Ketterä turvallisuuspolitiikka

Etsikkoaika on minusta sana, joka kuvaa hyvin Suomen turvallisuuspoliittista tilannetta tällä hetkellä. Etsikkoaikaan kuuluu sekä hämmennys että harkinta ja ennen kaikkea pyrkimys löytää paras mahdollinen ratkaisu. Paras mahdollinen voi löytyä vasta kun eri vaihtoehdot ominaisuuksineen ovat löytyneet. Ensin on siis löydettävä monta, jotta voisi löytää sen yhden. Vaihtoehdot ovat myös edellytys järjelliselle kansalaiskeskustelulle.

Twitterissä olen käynyt useammankin ajatuksia herättävän keskustelun turvallisuuspolitiikasta kv-politiikan emeritusprofessori Osmo Apusen kanssa. Hänen pitkä perspektiivinsä avaa usein mielenkiintoisia näkökulmia sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Hän korostaa että meidän olisi pidettävä mahdollisuuksiamme avoimina ja hyödyntää kylmän sodan aikana oppimaamme kykyä toimia ja sopeutua eri tilanteisiin, tietysti tässä ajassa toimivin tavoin ja asentein. Tällaiselle toimintamallille kiteytyi keskustelussa nimi ketterä turvallisuuspolitiikka (#kturpo).

Poimin määreen ketterä ohjelmistokehityksestä, jossa ketteryys on toimintatapa. Siellä ketteryydelle on ominaista ison projektin pilkkominen pieniin palasiin, runsas viestintä ja palaute sekä valmius muuttaa jatkuvasti toteutusta paremman lopputuloksen takaamiseksi.

Ketterä turvallisuuspolitiikka voisi olla yksi vaihtoehto Suomelle, jo ihan siitäkin syystä, että tavallaan me toteutimme sitä kylmän sodan aikana. Silloin tilaa liikkeelle ei ollut paljoakaan, mutta aika tarkkaan se käytettiin. Nyt tällaiselle toimintatavalle olisi paljon enemmän tilaa poliittisesti, kulttuurisesti ja välineellisesti. Poliittisesti olennaisia asioita ovat Venäjän tormistautuminen vaikutusvaltapyrkimyksissään, EU, NATO-kumppanuus, Pohjoismaisen yhteistyön paluu sekä arktisen alueen merkityksen näkyvillä oleva muutos. On olemassa myös lukuisa joukko muita kansainvälisen yhteistyön foorumeita, kuten YK alajärjestöineen ja ETYJ, joiden avulla on mahdollista edistää Suomen asemaa ja asioita kansainvälisillä areenoilla.

Kulttuurisesti tilaa ketterälle turvallisuuspolitiikalle antaa yhtenäiskulttuurisen, ylhäältä alas viestivän ja suljetun maailman asteittainen häviäminen. Kansallisvaltiot kirjavoituvat eri tavoin, viestintämahdollisuuksien kehittyminen on vahvistanut ns. yleisen mielipiteen asemaa päätöksenteossa ja kaikilta organisaatioilta vaaditaan luottamuksen edellytyksenä läpinäkyvyttää. Läntisessä Euroopassa tämä kaikki on jo totta mitä suurimmassa määrin, idempänä nämä ovat enemmän vielä muutoksen suuntia. Venäjällä ja osittain myös muissa entisen itäblokin maissa on vielä kokematta se henkinen ja kipeäkin murros, jonka läntinen maailma kävi läpi 1960-luvulla.

Välineellisesti ketterällä turvallisuuspolitiikalla on mahdollisuuksia valtaisasti. Muuttuva maailma tarjoaa koko ajan uusia tilaisuuksia, joihin tarttua. Jotain perin juurin ketterää on esimerkiksi ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin ideassa läppärisuurlähettiläistä ja Jarno Limnéllin ajatuksessa Suomesta kybermaailman rauhanvälittäjänä.

Suomalaisen yhteiskunnan hienoimpia piirteitä on jyrkän hierarkisuuden vähäinen määrä verrattuna useimpiin muihin maihin. Tämä tasavertaisuus antaa hyvän pohjan ottaa käyttöön ketteriä toimintamalleja. Osana turvallisuuspolitiikkaa ketteryyttä edustaa jo Tsetsenian vuorilta ja Irakin kyläteiltä vaikutteita ammentanut maavoimien uusi taistelutapa. Siinä pienet yksiköt toteuttavat parhaansa mukaan annettua yleistavoitetta juuri siihen tilanteeseen sopivin keinoin ja taustalta tarpeen tulleen annettavalla tuella. Tällaisia pieniä, hyvin varustettuja ja koulutettuja ryhmiä pitää meiltä löytyä, paitsi Puolustusvoimista, myös ulkoasiainhallinnosta.

Ketteryys turvallisuuspoliittisena toimintatapana vaatii paljon. Ensinnäkin se vaatii konsensuksen sekä tavoitteista että itse toimintatavasta. Ketterään toimintatapaan kuuluvat väistämättömästi harha-askeleet ja virheet. Ilman konsensusta toiminta voi jähmettyä virheiden välttelyn takia ja silloin on ketteryys kaukana. Minun saamani käsitys ulkoasiainhallinnon toimintakulttuurista ei niin kovin lupaavalta vaikuta tämän vaatimuksen suhteen, mutta huolellinen valmistautuminen ja sopiva uudelleenorganisoituminen auttanevat. Diplomatialla on pitkät ja arvokkaat perinteet, joissa on paljon kiinnipitämisen arvoista. Mutta on siellä varmasti luopumisenkin arvoisia asioita.

Ketteryys vaatii valtavasti tietoa ja avointa keskustelua. Tietoa on nykyään saatavissa mielin määrin, sen valikoiminen ja muokkaaminen on se haaste. Meillä on eri ministeriöiden hallinnonaloilla valtavat määrät tietoa, josta voisi olla apua turvallisuuspolitiikassa. Avoin keskustelu sisältäisi sen, että esimerkiksi ympäristöhallinnon puolelta voitaisiin syöttää idea tai jopa toteuttaa jokin ulkosuhteisiimme liittyvä operaatio. Ehkä näin käytännössä nykyään tapahtuukin. Myös mahdollisimman laaja kansalaiskeskustelu ja eläväinen akateeminen evästys tukevat ketteryyttä. Ketteryydellä kun ei tee mitään, jos ei ole uusia asioita ja ajatuksia ajettavaksi. Luovuuden ja innovaatioiden varaan on rakennettava tämäkin elämänalue. Unohtaa ei myöskään saa kansalaisjärjestökenttää, joka omalla toiminnallaan voi edistää Suomen asemaa maailmanlaajuisesti. Loistava esimerkki tällaisesta toiminnasta on ENO-verkkokoulu. Parhaimmillaan ketterä turvallisuuspolitiikka jaettuna visiona alkaa toteutua itsekseen.

Strateginen viestintä on ketterän turvallisuuspolitiikan tehon kannalta keskeinen väline. Minun mielestäni olisi lähes välttämätöntä perustaa ketterän turvallisuuspolitiikan tueksi "valtion viestintätoimisto", jossa eri taustoista tulevat alan ammattilaiset olisivat suunnittelemassa ja toteuttamassa toimintaa. Hyvä tarina voittaa melkein aina tylsän faktan ja se perusinhmillinen lähtökohta avaa paljon mahdollisuuksia.

Ketteryys turvallisuuspolitiikan perustana tarvitsee myös ainakin jonkinlaista ulkopuolista hyväksyntää. Itse olisin taipuvainen uskomaan, että asiassa kannattaisi lähteä liikkeelle isosti ja selväpiirteisesti. Symboliset eleet voivat olla tehokkaita, ajatellaanpa vaikka Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteiden resetointia jokunen vuosi takaperin. Ulostuloon tarvittaisiin niin näyttävää symboliikkaa kuin kovaa konkretiaakin.

Ketterä turvallisuuspolitiikkahan ei ota sinällään kantaa siihen mitä ajetaan. Toki se tässä hetkessä ja tilanteessa on selkeä vaihtoehto sotilaalliselle liittoutumiselle, mutta ei toisaalta sulje sitä varsinaisesti poiskaan. Olennaista on joka tapauksessa se, että ketterä turvallisuus voisi olla meille yksi tapa rakentaa turvallisuutta nykyisenkaltaisessa maailmassa. Tästä sitä pitää vaan ajatella ja puhua eteenpäin. Ehkä joku jossain niin on jo tehnytkin, mutta tässä minun ensimmäinen pohdintani aiheesta.