näkemyksen, että he olisivat jossain asiassa väärässä, syntyy heissä tiedostamaton tulkinta, että joku väittää heidän olevan ihmisenä vääriä. Heidän henkilöönkäypyytensä keskustelussa on siis sinällään loogista toimintaa, koska he itse kokevat omistaan poikkeavat näkökulmat henkilöönkäypyyteenä. Toki tällaisia ihmisiä ja lähestymistapoja löytyy aina ja kaikista näkökulmista, mutta tässä tilanteessa heitä on poikkeuksellisen paljon. Sama ilmiö on havaittavissa maahanmuutto- ja kielikeskustelussa.

Tämä selittää myös sen, miksi Venäjän asialla olevat ihmiset niin kiivaasti, ja usein varmaan aidosti, kieltävät olevansa Venäjän asialla. Jos jotakin yhteistä tekijää tälle kirjavalle joukolle poliittisen kentän monien ulottuvuuksien eri laidoilta etsii, niin se on syvä kriittisyys ja jopa pettymys nykyistä yhteiskuntaa kohtaan. Ääret vasemmalta ja oikealta, globalisaatiokriittisen liikkeen tiukimmat perilliset ja ylipäätään ihmiset, jotka uskovat nykyisen järjestelmän olevan jostain syystä mätä. Silmiinpistävää on myös syvä epäluottamus mediaan ja journalismiin. Tämä on toki välttämätöntä, sillä jos he eivät leimaisi mediaa epäpäteväksi, niin sen esittämät tosiasiat pudottaisivat pohjan pois useimmista heidän väitteistään.

Nämä systeemiiin pettyneet ja sille vihaiset ihmiset siis ovat tarttuneet tässä hetkessä tilaisuuteen kritisoida ja käydä inhoamansa systeemin kimppuun. He tekevät sen hyvin pitkälle Kremlin määrittämin ja jakamin näkökulmin. Jonka asian he toki kiistävät pontevasti ja ovatkin siinä mielessä oikeassa, että he aidostikin ovat tuota mieltä asioista. Mutta jos koiran eteen heittää namupalan ja se omasta halustaan syö sen, niin ei se tee tyhjäksi namupalan heittäjän tavoitetta saada koira syomään sille heitetty namupala. Näitä erilaisia namupaloja viskotaan Kremlistä ympäri maailmaa ja halukkaita haukkaajia riittää.

Mikä olisikaan sen tehokkaampaa informaatiovaikuttamista kuin se, että näin voimautetaan itsensä ympäristön puristamiksi ja vähättelemiksi tuntemia ihmisiä eri tavoin. Ihmisiä on helppo johtaa tekemään asioita, joita he itse haluavat tehdä. Nämä ihmiset haluavat käydä systeemiä vastaan ja siinä heitä auliisti autetaan. Venäjän asialle rekrytoitavat systeeminvastustajat kokevat usein olevansa hyvin autonomisia ja yksilöllisiä ajattelussaan, koska hyvin harva jakaa heidän näkemyksensä. Koska ihminen on laumaeläin ja kaipaa toisen hyväksyntää, on hyvin luonnollista, että nämä monesti varsin yksinäiset kulkijat ovat riemuinneet yhteisön ja yhteisen asian löytämisestä. Sääli, että se vain tapahtuu osana Vladimir Putinin suunnitelmia. 

Tämä toimintatapa on helppo jäljittää suoraan venäläisen informaatio- ja muunkin sodankäynnin takaa löytyvään psykologiseen teoriaan, refleksiiviseen kontrolliin. Siinä pyritään nimenomaan vaikuttamaan ihmiseen niin, että hän kokee itse tekevänsä päätöksen toiminnastaan. Karkeana esimerkkinä se, että tehdään jonkun olo erilaisilla vihjeillä epämukavaksi, kunnes hän ikäänkuin itse päättää lähteä. Jos väität tälle ihmiselle, että hänet suostuteltiin lähtemään, hän kiistää sen ja korostaa omaa päätöstään, koska kukapa meistä haluaisi tulla manipuloiduksi. Siksi Venäjän asiaa ajamaan valjastetut eivät varmasti myönnä edes itselleen toimivansa minkään muun kuin omantuntonsa ja älynsä ohjaamina. 

On itse asiassa hämmästyttävää, miten Kreml on saanut polkaistua kuin taikaiskusta maasta pienen, mutta hyvin äänekkään joukon tukemaan omia ponnistelujaan kaikkialla läntisessä maailmassa. Toki me kaikki olemme jatkuvasti eri suunnista tulevan vaikutustyön kohteina, mutta tämä Putinin käymä mielten salamasota tulee jäämään historiaan toivottavasti poikkeuksellisen menestyksellisenä informaatio-operaationa.