Pitäkää tunkkinne

Vanha vitsi kertoo miehestä, jonka autosta puhkesi rengas haja-asutusalueella keskellä yötä. Vararengas löytyi, mutta tunkkipa ei ollutkaan mukana. Hän näki laajan peltoaukean toisella puolen valoa ja sitä kohti mies suunnisti, aikomuksenaan lainata talonväeltä tunkkia. Kävellessään pimeässä mies mietti, että miten mahtaa talonväki ottaa hänet vastaan, yöllisen kulkijan, joka putkahtaa jostain. Ovea eivät ainakaan epäluuloissaan avaa, hyvä etteivät haulikolla osoittele. Ajavat hänet varmasti takaisin yön selkään ilman kipeästi kaivattua työkalua. Seuraava talo on ties missä asti, varmaan tuntien kävelymatkan päässä. Mies oli askel askeleelta yhä varmempi, ettei talonväki hänelle apua antaisi ja pelon sijasta häntä ensin ärsytti ja sitten puski viha pintaan. Päästyään talon pihalle, hän poimi maasta kiven, heitti sen kirkkaasti pimeydessä loistavan tuvanikkunan läpi ja huusi raivosta sortuneella äänellä: "Pitäkää tunkkinne!"

Tästä vitsistä on hieman epäloogisesti otettu käyttöön sanonta "Pitäkää tunkkinne." Se tarkoittaa jotakuinkin sitä, että antaa olla, kun ette kuitenkaan minua kuuntele tai anna auttaa, vaikka tarkoitusperäni ovat vilpittömät ja mielestäni minulla olisi tilanteeseen annettavaa. Minulla on nyt olo, että voisin huutaa Suomen hallitukselle ja eduskunnalle raivosta sortuvalla äänellä, että "Pitäkää tunkkinne!" Tätä oloa korostaa vielä, että vietämme tänään Suomen tasavallan itsenäisyyspäivää.

Tunkki-aatokset on synnyttänyt eduskunnan eilinen Fennovoima-päätös, jossa se antoi toimiluvan Venäjän valtiojohdon suorassa määräysvallassa olevan Rosatomin rahoittamalle, rakentamalle ja osaomistamalle ydinvoimalalle. Päätöksellä eduskunta kun käynnisti prosessin, jonka myötä Suomi tosiasiallisesti otti Venäjän valtion strategiseksi kumppanikseen energiantutannossa. Eurooppa-neuvosto puheenjohtajan Donald Tuskin lausunto kuvaa hyvin sitä, että tässä menemme kovin eri suuntaan kuin muu EU: "Venäjä ei ole enää strateginen kumppanimme, vaan strateginen ongelmamme." Olemme toki nytkin riippuvaisia venäläisestä energiasta, mutta se riippuvuus on paljolti vapaaehtoista. Ostamme mistä halvimmalle saamme ja usein se on Venäjä. Nyt sitoudumme tekemään yhdessä energiaa ja siitäpä ei vetäydytäkään niin vain pois, vaikka taloudellinen tai poliittinen hinta nousisikin.

Olen vaihtanut viimeisen vuorokauden aikana ajatuksia muutaman muunkin aktiivisesti turvallisuuspolitiikkaa seuraavan ja siitä keskustelevan ihmisen kanssa. Erilaisista lähtökohdista huolimatta on meille yhteistä ollut tyrmistys. Tehty päätös kun ei mahdu kenenkään ymmärrykseen. Olemme jakaneet kokemuksen, ettemme tunnukaan ymmärtävän miten maailma toimii. Iän ja maltillisuuden myötä olen oppinut ymmärtämään, että mistä eri kannoissa on kysymys. Ydinvoimaa vihasin ennen tulisesti, mutta kyllä minä nykyään voin hyvin ymmärtää niitä perusteluja, joilla sitä ajetaan. Tai ainakin järjen tasolla osaan tiedostaa miksi joku on päätynyt johonkin kantaa. Mutta tämä Fennovoima-päätös on niin tyystin toisesta todellisuudesta. En pysty ymmärtämään, miten kyvykkäät, älykkäät, kokeneet ja taatusti isänmaan parasta ajattelevat ihmiset ovat valmiita luottamaan Venäjän valtioon ja antamaan sille Fennovoiman kautta vaikutusvaltaa maamme asioihin.

Fennovoimaa koko arvovallallaan tiukasti ajanut pääministeri Alexander Stubb puhui illalla Kokoomuksen puoluehallitukselle näin: "Vanha ulkopolitiikka on suomettuneisuutta, Suomen ajamista harmaalle vyöhykkeelle ja irtautumista EU:n linjasta. Uusi ulkopolitiikka tarkoittaa avoimempaa, kansainvälisempää ja Euroopan unioniin sitoutunutta Suomea." Minusta Kokoomuksen aktiivinen vetovastuu Fennovoiman läpi ajamisessa tekona kertoo siitä, että puolue haluaa irtautua EU:n linjasta ja viedä Suomea harmaalle alueelle. Tai en tiedä haluaako, mutta näin sen toimet tulevat vaikuttamaan. Sanojen ja tekojen ristiriita on tässä niin absurdilla tasolla, että on pakko ihmetellä, miten Kokoomuksen kenttä on pysynyt hiljaa asiasta. Puolue on täynnä järkeviä, kyvykkäitä ihmisiä, joiden uskoisi tässä kohtaa jo kohottavan ääntään. Saa nähdä saako Stubb tehdä itse Canossan matkansa Brysseliin vai tekeekö sen hänen seuraajansa puoluejohtajana. Kyllä maailmalla on pantu merkille päätös ja tulkinta siitä on kaikkialla ollut tähän asti sama: Suomi lähentyy Venäjää.

Torstaina, Fennovoima-äänestyksen aattona,  Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin puhui kansankunnalleen. Puheessaan hän maalasi kuvan lännestä, joka on Venäjän vihollinen ja haluaa hävittää sen. Kun valtionjohto näkee tarpeelliseksi lietsoa vihaa ja pelkoa näin, niin ainakin minua epäilyttäisi, kun se sama valtiojohto tarjoaisi meille länteen kuuluville maireasti halvalla jotain kallista. Minusta kuitenkaan me emme ostaneet edullista energiantuotantolaitosta Venäjältä, vaan he ostivat halvalla vaikutusvaltaa meihin. Suomalaisten poliitikkojen perustelut hankkeen taloudellisesta järkevyydestä ovat sinällään varmaan vähintäänkin oikeansuuntaisia. Mutta lyhytjänteinen hyödyntavoittelu pitkäjänteisen kustannuksella on yksi ihmiskunnan suuria kertomuksia Eesaun veljelleen soppakupista myymistä esikoisoikeuksista lähtien. Jos ja kun vastakkainasettelun aika jatkuu nyt pitkäänkin, niin väliin jääneille käy huonosti. Sitähän Ukrainan syrjäytetty presidentti Viktor Janukovytš juuri yritti, pelata idän ja lännen välissä, vain sattumia poimien. Ei käynyt hyvin. Eikä käy meillekään, jos annamme nyt itsemme ajautua tuolle harmaalle alueelle.

En muuten tule antamaan lainkaan ymmärrystä yhdenkään poliitikon mahdolliselle "en ymmärtänyt, että näin voi käydä" -valitukselle tulevaisuudessa. On ihan lehdessä asiantuntijoiden toimesta kerrottu, että Venäjä käyttää kauppapolitiikkaa ulkopolitiikkansa välineenä. Ja kun Venäjän kauppapolitiikan sisältävä ulkopolitiikka on nähtävissä olevan kovaotteista, niin vaikeaa on ymmärtää, miten Fennovoimasta saa EU-Suomelle järkevän ja turvallisen hankkeen. Ylipäätään hankkeen rajusti muuttunut sisältö olisi ollut jo syy arvioida tilannetta uudestaan.

Äänestystä edeltävässä ja sen jälkeisessä keskustelussa on minusta ollut kummallista epätasapainoa. Hanketta puoltaneet ovat keskittyneet energiapolitiikkaan ja ydinvoiman käyttökelpoisuutta puoltaviin teeseihin. He ovat kieltäneet hankkeella olevan turvallisuuspoliiittisia ulottuvuuksia, vaikka sen verran on ollut pakko päällimmäisenä hanketta ajaneen ministeri Vapaavuorenkin myöntää, että "maailmanpoliitiikan kannalta ajoitus on onneton." Kun päätös syntyi, niin ei siitä suuremmin riemuittu. Luulisi, että jos kaikki se tärkeys ja hyvä, jota hankkeeseen on kytketty, on totta, niin riemun kannattajien keskuudessa pitäisi olla suuri. Päätöstä tuulettivat näkyvästi vain Pyhäjoen kunnanjohtaja, muutama änkyrämpi ydinvoimaniilo ja Johan Bäckman trollikavereineen. Toki myös Venäjä ja hallituksen politiikkaa yhtenä välineenä edistävä media iloitsivat Suomen päätöksestä olla Venäjän kumppani muun lännen penseydestä huolimatta. Jos hankkeen panos-tuotosta arvioidaan venäläisten kannalta, niin Pyhäjoen voimala on jo haukkunut hintansa strategisen kommunikaation ja informatiosodankäynnin isona voittona.

Päätöstä eduskunnalle valmistellut talousvaliokunta ei kuullut ensimmäistäkään turvallisuuspoliittista asiantuntijaa työssään. Nämä turvallisuuspoliittiset asiantuntijat loistivat lähes totaalisella poissaolollaan myös julkisessa keskustelussa ennen ja jälkeen. Elisabeth Rehn on julkisesti sanonut Fennovoiman olevan riski ja Ulkopoliittisen instituutin tutkija Antto Vihma sanoo samaa Reutersin haastattelussa. Olen kriittisten päivitysteni ja twiittausteni saaman palautteen myötä päätellyt, että tutkijat, sotilaat ja muut turvallisuuspolitiikkaan perehtyneet suhtautuvat Fennovoimaan juuri näin, riskinä. Merkittävää on minusta myös se, että päätöksen synnyttämän kuohunnan jälkeen ei kukaan astunut esiin ja sanonut, että ei tässä mitään hätää ole, tämä on ihan ok päätös Suomelle. Kun hallituksen ja eduskunnan enemmistö päättää jostain, niin sen päätöksen taakse on kuitenkin helppo asettua, jos siis on samaa mieltä sen kanssa. Presidentti Niinistökään ei tästä mitään merkittävää ole sanonut. Toivoisin hänen niin tekevän.

Fennovoima ei vie meiltä itsenäisyyttä, mutta aivan liian suurella todennäköisyydellä kaventaa sitä etujemme vastaisesti. Itsenäisyyteen kuuluu myös mahdollisuus antaa päätösvaltaa muualle, jos sen arvioidaan olevan kansakunnan etu. Näin on tehty Euroopan unionin tapauksessa. Kysymys Fennovoimassa kun on loppujen lopuksi siitä, että onko meidän luottaminen siihen, että Putinin ja hänen seuraajiensa hallinto sekä Venäjä ylipäätään on halukas ja kykenevä toimimaan reilun pelin hengessä tuonne vuosisadan jälkipuoliskolle asti. Ydinturvallisuuden keskiössä on teknisten ja teknologisten riskien minimoiminen, mutta poliittisten riskien, kansakunnan kokonaisedun, arviointi on annettu meillä sinällään viisaasti eduskunnalle. Se vaan ei nyt tehnyt hommiaan ja käsitellyt asiaa kokonaisuutena. Päätös vie meitä poispäin EU:sta ja siirtää meidät kaikkien muiden silmissä merkittävästi lähemmäs Putinin Venäjää. Meillä on pitkä perinne ulkopoliittisista itsepetoksista erillissodasta ja puolueettomuudesta alkaen, mutta tosiasia on, että me liikuimme nyt itään. Minun mielestäni tarpeettomasti ja todennäköisesti vahingollisesti.

Joka tapauksessa, nyt on jatkettava. Nyt pitää tukahduttaa sinällään hyvin luonnolliset turhautumisen tunteet, ottaa järki käteen ja miettiä, että miten tästä eteenpäin. Se, että mokasimme itse, ei ole peruste sille, että ne ketkä tämän mokan hahmottavat, luovuttaisivat. Nyt on aivan liian isoista asioista kyse. Nyt on aivan liian pitkä matka seuraavaan taloon. Nyt malttia ja kohteliaasti kysymään tunkkia.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Lisäy: Helsingin yliopiston Venäjän energiapolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen kirjoitti asiantuntemuksella ja selkeäsanaisesti asiasta 2.11., joten tiedon olisi luullut saavuttaneen kansanedustajatkin.

Vieraskynä: Sotaa ydinaseiden varjossa

Aleksi Roinila

Sotaa ydinaseiden varjossa: Salamitaktiikkaa ja de-eskalaatiota

Tupolev-95

Kuva: Wikimedia Commons 

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta julkisti viime viikolla tilaamansa raportin, jossa kartoitettiin skenaarioanalyysin keinoin Venäjän mahdollisia lähitulevaisuuden toimia naapurimaitaan kohtaan. Mikään raportin esittelemästä viidestä skenaariosta ei pitänyt sisällään sotilaallista hyökkäystä. Raportin laatijoiden mukaan sotilaallinen hyökkäys ”olisi voinut olla mukana pahimmassa mahdollisessa skenaariossa, mutta ei ole, koska mikään skenaarioista ei visioi kolmatta maailmansotaa”. Suomen valtiojohdolle esitetty tulevaisuusarvio ei siis pidä Venäjän hyökkäystä mihinkään naapurimaahansa mahdollisena, koska Venäjä ei halua käynnistää kolmatta maailmansotaa. Englanninkielisessä raportissa sanotaan suoraan, että Venäjän hyökkäys Suomeen ”tarkoittaisi käytännössä kolmannen maailmansodan alkua”.

Puolustusvoimiemme johdossa tuskin vastaavanlaista ajatusharhaa esiintyy, mutta tutkijoidemme ja päättäjiemme olisi hyvä ymmärtää kaksi tärkeää asiaa: 1) Venäjän sotilaallinen toiminta Suomea, Baltiaa tai edes laajemmin Euroopan unionia tai Natoa vastaan ei automaattisesti laukaise kolmatta maailmansotaa; 2) Kolmannen maailmansodan syttyminen ei ole mahdotonta eikä se välttämättä tarkoita kaiken tuhoavaa ydinsotaa.

Halumme ummistaa silmämme sotatoimien mahdollisuudelta Suomessa tai Euroopassa ei ole pelkästään harmitonta sinisilmäisyyttä, se on myös vaarallista. Jos emme hyväksy sodan mahdollisuutta ja varaudu sekä sen käymiseen että sen välttämiseen, kasvatamme omalla pään pensaaseen painamisellamme sen todennäköisyyttä: Jos uhkaa ei oteta vakavasti, myös sen torjumiseen on vaikea suhtautua vakavasti. Jos uhkaa ei pidetä edes mahdollisena, ajavat muut prioriteetit pahimpaan varautumisen ohi, eikä mahdottomana pidetyn torjumiseksi tehdä kaikkea tehtävissä olevaa.

Esimerkkejä tästä löytyy lähes jokaisesta läntisen Euroopan maasta, mutta myös läheltä: Ruotsi on käytännössä lakkauttanut kansallisen puolustuksensa ja Suomessa on keskusteltu sekä väestönsuojien rakentamisen että asevelvollisuuden lopettamisesta. Poikkeustiloja varten ylläpidettyjä varmuusvarastoja on jo pienennetty, kun huoltovarmuuttamme koettelevan uhan todennäköisyyttä on alettu pitää niin vähäpätöisenä, ettei yli puoli vuotta kestävään elintarviketoimitusten katkokseen tarvitse oikeastaan edes varautua.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole tässä kirjoituksessa arvioida Suomeen kohdistuvan sotilaallisen uhan todennäköisyyttä, vaan tarkastella niitä tapoja, joilla Suomea ja muita lähialueidemme valtioita vastaan voitaisiin käyttää sotilaallista voimaa laukaisematta Euroopan laajuista suursotaa saati kolmatta maailmansotaa. Tarkastelen myös ydinaseiden käytön logiikkaa osoittaakseni, ettei tavanomaisiin aseisiin rajoitettu laajamittainen sota ole mahdotonta ydinaseidenkaan aikakaudella.

Ydinpelote ja suursodan mahdottomuus?

Kolmannen maailmansodan mahdottomuus on ajatus, johon törmää aina silloin tällöin sekä Suomessa että maailmalla. Ajatus nojaa yleisimmin joko laajamittaisen sodan järjettömyyteen, kaikki osapuolet tuhoavan ydinsodan uhkaan, tai molempiin. Ne ovat myös syitä, miksi uuden suursodan todella toivoisi olevan mahdotonta. Mikään ihmisen rationaalisuuteen tai humanismiin perustuva syy ei valitettavasti kuitenkaan riitä takaamaan rauhaa, eikä kumpikaan liioin estä ihmisiä tekemästä tuhoisia päätöksiä katastrofaalisten virhearvioiden perusteella. Pitihän teollisen suursodan järjettömyyden estää uutta sotaa syttymästä jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen, eikä sodan syttymiseen haluttu uskoa juuri sen enempää viisitoista vuotta myöhemmin toisen maailmansodan kynnyksellä. Rationaalisuuden ja ihmisyyden piti tuolloinkin estää uuden suursodan syttyminen.

Ydinsodan pelko on toistaiseksi estänyt ydinasevaltioita sotimasta avoimesti ja suoraan toisiaan vastaan edes rajoitetuissa konflikteissa. Tämä on pätenyt aina Korean sodasta Ukrainan sotaan saakka. Ydinpelotteen voisi siis jatkossakin kuvitella toimivan pidäkkeenä myös rajoitettua sotilaallista voimankäyttöä vastaan.

On totta, että valtaosa ihmisistä tekisi kaikkensa ydinaseiden aikakaudella käytävän laajamittaisen sodan välttämiseksi jo puhtaasti itsesuojeluvaistonsakin perusteella. Niin todennäköisesti myös Venäjän ja Euroopan johtajat.

"Toisin kuin kertarysäyksellä tehty laajamittainen hyökkäys, vähitellen tehty eskalaatio ei laukaise voimakasta vastareaktiota, kun toinen osapuoli haluaa viimeisen asti estää sodan laajenemisen."

Venäjällä on kuitenkin monta käytännössä jo kokeiltua keinoa, jolla se voi ulottaa sotilaallista voimaa naapurimaihinsa laukaisematta Euroopan laajuista suursotaa. Suomenlahden ulkosaarten haltuunotto, Merivoimien alusten saartaminen satamiinsa (ks. Ukraina), kauppamerenkulun häiritseminen, ja sabotaasi-iskut satamiin, lentokentille tai energiainfrastruktuuriin ovat esimerkkejä toimista, joita Venäjä voisi realistisesti kohdistaa Suomea vastaan ja jotka eivät vilkkaallakaan mielikuvituksella vielä itsessään tarkoittaisi kolmannen maailmansodan alkua. Tämä on brittikomediasarjan Yes, Prime Minister jo 80-luvulla ansiokkaasti parodioimaa salamitaktiikkaa: Toisin kuin kertarysäyksellä tehty laajamittainen hyökkäys, vähitellen tehty eskalaatio ei laukaise voimakasta vastareaktiota, kun toinen osapuoli haluaa viimeisen asti estää sodan laajenemisen.

Edes Nato-maa Viroon kohdistettuina vastaavanlaisten toimien olisi vaikea nähdä automaattisesti johtavan suursotaan – edes tilanteessa, jossa Nato päättäisi soveltaa perussopimuksensa viidettä artiklaa sotilasliiton yhteisestä puolustuksesta. Sen enempää Naton perussopimuksen kuin EU:nkaan turvatakuiden avunantovelvoitteet kun eivät edellytä sodanjulistusta tai edes aseellisen voimankäytön aloittamista vastauksena jäsenmaan avunpyyntöön. Sekä Nato että EU voisivat reagoida Venäjän rajoitettuun voimankäyttöön niin ikään rajoitetulla voimankäytöllä tai pelkästään valmiuttaan ja sotilaallista läsnäoloaan kohottamalla. Venäjän ydinaseet kun käytännössä takaavat, ettei sen rajoitettuun voimankäyttöön vastata täydellä voimalla vaan asteittain tavalla, joka mahdollistaa neuvottelujen aloittamisen ja jatkumisen eskalaation hillitsemiseksi.

Venäjä tietää tämän. Venäjä tietää myös, että vaikka se ei suinkaan ole ydinpelotteensa kanssa yksin, eivät länsimaat tule missään tilanteessa vastaamaan rajoitettuun, vain tavanomaisin asein tehtyyn sotilaalliseen voimankäyttöön ydinasein. Se tietää myös, että niin kauan kuin sillä on ydinaseidensa takaama pelote, ei Lontoota, Pariisia tai Washingtonia uhrata Kiovan, Narvan tai Ahvenanmaan puolustamiseksi. Sen vuoksi Putin uskaltaa pelata länsimaita vastaan pokeria tarvittaessa kovinkin panoksin. Huomattuaan länsimaiden haluttomuuden vastustaa Venäjän voimankäyttöä Georgiassa ja Ukrainassa on Putinista tullut entistäkin itsevarmempi ja uhkarohkeampi sekä retoriikassaan että teoissaan. Vaarana on, että menestys saa Putinin ottamaan jatkossa entistäkin kovempia riskejä ja lopulta ehkä sortumaan virhearvioon, johon kellään meistä ei ole varaa.

Venäjän sotasuunnitelmat nimittäin perustuivat läpi kylmän sodan kylmälle, ihmisuhreista piittaamattomalle laskelmoinnille, ja Putinin kääntäessä Venäjän kelloa taaksepäin niin hallinnossa, yhteiskunnassa kuin taloudessakin, on myös Venäjän asevoimien viime vuosina uudistettuun doktriiniin otettu mallia Neuvostoajan ajatusmaailmasta. Esimerkiksi käyköön niin kutsuttu de-eskalaation oppi, jonka keskeisimmän tavoitteen voisi kääntää suomeksi sotilaallisen tilanteen rauhoittamisena.

Ongelmallisen doktriinista tekee se, että ”rauhoittamisen” on määrä tapahtua ydinaseiskulla vastapuolen merkittävää sotilas- tai siviilikohdetta, kuten pääkaupunkia, vastaan. Ajatus kuulostaa helposti ydinpelotteen logiikkaan perehtymättömän korviin mielipuoliselta, mutta sen takana on pelottavan rationaalinen logiikka: Niin kauan kuin Venäjällä on strategiset ydinaseensa pelotteena mitä hyvänsä vastaiskua vastaan, eivät muut ydinasevaltiot uskalla vastata Venäjän rajoitettuun ensi-iskuun ydinaseetonta valtiota vastaan omilla ydinaseillaan. Paitsi että ensi-iskun kohteeksi joutuneen valtion kanssa liittoutuneet ydinasevaltiot todennäköisesti pidättäytyisivät vastaiskusta välttääkseen itse joutumasta Venäjän ydiniskun kohteeksi, joutuvat ne arvioimaan uudelleen myös liittolaistensa tavanomaisen puolustamisen hintaa. Venäjän laskelmissa demokraattisten valtioiden äänestäjät ja aina mielenosoitusalttiit kansalaiset eivät halua tuhoutua ydinsodassa vain puolustaakseen Itä-Eurooppaa Venäjän etupiiriin joutumiselta. Venäjän ei autoritäärisenä ja kaikkea tiedonvälitystä kontrolloivana valtiona puolestaan tarvitse välittää onko sen ydinaseuhkapeli alamaisina pitämiensä kansalaisten hyväksymää vai ei.

RT-2PM Topol Voitonpäivän paraatissa Moskovassa 2008.

Kuva: Wikimedia Commons

Mikäli Venäjän kylmä laskelmointi ei osoittaudu virheelliseksi, on Venäjä ydinaseita rajoitettuun ensi-iskuun käyttämällä saavuttanut itselleen edullisen ”de-eskalaation”. Mikäli isku on kohdistunut Nato- tai EU-maahan, on Venäjä todennäköisesti saavuttanut iskullaan lisäksi Putinin tavoitteleman Naton ja Euroopan unionin hajoamisen, minkä jälkeen se voisi rauhassa järjestellä Itä-Euroopan rajat uudelleen haluamallaan tavalla. ”De-eskalaation” jälkeisessä maailmassa muiden ydinasevaltioiden ydinpelote ulottuisi enää niiden omiin rajoihin, eivätkä Euroopan ydinaseettomat valtiot todennäköisesti haluaisi liittyä ydiniskun kokeneiden valtioiden joukkoon.

Kuulostaako kaukaa haetulta? Doktriini ei ole pelkkää teoriaa, sillä Venäjä on jo kylmäharjoitellut kyseisenkaltaista ydinaseiskua Nato-maa Puolan pääkaupunkiin Varsovaan. Paradoksaalista on, että mitä rationaalisempina ja kansalaisistaan riippuvaisempina Venäjä pitää länsimaiden johtajia, sitä suuremmalla todennäköisyydellä se voi arvioida ensi-iskudoktriininsa toimivan. Luottamus doktriinin toimivuuteen puolestaan antaa Kremlin päättäjille selkänojan, johon turvautumisen mahdollisuus saa tavanomaisen sotilaallisen voimankäytön riskit näyttämään pienemmiltä. Vaikka ydinaseiskua ei koskaan toteutettaisikaan, sen pitäminen optiona madaltaa kynnystä tavanomaiseen sotilaalliseen konfliktiin ja kasvattaa sodan, myös ydinsodan, todennäköisyyttä.

Sotaa ydinpelotteen varjossa

Ydinaseiden ensikäytön doktriini nojaa kuitenkin uskoon siitä, etteivät Naton tai Euroopan unionin ydinasevaltiot tositilanteen tullen puolusta liittolaisiaan ydinasein. Uskomus on hyvin perusteltu, varsinkin jos Venäjä pitäytyy Ukrainassa hyvin toimineessa salamitaktiikassa: ydinaseiden (tai tavanomaistenkaan aseiden) käyttökynnys ei ylity hitaan ja hallitun eskalaation aikana, jos jokainen askel eskalaation portailla on vain hiukan edellistä askelmaa ylempänä: Yksittäisen rajaloukkauksen tai tykistöiskuun ei vastata ydinaseilla – mutta ei myöskään Krimin, Ahvenanmaan, Viron tai koko Baltian miehitykseen.

"Liittoutumaton Suomi voi joutua Venäjän sotilaallisen voimankäytön kohteeksi ilman, että Venäjän tarvitsee pelätä kolmannen maailmansodan käynnistämistä."

Sama logiikkaa toimii kuitenkin myös Venäjää ja sen de-eskalaation oppia vastaan: Vähitellen kiihdytetyt tavanomaiset vastatoimet eivät saa Venäjää turvautumaan omiin ydinaseisiinsa, jos Venäjää ei missään vaiheessa uhata niin suurella tappiolla, että de-eskalaatioon sisältyvä virhearvion riski jäisi sen rinnalla pienemmäksi pahaksi. Tällöin konfliktin molempien osapuolten vähän kerrallaan lisäämät tavanomaiset sotilaalliset toimet ja vastatoimet voivat johtaa tilanteeseen, jossa Venäjä ja sitä vastassa oleva valtio tai liittouma käyvät rajoitettua mutta verraten laajamittaista tavanomaista sotaa jossakin Euroopan kolkassa ydinasepelotteen muodostaman sateenvarjon alla. Ydinaseiden pelote estäisi tällöin käytännössä vain niiden itsensä käytön, kuten kemiallisille aseille kävi toisessa maailmansodassa: Kemiallisten aseiden pelote typistyi tuolloin ainoastaan pelotteeksi kemiallisten aseiden käyttöä vastaan, vaikka sotaa käytiin muutoin ennennäkemättömän pidäkkeettömästi.

Suomelle ydinpelotteen typistyminen vain pelotteeksi ydinaseita vastaan ei välttämättä ole sen parempi tilanne kuin se pelote, joka nyt estää Natoa ja Euroopan unionia auttamasta Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Ukrainaa. Kummassakin tapauksessa liittoutumaton Suomi voi joutua Venäjän sotilaallisen voimankäytön kohteeksi ilman, että Venäjän tarvitsee pelätä kolmannen maailmansodan käynnistämistä. Se on mahdollisuus, johon Suomen on syytä varautua ja jonka estämiseksi Suomen on syytä tehdä kaikkensa jo paljon ennen kuin uhka on kenenkään laskelmissa muuttunut todennäköiseksi.

Aleksi Roinila
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri ja opiskellut ydinasestrategiaa Maanpuolustuskorkeakoululla ja Aberystwyth Universityssä

Presidentin kyselytunti: Aidalta jakkaralle

Euroopan turvallisuuspoliittinen kriisi on ollut nyt käynnissä noin vuoden. Tilanteen eskaloitumisesta miehitykseksi ja sodaksi on vähän vähemmän aikaa. Ulkopoliittiset elimet ympäri Europpaa ovat eläneet varmasti tiukassa paineessa koko tämän ajan. Tähän asti läntisen Euroopan toimet ovat olleet enempi reaktiivisia, Putinin kyetessä sekä ennakkosuunnittelun että autoritäärisyydestä kumpuavan poliittisen toimintavapautensa takia viemään tilannetta haluamallaan tavalla. Putinin rytminvaihdokset ovat pitäneet lännen välillä melkeinpä avuttomassa tilassa. Tästä kaaoksen keskelle piilotetusta logiikasta Itä-Ukrainan tapahtumissa presidentti Niinistökin puhui haastattelutunnilla.

Mutta nyt näyttää linja löytyneen. Ikävä kyllä se on pitkälti tarkoittanut myös diplomaattisten ponnistelujen hylkäämistä, sillä liian monta kertaa Putin ja koko Venäjän ulkopoliittinen koneisto on kivikasvoisesti sanonut yhtä ja tehnyt toista, vaikka ilmiselvillä valheilla ei ole ollut enää muuta merkitystä kuin loukkaava ylenkatse keskustelukumppania kohtaan. Saksan liittokansleri Merkel on tämän jämäkän linjan johdossa ja samalla Saksa on paitsi hylännyt perinteisen ostpolitikin, myös ottanut johtavan aseman eurooppalaisessa turvallisuuspolitiikassa. Sitä asemaa se on natsimenneisyytensä painon takia karttanut visusti tähän asti.

Suomessakin on mitä ilmeisimmin saatu hahmoteltua linja, jolla ainakin juuri tässä kuohunnan aikana mennään eteenpäin. Presidentti Niinistö on ahkerasti ollut esillä viime aikoina ja minä ainakin tulkitsen hänen puheensa ja haastattelunsa Suomen tämänhetkisen linjan esittelyksi. Tässä hän on ottanut vahvasti asemansa presidenttinä ja yrittää avata kansalle sen, mihin ja miksi Suomi on suuntaamassa. Tuore presidentin kyselytunti tuntui olevan tilaisuus, jossa Niinistö esitteli tämän linjan perusteluineen.  Pohjustukseksi oli TP-Utva antanut perjantaina terävän ja laaja-alaisen lausunnon Ukrainan kriisistä.

Ehdin kuuntelemaan eilisen Tasavallan presidentin kyselytunnin vasta tänään siirtäessäni halkoja varastoon. Tunnista noin 3/4 meni ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Sekä kysymykset että vastaukset olivat laadukkaita ja laajalta alueelta. Suorassa lähetyksessä juontajana oli Petri Kejonen ja haastattelijoina ovat Kreeta Karvala (IL), Matti Kalliokoski (HS) ja Reijo Lindroos (YLE). Jotenkin tilanteesta heijastui poikkeuksellisen paljon se, että kaikki mukana olevat halusivat tilanteen onnistuvan. Niinistö piti kryptisyytensä ja omapäisyytensä pääosin kurissa ja toimittajat kysyivät suoraan, mutta ilman yritystä jallittaa haastateltavaa. Kejosen tehtäväksi jäi ohjailla hienovaraisesti asiavirtaa, mutta ei sekään helppo työ ollut. Erinomaisen onnistunut lähetys siis.

Niinistöltä kysyttiin hänen lausunnostaan Suomen mahdollisuudesta liittyä Naton jäseniksi 20 vuotta sitten. Vaikka Niinistö kielsi arvottamisen vastauksessaan, niin ei tällaisia nosteta esiin vain menneitä muistellaakseen. Ehkäpä presidentti halusi korostaa kontrastia nykytilanteeseen.

Reijo Lindroosin kysyessä Niinistöltä hänen näkemystään Suomen Nato-jäsenyydestä, esitteli presidentti asiansa varsinaisen pihvin, nelijalkaisen turvallisuusjärjestelmän. Se koostuu uskottavasta puolustuskyvystä, kahdenvälisistä yhteistyöverkostoista mm. Naton, Ruotsin, USAn  ja muiden kanssa, hyvistä ja selkeistä suhteista Venäjään ja neljäntenä kansainväliseen toimintaan YK:ssa ja muualla vastaavantyyppisissä rakenteissa. Niinistö korosti myös kansainvälisen oikeuden merkitystä ja sen kunniottamisen vaalimista.

Niinsitä ei sanonut, että tässä on nyt tulevien vuosikymmenten linja, vaan päinvastoin korosti, että jos asiat muuttuvat, pitää näiden jalkojen muuttua, jotta tasapaino säilyy.
"Näistä neljästä jalasta muodostuu sellainen tasapaino, jota tässä vaiheessa on varjeltava ja sen varassa voimme katsella tulevaisuutta. Myöntäen kuitenkin sen seikan, että paljon on muuttunut Ukrainan tapahtumien, Venäjän toimenpiteiden ja Venäjän käyttäytymisen vuoksi. Tästä vedetään tietysti myös se johtopäätös, että asioita voi muuttua vielä enemmän, jolloin me joudumme jälleen kerran miettimään tätä tasapainoasetelmaa."

Näin Niinistö siirsi Suomen aidalta jakkaralle ja sanoi, että tässä pysymme, ellei meitä pakoteta liikkumaan. Jos tiivistää tuon linjan, niin Suomi pyrkii olemaan kiinteä ja toimiva osa demokraattista länttä ja samalla pitää yllä naapurisuhteita Venäjälle. Syksyn 2013 aitavertaukseen verrattuna tuossa merkittävää on nimenomaan stabiilius. Aidalta liike on odotettavissa, mutta jakkaralla istutaan asiakseen pidempäänkin. Mutta kun kolme jalkaa on lännen puolella ja yksi idässä, niin siihenkin sisältyy mielestäni vihje siitä, että kolmellakin jalalla istuu kummasti.

Niinistön lausunto siitä, että "Naapurin kanssa ollaan mieluummin hyvissä kuin huonoissa väleissä" kuvaa hyvin EU-Suomen tilannetta. Hyvä naapuruus itään on muuttunut elintärkeästä asiasta tärkeäksi asiaksi. Tätä muutosta eivät kaikki pidä oikeana. Jotkut eivät ole tätä muutosta itse asiassa edes varmaan huomanneet, vaan tulkitsevat maailmaa edelleen sen kautta, että tarvitsemme olemassaolollemme luvan Venäjältä.

Ruotsi-yhteistyöstä Niinistöltä kysyttiin, ovatko Ruotsin ja Suomen tilanteet kietoutuneet yhteen. Tätä Niinistö ei ollut halukas suoraan myöntämään, mutta kuvasi silti yhteistyötä positiiviseen sävyyn. Minun mielestäni Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittiset tilanteet yhteen kytkevä nippuside on Itämeren etelärannan tilanne. Baltian maiden puiolustaminen tai niihin hyökkääminen ei onnistu ilman Suomen ja Ruotsin ilmatilaa. Sama koskee lievemmin myös Kaliningradin enklaavia.

"Ukrainan tapahtumat" tai "Euroopan muuttunut turvallisuustilanne" ovat muuten muidenkin kuin Niinistön käyttämiä kiertoilmaisuja asevoimin rajoja siirtelevälle ja aggressiiviselle Venäjälle. Viime aikoinahan valtiojohdon analyyseissä ei Venäjän sisäisestä yhteiskunnallisesta tilasta tai kehityksestä ole sanottu suoraan mitään. Johtunee siitä, että arviot ovat liian karuja ääneen lausuttavaksi. Mutta kuitenkin näille analyyseille linjanvedot on perustettava.

Puhuessaan Ukrainan asemasta Niinistö asettaa sen kiistakapulaksi Venäjän ja lännen välille ja korostaa, ettei sotilaallista ratkaisua löydy. Samalla Niinistö kertoessaan tarpeen tullen "separatistien voimaa lisäävistä rekkakuljetuksista," tulee hän lausuneeksi diplomaattisen kiertoteitse, että Venäjä ylläpitää ja käy sotaa Ukrainassa. Tässä ja muutamassa muussakin kohdassa Niinistö kuvaa hienovaraisesti, mutta kuitenkin kirkkaasti, tapahtumia ja kausaliteettejä, joita Venäjä pyrkii informaatiosodan keinoin sumentamaan. Hän myös kuvaa, miten venäläiset käyttävät suomalaisten vierailuja hyväkseen omilla tavoillaan osana informaatiosotaa ja miten hänkin on omalla kohdallaan joutunut tämän kohteeksi "aivan hämmentävällä tavalla". Hän myös viittaa eduskunnan vierailuryhmän joutuneen samanlaisen kohteeksi. Ilmeisesti hän viittaa eduskunnan Venäjä-ryhmän äskettäiseen vierailuun, jolta palatessaan ryhmä antoi hämmentävän tiedotteen ja ryhmän puheenjohtaja Jouko Skinnari antoi hämmentävän lausunnon ihan kotimaiselle medialle. En tiedä miksi Niinistö halusi pehmentää tätä.

Niinistö on hyvin huolissaan siitä, miten ukrainalaiset reagoivat edessä oleviin taloudellisiin koettelemuksiin. Jos he odottavat liikaa, voi mielialoissa ottaa vallan pettymys. Myös venäläisten edessä olevia vaikeuksia Niinistö kuvaa. Talousmiehenä hänen kuvansa tilanteesta tuntuu olevan selkeä ja hän pitää Venäjän taloudellista tilannetta ja näkymiä hyvin vakavina. Toisaalta hän on myös tietoinen siitä, että vaikka pakotteet ja varsinkin niiden oheisseuraukset ovat taloudellisesti puraisseet, poliittista tehoa niillä ei ole ollut.

Ahtisaaren kansliassa aikoinaan erityisavustajana toiminut ja siten asioista poikkeuksellisen hyvin perillä oleva Kalliokoski kuvaa hybridisotaa ja kysyy, miten olemme varautuneet yhteiskunnan horjuttamiseen. "Jos vähän katselee ja kuuntelee tuota somen puolta, niin kyllä ainakin epäluuloa riittää," toteaa tähän presidentti. En tiedä, esitelläänkö presidentille lehdistökatsauksen tapainen some-katsaus, vai toimiiko presidentti kansansa tavoin ja räplää puhelinta tai tablettia liian myöhäiseen nukkumaanmennessä. Joka tapauksessa oli minulle pieni uutinen, että tasavallan presidentti tavalla tai toisella seuraa some-keskusteluja ja kansan tuntoja. Niinistö kuvaa myös murrosta, joka syntyi ns. lapsikiistojen myötä ja miten hän iloitsi, kun myös viikonloppuna pystyttiin nopeasti vastaamaan asiaan, kun "Venäjällä taas melskattiin." Presidentti asettaa virkakoneistolle näin kovia vaatimuksia. "Päättäväinen kylmäpäisyys ja kirkasjärkisyys on säilytettävä" toteaa tasavallan presidentti vielä asiasta erittäin painokkaasti puhuessaan erilaisista informaatiosotaan liittyvistä lausunnoista. Niin painokkaasti, että hän oli huomaamattaan takonut kämmensyrjällä pöytää asiaa painottaakseen. Lopuksi presidentti vielä kysyttäessä tyrmäsi Venäjän halut järjestää eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä uudestaan kaksinapaiseksi entiseen malliin.

Tämä presidentin haastattelutunti on vankka ja kuuntelemisen arvoinen tiivistys siitä, miten Suomen valtionjohto näkee maamme aseman maailmassa ja siihen vaikuttavat tekijät. Ajat ovat sellaisia, että tällaisia painokkaita puheenvuoroja on käytettävä taajaan, sillä vakavat ajat vaativat johtajilta paljon. Juuri nyt tämä tehtävä on pitkälti tasavallan presidentti Sauli Niinistön harteilla ja toistaiseksi hän on selvinnyt ajan hänelle heittämästä haasteesta erittäin kunniakkaasti.

Paasikiven ja Kekkosen ero

Suurena viisautena esitetään, että ihmisen olisi hyvä erottaa asiat, joille hän voi jotain ja joille hän ei voi. Tämä onkin suurta viisautta. Tämän ymmärtämällä säästyy paitsi turhista asioista huolehtimiselta, niin myöskin pystyy ohjaamaan omaa toimintaa oikeaan suuntaan. Tämä ihan sama viisaus olisi otettava huomioon turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. On asioita, joille voimme jotain ja asioita, jotka ovat ulottumattomissamme. Lisäksi on asioita, joihin meillä voi olla vaihteleva määrä mahdollisuus vaikuttaa, muttei lopullista päätösvaltaa.

Ne asiat, joihin meillä itsellämme on mahdollisuus vaikuttaa, ovat omia asioitamme. Tämä itsestäänselvyys tuntuu turvallisuuspoliittisessa keskustelussa olevan kovin hukassa. Monet puheenvuorot tekevät aukottomia oletuksia muiden maiden ja toimijoiden linjoista, vaikka niihin meillä ei ole puolikasta sanaa sanottavana. Nato-optio on tästä hyvä esimerkki. Jokaisen liittoon pyrkivän maan on saatava hyväksyntä jokaiselta jäsenmaalta. Vaikka pohjoisempi siipi ottaisi Suomen hurraten jäseneksi, niin etelämpänä on varmasti toisenlaisiakin näkökulmia.

Esimerkkinä arvaamattomuudesta on Turkki, joka on Naton täysimääräinen jäsen, mutta käyttää geopoliittisen korvaamattomuutensa hyväkseen oikuttelemalla mielin määrin. Mahdollisessa Suomen jäsenyyttä koskevassa tilanteessa Turkki, tai itse asiassa ihan mikä muukin tahansa jäsenmaa, voisi käyttää tilannetta omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseen. Siis hieman roisimmin sanoen kiristäisi asialla itselleen jotain haluamansa. Nato-optio on oikeasti optio hakea jäsenyyttä, mutta sen saamiseen se ei yllä lainkaan. Haettu ja saamatta jäänyt Nato-jäsenyys olisi muuten ulkopoliittisena katastrofina megaluokkaa.

Toinen esimerkki ulottumattomissamme olevan asian ottamisesta itsestäänselvyytenä on näkemys Venäjän erityissuhteesta ulkopolitiikkaamme perustana. Tämä väyrysläis-talvitieläinen linja nauttii edelleen suurta suosiota. Ja miksei nauttisi, koska se oli pitkään voimassa kylmän sodan aikana ja ihmisellä on ihan perusteltu taipumus uskoa sen toimivan, mikä ennenkin on toiminut. Paitsi että ajat ja maailma ovat muuttuneet. Neuvostoliitolle oli hyötyä Suomen kaltaisesta naapurista, joka oli ikäänkuin länsimaa, mutta kuitenkin tarpeeksi tiukasti taskussa YYA-sopimuksen ja varsinkin sen sotilaallisten pykäline myötä. Itse asiassa olimme sopimuksen voimassaoloajan käytännössä sotilaallisesti liittoutuneita, vaikkemme sitä myöntäneet itsellemme tai muille. Ennustettavuutta Suomen asemalle antoi talousjärjestelmien kamppailu, kylmä sota. Se asetelma muotoili maailmaa ja antoi myös meille mahdollisuuden pelata ahtaassa raossa. Tai pakotti siihen, mikä on toinen näkökulma asiaan.

En sano, etteikö olisi taas mahdollista perustaa ulkopolitiikkaamme erityissuhteelle itänaapurin kanssa, mutta on muistettava kaksi asia: maailma on muuttunut ja erityissuhteen olemassaolosta sekä laadusta päättäisi loppujen lopuksi Venäjä. Eikä nykyisen hallinnon toimintatapa herätä ainakaan minussa sellaista luottamusta, että uskaltaisin perustaa Suomen olemassaolemisen muotoja Kremlin kanssa sovitulle. Se edellyttäisi uskoa siihen, että Putinin sanaan voi luottaa ja maa hänen johtamanaan noudattaisi sekä kahdenvälisesti että kansainvälisesti sovittua.

Ylipäätään arvioissa Suomen asemasta maailmassa on turhan usein nostettu mahdollisuutemme ja tilanteemme epärealistiselle tasolle. Tämä on mielestäni heijastusta sinällään ihan perustellustakin uskosta oman yhteiskuntamme ja toimintamalliemme erinomaisuuteen. Me olemme rakentaneet monin tavoin esimerkillisen maan ja jotenkin uskomme sen antavan meille painoarvoa kansainvälisessä politiikassa. Tätä painoarvoa voi löytyäkin joissakin erityisasioissa, kuten koulutus tai klassinen musiikki. Mutta kaiken maailman listoilla pärjäämisestämme huolimatta olemme pienen pieni kansakunta, joka voi odottaa hyvin vähän itsestäänselvyyksiä kansainväliseltä yhteisöltä.

Aiemmin puhuttiin runsaasti Paasikiven-Kekkosen -linjasta. Jos nämä linjat aiemmin voitiinkin hieman rusauttaen yhdistää jatkumoksi, niin tässä maailmanajassa näiden valtiomiesten sodan jälkeisten ratkaisujen peruslähtökohdat tuottavat hyvin erilaisia tapoja hahmottaa tilannettamme.

Kekkonen määritteli Suomen aseman maailman lääkärinä, ei tuomarina. Tällä hän halusi selittää omalle kansalleen ja muullekin maailmalle, miksi Suomen kädet olivat sidotut suurvaltojen vastakkainasetteluihin liittyvissä kysymyksissä. ETYK todisti väkevästi tämän Kekkosen lausunnon puolesta, ainakin suomalaisten omissa silmissä. Kaikuja tästä on ollut myös tulkinnoissa tasavallan presidentin toimista Ukrainan sotaan liittyen. Myös kauan sitten reaalimaailmasta kadonnut asemamme rauhanturvaamisen suurvaltana oli eräs tämän ajattelutavan sinällään erinomaisia toteutumia. Mutta tänä päivänä EU:n jäsenvaltio Suomi, osana globalisoitunutta ja sekamelskaista maailmaa, voi olla korkeintaan maailman lähihoitaja, ei taatusti enää lääkäri. Jos se sitä ikinä on oikeasti ollutkaan.

Paasikivi teki elämänsä aikana moninaisia ratkaisuja tilanteen mukaan. Sodan jälkeen hän otti tehtäväkseen pitää suomalaiset kurissa ja nuhteessa suhteessaan Neuvostoliittoon. Voi vain kuvitella, minkälaisia tunteita oli ilmassa, kun itsenäisyyden alkuajan propagandan ja sotavuosien kovien kokemusten jälkeen piti ottaa vastaan nöyrästi kaikki se, mitä valvontakomissiolta tuli. Mutta siksihän Paasikiveä nyt jälkeenpäin niin ylistetäänkin, koska hän pystyi tilanteessa erottamaan sen mikä oli tärkeää ja sen mikä vain tuntui siltä. Paasikiven tosiasioiden tunnustaminen oli sitä, että asioita piti tehdä, vaikkei se tuntunut mukavalta ja oikealta. Silloin se oli mukautuminen itänaapurin tahtoon ja tarpeisiin, mutta sanoisin, että tässä ja nyt se ei ole sitä. Kekkosen hommana puolestaan oli selvitä mahdollisimman hyvin tiettyjen reunaehtojen välissä. Hän teki siinä hyvää työtä.

Nyt on maailmaa mullistavien muutosten ja sitä myötä Paasikiven aika. Nyt ei voida keskittyä vain varjelemaan sitä mitä meillä on, nyt on tehtävä ratkaisuja. Mitä todennäköisimmin ikäviltä tuntuvia sellaisia, mutta se on pienen kansan osa. Seuraava eduskunta on näiden ratkaisujen tekijä, joten pistäkäähän kansalaiset ehdokkaat lujille heidän näkemyksistään Suomen tulevaisuudesta osana maailmaa.

Johdantoa informaatiosotaan

Sana informaatiosota on tyypillinen hype-sana monessakin mielessä. Se on paljon käytössä hyvästä syystä, mutta sen käyttö on niin holtitonta määrällisesti ja laadullisesti, että se on hyvin pian ilman oikeaa sisältöä. Yritän tähän aukoa informaatiosotaa sellaisena kuin minä sen näen tässä ja nyt, nimenomaan Venäjän käymänä. Yritän myös vastata erinäisiin julkilausuttuihin ja julkilausumattomiin väärinkäsityksiin aiheen tiimoilta. Täydentäkää kommenttiosioon, kiitos.

Tarkoitus

Sodalla halutaan saada aikaan asioita, niin myös informaatiosodalla. Ei sotaa huvikseen käydä, vaan ainakin sen alku on jäljitettävissä joihinkin poliittisiin tavoitteisiin. Tässä tapauksessa se on Venäjän aseman kohottaminen uudestaan merkittäväksi globaaliksi tekijäksi.
Tämän nousun välineenä piti olla Euraasian unioni, mutta ilman Ukrainaa se ei ole uskottava. Niinpä Venäjä käy sotaa Ukrainassa ja informaatiosotaa muualla, jotta voisi tehokkaammin sotia Ukrainassa ja saada sen mukaan Euraasian unioniin. Mukana lienee myös vahva annos Venäjän sisäpolitiikkaa, jossa Putin pitää kiinni rakentamastaan vallan vertikaalista.
Mutta Venäjän käymän informaatiosodan strateginen tavoite on loppujen lopuksi edistää maan nousemista uuteen suuruuteen. Toki kaikkien sotien luonteeseen kuuluu myös sen ryöstäytyminen valloilleen, jolloin sota noudattaa ainakin joillakin tasoilla omia lakejaan, eikä enää palvele vain alkuperäistä tavoitetta.

Informaatiosodan teoria

Venäläisen informaatiosodan teoreettinen kehys on psykologinen teoria nimeltä refleksiivinen kontrolli. Se on neuvostoperuja ja käytössä sekä sisäisessä että ulkoisessa toiminnassa. Kärjistetysti siinä ajatellaan kohteen päätyvän itselle suotuisaan päätökseen, kun tarjotaan oikealla tavalla oikeanlaista tietoa. Informaatiosodalla on pitkä ja rikas perinne Venäjällä ja informaatio heille on yksi vaikuttamisen ulottuvuus muiden joukossa.

Valheet

Eräs henkilökohtaisesti häiritsevimmistä asioista Venäjän toiminnassa on ollut suoranaisen valehtelun määrä ja laatu. Vähäisimmistäkin senttareista Putiniin asti on naama peruslukemilla lasketettu menemään sellaista luikuria, että se tuntuu lähinnä absurdilta. Kysymys on tarkkaan harkitusta ja tiukasti kiinni pidetystä strategiasta, jossa edes ilmeistä ei myönnetä. Tämä antaa jatkuvasti Venäjälle hyödyllistä aikaa ja tilaa niin mediassa kuin päätöksenteossakin. Toiminee vielä ainakin jonkin aikaa, mutta Putinin G20-kokouksessa kokema kollektiivinen ynseily kertoo, että valheilla on hintansa.
Me länsimaissa emme vain ole ehkä vieläkään ymmärtäneet tämän valehtelun määrää, koska meillä valehtelulla on hintansa, oli kyse sitten poliitikosta tai yrityksestä. Venäjällä sitä hintaa ei eri syistä juurikaan ole. Vahva hämäämisen perinne venäläisessä sotataidossa, maskirovka, on aina läsnä heidän toiminnassaan.
Valehtelussa saattaa olla mukana myös Venäjän heikkouden ajan aikana kertynyttä kaunaa, kun lännen on tulkittu valehdelleen jatkuvasti. Totuuden venyttäminen on osa kansainvälistä poltiikkaa, mutta kun Venäjä heikkona ei siihen ole kyennyt, ovat länsimaiden valkoiset ja harmaammatkin valheet varmasti korventaneet. Nyt on sitten hyvä laukoa päin naamaa senkin edestä.

Sananvapaus

Puhuttaessa informaatiosodasta ja sen ilmiöistä, nousee tasaiseen tahtiin huuto siitä, miten nyt ollaan puuttumassa sananvapauteen. Väite on monellakin tapaa järjetön. Ensinnäkin täällä olevalla sananvapaudella puolustetaan poliittisia johtajia, joiden oma toiminta tähtää sananvapauden kaventamiseen Venäjällä. Toisekseen vastaanväittäminen ei ole toisen sananvapauden viemistä. Jos on oikeus sanoa, on myös oikeus sanoa vastaan. Autoritäärisessä ympäristössä vastaväite tulkitaan juuri näin, kielloksi olla eri mieltä, mutta kesksutelevassa demokratiassa se on kutsu jatkamaan keskustelua.
Sananvapaus myös usein sekoitetaan julkaisupakkoon. Mikään väline ei pakotettu julkaisemaan kenenkään tekstejä. Se ei ole sananvapauden loukkaus, jos kukaan ei halua julkaista tekstejä. Se on, jos minulta kielletään niiden julkaisu. Näinä aikoina kellä tahansa on mahdollisuus saada näkemyksensä julki, vaikkapa näin blogaten.


Suomi kohdemaana

Me emme ole mikään olennainen rintama informaatiosodassa ja olemme myös hankala paikka siihen. Ensinnäkin kieli, toisekseen väestön hyvä koulutustaso, kolmanneksi vahva, vapaa media sekä viimeiseksi, eikä suinkaan vähäisimmäksi, yhteiskuntamme toimivuuden synnyttämä luottamus. Mutta kyllä täälläkin sattuu ja tapahtuu.
Suomi on siinä mielessä tyypillinen kohdemaa, että Venäjä pyrkii yleisen mielpiteen hajanaisuuden kautta hyydyttämään valtiojohdon päätöksentekokyvyn. Mitä kovempia päätöksiä valtiojohto haluaa tehdä, sitä suurempi on niiden tuen oltava kansan keskuudessa. Muuten käy seuraavissa vaaleissa huonosti. Juuri tämä on yksi keskeinen elementti Venäjän informaatiosodassa lännessä. Mitä enemmän saa tilannetta sumutettua ja sitä myötä yleistä mielipidettä hajalle, sitä vähemmän on vaaraa kovista vastauksista. Tätä tilannetta kuvaa hyvin se, että vaadittiin matkustajakoneen alasampuminen, ennenkuin läntinen Eurooppa yhdistyi. Ilman tuota tragediaa olisi Putin päässyt jo pidemmälle tavoitteissaan ja vähemmin vaurioin.
Suomen voi ajatella olevan myös tilanteessa, jossa Venäjä yrittää käyttää Suomea omien etujensa ajajana EU:n sisällä. Tälle meidät altistaa vahva pyrkimyksemme yhtäaikaa kuulua kiinteästi länteen ja toisaalta pitää yllä läheisiä ja luottamuksellisia suhteita Venäjään. Tämä paikka on juuri nyt erittäin hankala ja voi tulevaisuudessa muuttua jopa mahdottomaksi.
Suomessa oma lukunsa on Johan Bäckmann, joka kiertää Venäjällä kertomassa yliopistoissa ja medioissa Suomen valtion vainoavan Suomessa asuvia venäläisiä, erityisesti lapsia. Bäckmann onkin eräänlainen hybridi, jota käytetään ainakin kahteen tarkoitukseen. Venäjän sisäisesti hänen tehtävänään on kertoa, että ei se Suomi olekaan hyvä maa, vaikka sellaiselta vaikuttaakin. Tämä on tärkeää siksi, ettei kukaan vain saisi päähänsä vaatia Venäjälle samantyyppistä, demokraattista yhteiskuntaa kuin Suomessa. Suomessa Bäckmann on joukkioineen likaisen työn tekijä, joka puhuu kummia ja hyökkää eri tavoin vastustajiksi miellettyjen kimppuun. Keinoiksi kelpaavat niin kipeät valtapelit kuin mukayksityiskohtaiset luonnemurhat (joihin en halua linkittää). Uskon Bäckmannin olevan myös kontrastin luoja, joka saa muut Venäjää ymmärtävät tahot näyttämään maltillisilta ja järkeviltä.
Merkittävä disinformaation lähde suomalaisessa keskustelussa on Verkkomedia.org. Sivusto edustaa erinomaisesti niitä luottamuksensa syystä tai toisesta systeemiin menettäneitä ihmisiä, joita sykähdyttää se pelko, jota Putin herättää lännessä. Verkkomedian kaltaisia uutissivustoksi itseään väärin nimittäviä aktivistisivustoja on kaikkialla maailmassa kaikilla kielillä ja ne ovat olennainen voimavara Venäjälle. Niiden foliohattupitoisuus vaihtelee yleensä melkoisesta ylöspäin.
Yhteistä näille sivustoille on epäluottamus valtamediaan ja vallanpitäjiin, salaliittoteorioiden tai vähintään erittäin vaihtoehtoisten selitysmallien viljely sekä ylipäätään kovasti valikoiva suhtautuminen esillä oleviin faktoihin ja näkemyksiin. Näihin on helppoa ja mukavaa uskoa, koska ne esittävät maailman loppujen lopuksi helposti selitettävänä ja jäsentyneenä paikkana, ei toivottoman monimutkaisena sekasotkuna.
Neuvostoaikoina värvättiin lännessä niin sanottuja vaikuttaja-agentteja, joiden tehtävänä oli edistää omilla tavoillaan Neuvostoliiton etua keskusteluissa. Koska perinne on niin elävä, voi hyvinkin olla, että heitä on edelleenkin. Mutta avoimessa yhteiskunnassa näiden ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa ovat kovin paljon pienemmät kuin aiempina, hyvinkin suljettuina vuosikymmeninä.
Täällä toiminta on julkisesti hyvin pitkälle verkostojen kutomista ja erilaisten meemien levittämistä niihin. Taustalla varmaankin myös väsätään "kansalaispalautetta" poliitikoille ja viranhaltijoille sekä käytetään kaikkia muistakin astroturffauksesta tuttuja menetelmiä.

Trollit

On kaksi todellisuudelle vierasta tapaa suhtautua trolleihin: ensinnäkin uskoa, ettei niitä ole. Tai sitten uskoa, että niitä on paljon ja ne ovat jatkuvasti työn touhussa. Valtaosa niin sanotusta trollauksesta (huonoa, usein riitaa kylvävää käytöstä)  on tavallista huonoa käytöstä, jota tosin on tuettu suunnitelmallisesti. Sisällöt ja käytöstavat tarttuvat meemeinä verkossa ja trollaus on useimmiten yllytetyn väkijoukon toimintaa, joka lietsoo itsensä uskomaan oman asiansa oikeutukseen ja kohteen kaikkinaiseen pahuuteen.
Nyt ei tulla enää soihdut käsissä polttamaan noitana, nyt nimitellään, uhkaillaan, vähätellään, mustamaalataan ja käytetään kaikkia mahdollisia keinoja hankaloittamaan kohteen elämää. Tämä on tuttua jo vuosien takaa rasistien verkkotoiminnasta, mutta Ukrainan sotaan liittyvässä keskustelussa tällaisten hyökkäysten voima ja laajuus on ennen näkemätöntä. Jossakin taustalla ovat kohteiden maalittajat ja sisältöjen luojat. Huhu kiirimään verkossa ja pian joku onneton huomaa saaneensa päälleen käsittämättömiä määriä vihaa ja paskaa.
Trollien tehtävänä on paitsi häiritä ja ylipäätään tehdä joistakin keskusteluaiheista epämiellyttäviä, niin myös levittää meemejä. Jossakin on mainostoimistoja, joissa värkätään mahdollisimman hyvin jakamisen kulttuuriin sopivaa kuva-aineistoa. Toki siinä puuhassa on mukana myös innokkaita maallikoitakin. FB:ssa ja Twitterissä kiertävän kuvamateriaalin määrä ja osin laatukin ovat sellaisia, että niitä ei ihan joutotöinä synnytetä.
Suurin osa trolleista ei edes ymmärrä missä on mukana ja mitä tekemässä. He vain ovat tempautuneet mukaan väkijoukkoon riehumaan. He ovat liikkeellä hyvinkin ylevien tarkoitusperien takia, mutta tulevat ajaneeksi kovin alhaisia. Trolleja parempi nimitys näille ihmisille olisi verkkohuligaani. Näissä määrittelyissä ei siis ikinä ole kyse ajatusten ja mielipiteiden sisällöstä, vaan aina vain toimintatavoista. Huonosti käyttäytyvät ihmiset ovat huonosti käyttäytyviä, oli edustettu näkemys mikä tahansa. Mukaan riehumaan lähdetään monista syistä
Trollauksen polttoainetta ovat paitsi sepitetyt luonnemurhat, myös vaihtoehtoisten selitysten luominen. Kun jokin mitä ilmeisimmin tapahtui tavalla A, tuottaa informaatiosodan koneisto selitykset B-H ja levittää niitä eri yleisöille. Aina joku uskoo ja näin trollit luovat vänkätessään informaatiosodan sumua, joka haittaa yleiskuvan luomista. Vaihtoehtoisilla selityksillä ei ole tarkoituskaan vakuuttaa monia, ainoastaan luoda hämmennystä. Hyviä esimerkkejä tästä ovat lukuisat Venäjän ja sen apureiden esittämät teoriat siitä, miten MH17 ammuttiin alas tai miksi. Näille selityksille on omia solmukohtiaan, Suomessa mm. Verkkomedia.org -sivusto.

Informaatiolla vaikuttaminen vs informaatiosota

Informaatiosotaa pyritään vähättelemään sanomalla, että ainahan kaikki ovat sitä tehneet. Ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus on pyrkiä vaikuttamaan toisiin ihmisiin ja toden totta, myös valtiot ovat sitä aina tehneet suhteessa toisiinsa. Mutta informaatiosota poikkeaa normaalista tavoitteellisesta viestinnästä kuin liekinheitin hajukynttilästä.

Tässä Venäjän suurlähetystö syyttää Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin vähemmistövaltuutettu Astrid Thorsia valehtelijaksi viime huhtikuussa.

Normaali vaikuttaminen tapahtuu pääsääntöisesti tosiasioihin pohjautuen ja kunnioittaen kaikkia asiaan kuuluvia tahoja. Tällaisesta toiminnasta paras esimerkki ovat diplomaattiset perinteet ja kansainväliset sopimukset. Näitäkin Venäjän käymä informaatiosota on ryvettänyt, sillä aiemmin ei tosiaankaan olisi ollut tapana, että minkään maan suurlähetystö syyttäisi asemamaan arvostettuja toimijoita valehtelijoiksi tai levittelisi julkisesti negatiivisia uutisia asemamaasta. Kuvioon kuuluu myös niiden selkeiden valheiden toistaminen, joita Moskovasta kerrotaan.
Venäjä on etsinyt myös poliittisia liittolaisia mistä suinkin on saanut. Yleensä ne ovat joko poliittisista ääripäistä tai toimivista kauppasuhteista hyötyvistä puolueista tai järjestöistä. Osa informaatiosotaa on tukea EU-vastaisia toimijoita, jotka heikentäessään EU:ta pelaavat Kremlin pussiin. Myös arvokonservatiivinen viritys näyttää purreen kummallisen hyvin. Jos ennen konservatiivit olivat enemmän länsisuuntautuneita, niin nyt nämä arvonavat ovat vaihtamassa paikkaa.

Lopuksi

Informaatiosota on siis ympärillämme tapahtuvaa toimintaa, jossa jokin taho yrittää häikäilemättömillä keinoilla ajaa omaa etuaan kaikenlaisissa prosesseissa, joita informaation liike aiheuttaa. Kun sekä tietoyhteiskunta että markkinatalous kaipaavat kipeästi luottamusta, on tällainen toiminta omiaan myös vaihingoittamaan yhteiskuntaa ylipäätään. Sodalla on aina uhrinsa.
Ja jos ketä jäi mietityttämään, että miten informaatiosodassa voi pärjätä, niin täältä löytyy minun näkemykseni siitä.

PS Kovin hyvin tuntuvat von Clausewitzin ajatukset asettuvan kohdilleen näillä digitaalisillakin taistelukentillä.

Blogin merkkipäivä - kaksi vuotta täyteen

Blogini täyttää tänään kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten perustin blogin saadakseni asioita selväksi itselleni. Kaksi vuotta on ollut täynnä uuden oppimista. Kaksi vuotta, jotka jakautuvat jyrkästi kahtia. Siihen aikaan, kun turvallisuuspolitiikka kiinnosti vain hyvin harvoja ja keskustelu oli kuitenkin melko pienillä asioilla neppailua. Sitten siihen toiseen, Ukrainan sodan syttymisen jälkeiseen aikaan.

Nyt on turvallisuuspolitiikassa mukana taas se siihen ikävä kyllä melkein aina kuuluva kalman haju. Nyt puhutaan taas kuolemanvakavista asioista. Kovasti toivoin vielä vuosi sitten, että turvallisuuspoliittisen keskustelun merkitys ymmärrettäisiin ja siitä kiinnostuttaisiin. Nyt taas niin kovasti soisin, että sen ei tarvitsisi kiinnostaa juuri ketään.

Haluan nostaa tähän esiin joitakin vanhoja merkintöjä blogista. Vuoden takaiset ja vanhemmat ovat osaksi vanhentuneet tilanteen muuttumisen myötä, mutta on moni asia säilynytkin. Ensimmäinen listä ovat nuo suosituimmat, joiden suuret lukijamäärät syntyvät jakamisesta sosiaalisessa mediassa. Toinen lista on sitten sellaisia merkintöjä, jotka eivät niin suosittuja ole olleet, mutta joita jostain syystä pidän tärkeänä.

Luetuimmat merkinnät

1. Valheiden tulivoimaa

Yhteenvetoa Venäjän ainakin tähän asti hyvin onnistuneesta tavasta viestiä häikäilemättömästi. 

2. Musta joutsen Ukrainan taivaalla

Malesialaiskoneen alasampuminen muutti paljon näin jälkeenkinpäin tarkastelutna. Se tosiaan oli musta joutsen, joka yhdsiti hajanaisen lännen Venäjän toimien vastaiseen rintamaan.

3. Vladimirin viehätysvoima

Koko tilanteen keskiössä tuntuu olevan Venäjän presidentti Valdimir Putin. ilman hänen vankkaa sisäpoliittista asemaansa ja pyrkimystä pitää se vankkana, ei tilanne tällainen olisi.

4. Venäjän asialla verkossa

Kiihkeä verkkokeskustelu on osa tilannetta ja tässä merkinnässä hahmottelen sitä, millä motiiveilla ihmiset toimivat tahallaan tai tahattomasti Venäjän puolesta verkossa.

5. Minä ja Venäjän federaation suurlähetystö

Halusin tehdä jotain ja teinkin. Pientä ja vähän. Mutta niin vaan nappasivat Pyhäselän rannoita lähteneen #rauhaakiitos-viestin Moskovaan asti runneltavakseen.

Omat nostot

Hyviä ja huonoja syitä vastustaa Nato-jäsenyyttä

Nato-jäsenyys ei poliittisesta keskustelusta ole ihan heti poistumassa. Siksi siitä olisi syytä puhua fiksusti.

Turvallisuuspoliittista arvokeskustelua

Näinä Venäjän käsittelyn täyttäminä aikoina on helppo unohtaa, että aiemmin ulko- ja turvallisuuspolittiinen keskustelumme koski paljolti Yhdysvaltoja ja sen sopivuutta mahdolliseksi liittolaiseksemme.

Kansalliset turpotalkoot

Tämä merkintä on toiselta ajalta, mutta se on itse asiassa vielä kirjoittamisaikaansa ajankohtaisempi. Ensi kevään eduskuntavallit ovat äärettömän tärkeät myös turvallisuuspolitiikan kannalta ja siksi asiasta pitää puhua. Ja puhua. Ja puhua. 

Turpo-harrastuksen alkeet

Turvallisuuspolitiikass aon omat kiemuransa, joita täydellisenä maallikkona homman ryhtyneenä olen opetellut kantapään kautta. Tässä muutamia havaintoja turposkenen olemuksesta.

Vuoden 1918 oppeja turvallisuuspolitiikkaamme

Nyky-Suomen vakaus ja rauhallisuus on äärettömän arvokasta. Sillä kyllä meistäkin on tunnottomiksi teurastajiksi. Sen ymmärtäminen auttaa ehkä ymmärtämään maailmaa sekä sitä, että viha tekee paitsi julmaksi, myös tyhmäksi.  

Ajat ovat raskaat, mutta koska on merkkipäivä, tässä vielä kooste harvinaisesta, mutta tervetulleesta turpo-huumorista.

Spede Show

Ilmatilan loukkaus

Kylmän sodan ja suomettumisen ajan klassikko, joka on edelleen ajankohtainen. Sinälläänhän tämä sketsi on surkeissa lavasteissa huonosti ylinäytelty, mutta sanomassaan niin terävä, että jaksaa naurattaa vuosikymmentenkin päästä. Sketsi myös päästää ilmat pihalle silloisesta (ja vähän nykyisestäkin) näkemyksestä, että Suomi olisi jotenkin tärkeä itänaapurillemme. Sen erityissuhteen tuntojahan on jälleen viime päivinäkin kutkuteltu urakalla. Eikä lainkaan ilman tuloksia.

Mutta sitten kun meillä on jotain valitettavaa Kremlin suuntaan, niin vastauksena on lienee edelleen: "Mitä sitten?"

Putous

Vladimir Putin

Vladimir Putinin hahmo on suuri. Eri tavalla idässä ja eri tavalla lännessä. Hahmon eteen on tehty paljon töitä ja suuret lavastukset ovat tirskuttaneet meillä. Mutta tällä hetkellä Vladimir Putin on omansa kansansa suosiossa ja muun maailman epäsuosiossa, johtuen samojen asioiden kääntöpuolista. Tässä sketsissä merkittävintä on minusta taitavan ja tarkan Kari Ketosen tulkinta Putinin hahmosta. Hänhän ei näyttele Putinia, vaan sitä hahmoa, jonka me näemme Putinina. Toki liioiteltuna ja groteskina, mutta tuossa on kuitenkin pitkälti meidän kuvamme Vladimir Putinista. Tavallaan tämä on myös ajankohtainen toisinto tuosta Speden klassikosta.

Noin viikon tv

Nato ostos-tv

Jostain syystä kolmea videoa ei voi upottaa samaan merkintään: tässä linkki sketsiin >>>

Tämä uusi YLEn panostus on lähtenyt ajankohtaissatiirin vaativalle taipaleelle, ottaen mallinsa suoraan Atlantin takaa. Genren suurmestari Jon Stewart on parhaimmillaan analyyseissään tarkempi kuin yksikään poliittinen kommentaattori. Ja sen päälle vielä erittäin hauska. Noin viikon tv onnistuu myös tässä paremmin kuin olisin ikinä uskaltanutkaan toivoa. Tässä ohjelma tarttuu turvallisuuspolitiikan läntiseen puoliskoon, joka keskittyy siihen, miten likeiset suhteemme ovat mihinkin. Huomaa, että kirjoittajat ymmärtävät myös turvallisuuspolitiikasta keskimääräistä enemmän. Näin hyvälle huumoriohjelmalle nauravat oppivat kuin huomaamattaan olennaisia asioita.

Kaksi vuotta, reilut 180 merkintää. Kiitos lukijoille, kommentattoreille, vieraskynille, tekstien jakajille ja ennen kaikkea Twitterin #turpo-porukoille. Kiitos myös samaa mieltä ja hyvin argumentoidusti eri mieltä olleille. Tärkeintä on, että keskustelu jatkuu, kasvaa ja syvenee.

Fiktiivinen briiffaus

Kuka tietää, ehkä jossain auditoriossa Moskovan tai Pietarin esikaupunkialueilla on pidetty jotain tämän tyyppistä puhetta.

"Huomenta kaikille. Viikkokatsauksen aluksi haluan kerrata muutamia perusasioita. On nimittäin käynyt niin, että jotkut teistä ovat uponneet välillä turhan syvälle viesteihinne. En nyt haluaisi sanoa, että olette uskoneet siihen, mitä sanotte, mutta siltä se on vaikuttanut. Jos uskoo puhuvansa täyttä totuutta, menettää sen tarpeellisen notkeuden ja kyvyn hyödyntää mahdollisuuksia. Totuus on passivoiva, joustavuus antaa mahdollisuuden hyödyntää kaikkia tilanteita ja vihollisen liikkeitä. Te olette mielen judokoita, jotka keskitytte yllättäviin liikkeisiin ja vihollisen heittämiseen mattoon hänen omaa liike-energiaansa hyödyntäen. Jättäkää uskominen niille ystävillemme länsimaissa, joiden tehtävänä se on ja vaalikaa toki tätä uskoa. Mutta itse säilyttäkään avoin mieli. Läntiset kollegamme muuten kadehtivat lujasti paitsi resurssejamme, myös ennen kaikkea liikkumavapautta niin sanotun totuuden suhteen.

Olemme nyt napit vastakkain lännen kanssa, koska meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Olemme jo jonkin aikaa tienneet, että edessämme on taloudellisesti uusi 90-luku, mutta yhteiskunnallisesti ja poliittisesti olemme varustautuneet siihen nyt 1970-luvun hengessä ja 2010-luvun välineillä. Vastakkainasettelu auttaa meitä vakuuttamaan kansalaisillemme, että tulevat vaikeudet ovat länsimaiden heitä vastaan suunnattu hyökkäys, ei oma vikamme. Mediakentän totaalinen haltuunotto saadaan valmiiksi hyvissä ajoin ennen 2018 vaaleja. Toinen iskettävä kärpänen tässä on kansainvälinen asemamme.

Meille on naureskeltu ja meitä on ylenkatsottu Neuvostoliiton kaatumisesta asti. Ohitsemme ja ylitsemme on tehty päätöksiä, mutta ei tehdä enää. Nyrkki on lyöty nyt pöytään, ja vähän nenäänkin. Tai ehkä olemme pikemminkin laukaisseet pistoolin kattoon kansojen neuvottelupöydässä, kun emme muuten ole tulleet kuulluiksi. Nyt pidämme sitä pistoolia edessämme pöydällä ja tulemme taatusti kuulluiksi. Eikä kukaan uskalla sitä asetta meiltä saada pois kuin suostuttelulla. Jota voimme tietysti teeskennellä kuuntelevamme, mutta ei meillä todellakaan ole mitään syytä laittaa asetta pois. Eivät ne meiltä sitä väkisinkinkään ota, tietävät, tai ainakin pelkäävät käyvän huonosti.

Moni sympatisoi, suorastaan rakastaa Venäjää lännessä ja heihin on äiti Venäjän suunnattava isot surulliset silmänsä. Ne silmät kysyvät miksi hyökkäätte kimppuuni. Muistakaa, kaikissa tilanteissa Venäjän on se uhattu, loukattu, ylenkatsottu tai muuten väärinkohdeltu osapuoli. Me olemme oikeuden, rauhan ja turvallisuuden asialla. Me olemme sorrettujen ystävä ja rauhan puolustaja. Lännessä on sotiminen liitetty nykyään niin tiukasti nykyään taloudellisten etujen ajamiseen, että kun me sodimme lyhytaikaisten taloudellisten etujemme vastaisesti, syntyy väkisinkin tulkinta, että olemme jonkin arvokkaan asian puolella. Niinhän me tietysti olemmekin, Venäjän voiman ja kunnian asialla. Niin kauan kuin lännessä ei nähdä meidän ja heidän vastakkainasettelua arvojen taisteluna, on tämä helppoa. Onneksi USA käy terrorisminvastaista sotaansa ja Israel teurastaa palestiinalaisia.

Varokaa kuitenkin samalla liittämästä Venäjään mitään heikkouden piirteitä. Viestinä on, että Venäjä ja sen jalo valtionjohto pikemminkin pidättelee yli-inhimillisellä kärsivällisyydellä valtavaa voimaansa, ettei murskaisi ymmärtämättömiä tai pahoja. Mutta toisaalta muistakaa kotimaan toiminnassa vihjailla siitä, miten lännen barbaarilaumat ovat valmiita vyörymään rajojemme yli, ryöstäen ja raiskaten kaikki, kirjaimellisesti siis kaikki, eteensä tulevat. Ulkomaille toimivathan ottavat arvoista kohderyhmälle kriittiset ja paukuttavat niitä. Se on hämmästyttävää, miten joku amerikkalainen voi sulkea silmänsä kaikelta muulta, kunhan vain muistamme vastustaa homoja viimeiseen asti.

Olemme muuten loiventamassa "Myös Amerikka tekee väärin" -linjaa, sillä se on käyttöikänsä lopussa. Kohta kun päädymme tilanteeseen, jossa meiltä, tai pikemminkin meidän hyväksemme toimivilta kysytään, että kun perustelette Venäjän toiminnan olevan ymmärrettävää, koska USAkin toimii noin, niin eikö USAnkin toiminta ole silloin ymmärrettävää. Ei ole sattumaa, että hyödyllisiä idiootteja sanotaan idiooteiksi ja siksi meidän on varmistettava viestien näennäinen koherenttiys heidän puolestaan. Ajamme parhaillaan sisään "Novorossia on laillinen valtio"- ja "estimme kansanmurhan" -linjoja. Näiden materiaalipankkeihin on tulossa täydennystä piakkoin. Valmistelussa on myös uudessa laajuudessa "Korruption mädättämä Ukraina" -linja. Sisällön puolesta se on helppo, sillä aineistoa todellakin riittää. Ulkomaan sisältöjen suunnittelussa on vielä huomioitava oman yhteiskuntamme piirteet. Kotimaassa riittää, että saamme kuvattua Ukrainan vielä meitä korruptoituneemmaksi. Toiminta kentällä varmistaa, että ukrainalaisten elämässä ei ole lähivuosina mitään kadehdittavaa, olkoon vaikka kuinka assosiaatiosopimukset EU:n kanssa ja vapaat vaalit.

Olennaista siis on, että lännen kansalaismielipide ei ymmärrä, tai ei ainakaan saa riittävää varmuutta siitä miksi teutaroimme nyt. Toki asioista perillä olevat tahot ymmärtävät tämän, mutta niin kauan kuin ns. yleinen mielipide pysyy riittävän hajallaan, ovat päättäjät voimattomia. Te unohdatte helposti, että lännessä poliitikot kun ovat oikeasti kansan armoilla ja menettävät vaaleissa valtansa, jos toimet eivät miellytä. Meidän tehtävänämme on saada länsimainen ihminen sopivassa suhteessa miettimään omia taloudellisia etujaan ja pelkäämään, mitä seurauksia vastaanpanemisesta meille olisi. Näissä entisissä liittolaismaissamme on toki laajempikin ymmärrys meistä, mutta tämä tilanne pysynee hallinnassa nykyisin toimin. Pohjoisen maat olemme saaneet leimattua kiihkoilijoiksi ja etelämpänä olemme rampauttaneet niitä sisäisesti poliittisten liittolaistemme avulla.

No niin, tästä se lähtee tämäkin viikko. Muistakaa: älkää laskeko päiviä. Älkää laskeko megoja. Laskekaa vain tappamienne keskustelujen määrä."