Jos minulla olisi tilaisuus puhua Kultarannan keskustelijoille, sanoisin jotain tällaista:
Arvoisat Kultarannan keskustelijat!
Tämä keskustelutilaisuus ei olisi parempaan aikaan voinut olla, sillä nyt meidän on rauhallisesti mutta päämäärätietoisesti pystyttävä ensin keskustelemaan ja sitten päättämään kansakunnan linjasta suhteessa ulkomaailmaan. Tällaisissa asioissa ei passaa hätäillä, mutta hosumista suurempi vaara lienee tuudittautua vanhaan ja antaa maailmanmenon sitten iskeä muutoksella äkillisesti silmille. Koska niin se valmistautumattomalle väkisinkin tekee. Ja saattaa tehdä valmistautuneellekin.
Historiamme taakkana on ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu monin tavoin hankalaa. Siksi toivon teiltä suurta malttia ja ymmärrystä toisianne kohtaan. Jos näiden kahden päivän aikana jaksaisitte uskoa, että erilaisia näkemyksiä esittävät ihmiset ovat ihan yhtä lailla isänmaan asialla kuin tekin. Rohkenisin jopa ehdottaa, että Kultarannassa ei keskusteltaisi politiikan hengessä, vaan enemmän ekumeeniseen tapaan, etsien sitä mikä yhdistää. Sillä tulee vielä sekin aika, että asioista keskustellaan isoillakin kirjaimilla, mutta silloin meillä voisi olla enemmän ja parempia argumentteja käytössämme nyt harjoitetun suopeuden myötä. Nyt on on aika hahmotella vaihtoehtoja, jotta pääsemme niistä keskustelemaan ja sitten päättämään, ehkä jopa kansanäänestyksessä asti. Stereotypioiden lietsominen, toisen näkökantojen ja perusteiden lähtökohtainen mitätöiminen ja muut niin ikävän yleiset toimintatavat ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa tuskin häivävät kokonaan, mutta ei anneta niiden hallita.
Itseäni on harmittanut erityisesti se, että poliitikot ovat olleet varsin vaitonaisia näistä asioista. Toki se on hyvin ymmärrettävää, sillä palaute vähnkään omaperäistä ajattelua sisältävissä puheenvuoroissa on varmasti ikävää. Ja toisaalta kovin harva palkitsee poliitikkoja syvällisemmästä turvallisuuspoliittisesta pohdinnasta. Mutta jos nyt vihdoin olisi aika kypsä avata portit vilkkaalle, älykkäälle ja moniääniselle keskustelulle.
Tässä seisahtaneessa tilanteessa meillä on käsiteltävänä monia asioita. Omassa pesässämme meillä on puitavana ulkopoliittisen koneistomme tila ja toimintatavat. Turvaneuvostohaku toimii tässä varmasti hyvänä herätteenä, sillä jos tosiaan haluamme olla aktiivisia, on löydyttävä uusia tapoja toimia. Itse pidän mahdollisena, että mietimme mahdollisuutta rakentaa kanssakäuymisemme ulkomaailman kanssa ketteryyden perusajatukselle. Se on ohjelmistokehityksessä käytetty toimintatapa, jossa määriteltyihin tavoitteisiin pyrittään pienin askelin, jatkuvasti valmiina muuttamaan toimintaa paremmin päämäärää palvelevaksi. Tällainen ketterä ulko- ja turvallisuuspolitiikka on meille tavallaan tuttua suomettumisen ajoilta, kun käytimme kaikki lahjamme idän ja lännen väissä toimimiseen. Nyt ketteryydelle on valtavasti paljon enemmän mahdollisuuksia.
Ketteryys on yksi vaihtoehto lähteä rakentamaan uudenlaista linjaa. Toinen vaihtoehto on pysytellä siinä missä nyt olemme. Väleissä Venäjän kanssa, eurooppalaiseen projektiin syvästi sitoutuen ja NATOn ovensuussa kärkkyen, ajatuksena livahtaa sisälle tiukan paikan tullen. Tämä asetelma on nyt hyvä. Mutta se ei takaa sitä, että onko se hyvä tai edes mahdollinen tulevaisuudessa. Kolmantena vaihtoehtona on sotilaallinen liittoutuminen NATOssa. Ruotsissa ja vähän meillä käy keskustelu asiasta ja tässä me olemme kytköksissä. Emme ehdottomasti, mutta aika tavalla. Toivon että valtiojohdoillamme on sen verran hyvät suhteet, että mitään isompia yllätyksiä emme joudu kokemaan. Muitakin vaihtoehtoja on, täytyy olla ja niitäkin pitää nyt etsiä ja hahmotella. Monista vaihtoehtoista kyllä siilautuvat esiin ne parhaimmat.
Puolustuspolitiikassa keskustelu on keskittynyt paljolti sotilaalliseen liittoutumisen mahdollisuuden ohella asepalvelukseen ja asevelvollisuuteen. Itse olisin sitä mieltä, että meillä tulisi olla sukupuolineutraali kansalaispalvelus, jonka osa suorittaisi aseellisena osittain tai kokonaan. Siviilipuolella nuoriso puolestaan koulutettaisiin tehtäviin ja taitoihin joiden avulla yhteiskunnastamme tulee kestävämpi. Maanpuolustus tulee todennäköisemmin tapahtumaan ihan muualla kuin juoksuhaudoissa, joten kansakunnasta täytyy löytyä uskoa ja osaamista kestää poikkeusoloja. Kyberistä vanhustenhoitoon, nykyisenlainen yhteiskunta tarvitsee haavoittuvuudessaan hermonsa hallitsevia ja osaavia ihmisiä.
Kysymys ei kuitenkaan ole vain siitä, mitä me teemme ja mihin kehitymme. Naapurimme Venäjä on ja pysyy tuossa vieressä, isona, itse asiassa valtavana ja arvoituksellisena kuten aina. Maan sisäinen kehitys on ollut huolta herättävää ja se näyttää säteilevän myös maan toimintaan kansainvälisillä kentillä. Sisäinen epävakaus on vielä varsin piilossa, mutta paljon ikävää tapahtuu. Ihan miten vain ikinä ratkommekin asioita, meidän on pyrittävä ymmärtämään Venäjää. Se maa tarjoaa paljon hyviä syitä pelätä, mutta myös valtavasti syitä rakastaa sitä. Näkyvillä oleva viisumivapaus tulee joka tapauksessa yhdessä arktisen muutoksen kanssa kytkemään varsinkin eteläisen ja itäisen Suomen kiinteäksi osaksi Pietarin talousaluetta. Nytkin Venäjä väläyttelee silloin tällöin etupiiriajattelua, mutta ehkä hekin ymmärtävät pehmeän voiman pikkuhiljaa turvaavan maan länsirajat paremmin kuin kova, sotilaallinen voima. Toki tämä edellyttää luopumista piiritetyn maan paranoiasta, joka ikävällä tavalla pilkahtelee esiin venäläisessä ulkopoliittisessa ajattelussa.
Saksa on vihdoin vapautumassa menneisyytensä syntien myötä kantamistaan kahleista ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Taloudellisen asemansa myötä Saksalla on paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin se suostuu käyttämään. Sopivissa kumppanuuksissa Saksa kuitenkin voi laittaa koko painonsa asioiden taakse, sehän nähty eurokriisin eri vaiheissa. Saksa voi olla meillekin kumppani erilaisissa vaihtoehdoissa. Saksan vieressä Puola kasvaa ja aikoo ilmiselvästi ottaa asemansa keskisen itä-Euroopan voimatekijänä. Puola panostaa sotilaalliseen voimaansa, joka on poikkeukseliista kaikkialta säästävien eurooppalaisten maiden keskuudessa. Saksalle, Puolalle ja Baltian maille on yhteistä se, että ne NATO-maina ovat suuntautuneet itään. Eteläisemmässä Euroopassa pohjoinen Afrikka ja Lähi-itä ovat toiminnan suuntia. Tämä kahtiajako yhdessä Yhdysvaltojen taloudellisen ja muunkin haluttomuuden kanssa voi heikentää NATOa sisäisesti.
Globaalit voimasuhteiden muutokset ovat tällä hetkellä omiaan heikentämään YK:n valmiuksia. Se kaikkine alajärjestöineen tekee edelleen valtavasti hyvää, mutta kyseessä on kuitenkin organisaatio, jonka toimintakulttuuri ja rakenne ovat perustuneet kylmän sodan asetelmille. Suuri YK-uudistus voisi olla osa Suomen aktiivistä ulkopolitiikkaa. Tehtävä olisi toivoton, mutta kai harva uskoi ETYKinkään toteutuvan. Saatika sitä, mitä kaikkea se kenties laittoi liikkeelle.
Näiden pohdiskelujen myötä haluan toivottaa Kultarannan keskustelijoille viisautta, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea kykyä erottaa olennainen. Ajatelkaa, puhukaa, heittäytykää.
Aiemmat kirjoitukseni asian tiimoilta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti