Miksi turvallisuuspolitiikasta on vaikeaa puhua?

Muutamaa päivää vaille puoli vuotta ja 49 merkintää sitten aloitin tämän blogin. Viikonloppu yksin kotona antoi mahdollisuuden rakennella pitkään mielessä olleen idean blogiksi, jossa päätin yrittää selvittää suhdettani maanpuolustukseen. Tämä blogi on vienyt minut oppimaan, pohtimaan, keskustelemaan ja ylipäätään näkemään maailman hieman eri tavalla. Ehdottoman tärkeää on ollut saamani keskusteluseura Twitterissä ja tässä blogissa. Tämä turponarkeiksi nimittämäni ryhmä erilaisia ihmisiä lähinnä Puolustusvoimista ja akateemisesta maailmasta keskustelee ja kommentoi aktiivisesti, vaihtaen suopeassa hengessä tietoa ja mielipiteitä. Kiitos heille.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa kiinnostavia ovat tottakai itse sisällöt, mutta myös keskustelu itsessään on kiehtova kokonaisuus. Historiaa, maantietoa, politiikkaa, psykologiaa, erilaisia instituutioita erilaisine ajattelutapoineen, uskontoja, identiteettejä, teknologioita, myyttejä ja ylipäätään melko tavalla kaikkea omanlaisenaan soppana. Siihen soppaan uhkarohkeasti sukelsin ja täällä parhaani mukaan räpiköin. Koska minulla ei ole mitään muodollista koulutusta tai asemaa tässä keskustelussa, lataan näkemyksiäni varsin vapaalla kädellä. Vapaalla kädellä jo senkin takia, että harrastan tätä ruuhkavuosien koti-työ-kauppa-kolmiossa. Mutta harrastuksiahan on hyvä olla.

Olen viime aikoina ajatellut itsekseni ja vähän julkisestikin, että nyt on saatu turvallisuuspoliittiseen keskusteluun vihdoin määrää ja laatua. Samaan on kuitenkin jatkuvasti esillä keskustelussa se väite, että keskustelua ei voi avoimesti käydä. Poliitikolle tämä näkökulma on ymmärrettävä. Laaja-alaisesti ja pohdiskelevasti turvallisuuspolitiikkaa käsitteleville on tavannut käydä huonosti. Äänestäjissä on merkittävä osa niitä, jotka piupaut antavat muille asioille, jos kokevat ehdokkaan tai puolueen edustavan turvallisuuspoliittisesti väärää linjaa. Kritiikki eri tavoin ajattelevia kohtaan on hyvinkin kovasanaista. Normaalimmassa poliittisessa keskustelussa henkilökohtaisuuksiin heti menevä mutapaini on harvinaisempaa, mutta turvallisuuspolitiikassa nousevat henkilöönkäyvyydet esiin hyvin nopeasti. Syitä siihen, miksi tämä asiakokonaisuus poikkeaa useimmista muista poliittisista kysymyksistä, on useita.

Kekkosen aikana turvallisuuspolitiikka oli maan isän rautaisessa otteessa. Jos joku sitä linjaa uhkasi, uhkasi hän samalla syöstä isänmaan turmioon (Neuvostoliiton syliin). Siis vain isänmaan viholliset puhuivat ääneen muuta kuin ystävyysliturgiaa. Näille toisinajattelijoille kävi huonosti, vaikka heidän mielipiteensä ja näkemyksensä sinällään olivat yleisesti, mutta piilotetusti hyväksyttyjä. Kokoomuskin vietti pitkän erämaa-ajan oppositiossa "yleisten syiden" takia. Ei siis mikään ihme, että iso osa vähänkin vanhemmista ihmisistä on edelleen ehdollistunut pitämään turvallisuuspolitiikkaa harvojen ja valittujen käsissä olevana asiana. Oppi noilta vuosikymmeniltä on, että jos vihkiytymättömät sekaantuvat asiaan, heidän ja/tai kansakunnan käy huonosti.

Eräs ihminen kuvaili tätä blogiani hiljaiseksi signaaliksi siitä, että turvallisuuspolitiikka ei ehkä ole tulevaisuudessa enää vain alan ammattilaisten käsissä. Se on ehkä demokratisoitumassa yhdeksi, joskin varmasti edelleen omaleimaiseksi, politiikan sektoriksi. Toinen ihminen kuvasi tätä harrastustani "eksklusiiviseksi." Sen määrittelyn takana on se sama ajatus, että turvallisuuspolitiikka olisi liikaa tavallisille ihmisille. Tämä on myös yksi este ihmisten kiinnostukselle ja kun ei kiinnostusta ole, ei tietoakaan kerry.

Välillisesti tämä aiheen vierastaminen näkyy medioissa niin, etteivät ne ole kovinkaan halukkaita tarjomaan vakituisesti syvällisempää uutisointia turvallisuuspoliittisista asioista. Kumma kyllä, näyttää tällä hetkellä siltä, että parhaiten tätä tonttia hoitavat iltapäivälehdet. Ne sentään yrittävät hakea kansantajuista suoraan sanomista. Olli Kivisellä on eittämättömät ansionsa, mutta eivät hänen kirjoituksensa työpaikkojen kahvipöytäkeskustelujen aiheeksi nouse.  Meillä ei ole perinnettä kansankieliselle turvallisuuspoliittiselle keskustelulle ja sitä on nyt luotava tarmokkaasti.

Turvallisuuspolitiikka on vältelty aihe myös kansalliseen omakuvaamme keskeisenä kuuluvan Talvisodan takia. Varustelu oli pielessä ja eihän sitä Jartseviakaan tarpeeksi vakavasti otettu, mutta niin vaan pärjättiin. Talvisodan ja osaltaan myös kesän 1944 ihmeet ovat synnyttäneet jonkinlaisen uhmakkaan pohjavireen, jonka mukaan me kyllä pärjäämme sotilaallisesti tapahtui mitä vaan. Tämä luja usko omiin voimiin kokee tiedostamattomasti tulleensa loukatuksi, kun puhutaan turvallisuuspolitiikasta vähänkin laajemmin. Kaikki muut puhetavat kuin perinteinen koko maan alueen uskottavan puolustaminen liittoutumattomasti reserviläisarmeijan voimin koetaan siksi jonkinlaiseksi petturuudeksi. Reaktiot ovat sitten sen mukaisia.

Pienen maan turvallisuuspolitiikka on aina reaalipolitiikkaa. Tämä tarkoittaa sitä, että päätöksiä pitää ehkä tehdä jopa oman moraalin vastaisesti ja mielipidettä voi joutua muuttamaan rajustikin. Sellainen ei ole mukavaa eikä kiinnostavaa. Lisäksi vaatii melkoisen messiaanista luonteenlaatua ottaa kantaakseen kansakunnan kohtaloita. Nämä ovat raskaita, ikäviä asioita ja en todellakaan kadehdi heitä, jotka konkreettisesti näistä kantavat vastuuta. Eettiseltä pohjalta asiaa lähestyvät eli perinteisemmän rauhanliikkeen väki puolestaan saa kuulla olevansa vähintäänkin turhan hourijoita, ellei jopa vaarallisia haihattelijoita. Aika vähän kiehtovuutta siis.

Mutta mitä enemmän keskustelemme, sitä parempaa keskustelua syntyy ja sitä parempia ajatuksia meille syntyy Suomen, Euroopan ja koko maailman turvallisuuden edistämiseksi. Siitähän turvallisuuspolitiikassa pohjimmiltaan on kyse: että voisimme elää turvallisesti.