Kohti Kultarantaa II

Kultarannan keskusteluista ei ole mitään uutta kuulunut, mutta olen mietiskellyt, että mitä kaikkea siellä pitäisi ottaa huomioon. Keskustelu ja päätöksenteko kun yleensä onnistuvat sen suhteen hyvin, että mitä otetaan huomioon. Mutta jos jotain olennaista on unohtunut, on keskustelu helposti löpinää ja päätökset vääriä. Niin voi käydä myös silloin, jos kaiken olennaisen lisäksi on mukana liikaa epäolennaista. Alustajien, heidän aiheidensa ja keskusteluteemojen valinta on siis äärettömän olennaista.  Tässä muutamia minusta olennaisia asioita mietittäväksi.

Venäjä, Venäjä, Venäjä 

Se itsestäänselvä, mutta hankala puheenaihe. Varsinkaan virkamiesten tai poliitikkojen on paha ruotia suorasanaisesti Venäjää, sillä tarkkanahan he ovat, mitä heistä julkisuudessa puhutaan. Suoraanpuhujiksi varattaneen siksi esim. ulkomaalaisia tutkijoita.
Putinin Venäjällä on näkemyksensä ja suunnitelmansa. Se, että ovatko ne samat kuin julkilausutut tavoitteet ja tulkinnat, on sitten eri asia. Joka tapauksessa näyttää siltä, että jonkinlainen veikkaus Venäjän tulevaisuudesta on tehtävä ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan pohjaksi. Se, mikä on varmaa, on Venäjän kiinnostus Suomea kohtaan. Jonkinlainen linjavalinta on voimistuvan ja Neuvostoliitosta muistuttavan aggressiivisuuden suhteen on tehtävä. Historiamme aikana olemme kokeilleet uhittelevaa itsepäisyyttä ja nöyrää myöntyväisyyttä, jälkimmäistä paremmin tuloksin. Nyt on löydettävä tähän tilanteeseen sopiva tapa.

Saksa

Side Saksaan on eurokriisin myötä vahvistunut ja maa itsessäänkin alkaa pikkuhiljaa ottamaan kokonaisvaltaisemmin haltuunsa asemaansa Euroopan Unionin veturina.  Saksan erittäin aktiivinen ja vastuunalainen rooli Afganistanissa tulevina vuosina lienee merkki siitä, että maa on ottamassa merkityksensä mukaista asemaa myös turvallisuuspolitiikassa. Maailmansodan jälkeisen ajan Suomen ei juuri kahden Saksan kysymyksen lisäksi ole tarvinnut miettiä heidän linjojaan. Nyt on taas sen aika ja Berliinin kautta voi avautua lisää liikkumatilaa ratkaisuihin.

Ilmastonmuutos ja arktinen ulottuvuus

Arktisen muutoksen taustalla vaikuttava ilmastonmuutos voi myös vaikuttaa merkittävästi asemaamme. Tässä ympäristöpolitiikka kohtaa turvallisuuspolitiikan.
Keskipitkällä aikavälillä mahdollisuudet hyödyntää arktisen alueen luonnonrikkauksia ja Aasian laivareittiä merkittävästi lyhentävää Koillisväylää muuttavat Euroopan strategista karttaa. Muutoksen suuruuden voi hahmottaa jo sitäkin kautta, että entäpä jos valtaosa Kiinan, Japanin ja Etelä-Korean viennistä kulkisikin Eurooppaan pohjoisen kautta. Mitä tältä muutokselta haluamme/voimme saada on iso kysymys lähes jokaisella valtionhallinnon sektorilla, mukaan lukien ulko- ja puolustuspolitiikat.


NATOn tulevaisuus

Olennainen osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa on ollut jo pitkään ns. NATO-optio. Eli olemme lausuneet julki sen, että voisimme vaikka hakeakin jäseniksi. Tämän option painoarvo riippuu siitä, kuinka uskottava mahdollisuus loppujen lopuksi on. Se uskottavuus puolestaan rakentuu sisäisesti ja ulkoisesti. Sisäisesti se tarkoittaa sitä, että Suomella pitää olla oikeastikin valmius liittyä ja toimia jäsenyyden edellyttämällä tavalla. Tällä hetkellähän kansan mielialat ovat hyvin NATO-vastaisia, mutta toisaalta myös tunnistetaan sen olevan ainoa vastapaino mahdolliselle Venäjän uhalle. Jota sitäkään ei tällä hetkellä pidetä olemassaolevana.

Ulkoisesti option uskottavuus rakentuu siitä, että onko NATO halukas ottamaan Suomen jäseneksi ja myös panostamaan Suomen turvallisuuteen.  NATOa koettelee tällä hetkellä parikin isoa asiaa. Ensinnäkin USA on kyllästynyt maksamaan suurimman osan sotilasliiton toimintakyvystä ja toisekseen perinteisen itäsuuntaisen ajattelun ohelle on nousemassa eteläinen ulottuvuus.

Eurooppalaisten NATO-maiden laskeneet puolustusbudjetit ovat tarkoittaneet sitä, että sotilasliiton ja myös sen jäsenten kansainvälinen suorituskyky, esim. Malissa, on käytännössä täysin riippuvainen USAn kalustosta. Tämä ei ole Yhdysvalloille mieleinen tilanne. USAlla on ollut käymiensä sotien takia ollut resurssia käytettäväksi, mutta nyt se pyrkii, jos ei nyt varsinaisesti lopettamaan näitä sotia, mutta ainakin siirtämään ne matalan intensiteetin konflikteiksi. NATO on linjannut kylmän sodan jälkeisen  olemassaolonsa perusteeksi aktiivisen roolin kansainvälisissä tehtävissä, joten tämä kohta yhä isommaksi kasvava ristiriita tavoitteiden ja resurssien välillä on hyvin perustavaa laatua oleva kysymys.

Tämä ristiriita näyttäisi jollain tasolla konkretisoituvan syksyllä Baltiassa ja Puolassa pidettävässä NATOn isossa sotaharjoituksessa. Steadfast Jazz 2013 -sotaharjoituksen piti olla 5. artiklan edellyttämän jäsenmaiden alueellisen puolustuksen voimannäyttö. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että muiden kuin Baltian maiden ja Puolan panos harjoitukseen on niin vaatimaton, että se voikin kertoa ihan muuta kuin haluttua viestiä. Ennen tuota harjoitustahan Venäjä ja Valko-Venäjä rytyyttävät yhdessä rajan toisella puolen huomattavasti mittavammassa Zapad (Länsi) 2013 harjoituksessaan.

Toinen NATOa tulevina vuosina muokkaava tekijä on eteläisen suunnan vahvistuminen sotilasliiton toiminnassa. Perinteisestihän uhka on tullut idästä, mutta nyt Lähi-itä ja pohjoinen Afrikka levottomuuksineen muodostavat turvallisuusuhkia eteläisemmille jäsenmaille. Arabikevään synnyttämät kuohunnat, Israelin aina herkkä tilanne ja akuuteimpana Syyrian sisällissota ovat syitä tälle mielenkiinnolle. Joka tapauksessa niukkenevien resurssien myötä tämä tarkoittaa eri tasoilla priorisointeja, siirtäen todennäköisesti resursseja pois nimenomaan Suomea kiinnostavalta itäiseltä suunnalta.

Kokonaiskuvan muutokset

Kun kaikkia noita asioita katsoo, voi minun mielestäni perustellusti päätyä sellaiseen ajatukseen, että isojakin muutoksia voi tapahtua. Neuvostoliiton romahduksen jälkeiset turvallisuuspoliittiset asemat ovat muuttumassa ja potentiaalisesti paljonkin. Muutosten taustalla ovat ennen kaikkea talous ja teknologia sekä niiden aiheuttamat kehityskulut. Joku tolkku näistäkin olisi saatava.