Erityisen kuohuttavaa ovat seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta. Aihe vetää punaiselle ja viileä järjenkäyttö tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin se olisi enemmän kuin tarpeen. Varsinkin kun on olemassa viitteitä siitä, että seksuaaliset hyökkäykset voivat olla yllytettyjä, jopa organisoituja. Niiden herättämät reaktiot ainakin ovat olleet sitä luokkaa, että melkoisia hirmutekoja saisi tehdä herättääkseen samansuuruisia reaktioita. Terroriteoksi nykyisessä tilanteessa riittää lähentely tai jopa vain verbaalinen ahdistelu. Kovin paljon helpompaa järjestää kuin pommiattentaatti tai itsemurhaisku. Kaikkiin lähentelyihin on puututtava matalalla kynnyksellä ja näytettävä, ettei sellaiselle ole sija tässä yhteiskunnassa.
Tätä samaa keskustelua luottamuksesta ja epäluottamuksesta käydään myös median tiimoilta. MV-lehti ja muut vihavalhesivustot ovat saavuttaneet monien luottamuksen, koska ne tarjoavat omaan maailmankuvaan sopivaa aineistoa. Se maailmankuva on selväpiirteinen ja mustavalkoinen: systeemi on mätä ja kusettaa ihmistä kaikin keinoin ja maahanmuuttajat ovat tuhoamassa tätä maata. Todella ja valheella ei näissä julkaisuissa ole niin väliä, kunhan näkemys on selkeä ja oikeudentunnoksi naamioituneet viha ja suvaitsemattomuus saavat ravintoa.
Yksi näiden medioiden paradoksi on, että samalla kun suomalaista yhteiskuntaa haukutaan, korostetaan ettei muiden tarvitse päästä nauttimaan sen tarjoamista aivan mahtavista eduista. Toinen paradoksaalinen ulottuvuus tässä on, että ne suomalaiset, joilla tuntuu toivo menneen nykyisen kaltaiseen Suomeen, käyvät rajuun kamppailuun niitä vastaan, joilta on mennyt toivo mitenkään päin säällisestä elämästä omassa maassaan. Jossain taustalla, kuten niin usein inhimillisissä konflikteissa, väijyy kamppailu niukoista resursseista. Pelolle ja jopa vihalle ihmisten reaktioiden taustalla on omat syynsä ja ne ovat monesti oikeutettujakin, mutta kiivaastikin vaaditut ratkaisut eivät juurikaan kenenkään asemaa paranna.
Epäluottamukseen mediaa kohtaan on ollut joitakin perusteltuja syitäkin. Mutta journalismi on itseään korjaava toimitatapa, joka osaa ottaa oppia virheistään myös yleisellä tasolla. Tällä hetkellä paine medioita kohtaan on kova ja tinkimätön journalismi on nyt erinomaisen tarpeellinen asia. Suomalainen media keskimäärin on tasokasta, riippumatonta ja luotettavaa. Mikään inhimillinen ei ole täydellistä, mutta suomalaisen journalismin tarjooman pohjalle uskaltaa minusta hyvin varata näkemyksensä maailman toiminnasta ja siinä vaikuttavista syistä ja seurauksista.
Puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg puhui maanpuolustuskurssin avajaisissa Suomen kyvystä vastata uhkiin:
”Lähtökohtamme tulevaisuuteen ovat hyvät. Verrattuna moneen muuhun maahan, onnistumisen edellytyksiä parantaa myös suomalaisuuteen kuuluva luottamuskulttuuri, joka helpottaa ja nopeuttaa yhteistoimintaa kaikilla tasoilla. Luottamus on edellytys myös olemassa olevan tilanteen avoimelle arvioinnille ja kehittymistarpeiden tunnistamiselle. Suomen malli ei ole valmis, se kaipaa kehittämistä ja säätämistä.”
Kuitenkin juuri tuo luottamus tuntuu tällä hetkellä olevan uhattuna. Tätä sisäistä kriisiä, joka ulottuu kaikkialle Eurooppaan, käyttää myös Venäjä hyväkseen. Se tukee monia yhteiskuntia ja Euroopan unionia hajottavia ja heikentäviä voimia, jotka sen tukea vain ottavat vastaan, niin äärivasemmalla kuin äärioikeallakin. Moni ihan puhtaasti pahanteon riemustakin mukana oleva ajaa ymmärtämättömyyttään Putinin asiaa. Tämän vielä sumean kuvan tarkentaminen tapahtuu varmasti lähiaikoina, sillä asiaan on vihdoin herätty.
Venäjän narratiivi on tällä hetkellä se, että EU on hajoamassa pakolaiskriisin vaikutuksiin. Tässä RT:n "dokumentissä" Euroopan tilanteesta muun muassa kerrotaan, että Suomessa järjestystä pitävät Soldiers of Odinin katupartiot. Hyvän kuvan Venäjän suhtautumisesta kyseiseen, uusnatsitaustaiseen järjestöön antaa Kremlin uskollisen Johan Bäckmanin kannustus.
Käytävän keskustelun pohjalta on kysyttävä, että onko isokin joukko suomalaisia, jotka ovat pettyneet ja menettäneet luottamuksensa maahansa. He ovat niitä, jotka huutavat tuskaansa ja vihaansa verkossa. Suomen liput rasistien ja äärijärjestöjen propagandassa eivät tarkoita tätä yhteiskuntaa, joka on kovalla työllä rakennettu, vaan jotain illusorista puhtautta ja yksimielisyyttä, jossa Suomi on hyvä paikka kaikille suomalaisille ja vain suomalaisille. Ei sellaista Suomea tosin voi ikinä olla tai tulla. Mutta läpi historian ovat menestyneet ne, jotka kovaan ääneen ovat luvanneet paljon niille, joilla on vähän. On taas toistettava se kylmäävä oivallus, etten ennen vuotta 2015 ollut ikinä ymmärtänyt, miten 30-luvulla asiat saattoivat mennä Euroopassa niin kuin menivät. Nyt ymmärrän sen helposti.
Keskustelu katupartioista ja mediasta on itse asiassa siis keskustelua suomalaisesta demokratiasta ja luottamuksesta. Nyt sitä keskustelua on käytävä, etteivät vihan ja vainon äänet jää päällimmäisiksi. Keskustelua rauhallisesti ja järkeä käyttäen. Se onnistuu jokaiselta, joka niin haluaa.
Hyvä avaus aiheesta josta on äärettömän tarpeellista puhua.
VastaaPoistaMielestäni osa ongelmaa on se, että meille tuottaa vaikeuksia suhtautua tunnepitoiseen argumentointiin. Virkakoneisto ja poliitikot vastaavat siihen aivan liian usein kapulakielisellä systeemipuheella, joka onnistuu ainoastaan tuottamaan vaikutelman siitä, että päättäjät eivät tunnusta ongelmia tai vähättelevät niitä.
Tunnepitoisen puheen taustalla on pelko. Maahanmuuttokriitikot pelkäävät maahanmuuttajien aiheuttamia turvallisuusongelmia (raiskaukset, terrorismi jne.), taloudellisia ongelmia ja niin edelleen. Nk. suvaitsevat puolestaan pelkäävät maahanmuuttokriitikoiden aiheuttamaa turvattomuutta, katupartioita, yhteiskunnallisen ilmapiirin koventumista jne. Ääripäiden välissä kamppailee kansalaisten suuri enemmistö, joka karttaa koko aihetta. Ääripäät eivät nimittäin reagoi kovin rakentavasti siihen, että joku ei halua valita puoltaan.
Se mikä keskustelussa näyttää monesti jäävän vähälle huomiolle on se, että kaikkien em. ryhmien pelot ovat aiheellisia ja KOKIJALLEEN TODELLISIA. Niitä ei voi vähätellä esim. vetoamalla puheena olevan ongelman pieneen mittakaavaan. Pelon suuruudella sen kokijan mielessä ei ole välttämättä mitään tekemistä ongelman (tosiasiallisen) mittaluokan kanssa.
Pelon vallassa oleva kansalainen ei kaipaa ensimäisenä faktoja ja objektiivisuutta. Hän kaipaa sitä, että hänen huolensa otetaan vakavasti, että hänen tarpeensa huomataan ja huomioidaan. On omituinen väärinkäsitys, että tunnepitoiseen argumentointiin pitäisi vastata kylmähköllä faktapuheella. Menestyneet propagandistit ovat ymmärtäneet yksinkertaisen totuuden. Kommunikaation ensimäinen askel on aina tunnetasolla. Vasta sitten on tiedon vuoro.
Päättäjien olisikin viestinnässään puhuttava ihmisille, eikä kansalaisille (tai asiakkaille). Vasta kun ihmisten huoliin on vastattu tunnetasolla, voi odottaa heidän kuuntelevan faktoja ja objektiivisuuteen pyrkivää puhetta.
Rehellisyyden nimissä on tietysti tunnustettava, että (pieni) osa päättäjien viestinnästä on ollut tässä mielessä onnistunutta. Silloinkin kun ihmisten huolet on onnistuttu ottamaan puheen tasolla vakavasti, on useimmiten epäonnistuttu seuraavassa askeleessa. Ei ole osattu kertoa uskottavasti, kuinka päättäjät reagoivat havaittuun ongelmaan. Ollaan myönnetty ongelma, mutta kun kysytään mitä päättäjät aikovat asian eteen tehdä, vastataan kertomalla selvityksistä, työryhmistä, komiteoista, lainvalmistelusta jne. Eli puhe ihmiseltä ihmiselle unohdetaan uudestaan ja viestintä palaa systeemi-kansalainen moodiin.
Monissa tapauksissa kyse on pelkästään kommunikointiongelmasta. Tiedotus on hoidettu ikään kuin vasemmalla kädellä. Viestiä ja sen esitystapaa ei ole mietitty, eikä viestintää ole ainakaan koordinoitu eri viranomaistahojen kesken. Niinpä julkisuuteen on menty huonosti valmistautuneena ja usein ristiriitaisin viestein.
Ongelmassa on kaiken kaikkiaan tietysti kyse paljon muustakin kuin viranomaisviestinnän puutteista. Mutta viestintä nyt on ainakin yksi ilmeinen ongelmakohta, jota korjaamalla tilannetta voisi kääntää parempaan suuntaan.