Turvallisuuspolitiikan politiikanteosta

Suomessa ei ole historian aikana ollut kovin usein nykyisenlaista tilannetta, joissa meillä on turvallisuuspoliittisesti enemmän liikkumatilaa ulkopolitiikan kuin sisäpolitiikan puolesta. Huolimatta erinäisistä peloista ja epäilyksistä, on meillä varsin vapaat kädet tehdä nykyisestä rankastikin poikkeavia turvallisuuspoliittisia linjanvetoja. Voimme liittyä NATOon tai olla liittymättä, voimme purkaa asevelvollisuuden tai olla purkamatta, voimme järjestää puolustuksemme ja puolustusjärjestelmämme mielemme mukaan. Se tietysti mikä on järkevää ja mikä ei, on eri asia, mutta mahdollista on nyt harvinaisen paljon.

Kansan enemmistö on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että mennään eteenpäin juuri kuten tähänkin asti. Olemmehan sillä tavoin pärjänneet hyvin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisen parisenkymmentä vuotta. Tuo parikymmentä vuotta on aika pitkälti se kuuluisa miesmuisti, jota pidemmälle muistaakseen pitää erikseen ajatella asioista ja mieluiten vielä perehtyä historiankirjoihin. Ilman sitä on helppo tuntea maailman olleen niin pitkään juuri tällainen, että tuskinpa se tästä kummemmin enää muuttuu. Perin inhimillistä, mutta perin itsepetoksellista.

Turvallisuuspoliittista keskustelua käyvät tällä hetkellä pitkälti vain asiantuntijat. Heitä löytyy valtionhallinnosta, PV:stä, akateemisesta maailmasta, mediasta ja muutamista asialle pyhittäytyneistä järjestöistä. Asiantuntijat ovat perehtyneitä asiaansa ja he pystyvät käymään keskustelua keskenään vivahteikkaasti ja paljon informaatiota pieneen tilaan mahduttaen. Keskustelu on oppinutta, hillittyä, sisältäen viittauksia sekä eteenpäin pyrkivää ja toistoa välttävää. Asiantuntijoilla on myös hyvin luonnollinen tarve pitää huolta omasta maineestaan ja siksikin rohkeammat puheenvuorot ovat harvemmassa. Tällainen keskustelu on ehdottoman tarpeellista ja tärkeää. Mutta tällainen keskustelu ei saa ainoaa turvallisuuspoliittista keskustelua.

Meiltä puuttuu se tavallinen poliittinen keskustelu turvallisuusasioistamme. Siinä tavallisille kansalaisille suoraan ja median kautta kohdistetussa keskustelun tavassa pyritään selkeyteen, lennokkuuteen, jopa kärjistyksiin. Tavoitteena on nimenomaan vaikuttavuus. Päävastuussa tästä keskustelusta ovat poliittiset puolueet ja niiden toimijat. Se keskustelu toistaa tiettyjä linjanvetoja jatkuvasti kamppaillessaan toisia linjanvetoja vastaan. Siinä keskustelussa alatyylikin on tyylikkäästi toteutettuna sallittua ja epäloogisuus, tunteenomaisuus ja heikommatkin vertaukset toimivat. Tätä keskustelua käyvät poliitikot meidän edustajinamme, aktiivisten kansalaisten säestäessä sitä. Tätä keskustelua käydään puhujapöntöissä, ohjelmapapereissa ja vaalikampanjoissa.

Itse koen keskustelijana olevani nimenomaan osa tätä keskustelunlajia, vaikka en ole minkään puolueen jäsen. Toki olen harras politiikan penkkiurheilija, joka on eri tavoin tukenut erilaisia poliitikkoja eri puolueista eri tilanteissa. Puutteellisilla tiedoilla varustettuna töytäilen jotenkin niin järjestyneen oloisessa ja hillityssä turvallisuuspolitiikan maailmassa. Välillä hävettää urakalla, mutta uskon kuitenkin jotain pystyväni antamaan. Ja ennen kaikkea tämä on minusta mielenkiintoista ja kivaa.

Tavallisen poliittisen keskustelun ehkä olennaisin ero asiantuntijakeskusteluun on kuitenkin eri tahti. Asiantuntijat rientävät eteenpäin tai hakevat ainakin uutta kulmaa samaan asiaan. Poliitikon tärkeimmät ominaisuudet puolestaan ovat pyrky, noste ja sitko. Se sitko sisältää myös sen, että sitä samaa asiaa jaksaa toistaa aina uutta kautta ajaa eteenpäin. Ilman sitä sitkoa ei asioita tapahdu. Asiantuntijoista tätä sitkoa on muuten osoittanut Jarno Limnéll, joka on jaksanut pitää kyberdiplomatian mahdollisuuksia esillä. En tiedä, mutta veikkaisin hänelle hammastellun asiasta ainakin selän takana. Mutta juuri noin voi saada asioita oikeasti toteutumaan.

Kolmantena keskustelulajina meillä on vielä nimetön ja henkisesti hyvin monimuotoinen kansalaiskeskustelu Suomi24:llä ja vastaavilla foorumeilla. Eikä siitä lajista sen enempää.

Meillä ei siis nyt käydä pahemmin sitä varsinaista poliittiista, päätöksentekoon pyrkivää keskustelua turvallisuuspolitiikasta. Tai kyllähän sitä käydään, kuten esimerkiksi ulkoasianvaliokunnan lausunto turvallisuuspoliittisesta selonteosta monipuolisuudellaan osoitti. Mutta se käydään visusti piilossa kansalaisilta. Toki tämä piilottelu on tavallaan kansalaisten vika, sillä turvallisuuspolitiikka tuntuu kieli- ja maahanmuuttokysymysten ohella siirtävän turhan monen ihmisen reaktiot liskoaivojen huoleksi.  Sekin vähä poliitikkojen julkinen keskustelu, mitä käydään, tulee sieltä kaikkein kokeneimmasta päästä. Tuomioja, Kääriäinen ja vastaavat ovat kokeneisuudessaan ja tietomäärässään sillä tasolla, että käyvät keskustelua asiantuntijoiden tapaan.

Haluan nyt vielä korostaa, että en moiti asiantuntijoita heille ominaisesta käytöksestä. Moitin poliitikkoja heidän pinnatessaan tehtävästään isänmaalle tärkeiden asioiden keskustelemisessa ja moitin myös osaa kansalaisia kyvyttömyydestä kuunnella avoimin mielin omista näkökannoista poikkeavia puheenvuoroja.

Eduskuntavaalit 2015 lähenevät ja niissä vaaleissa valitut vallanpitäjät päättävät isoista asioista. Siksi vaadin poliitikkoja yhtenä rintamana esiin ja keskustelemaan julkisesti, moniarvoisesti ja perustellen turvallisuuspolitiikasta. Siinä yhtäaikaa aloittamisessa on vielä sekin hyöty, että kun kaikki tekevät sitä, jakautuu nimettömien keskustelijoiden heittämä sonta laajemmalle ja ne poliitikkoja aina huolestuttavat kannatusluvutkin kouristelisivat vähemmän.

Lisäys 16.55: Unohdin kehua Kultaranta-keskusteluja, vaikka piti. Ne tekivät ja toivottavasti tekevät edelleen äärimmäisen hyvää turpo-keskustelullemme.

Lisäys 6.8.: Asiantuntijoiden keskusteluun vaikuttaa myös se, että ainakin osalla on merkittävästikin myös salassa pidettävää tietoa asioista.