Venäjän toimet ja monen sortin itsepetokset

Suomessa on käyty viime aikoina keskustelua siitä, sotkeutuuko Venäjä Suomen presidentinvaaleihin vai ei. Yhdysvalloissa ja Ranskassa niin tapahtui, kuten myös monissa pienemmissä maissa. Eikä se sotkeentuminen ole mitään perinteistä saman poliittisen suunnan ehdokkaiden tukemista näkyvyyden tai vastaavan avulla. Jo eläköitynyt HS:n Unto Hämäläinen kirjoitti viime sunnuntain Hesarissa näkemyksenään, ettei Venäjä sekaannu Suomen presidentinvaaleihin ja myös erinomaisena journalistina perustelee kantansa. Toisin kuin yleensä, olen kovin eri mieltä Hämäläisen analyysin kanssa. Hän uskoo, että Venäjä ei sekaannu Suomen presidentinvaaleihin, koska tuenilmaisut vain heikentäisivät sellaisen saaneen ehdokkaan asemaa ja koska lopputulos näyttää joka tapauksessa mieleiseltä.

Hämäläinen unohtaa muutaman seikan, jotka koituvat hänen analyysinsa kohtaloksi. Ensinnäkin hän tarkastelee Venäjän etuja meidän näkökulmastamme eli arvioi itse, mitkä seikat ovat Venäjälle eduksi. Viime vuosina on käynyt selväksi, että Venäjä itse katsoo eduikseen ihan eri asioita, kuin mitä lännessä yleensä katsotaan Venäjän eduiksi. Lännessä ei pidetä Venäjän autoritäärisyyttä, aggressiivisuutta, taloudenpitoa, sotimista tai montaa muutakaan asiaa Venäjän etuna. Mutta niin vaan Putinin Venäjä toimii niin ja osoituksena siitä, miten tosissaan se on, se on myös valmis maksamaan kovan taloudellisen hinnan näistä. Meillä kun talous menee suurin piirtein kaiken edelle, niin ajattelemme muidenkin perustavan toimintansa samaan ajatuskulkuun.

Hämäläinen myös rajaa Venäjän mahdollisen vaikutustoiminnan olevan järkevää vain silloin, jos sen avulla olisi mahdollista saada juuri se itselle mieleinen ehdokas valittua. Tätä ajatuskulkua vastaan käy esimerkiksi se, että Venäjällä, kuten ei missään muuallakaan, ajateltu Trumpin tulevan valituksi. Hänen tukemisensa, ja Clintonin lyöminen, olivat vain keinoja heikentää Yhdysvaltoja sisäisen vastakkainasettelun kautta. Pienten marginaalien kisassa ja (mitä ilmeisimmin) Trumpin kampanjakoneiston tuella, lopputulos oli kuitenkin mieleinen. Kovaa linjaa Venäjää kohtaan vetäneen Clintonin ja nykyisen presidentin välillä on Venäjän(kin) näkökulmasta valtava ero.

Suomen presidentinvaaleissa vastakkainasettelua on mahdollista synnyttää sillä, jos edes ehdokkaiksi saadaan Paavo Väyrynen ja Ilja Janitskin. Kumpikin heistä ajaa omasta kulmastaan Venäjän asiaa ja pyrkii hyödyntämään kansakunnan sisäisiä jakolinjoja sekä luomaan omilla toimillaan epävarmuutta ja epäluottamusta poliittiseen järjestelmäämme. Hämäläinen ei ota huomioon sitä, että tämä demokratioiden heikentäminen ja päätöskyvyn nakertaminen ovat Venäjän toimien ytimessä sen käydessä kamppailua lännen kanssa. Tämä koskee myös Suomea, sillä mitään erityissuhdetta meillä ei ole, vaikka moni niin haluaakin kylmän sodan peruina ajatella.

Venäjä käyttää informaatiosodan keinoja vaikuttaakseen muiden maiden demokraattisiin prosesseihin omien etujensa mukaisesti. Käsitykset tästä toiminnasta eivät suinkaan ole yksimielisiä, vaan julkisessa keskustelussa esitetään lukuisia vastaväitteitä, jotka pyrkivät kieltämään tai mitätöimään Venäjän vaikuttamistoimintaa. Käyn tässä läpi näitä riveillä tai rivien väleissä esitettyjä vastaväitteitä. Niiden toimivuus nojaa hybridivaikuttamisessa tyypilliseen kiellettävyyteen sekä inhimilliseen tarpeeseen kieltää ikävien asioiden olemassaolo. On nimittäin hyvin ikävä ajatus, että iso naapurimaamme kohdistaa (myös) meihin tällaisia ikäviä temppuja.

Valtiot eivät toimi näin

Venäjä toimii, siitä on saatu jo pitkään näyttöjä. Venäjän resurssit vaikuttaa maailman asioihin ovat lähtökohtaisesti pienet. Sen talous on pieni, soft power minimissä, poliittiset liittolaiset vähissä. Venäjän etulyöntiasema länteen nähden on autoritäärinen järjestelmä, joka mahdollistaa nopean päätöksenteon ja häikäilemättömät otteet. Toimivassa demokratiassa ja oikeusvaltiossa  Putinin tekemät temput olisivat johtaneet juridisiin ja poliittisiin seurauksiin.

Venäjä ei onnistu vaikuttamistyössään

Jos toimia arvioidaan sen mukaan, että Venäjä saisi aina parhaan mahdollisen tuloksen, esimerkiksi oman ehdokkaansa valituksi, niin ymmärtämättä jää toiminnan syvin luonne. Länsimaisen ajattelun mukaan tällaisessa toiminnassa on jokin itselle positiivinen tavoite. Se voi olla lainsäädäntöön vaikuttaminen, ehdokkaan valituksi tulo, yleisen mielipiteen vankistuminen jostakin asiasta ja niin edelleen.

Putinin Venäjän vaikuttamistyö on siinäkin mielessä neuvostoaikojen perintöä, että kyse ei ole rakentamisesta vaan purkamisesta. Tavoite on luoda hämmennystä, epävarmuutta ja epäluottamusta. Nämä asiat taas toimivat Venäjän hyväksi, koska länsimaisissa demokratioissa hajalle mennyt ilmapiiri hidastaa ja estää poliittista päätöksentekoa. Näissä tilanteissa on mahdollista käyttää olemassaolevia jakolinjoja, joita lietsomalla ja vahvistamalla synnytetään haluttua negatiivista ilmapiiriä. Selvin esimerkki Suomesta ja muualta Euroopasta on maahanmuutton ja pakolaisuuteen liittyvien seikkojen käyttäminen hyväksi. Tähän tai johonkin muuhun yhteiskunnalliseen jakolinjaan liittyviä ihmisiä rekrytoidaan, heidän itsensä sitä yleensä ymmärtämättä, ajamaan Venäjän asiaa.

Venäjä siis onnistuu vaikuttamistyössään, vaikkei sille myönteisiä ehdokkaita valittaisikaan. Jos riittävä määrä ihmisiä alkaa kaiuttamaan Venäjän propagandakoneiston tuottamia teemoja ja luo siten epävarmuutta ja epäluuloa, ovat toimet onnistuneet.

Usein erehdytään osoittelemaan vain kaikkien räikempiä tapauksia ja naureskelemaan niiden epäuskottavuudelle. Pitää muistaa, että ne ovat aina vain yksi osa kokonaisuutta, On ihan totta, että suomalaiset ovat pitkän Venäjä-kokemuksensa, tasokkaan koulutuksen, toimivan yhteiskunnan ja laadukkaan journalismin takia varustautuneet monia muita paremmin tähän tilanteeseen. Mutta immuuneja emme sille ole. Aina voi myös kysyä, että onko Venäjällä suomettumisen ajoilta olemassa yhteyksiä ja mekanismeja, joilla se tulee riittävästi kuulluksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jos, ja kun, näin on on, ei paukkuja tarvitse käyttää niin paljon informaatiovaikuttamiseen. Joka tapauksessa ponnistelut on aina sopeutettu kunkin maan tilanteeseen.

Pirullista tässä on tietysti se, että kaikki tällainen kriittisyys ajankohtaisia asioita kohtaan on avoimessa yhteiskunnassa sallittua, suotavaa ja perin tarpeellista. Samaan aikaan kun Venäjä kiristää omien kansalaisten sananvapautta ja ihmisoikeuksia, se käyttää surutta hyväkseen lännessä vallitsevaa vapautta ajaakseen omia etujaan.

Venäjä ja länsi eivät ole sodassa

Lännessä puhutaan poliittisesta painostuksesta, jonka järein osa ovat talouspakotteet, keinona välttää sotaa. Venäjällä sota mielletään paljon laajemmaksi asioiksi kuin asein käytäväksi kamppailuksi. Venäjälle talouspakotteet ovat sotaa. Kaikki mikä uhkaa Venäjän eduikseen katsomiaan asioita ja erityisesti Putinin valtaa, on sotaa. Tämä lähestymistapa tekee ymmärrettäväksi Venäjän toimien rankkuuden. Kun se nostatti Saksassa mielenosoituksia Merkeliä horjuttaakseen tai yritti aseellista vallankaapausta juuri Natoon liittymäisillään olleessa Montenegrossa, oli kyse siitä, että sodan logiikalla nämä ovat ihan normikeinoja. Jos tilannetta tulkitsee vain pelkkänä rauhantilana, kuten lännessä useimmat tekevät, niin monet Venäjän toimet näyttävät niin uskomattomilta, että niitä ei haluta uskoa. Siihen perustuu pitkälti myös Venäjän onnistuminen informaatiovaikuttamisessaan. Kaikkiin sen toimiin kuuluu aina informaatioulottuvuus, jossa sekä edistetään itse toimintaa että minimoidaan sen aiheuttamia poliittisia tai muita tappioita.

Janus Putkosen putiikissa Donetskissa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan palvelevan Jarmo Ekmanin päivitys kuvaa hyvin näiden piirien suhtautumista vapaaseen mediaan. Ekman on myös Paavo Väyrysen Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen.

Viestit ja viestijät ovat liian hulluja

Venäjän toimia mitätöidään usein, koska ne ovat niin hölmöjä tai niiden tekijät ovat… mmmm.. perin originaaleja persoonallisuuksia. Silloin taustalla vaikuttaa ajatus, että valtion toimien pitäisi jotenkin olla järkeviä tai ainakin tasokkaita ja toimijoiden tolkullisia. Mutta kun tavoitteena on luoda epävarmuutta ja epäluottamusta, niin tasapainoisella ja maltillisella viestinnällä ei ole sitä toivottua vaikutusta. Eikä vieraiden valtioiden asioita edistämään yleensä löydy ihmisiä, joiden elämä on tasapainossa. Julkisuudessa Venäjän puolesta toimivat hahmot ovat järjestään jollain tasolla surullisen hahmon ritareita, joiden toiminnan motiivit vaikuttavat nousevan paljon vahvemmin psykologisista kuin poliittisista tekijöistä.

Järjettömät jutut ja salaliittoteoriat puolestaan toimivat juuri halutulla tavalla. Aina löytyy niitä, jotka uskovat omien taustojensa takia mitä kummallisimpiin juttuihin. Kun näitä syötetään lisää, niin muodostuu vainoharhainen, systeemiä vastustava ja patologista epäluottamusta luova yhteisö, joka radikalisoi jäseniään. Tämä on nähtävissä muun muassa MV-lehden ympärillä, samoin kuin lievempänä esimerkiksi Vastavalkean tai Venäjän trolliarmeija -FB-ryhmän ympärille muodostuneissa yhteisöissä. Niissä on muodostunut oma hybriksensä, jossa piehtaroidaan yhtäaikaa epätoivossa asioiden tilasta ja ylemmyydentunteessa, kun muut eivät vaan tunnu ymmärtävän sitä oikeaa totuutta, joka heillä on hallussaan. Tai vähintään he tietävät, että se mitä lehdissä lukee ja televisiossa sanotaan, ei ole totta.

Journalismi on Putinin Venäjän vihollinen numero 1 niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Lähtökohtaisesti vapaa, kriittinen ja totuuteen sekä olennaisuuteen pyrkivä media on vilpillisten vallanpitäjien ja valheiden vihollinen. Venäjällä tämän ovat kokeneet lukemattomat murhatut, pelotellut, hakatut ja erotetut toimittajat. Lännessä samaan päämäärään pyritään heikentämällä tärkeimpien medioiden uskottavuutta. Suomessakin Kremlin kellonsoittaat Bäckmanista ja Janitskinista alkaen pitävät Yleisradiota ja Helsingin Sanomia pahimpina vihollisinaan.

Kaikki ei ole Venäjän vika

Venäjän johtoa myöten on Venäjälle myönteisten tahojen tavaksi tullut pilkata syytöksiä Venäjää vastaan teemalla ”Kaikkihan on Venäjän vika”. Tämä sinällään hyvin taitava retorinen syytös tekee kenestä tahansa Venäjää kohtaan kriittisen näkemyksen esittävästä ikäänkuin automaattisesti vainoharhaisen ja russofobisen. 

Tätä olkiukkoa tukee myös se välillä hysteeriseksi yltyvä ilmapiiri, jossa nähdään Venäjän juonia sielläkin, missä niitä ei ole. Monessa paikassa niitä on, muttei kaikkialla. Voi käydä myös niin, että vältellessään vainoharhaisuutta ihminen tulee hylänneeksi tosia, mutta aivan liian villiltä tuntuvia faktoja.

Mutkuttelu

Mutkuttelu eli whataboutismi tarkoittaa sitä, että vastataan johonkin asiaan siirtämällä huomio toiseen kohteeseen ja oikeuttamalla epäsuorasti omaa asiaa. Tässä keskustelussa tämä kulkee suurinpiirtein niin, että kun Venäjän sanotaan toimineen jotenkin, niin sen jälkeen vastaväitteenä on, että USA/Nato/EU/länsi se vasta onkin tehnyt sitä täällä, tuolla ja ihan joka paikassa sekä vielä paljon pahemmin. Laadukas mutkuttelu sisältää usein sinällään tosia asioita, mutta ajallisesti, olosuhteellisesti ja muutenkin ne sijoittuvat yleensä vertailukelvottomiin tilanteisiin. Vaikka rinnastus olisikin täysin yhteensopiva, niin ei kaksi väärää tee kummastakaan niistä oikeaa. 

Miellyttävät valheet

Jos joku sanoo jotain minua miellyttävää tai omaa maailmankuvaani vahvistavaa, olen helpommin taipuvainen uskomaan sitä. Jos tieto taas on jyrkästi oman näkemyksen vastainen, aiheuttaa se helposti takaisku-efektin, jossa omalle käsitykselle vastakkainen tieto oikeastaan vain vahvistaa alkuperäistä käsitystä, koska silloin on asettauduttava joko lujemmalle puolustuskannalle tai muuttamaan maailmankuvaa.

Toinen vastaava asia on, että toisto synnyttää uskottavuutta mille tahansa väitteelle. Kun samaan väitteeseen törmää usein, alkaa paljon helpommin pitämään sitä mahdollisena. 

Varsinkin asioihin perehtyneelle tuntuu välillä vaikealta uskoa, että joku edes uskoisi niihin älyttömiin väitteisiin, jotka oman asiantuntemuksen perusteella vaikuttavat aivän uskomattomilta. Mutta suurimmalla osalla ihmisiä ei ole syvää asiantuntemusta käsiteltävästä asiasta ja silloin vetoavat ja hyvin rakennetut tarinat ovat paljon uskottavampia kuin usein monimutkainen todellisuus.

Venäjä käyttää näitä piirteitä tehokkaasti hyväkseen toistamalla jatkuvasti, miten se ei sekaannu toisten maiden asioihin ja toistamalla samalla myös sitä, että muut maat kyllä tekevät niin.

Mitä siis tehdä?

Olla tarkkana. Olla maltillinen ja jämäkkä. Olla kärsivällinen. Ei pidä jähmettyä, muttei myöskään riehaantua. Aika on liberaalin demokratian puolella. Nyt on strategisen kärsivällisyyden aika Suomelle, joka voi tosin vaihtua salamannopeasti tilanteeseen, jossa on tehtävä nopeasti isoja ratkaisuja. Sekä kärsivällisyys että nopea päätöksenteko edellyttävät tarkkaa ja ajan tasalla olevaa tilannekuvaa koko kansalle. Tosin tilannekuva on niin karu, että sitä ei ole poliittisesti viisasta sanoa ääneen valtiojohdosta, vaan antaa yksittäisten, asiantuntevien kansalaisten sanoa se ääneen.  Kun tällainen ihminen ylipäätään sanoo mitään näin kovasanaista ääneen ja kun sitä ei kiirehditä poliittisten toimijoiden puolelta kiistämään, niin on helppo uskoa, että siinä ollaan ikävä kyllä oikeilla jäljillä.