Paasikiven ja Kekkosen ero

Suurena viisautena esitetään, että ihmisen olisi hyvä erottaa asiat, joille hän voi jotain ja joille hän ei voi. Tämä onkin suurta viisautta. Tämän ymmärtämällä säästyy paitsi turhista asioista huolehtimiselta, niin myöskin pystyy ohjaamaan omaa toimintaa oikeaan suuntaan. Tämä ihan sama viisaus olisi otettava huomioon turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. On asioita, joille voimme jotain ja asioita, jotka ovat ulottumattomissamme. Lisäksi on asioita, joihin meillä voi olla vaihteleva määrä mahdollisuus vaikuttaa, muttei lopullista päätösvaltaa.

Ne asiat, joihin meillä itsellämme on mahdollisuus vaikuttaa, ovat omia asioitamme. Tämä itsestäänselvyys tuntuu turvallisuuspoliittisessa keskustelussa olevan kovin hukassa. Monet puheenvuorot tekevät aukottomia oletuksia muiden maiden ja toimijoiden linjoista, vaikka niihin meillä ei ole puolikasta sanaa sanottavana. Nato-optio on tästä hyvä esimerkki. Jokaisen liittoon pyrkivän maan on saatava hyväksyntä jokaiselta jäsenmaalta. Vaikka pohjoisempi siipi ottaisi Suomen hurraten jäseneksi, niin etelämpänä on varmasti toisenlaisiakin näkökulmia.

Esimerkkinä arvaamattomuudesta on Turkki, joka on Naton täysimääräinen jäsen, mutta käyttää geopoliittisen korvaamattomuutensa hyväkseen oikuttelemalla mielin määrin. Mahdollisessa Suomen jäsenyyttä koskevassa tilanteessa Turkki, tai itse asiassa ihan mikä muukin tahansa jäsenmaa, voisi käyttää tilannetta omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseen. Siis hieman roisimmin sanoen kiristäisi asialla itselleen jotain haluamansa. Nato-optio on oikeasti optio hakea jäsenyyttä, mutta sen saamiseen se ei yllä lainkaan. Haettu ja saamatta jäänyt Nato-jäsenyys olisi muuten ulkopoliittisena katastrofina megaluokkaa.

Toinen esimerkki ulottumattomissamme olevan asian ottamisesta itsestäänselvyytenä on näkemys Venäjän erityissuhteesta ulkopolitiikkaamme perustana. Tämä väyrysläis-talvitieläinen linja nauttii edelleen suurta suosiota. Ja miksei nauttisi, koska se oli pitkään voimassa kylmän sodan aikana ja ihmisellä on ihan perusteltu taipumus uskoa sen toimivan, mikä ennenkin on toiminut. Paitsi että ajat ja maailma ovat muuttuneet. Neuvostoliitolle oli hyötyä Suomen kaltaisesta naapurista, joka oli ikäänkuin länsimaa, mutta kuitenkin tarpeeksi tiukasti taskussa YYA-sopimuksen ja varsinkin sen sotilaallisten pykäline myötä. Itse asiassa olimme sopimuksen voimassaoloajan käytännössä sotilaallisesti liittoutuneita, vaikkemme sitä myöntäneet itsellemme tai muille. Ennustettavuutta Suomen asemalle antoi talousjärjestelmien kamppailu, kylmä sota. Se asetelma muotoili maailmaa ja antoi myös meille mahdollisuuden pelata ahtaassa raossa. Tai pakotti siihen, mikä on toinen näkökulma asiaan.

En sano, etteikö olisi taas mahdollista perustaa ulkopolitiikkaamme erityissuhteelle itänaapurin kanssa, mutta on muistettava kaksi asia: maailma on muuttunut ja erityissuhteen olemassaolosta sekä laadusta päättäisi loppujen lopuksi Venäjä. Eikä nykyisen hallinnon toimintatapa herätä ainakaan minussa sellaista luottamusta, että uskaltaisin perustaa Suomen olemassaolemisen muotoja Kremlin kanssa sovitulle. Se edellyttäisi uskoa siihen, että Putinin sanaan voi luottaa ja maa hänen johtamanaan noudattaisi sekä kahdenvälisesti että kansainvälisesti sovittua.

Ylipäätään arvioissa Suomen asemasta maailmassa on turhan usein nostettu mahdollisuutemme ja tilanteemme epärealistiselle tasolle. Tämä on mielestäni heijastusta sinällään ihan perustellustakin uskosta oman yhteiskuntamme ja toimintamalliemme erinomaisuuteen. Me olemme rakentaneet monin tavoin esimerkillisen maan ja jotenkin uskomme sen antavan meille painoarvoa kansainvälisessä politiikassa. Tätä painoarvoa voi löytyäkin joissakin erityisasioissa, kuten koulutus tai klassinen musiikki. Mutta kaiken maailman listoilla pärjäämisestämme huolimatta olemme pienen pieni kansakunta, joka voi odottaa hyvin vähän itsestäänselvyyksiä kansainväliseltä yhteisöltä.

Aiemmin puhuttiin runsaasti Paasikiven-Kekkosen -linjasta. Jos nämä linjat aiemmin voitiinkin hieman rusauttaen yhdistää jatkumoksi, niin tässä maailmanajassa näiden valtiomiesten sodan jälkeisten ratkaisujen peruslähtökohdat tuottavat hyvin erilaisia tapoja hahmottaa tilannettamme.

Kekkonen määritteli Suomen aseman maailman lääkärinä, ei tuomarina. Tällä hän halusi selittää omalle kansalleen ja muullekin maailmalle, miksi Suomen kädet olivat sidotut suurvaltojen vastakkainasetteluihin liittyvissä kysymyksissä. ETYK todisti väkevästi tämän Kekkosen lausunnon puolesta, ainakin suomalaisten omissa silmissä. Kaikuja tästä on ollut myös tulkinnoissa tasavallan presidentin toimista Ukrainan sotaan liittyen. Myös kauan sitten reaalimaailmasta kadonnut asemamme rauhanturvaamisen suurvaltana oli eräs tämän ajattelutavan sinällään erinomaisia toteutumia. Mutta tänä päivänä EU:n jäsenvaltio Suomi, osana globalisoitunutta ja sekamelskaista maailmaa, voi olla korkeintaan maailman lähihoitaja, ei taatusti enää lääkäri. Jos se sitä ikinä on oikeasti ollutkaan.

Paasikivi teki elämänsä aikana moninaisia ratkaisuja tilanteen mukaan. Sodan jälkeen hän otti tehtäväkseen pitää suomalaiset kurissa ja nuhteessa suhteessaan Neuvostoliittoon. Voi vain kuvitella, minkälaisia tunteita oli ilmassa, kun itsenäisyyden alkuajan propagandan ja sotavuosien kovien kokemusten jälkeen piti ottaa vastaan nöyrästi kaikki se, mitä valvontakomissiolta tuli. Mutta siksihän Paasikiveä nyt jälkeenpäin niin ylistetäänkin, koska hän pystyi tilanteessa erottamaan sen mikä oli tärkeää ja sen mikä vain tuntui siltä. Paasikiven tosiasioiden tunnustaminen oli sitä, että asioita piti tehdä, vaikkei se tuntunut mukavalta ja oikealta. Silloin se oli mukautuminen itänaapurin tahtoon ja tarpeisiin, mutta sanoisin, että tässä ja nyt se ei ole sitä. Kekkosen hommana puolestaan oli selvitä mahdollisimman hyvin tiettyjen reunaehtojen välissä. Hän teki siinä hyvää työtä.

Nyt on maailmaa mullistavien muutosten ja sitä myötä Paasikiven aika. Nyt ei voida keskittyä vain varjelemaan sitä mitä meillä on, nyt on tehtävä ratkaisuja. Mitä todennäköisimmin ikäviltä tuntuvia sellaisia, mutta se on pienen kansan osa. Seuraava eduskunta on näiden ratkaisujen tekijä, joten pistäkäähän kansalaiset ehdokkaat lujille heidän näkemyksistään Suomen tulevaisuudesta osana maailmaa.