Hankitaanko terrakottasotilaita?

Edistyksellistä sotilasteknologiaa reilun 2 000 vuoden takaa, kiinalainen kivipanssari Vapriikin näyttelystä. Se suojaa kantajaansa täydellisesti nuolilta ja keihäiltä, mutta sitä ei pysty käytännössä raskautensa vuoksi käyttämään.

Kesälomareissuumme kuului lähes perinteisesti piipahdus Tampereelle ja siellä tietysti Vapriikkiin. Lapsiperheelle se on oiva paikka ja museonakin loistava. Erityisesti pysyvä Tampere 1918 -näyttely on vavahduttava. Tällä kertaa ykköshoukuttimena olivat Kiinasta saapuneet terrakotta-sotilaat ja niiden ympärille kerätty näyttely Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet.

Terrakotta-armeija on lähes 8 000 yksilöllisestä sotilaspatsaasta ja sadoista hevospatsaista muodostuvat armeija. Se aseteltiin silloisen sodankäynnin oppien mukaisesti muodostelmaan ja haudattiin Kiinan ensimmäisen keisarin mukana 200-luvulla eKr. Armeijan tarkoituksena oli seurata näin keisaria toispuoleiseen ja antaa hänelle valtaa ja voimaa sielläkin. Terrakotta-armeija on siis, kuten kaikki muutkin armeijat, tarkoitettu toimimaan poliittisten tarkoitusperien välikappaleena. Tietääkseni keisari Qin Shi Huangdi ei kuitenkaan hyötynyt sotilaallisesta jätti-investoinnistaan poliittisesti. Keisari on kuollut, mutta savisotilaat hyödyttävät toki keisarin luomaa Kiinaa edelleen. Mutta mitä ilmeisimmin keisari olisi voinut käyttää rahansa paremminkin.

Sotilaallisen varustautumisen historiaan kuuluvat kiinteästi virheinvestoinnit. Yleisin virheinvestointien syy on maailman ja sitä myötä uhkien muuttuminen. Pahimmillaan ne muutokset jäävät huomaamatta. Sodan syttyessä virheinvestoinnit paljastuvat kohtalokkailla ja paljon verta vaativilla tavoilla. Sota, kuten kaikki muukin inhimillinen toimintaa, elää ja kehittyy ympäröivän maailman myötä. Sodankäyntiä kehitetään herkeämättä kaikkialla maailmassa, mutta se varma tieto sodan kehityksestä on ikävä kyllä empiiristä ja myös jatkuvasti vanhentuvaa.

Tämä puhe investoinneista on monestakin syystä olennaista Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta tässä ja nyt. Taaksepäin katsottuna kesällä konkretisoitui strategian muutoksen aiheuttama hukkainvestointi, kun ilmatyynyalus Tuuli romutettiin käytännössä käyttämättömänä. Kun Merivoimien tehtävänä ei enää ollutkaan pääkaupunkiseudun suojaaminen strategiselat hyökkäykseltä, muuttui toistakymmentä miljoonaa maksanut alus turhaksi. Sinällään minusta täysin oikea johtopäätös, että Suomen ihan ensimmäisten uhkien joukossa ei ole maihinnousu pääkaupunkiseudun tuntumaan. Mutta luulisin, että kyseinen skenaario oli aikanaan hyvinkin perusteltu ja perustelut löytynevät myös siitä luopumisesta. Eri asia sitten on, voiko niitä perusteluja ainakaan kokonaisuudessaan kertoa julkisuuteen.

Eteenpäin tähystettäessä meillä onkin vielä enemmän miettimistä puolustusinvestoinneissa. Ne investoinnit ovat teknologian kehittymisen myötä niin suuria ja kalliita, että niiden katsotaan jopa pakottavan meitä muuttamaan perusasemaamme sotilaallisesti liittoutumattomana maana. Suomen ilma- ja meripuolustus ovat kumpikin vaiheessa, jossa pitää kartoittaa vaihtoehtoja taloudellisine, poliittisine ja muine reunaehtoineen. Ihan mitä tahansa ratkaisut ovatkin, niin puhutaan miljardeista.

Hornetien hankkiminen aikoinaan loi pohjan Puolustusvoimien NATO-yhteensopivuudelle, ankkuroiden Suomen läntiseen puolustusjärjestelmään. Käytännössä meille on tällä linjalla pysyttäessä tarjolla seuraavan sukupolven hävittäjäksi Lockheed-yhtymän suunnittelema ja rakentama F-35. Tämä viidennen sukupolven hävittäjäpommittaja aikoo eri versioillaan korvata neljä eri konetyyppiä (F-16 Falcon, AV-8B Harrier, A-10 Warthog, F/A-18 Hornet). Hanke on vaikeuksissa ja vaikeudet ovat laatuaan sekä teknisiä, suorituskyvyllisiä että taloudellisia. Jos pahimpiin uhkakuviin uskoo, F-35:t pyyhkäistään ilmataistelussa pois taivaalta nopeasti ja helposti.

Jos pahanenteisyyden vääntää ihan kaakkoon, niin kone voi uhata Yhdysvaltain ykkösasemaa maailmassa. Noin suuri rahanmeno yhdistettynä lentoaseen suorituskyvyn romahtamiseen tilanteessa, jossa toimintatavaksi on valittu nimenomaan ilmavoimiin nojaava, uusi doktriini, voi pahimmillaan romahduttaa USAn aseman maailman tehokkaimpana sotilasmahtina. Sanomattakin on selvää, että tälläisella olisi vaikutusta myös meihin, varsinkin jos meilläkin olisi tavalla tai toisella F-35:n perustuva ilmapuolustus.

Viriämässä oleva asevelvollisuuskeskustelu painottuu myös taloudellisiin seikkoihin. Yleistä asevelvollisuutta haastetaan nimenomaan sen perusteella, että se tulee kalliiksi yhteiskunnalle. Puolustusmenojan tulevaisuus lennokkeineen, robotteineen, viestintä- ja johtamisjärjestelmineen on aina vaan kalliimpaa. Puolustusmenot ovat tieteen ja teknologian kehittymisen myötä samalla ylöspäin jyrkästi nousevalla kaarella kuin esim. erikoissairaanhoidon kulut. Yhä enemmän on mahdollista, mutta se maksaa yhä enemmän. Puolustuskyky on myös aina suhteessa potentiaaliseen uhkaan, joten varustelulle ei todellakaan näy loppua. Ja ikävän useinhan varustelussa voi olla kyse myös siitä, että jokin kansakunta pumppaa itsetuntoa hankkimalla viimeisen päälle pelit ja vehkeet vaikkei sotilaallista uhkaa ole näkyvissä.

Itse uskon, että eniten Suomen turvallisuudelle olisi annettavaa ihmisten valmiuksien ja asenteiden parantamisella. Todennäköisimmissä konflikteissa painostus ja iskut kohdistuvat ainakin ensi vaiheessa nimenomaan yhteiskuntaan ja sen toimivuuteen. Silloin kysymys on vaikkapa siitä, kuinka kauan selviämme ilman sähköjä ja miten voimme pitää huolta laitoshoidossa olevista vanhuksista. Ihmisten osaamiseen investointi ei ikinä myös ole virhe ja vaikka olisikin, niin ei näissä mittakaavoissa kovinkaan kallis sellainen. Torjuntakykyäkin tietysti tarvitaan, mutta iskunkestävyyttä vieläkin enemmän. Missään tapauksessa meillä ei ole varaa nykyaikaisiin terrakottasotilaisiin