Vastavalkean propagandasta

Käyn tässä läpi Vastavalkeassa ilmestyneen itsensä oululaiseksi geopolitiikan analysoijaksi ilmoittaneen Veli-Pekka Kortelaisen kirjoituksen, jota olen nähnyt jaettavan sosiaalisessa mediassa. Lukaisin sen läpi tuoreeltaan ja luokittelin hölynpölyksi. Kuitenkin nämä jaot, joita olen nähnyt, ovat ihan tolkullisilta ihmisiltä ja se pakotti minut tarkastelemaan tätä tekstiä uudestaan. Tämän kirjoituksen voima on itse asiassa sen näennäisessä oppineisuudessa ja visionäärisyydessä. Mutta kummatkin piirteet ovat hyvin näennäistä. Ylipäätään Vastavalkea-sivusto näyttää oikealta ja järkevältä. Sen tekemiseen on uhrattu aikaa ja osaamista, todennäköisesti rahaakin. Se pyrkii ympäristönä olemaan vakuuttava, aivan kuten kunnon propagandasivuston pitääkin.

Mutta saa tällaisia kirjoituksia julkaista. Saa myös olla tätä mieltä kuin tässä esitetään. Mutta ei pitäisi väittää, että tämä kirjoitus olisi hyvin perusteltu näkemys tulevaisuudesta. Se nimittäin olisi narraamista.

Olen tässä käynyt tekstiä läpi pätkittäin. Tämä ei ole kovin lukijaystävällistä, mutta haluankin ennen kaikkea purkaa auki tässä esitettyjä ajatuskulkuja. Olen tehnyt samantapaiset kirjoitukset aiemmin Johan Bäckmanin kirjoituksesta, Venäjän trolliarmeija -FB-ryhmästä, Trollisanomista ja Verkkomediasta.

Kursiivilla arvioitavan kirjoituksen teksti ja sen perässä minun näkemykseni siitä. Lainasin koko tekstin jo senkin takia, että lukija voi arvioida sitä kokonaisuutena. Kirjoituksen lopussa on vielä Vastavalkea-julkaisun päätoimittajan Tauno O. Mehtälän kommentti, mutta sen avaamisesta ei olisi mitään lisäarvoa syntynyt. Samaa asiaa samalla tyylillä ja samoilla heikkouksilla.

SUOMEN KOHTALO nykykehityksellä on joutua sotaan ja miehitetyksi, ja vieläpä täysin omasta syystään.
Tilannearvioni on, ettei seuraavia eduskuntavaaleja välttämättä voida pitää sotilaallisen kriisin vuoksi. Siinä tapauksessa Suomen pelastamiselle ei löydy nykykehityksellä tietä parlamentaarisen demokratian keinoin. Kuljemme kohti sotaa, aivan kuten 1930-luvun lopulla.

Dramaattinen alku, joka suorastaan pakottaa lukijan jatkamaan lukemista.

Skenaarioni on toki luonteeltaan worst case -skenaario. Se pohjaa kuitenkin siihen historialliseen kokemukseen, että ”isossa kuvassa” kuljetaan samantyyppistä kehityspolkua kuin 1930-luvulla. Silloin kesti vajaat 11 vuotta vuoden 1928 pörssiromahduksesta suursotaan. Tuolloin ”tarvittiin” sota, jotta romahduksesta ja lamasta selvinneiden yhtiöiden osakearvo oli edes nimellisesti samalla tasolla kuin vuonna 1928. Siis vasta vuonna 1945. Nyt on kyse lisäksi koko dollaritalouden pelastusyrityksestä.

Tässä esitetään näkemys, että on yritysten osakkeen arvon kannalta edullista, että syntyy suursota. Väite on mieletön globaalin markkinatalouden aikana. Sota hävittää ostovoiman ja markkinat kulutushyödykkeiltä. Monimutkaistunut yhteiskuntarakenne ja elämäntyyli sekä talouden globaalit virrat tarkoittavat, että suursota romuttaisi talouden, ei piristäisi. Jos suursota olisi tarpeen USAn talouden pelastamiseksi, myös Kiina haluaisi sitä, sillä USAn romahdus romahduttaisi Kiinan talouden sekä viennin että megalomaanisen velkamäärän takia.
Toinen hyvä esimerkki toisiinsa kietoutuneiden talouksien keskinäisestä riippuvuudestä on Venäjän ja Ukrainan sodasta huolimatta jatkuva kaupankäynti. Kumpikaan ei voi sitä lopettaa, koska seuraukset olisivat liian kovat.
Dollarin asema on toki olennainen asia USAn ulkopolitiikassa, mutta dollaritalous-termillä kirjoittaja viitannee jonkinlaiseen Yhdysvaltain hegemoniaan maailmantaloudessa. Sillä on vahva asema, mutta se on jatkuvasti heikentynyt ja heikentyy lisää Aasian kehityksen myötä.

Viimeiset neljä vuotta olen keskittynyt geopoliittisen tilanteen seurantaan ja arviointiin sekä verkostoitunut kansainvälisesti alan tutkijoiden kanssa.

Geopolitiikka on tapa hahmottaa kansainvälisen politiikan asetelmia maantieteen pohjalta. Ajattelutapa oli voimissaan erityisesti kylmän sodan aikana. Se on edelleen voimakas osa turvallisuuspoliittista ajattelua, mutta globalisaatio ja digitalisaatio ovat muuttaneet maailmaa niin, että on olemassa muitakin merkittäviä asioita kuin maantiede. Geopolitiikka on ollut usein ekspansiivisten imperiumien toiminnan kehys, alkaen Britti-imperiumista ja päätyen natsi-Saksan lebensraumin kautta kylmän sodan kuumiin sotiin mm. Vietnamissa ja Koreassa.
Mielelläni myös kuulisin, keitä nämä alan tutkijat ovat, joiden kanssa kirjoittaja on verkostoitunut. Auktoriteetteihin vetoamisessa ei ole sinällään mitään väärää, mutta pelkkä vihjailu antaa vaikutelman manipulatiivisesta liioittelusta.

Tällä hetkellä geopoliittisen tilanteen iso kuva on sellainen, että etenemme kohti yleiseurooppalaista sotilaallista kriisiä — lähinnä USA:n ja Lontoon–Washingtonin akselin Euroopassa ajaman politiikan takia.

Nyt on sitä niin sanottua isoa pensseliä. Näin valtavan vahva väite edellyttää valtavan vahvoja perusteita, joita tietysti lukija odottaa edetessään tekstissä. Turhaan.
Minun on myös hieman hankala hahmottaa mitä ovat ”USA ja Lontoon–Washingtonin akseli”. Tai siis USA on vielä selvä, mutta mikä ihmeen erillinen toimija on sen ja Iso-Britannian, tällä hetkellä muuten varsin väljähtänyt, erityissuhde. Ilmaisu haiskahtaa Irakin sodan aikaiselta eikä sillä  juuri nyt ole kovinkaan vahvoja perusteita.

Vuonna 2011 ennakoin, että silloisilla kehitystrendeillä suurvaltojen välit alkaisivat kiristyä vuoden 2015 tienoilla, ja vuodesta 2018 aina vuosien 2022–24 tienoille olisi ns. ikkuna auki suursodalle, jonka todennäköisyys olisi korkea.
Koska suurvaltojen välit alkoivat kiristyä jo vuodesta 2013 alkaen, ja erityisesti nyt viime vuodesta Ukrainan kriisin takia, laskelmat ovat menneet osin uusiksi — siten, että suursodan ikkuna aukeaa jo vuoden 2017 puolivälissä ja sodan todennäköisyys on entistäkin korkeampi.

On George Friedmanit luettu ja ihailtu. Jälleen on väkevää todistusta, mutta vailla todisteita tai edes perusteita. Tässä on nyt kummallisella tavalla pyritty luonnontiedemäiseen, numeraaliseen ilmaisuun. Toki tällaisia ennustemalleja tehdään myös muista kuin luonnon ilmiöistä, mutta niiden taustalla on vankka teoriapohja ja siitä sovelletut laskukaavat. Tekstissä ei mainita mitään laskukaavoja näiden prosenttilukujen taustalle. Uskaltaisinkin siksi uumoilla, että ne ovat joko hihasta tai hatusta. Joka tapauksessa tässä käytetään jälleen perustelemattomasti vakuuttavan oloisia ilmaisuja vailla perusteita. Hyvin manipulatiivistä.

Jos skenaarioni pitää edes pääpiirteissään paikkansa, vuoden 2018 presidentinvaaleja ja vuoden 2019 eduskuntavaaleja ei voida Suomessa järjestää. Ja jos Suomi menee tekemään ns. irtoliikkeitä ennen sitä, voi Suomi joutua nopeamminkin sodan jalkoihin. Erityisen riskin Suomelle muodostaa Suomen NATO:n kanssa solmima isäntämaasopimus seuraamuksineen.

Tässä kirjoittaja sentään ottaa skenaarionsa omaan piikkinsä, mutta toki vakuuttaa sen tarkkuutta niin, että jos se on edes sinnepäin, niin meille käy huonosti. Aiemmin tekstissä hän kuvasi skenaario pahimmaksi mahdolliseksi eli ääripääksi mahdollisten skenaarioiden joukossa. Normaalissa skenaariotyöskentelyssä ääripäät ovat aina niitä vähemmän todennäköisiä, mutta toki mahdollisia.

USA hakee sotaa Venäjää vastaan

USA:n selkeänä pyrkimyksenä on saada Venäjä provosoiduksi sotaan. USA on jo käynnistänyt hybridisodan, johon EU on liittynyt talouspakotteiden osalta. Myös informaatiosotaa on kärjistetty ja laajennettu.

Sota Venäjää vastaan olisi katastrofi USAlle. Obaman ulkopolitiikka on ollut pragmaattista ja hyvin reaktiivista Venäjän suuntaan. Toki USAsta löytyy ääriaineksiä, jotka vaativat vaikka mitä, mutta joka kansakunnalla on omat zirinovskinsa. Tämä väite on olennainen osa Kremlin propagandaa, jonka avulla se on saanut suuren osan venäläisistä ja jotkut länsimaalaisista uskomaan, että Venäjä olisi sotilaallisesti uhattu.
USA ei ole käynnistänyt hybridisotaa Venäjää vastaan, vaan Venäjä käy sitä Ukrainaa vastaan. Talouspakotteet ovat seurausta Venäjän toimista. Heikon talouden kanssa kamppailevat länsimaat eivät taatusti olisi asettaneet sentinkään arvoisia pakotteita, jollei Venäjän toiminta olisi ollut niin karkeasti kansainvälisiä lakeja rikkovaa.
Niin kauan kuin Putin toimi pääasiassa Venäjän rajojen sisällä, hän sai tehdä ihan mitä vaan. Pommittaa kaupunkeja siviileineen maan tasalle Tsetsenissa, vainota vähemmistöjä, kaventaa sananvapautta ja ylipäätään toimia monin ikävin tavoin. Vasta kun hän ulotti tämän toimintansa liian törkeillä tavoilla rajojen ulkopuolelle, oli lännen pakko reagoida.
Venäjän informaatiosota on kooltaan ja häikäilemättömyydeltään todennäköisesti ihmiskunnan historian suurin ponnistus sillä saralla. Ja siihen kuuluu olennaisena osana se väite, että Venäjä se on itse asiassa uhri ja hyökkäyksen kohde.

USA:n kongressi on säätänyt lain, joka antaa Obamalle valtuudet käynnistää sota Venäjää vastaan. Paraikaa Ukrainassa toimii virallisen ilmoituksen mukaan 300 USA:n sotilaskouluttajaa; todellinen lukumäärä lienee kaksinkertainen. Armeijan sotilaiden lisäksi Donbassin konfliktialueella on havaittu myös yksityisen amerikkalaisen Akademi-palkkasotilasyhtiön joukkoja 70 miehen vahvuudella.

Kyseinen ”laki” on Venäjän toiminnan tuomitseva päätöslauselma, jossa valtuutetaan presidentti toimittamaan aseapua ja muuta apua sekä palveluja ja koulutusta Ukrainalle. Se ei ole sodanjulistus Venäjälle. Sen voi tulkita menevän siihen suuntaan, jos ajattele Ukrainan olevan sodassa Venäjän kanssa. Mutta senhän Venäjä kieltää jyrkästi. Näin syntyy tyypillinen tilanne valheellisille väitteille perustuvassa poltiiikassa, kun on pakko reagoida reaalimaailman tapahtumiin, vaikka omat valheet ovatkin ristiriidassa sen kanssa.

Yhdysvaltain senaatin puolustusvaliokunta (The House Armed Services Committee) on nyttemmin hyväksynyt ehdotuksen vuoden 2016 Pentagonin budjetiksi äänin 60–2. Budjetin mukaan Yhdysvallat toimittaa Ukrainalle koulutusta, välineistöä, puolustuksellista aseistusta, logistista tukea ja palveluita, jotka ovat tarpeen armeijalle ja kansalliskaartille. Ohjelmaan on varattu 200 miljoonan dollarin määräraha.

Yllättävä kappale. Faktaa.

USA:n ohjauksessa oleva Ukrainan presidentti Petro Poroshenko julisti äskettäin maan televisiossa, ettei sota lopu ennen kuin Kiova hallitsee Donbassia ja Krimiä.

Sitten jatketaan taas tulkintojen tiellä. USA on äärettömän tärkeä kumppani Poroshenkolle, mutta ei hän USAn ohjauksessa ole. Riippuvuussuhteissa on pakko toki kallistaa korvaansa tukeville voimille, mutta tässä tapauksessa se tarve syntyy nimenomaan siitä, että Ukraina yrittää saada kaikkea mahdollista tukea lännestä puolustautuakseen Venäjän hyökkäystä vastaan.
Donbass ja Krim ovat osia Ukrainaa. Tätä mieltä ovat kaikki, paitsi Venäjä, Venezuela ja Pohjois-Korea. Toki realismi sanoo, että näiden alueiden tulevaisuus on hyvin auki. mutta jos presidentti on vannonut puolsutavansa maansa etuja ja lakeja, niin kyllähän hänen pitää niin toimia.

USA haluaa pakottaa Venäjän avoimeen sotaan mahdollisimman pian, Moskova taas lykätä avointa sotaa vuosikymmenen loppua kohti. Molemmat pelaavat tässä upporikasta ja rutiköyhää; USA koettaa tuhota Venäjän talouden ja romahduttaa sen sisältä päin, kun taas Venäjä näkee dollaritalouden jo yskivän ja odottaa tämän vuoden lopulta alkaen USA:n suistuvan lamaan, joka tekisi selvää sen talousylivallasta.

Jälleen väite USAn halusta sotia. Se mikä tässä on pelottavaa, niin on ollut Venäjän propagandalle tyypillistä, että se syyttää muita siitä, mitä itse tekee. Upporikasta ja rutiköyhää pelaa nimenomaan Putin.

Venäjä kykenee sotilaallisesti merkittäviin offensiiveihin vasta vuoden 2016 jälkeen, joten venäläisiä jännittää, alkavatko jenkit sitä ennen tehdä jotain sotilaallisesti rajua dollarin globaalia ylivaltaa puolustaakseen.
Suomalaisten olisi joka tapauksessa korkea aika herätä siihen, että nimenomaan USA on se konfliktin osapuoli, joka pyrkii saamaan aikaan uuden sodan Eurooppaan.

En tiedä mistä kirjoittaja on ottanut vuoden 2016 rajapyykiksi merkittävien offensiivien kyvylle, sekin olisi ollut perustelua kaipaava asia. Offensiivi muuten tarkoittaa hyökkäystä ja itse asiassa kirjoittaja sanoo, että Venäjä hyökkää heti kun pystyy ja toivoo, ettei USA hyökkää sitä ennen.  Silti kirjoittaja toteaa jälleen USAn olevan se sotaa lietsova osapuoli.

USA pyrkii sytyttämään suursodan Euroopassa
Yleinen geostrateginen tilanne on Euroopan ja eurooppalaisten kansallisvaltioiden kannalta muuttunut erilaiseksi kylmän sodan ajoista. Näin siitä huolimatta, että propagandassa länsi koettaa koko ajan rummuttaa ajatusta ”paluusta kylmään sotaan”. Ja näin siitäkin huolimatta, että USA:n ja sen liittolaisten lisäksi myös Venäjä on taas alkanut harjoittaa perinteistä voimapolitiikkaa tyyliin ”mitä länsi ex-Jugoslaviassa, Libyassa, Syyriassa yms., sitä Venäjä Georgiassa ja Ukrainassa”.

Tämä kappale on ainakin tässä muodossaan tärkeilevää hölynpölyä. Sillä toki voi olla tarkoitus, mutta ei se lukijalle aukene. Se on käsitepasteerausta, jota kirjoittava tärkeänä kuljettaa lukijoiden edessä.

Tosiasiassa yleinen tilanne on se, että USA pyrkii kaikin tavoin heikentämään kahta suurinta globaalia kilpailijaansa EU:ta ja Kiinaa. Tästä johtuen USA:n politiikkana Euroopassa on pyrkiä pitämään Eurooppa sekä taloudellisesti että poliittisesti heikkona ja hajanaisena — sanalla sanoen hallittavana vasalliryppäänä — voidakseen hyväksikäyttää sitä sekä taloudellisesti että poliittisesti nousevia BRICS-maita ja erityisesti Kiinaa sekä Venäjää vastaan.

Tässä tullaan taas projektion ihmeelliseen maailmaan. Venäjä pyrkii hajottamaan EU:n, sillä sen voima ei riitä koko unionia vastaan. Mutta rintaman hajotessa tämä alueellinen suuravaltakin on riittävän voimakas.
USAlle hyvinvoiva EU taas olisi kaupallisesti tärkeä ja toisaalta USA on jo vuosia huomautellut kovin sanoin Nato-kumppaneilleen Euroopassa, että yhdysvaltalaisen veronmaksajan tehtävänä ei oel maksaa heidän turvallisuudestaan.

USA luo koko ajan vaikutusvallassaan olevien läntisten mediakorporaatioiden kautta eurooppalaisten mieliin mielikuvaa, että Venäjä on se, joka ensi sijassa pyrkii hajottamaan Eurooppaa ja EU:ta saadakseen hallintaotteen Euroopasta. Todellisuudessa tämä on pikemminkin USA:n eikä Venäjän pääintressi maanosassamme, minkä pitäisi olla melkoisen selvää jokaiselle geopolitiikan ison kuvan hahmottavalle.

Tyypillinen piirre näille vaihtoehtoisille selityksille todellisuudesta on epäluottamus mediaan. Länsimaisella, journalistisella medialla on omat kuolleet kulmansa ja heikkoutensa, mutta silti se pyrkii totuuteen. Sitä eivät tee Fox Newsin ja Sputnikin kaltaiset uutiskanavat, jotka tarjoilevat tarinoita, joita ihmiset haluavat kuulla. Ensin mainittu tekee sen rahan takia ja toinen diktaattorin työrukkasena.
Jokaiselle geopolitiikan ison kuvan hahmottavalle on selvää, että USAa ei Eurooppa kiinnosta juuri nyt kuin pakon edessä. Lähi-itä repeää käsiin ja ylipäätään niukkenevat resurssit halutaan siirtää mahdollisimman tarkkaan Tyynenmeren puolelle.

Venäjä toivoisi, että EU olisi itsenäinen, Euroopan etua ajava taho, eikä USA:n vasalli. Tästä näkökulmasta Euroopan oma suvereeni geopoliittinen ja geostrateginen etu olisi synerginen yhteistyö Venäjän kanssa ja USA:n vaikutusvallan työntäminen ulos Euroopan mannermaalta. USA taas haluaa, kuten edellä totesin, kuohia ja syödä sisältä vakavimman geopoliittisen kilpailijansa eli Euroopan, sekä tehdä siitä kilven ja lyömäaseen itää vastaan.
Suomen osa tässä dynamiikassa – Baltian ja Itä-Euroopan maiden ohella – on nykykehityksellä tuhoutua joutuessaan NATO:n etulinjan tykinruoaksi puolustaessaan USA:n ylivaltaa Euroopassa.

Euroopan unionin arvopohjalla on kuitenkin hyvin paljon enemmän tekemistä Yhdysvaltain kaltaisen demokraattisen ja arvoliberaalin maan kanssa, kuin Venäjän kaltaisen autoritäärisen ja arvokonservatiivisen maan kanssa. Taloudellisesti ajatellen Yhdysvallat ja Venäjä ovat talouskumppaneina täysin eri sarjaa.
Muuten kappaleessa toistetaan jälleen kerran se järjetön väite, että USA haluaa hyökätä aseellisesti Venäjälle. Toistamalla se ei tule yhtään todemmaksi.

Onko Naton isäntämaasopimus rasite vai apu?
Suomi on nyt puun ja kuoren välissä; nykykehityksellä olemme ajautumassa yhdeksi suursodan osapuoleksi maana, jota ollaan ajamassa NATO:on, samaan aikaan kun Venäjä on halukas, kykenevä ja päättäväinen estämään Suomen NATO-jäsenyyden – tarvittaessa voimatoimin.

Tämä kappale on sekava, sekä muodoltaan että ajatukseltaan. Mikä tässä on puu ja mikä on kuori? Yhtä aikaa olemme ajautumassa ja silti meitä myös ajetaan…? Tässä hämmärretään urakalla eri asioiden syy-seuraus-suhteita. Onko suursota siis joka tapauksessa tulossa vai aiheutammeko me sen vai mikä tässä on? Tulee mieleen saarnamies, joka pelottelee helevetintulella syntisiä. Synti lienee tässä tapauksessa ajatus siitä, että tekisimme jotai Venäjän tahdon vastaista.

Jos nyt haemme NATO:on, Venäjä voi pikavauhdilla tehdä operaation, jolla Suomen NATO-jäsenyys estyy: loukkaamalla Suomen suvereniteettia ja alueellista koskemattomuutta sotilaallisesti. NATO ei ota jäseneksi maata, joka on sodassa ja/tai sisäisessä kriisissä. Tästä syystä Ukrainakaan ei voi laillisesti päästä nykyisellään NATO:n jäseneksi, koska ainakin Italia, Kreikka, Turkki ja jopa Espanja torjuisivat sen USA:n painostuksesta huolimatta.

Tämä on sinällään totta. Tässä kuitenkin ohitetaan se, että Suomi on jo EU:n jäsen ja hyökkäys tänne olisi Venäjälle seurauksiltaan joka tapauksessa hirvittävän paljon isompi kuin hyökkäys Ukrainaan. Perusajatuksena tässä kuitenkin on, että jos Natoa edes vilkuilemme, käy köpelösti. Siis silkkaa uhkailua ja pelottelua. Joka ikävä kyllä ei ole kokonaan tuulesta temmattua. Mutta silloin voi aina kysyä, että jso Venäjä kerran on valmis toimimaan noin, niin eikä se pikemminkin ole peruste hankkiutua puolustusliittoon.

Ja vaikka emme olisikaan NATO:ssa, tulisimme jäämään jalkoihin, sillä itänaapurille Suomen alueen ja ilmatilan varmistaminen on elintärkeää sodan alkaessa. Meidän puolustuksemme on niin heikolla tolalla, että Lapin ja etelärannikon sekä Ahvenanmaan nappaaminen ei ole naapurille temppu eikä mitään, ja enempää sen ei välttämättä tarvitsekaan tehdä, jos hallitus Helsingissä taipuu tekemään ns. ”Vichýn-sopimuksen” sen kanssa, kuten tuossa tilanteessa on todennäköistä.

Tässä jälleen pedataan koko ajatuskulku sille, että suursota tulee. Suomen puolustus ei tällä hetkellä ole huonolla tolalla. Tietenkään Suomi ei pystyisi kovinkaan suuresti puolustautumaan, jos Venäjä asettaisi koko voimansa Suomea vastaan. Mutta tätä ei voi tapahtua, jos hyökkäys Suomeen on osa isoa kuviota. Joka tapauksessa Suomen valtaaminen aiheuttaisi todennäköisesti niin suuret tappiot Venäjän erikoisjoukoissa, ilmavoimissa ja muissa tällaisiin iskuihin tarvittavissa asevoimien osissa, että se jäädyttäisi muut mahdollisuudet melko tavalla totaalisesti.

Ainoa tie, jolla katastrofi Suomen osalta voitaisiin estää, olisi pysytellä irti NATO:sta, sanoa irti isäntämaasopimus ja ennen kaikkea nostaa puolustuskykyä nopeasti niin korkealle, ettei naapuri haluaisi tuhlata ruutiaan Suomeen tilanteessa, jossa sillä laajemmassa konfliktissa NATO:n kanssa olisi tärkeämpiäkin kohteita.

Juuri kun kirjoittaja kertoi, että Suomi on tärkeä alue, ja tulee vielä korostamaan sitä edessäpäin, niin yhtäkkiä jossain on ”tärkeämpiäkin kohteita”. Sinällään huvittavaa on, että kirjoittajan esittämä vaatimus puolustuskyvyn nostamisesta nopeasti korkealle on mahdollista vain ja ainoastaan Natoon liittymällä ja USAn sotilasmahdin taaksemme saamalla. Omatoimisesti puolustuskyvyn nostaminen ei yksinkertaisesti ole nopeaa. Puolustussuunnittelu on pitkäjänteistä toimintaa. Vaikka Puolustusvoimien budjetti kaksinkertaistettaisiin tänään, niin merkittävä puolustuskyvyn nousu on luvassa vasta noin viiden vuoden kuluttua. Strategiapeleissä nopea nosto onnistuu, oikeassa elämässä asevoimien suorituskyvyn nostaminen on hidasta toimintaa.

Ongelma Suomen kannalta on kuitenkin se, että isäntämaasopimuksella Suomi on luovuttanut jo NATO:lle ilmatilan ja alueensa hallinnan sodan tullen. Joten olemme pahan kerran pinteessä: me olemme jo de facto vihollismaa sodan alkaessa.

Väärää tietoa. Jolla sitten perustellaan todennäköisesti oikea päätelmä. Suomi on EU:n jäsenenä osa länttä ja Venäjän esikuntien suunnitelmissa todennäköinen vihollismaa.

Suomen tilanne muistuttaa tällä hetkellä Norjan asemaa vuonna 1940. Tuolloin Saksa suunnitteli ja toteutti operaatio Weserübungin pikavauhdilla — kahdessa viikossa — sen jälkeen kun Saksan tiedustelu oli saanut selville, että Norjan hallitus oli ilmoittanut briteille, ettei Norja pistä hanttiin jos liittoutuneet tulevat maihin. Liittoutuneiden pitäminen pois Saksan pohjoissivustalta oli elintärkeä strateginen intressi Saksalle, joten turhia ei kainosteltu.
Suomi on Venäjän kahden taloudellisesti ja sotilaallisesti tärkeimmän alueen, Pietarin ja Kuolan niemimaan, välissä. Suomen alueen varmistaminen on Venäjälle elintärkeä strateginen intressi sodan tullen — aivan kuten Saksalle oli Tanskan ja Norjan varmistaminen. Itse asiassa Venäjälle Suomi on sivustana paljon tärkeämpi kuin Saksalle oli Norja, ja vähintään yhtä tärkeä kuin Krim.

Norjan operaation takana oli yhtä paljon Ruotsin rautamalmi kuin Saksan pelko laivastonsa jäämisestä saarretuksi. Operaatiota myös suunniteltiin eri tasoilla huomattavan paljon kauemmin kuin kaksi viikkoa. Mutta kyllä venäläisistä esikunnista löytyy varmasti iso nippu eri tilanteisiin sopivia suunnitelmia Suomen valtaamiseksi. Se on esikuntien tehtävä, suunnitella ja varautua.
Krimin valtauksen pelkistäminen maantieteeseen pohjautuvaksi strategiseksi liikkeeksi pyyhkii pois Putinin Venäjällä lietsoman ja herättämän kiihkokansallisuuden. Krimin valtaus on suosittu asia sekä Krimillä että  Venäjällä ja siksi sen sisäpoliittinen voima on myös merkittävä.
Ylipäätään historiallisten vertausten ja analogioiden käyttö on minusta riskaabelia. Vähintäänkin siinä langetaan jonkunasteiseen anakronismiin.

Sotilaallisesti Suomen alueen varmistaminen kriisitilanteessa on Venäjälle jopa tärkeämpää kuin Krimin varmistaminen oli. Krim on Venäjälle elintärkeä, jotta se pääsee Välimerelle ja voi hallita sekä varmistaa Kaukasuksen suunnan. Suomi taas on aivan Venäjän kyljessä, Pietarin ja Kuolan välissä. Jos Venäjä oli valmis Krimin operaatioon NATO-uhasta huolimatta, niin Suomen alueen NATO:n käsiin joutumisen estäminen on sille vielä merkittävämpi geostrateginen intressi.

Jos tämä pitäisi paikkansa, olisi Ruotsi vähintään yhtä suuren uhan alla. Krimin operaatioon ei liittynyt Nato-uhkaa, mutta jonkinlainen länsi-uhka toki. Ei aseellinen, sillä kaikille oli varmasti selvää, että ei länsi käy sotaan Venäjää vastaan itsensä suohon sotkeneen Ukrainan takia.
Kirjoittaja tässä hieman viittaa Kuolan kautta Arktikseen, joka on tällä hetkellä hyvin korkealla Venäjän strategisessa ajattelussa. Kokonaan mainitsematta jää Kaliningrad, joka enklaavina Itämeren rannalla muodostaa hankalasti puolustettavan alueen. Sekä arktis että Kaliningrad kuuluvat automaattisesti tällaisten yleiskatsausten pakolliseen sisältöön.

Isäntämaasopimus, jolla Suomi on de facto luovuttanut ilmatilansa, maa- sekä merialueensa sekä infrastruktuurinsa NATO:n käyttöön sodan tullen on Suomelta samanlainen kohtalokas virhe kuin Norjalle oli ilmoitus päästää liittoutuneet maahan 1940. Saksa reagoi nopeasti, koska sota oli jo alkanut. Suomi taas on luovuttanut sopimuksella NATO:lle sotilaallisen määräysvallan omaan alueeseensa ja sen käyttöön, mutta Venäjä ei ole vielä reagoinut sotilaallisesti, koska iso sota ei ole vielä alkanut.

Taas toistetaan virheellinen väite, jolla perustellaan virheellistä johtopäätöstä. Suomi ei ole luovuttanut mitään Natolle. Suomi on järjestänyt asiansa niin, että Suomella on mahdollisuus antaa yhteiskunnan rakenteita Naton joukkojen käyttöön, jos niin päätetään. Siis Suomi päättää.
Sinällään kummallista, että saksa tuodaan kirjoituksessa esille oikeastaan vain osana histroiaa, vaikka Merkel johtaa tällä hetkellä paitsi Saksaa, myös Eurooppaa.

Jos Suomi nyt hakisi avoimesti NATO:n jäseneksi, olisi se viimeinen punainen vaate, joka saisi Venäjän reagoimaan sotilaallisesti — ja nopeasti — vaikka seuraukset olisivat vakavat.

Eli pelkkä vakava aikomus jäsenyyteen aiheuttaisi Venäjän hyökkäyksen. Tohkenen epäillä. Mahdollista toki, mutta epätodennäköistä.

Suomi kiertotietä NATO-jäseneksi?
Ainoa teoreettinen keino, jolla Suomi voisi ehtiä saada länneltä sitovat ”turva”-takuut on kahden- tai kolmenvälinen diili USA:n ja/tai Britannian kanssa, jossa nämä sitoutuisivat Suomeen riippumatta muista NATO-maista. Tällainen olisi käytännössä ainoa keino, jolla myös Ukraina voisi saada kovempaa sotilaallista selkänojaa nykytilanteessa tai kriisin voimistuessa.

Naton voima nojaa joka tapauksessa USAn sotilasmahtiin. Sinällään tällaiset erilliset turvatakuut (salaisina) ovat olleet mitä ilmeisimmin osa Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeisen ajan.

Nykyiselläänhän on niin, että NATO:n säännöt estävät esim. Ukrainan mukaantulon sisäisen konfliktin takia, ja lisäksi Italia, Kreikka ja Espanja sekä suurella todennäköisyydellä myös Turkki torjuisivat sen. Sama pätee Suomen kohdalla, jos konflikti alkaa.

Tuossa mainitaan, että Ukraina ei voisi liittyä Natoon sisäisen konfliktin takia. Se ei pidä paikkaansa. Ukraina ei todellakaan voi liittyä Natoon, mutta se johtuu Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Siellä on käynnissä sota, ei sisällissota.
Jäsenyys tosiaan vaatii konsensuksen vanhoilta jäsenmailta eli on luonteeltaan poliittinen päätös. Kuten itse asiassa on myös artikla viiden määrääminen käyttöön. Kriisitilanteessa Nato ei myöskään ota uusia jäseniä.

Isäntämaasopimus selittyykin Suomen osalta oikeastaan vain selkänojan hakemisella varsinaisen NATO-jäsenyyden hakemista varten. Onkin kysyttävä, onko olemassa jokin salainen ja epävirallinen lupaus, että NATO auttaa Suomea hakemisvaiheessa, jos Venäjä uhittelee? Kuitenkaan tuolloinkaan NATO ei olisi sopimuksellisesti velvollinen auttamaan, ja jos Venäjän joukot tulisivat rajan yli siitä huolimatta, että maassa olisi läsnä NATO-rautaa, niin hakemus estyisi sekä sopimusteknisesti että edellä mainittujen maiden vastustukseen. Lisäksi USA ei voisi omin päin lähteä tekemään irtiottoja ilman sopimuksia, sillä se lisäisi entisestään ristivetoa puolustusliiton sisällä.
Onko Isäntämaasopimus siis vain eräänlainen esi- tai valmistelusopimus, jonka on tarkoitus johtaa muutaman NATO-maan ja Suomen väliseen erilliseen turvallisuussopimukseen?

Tässä kirjoittaja kyselee suhteellisen tolkullisia kysymyksiä. Tosin USA tekee ihan mitä haluaa. Sisäistä ristivetoa on, mutta jos USA tekee jotain, minkä se itse maksaa ja hoitaa, niin siinä ei muilla ole nokan koputtamista.

Suomi rikkoo Pariisin rauhansopimusta ja omia lakejaan
Se, että olemme hilkkua vaille sodassa, on hyvin vakavaa, mutta on toinenkin uhka: Suomi on tällä hetkellä kansainvälisoikeudellisesti suhteessa Venäjään hyvin huteralla pohjalla.
Jo 1990-luvulla tapahtunut tietyistä Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista pykälistä irtisanoutuminen rikkoi de jure kansainvälistä oikeutta. Se että tämä tehtiin sillä verukkeella, ettei Neuvostoliittoa enää ollut, on juridisesti heikko viikunanlehti, sillä Pariisin rauhansopimus on laillisesti kovasti sitova korkean tason kansainvälinen sopimus, joka on vahvistettu YK:ssa ja jonka allekirjoittivat Suomen ja Venäjän lisäksi Britannian, Ranskan, Valko-Venäjän ja Ukrainan edustajat (Neuvostoliitolla oli YK:ssa kolme edustajaa, edellä mainitut neuvostotasavallat).
Jos Pariisin rauhansopimusta olisi haluttu laillisesti muuttaa, muutos olisi pitänyt hyväksyttää ensin Suomen eduskunnassa, sitten kaikkien allekirjoittajamaiden parlamenteissa ja lopuksi YK:ssa. Näin ei tehty, vaan irtisanoutuminen tehtiin Suomen hallituksen ilmoituksella. Tätä irtisanoutumista hieman vahvistaa se, että Venäjä ei tuolloin reagoinut asiaan, mutta silti se oli kansainvälisoikeudellisesti laiton teko. Teko oli laiton myös Suomen perustuslain, sotilaslain ja puolueettomuusmääräysten perusteella.
Nyt Suomi on rikkonut Pariisin rauhansopimusta myös isäntämaasopimuksella, joka törkeästi rikkoo rauhansopimusta, koska Suomi on luovuttanut alueensa sodan tullen hyökkäyskäytäväksi Venäjää vastaan. Sen lisäksi sopimus rikkoo räikeästi myös vuonna 1992 Venäjän kanssa tehtyä naapuruussopimusta, joka on myös ”hyökkäämättömyyssopimus” ja jossa Suomi vahvasti sitoutui olemaan antamatta aluettaan minkään kolmannen osapuolen käytettäväksi hyökkäyksessä Venäjää vastaan. Sekä Pariisin rauhansopimus että naapuruussopimus ovat kansainvälisoikeudellisesti korkean tason sitovia valtiosopimuksia, mitä ”yhteistyömuistion” (memorandum of understanding) luonteinen isäntämaasopimus ei ole.
Jos Venäjä veisi asian nyt YK:hon tai esimerkiksi kansainväliseen tuomioistuimeen, Suomi olisi tapauksessa hyvin heikoilla. Suomen voidaan katsoa yksipuolisesti rikkoneen tekemänsä rauhansopimuksen ja Venäjän kanssa tekemänsä valtiosopimuksen.
Ranska ja Iso-Britannia Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittajamaina joutuvat kiusalliseen asemaan, koska ovat prosessissa asianomistajia, mutta isäntämaasopimuksen allekirjoittajaliittouman jäseninä vastaajia ”rikoskumppanuus”-syytökseen.
Ja jos, tai kun, tuomioistuin tähän päätyisi, Suomi joutuisi perääntymään ja irtisanomaan sopimuksensa ja myös 1990-luvulla tekemänsä irtiotot — muussa tapauksessa Venäjä voisi katsoa, että Suomi on rikkonut sopimuksen yksipuolisesti eikä se ole enää voimassa, eikä siten sido enää myöskään Venäjää.
Tällöin Venäjä voisi juridisesti katsoa, että kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Suomi ja Venäjä ovat palanneet tilaan ennen rauhansopimusta, eli vuoden 1944 aselepoon(!). Tästä ei ole pitkä hyppy avoimeen sotaan.
Suomi voi tällöin jäädä juridisesti kansainvälisen lain näkökulmasta rikkovana/syyllisenä osapuolena yksin tilanteessa, jossa katsottaisiin vain aselevon olevan maiden välillä voimassa.

Tämä kvasijuridinen vuodatus ei ole vakavasti otettavaa. Kansainvälinen oikeus pikemminkin takaa kullekin suvereenille valtiolle oikeuden järjestää puolustuksensa miten haluaa, yksin tai yhdessä.

Eivätkö päättäjämme todellakaan tiedosta, miten vakava Suomen tilanne on?

Kyllä päättäjät ihan varmasti tiedostavat, että Suomen tilanne on vakava. Mutta ei se tässä kuvattu ole. Tämä teksti on muka-asiallista propagandaa, jossa koko asetelma pohjautuu Yhdysvaltain saatanallisuuteen ja Venäjän toiminnan oikeuttavaan determinismiin. Ylipäätään tässä on maalattu kiihkoilevan mustavalkoinen kuva, joka ei ole yhteneväinen tämän todellisuuden kanssa. Onneksi. Mutta on tämä todellisuus silti riittävän synkkä ja tällainen tarkoitushakuinen pelon lietsonta ei sitä kirkasta.