Johdantoa informaatiosotaan

Sana informaatiosota on tyypillinen hype-sana monessakin mielessä. Se on paljon käytössä hyvästä syystä, mutta sen käyttö on niin holtitonta määrällisesti ja laadullisesti, että se on hyvin pian ilman oikeaa sisältöä. Yritän tähän aukoa informaatiosotaa sellaisena kuin minä sen näen tässä ja nyt, nimenomaan Venäjän käymänä. Yritän myös vastata erinäisiin julkilausuttuihin ja julkilausumattomiin väärinkäsityksiin aiheen tiimoilta. Täydentäkää kommenttiosioon, kiitos.

Tarkoitus

Sodalla halutaan saada aikaan asioita, niin myös informaatiosodalla. Ei sotaa huvikseen käydä, vaan ainakin sen alku on jäljitettävissä joihinkin poliittisiin tavoitteisiin. Tässä tapauksessa se on Venäjän aseman kohottaminen uudestaan merkittäväksi globaaliksi tekijäksi.
Tämän nousun välineenä piti olla Euraasian unioni, mutta ilman Ukrainaa se ei ole uskottava. Niinpä Venäjä käy sotaa Ukrainassa ja informaatiosotaa muualla, jotta voisi tehokkaammin sotia Ukrainassa ja saada sen mukaan Euraasian unioniin. Mukana lienee myös vahva annos Venäjän sisäpolitiikkaa, jossa Putin pitää kiinni rakentamastaan vallan vertikaalista.
Mutta Venäjän käymän informaatiosodan strateginen tavoite on loppujen lopuksi edistää maan nousemista uuteen suuruuteen. Toki kaikkien sotien luonteeseen kuuluu myös sen ryöstäytyminen valloilleen, jolloin sota noudattaa ainakin joillakin tasoilla omia lakejaan, eikä enää palvele vain alkuperäistä tavoitetta.

Informaatiosodan teoria

Venäläisen informaatiosodan teoreettinen kehys on psykologinen teoria nimeltä refleksiivinen kontrolli. Se on neuvostoperuja ja käytössä sekä sisäisessä että ulkoisessa toiminnassa. Kärjistetysti siinä ajatellaan kohteen päätyvän itselle suotuisaan päätökseen, kun tarjotaan oikealla tavalla oikeanlaista tietoa. Informaatiosodalla on pitkä ja rikas perinne Venäjällä ja informaatio heille on yksi vaikuttamisen ulottuvuus muiden joukossa.

Valheet

Eräs henkilökohtaisesti häiritsevimmistä asioista Venäjän toiminnassa on ollut suoranaisen valehtelun määrä ja laatu. Vähäisimmistäkin senttareista Putiniin asti on naama peruslukemilla lasketettu menemään sellaista luikuria, että se tuntuu lähinnä absurdilta. Kysymys on tarkkaan harkitusta ja tiukasti kiinni pidetystä strategiasta, jossa edes ilmeistä ei myönnetä. Tämä antaa jatkuvasti Venäjälle hyödyllistä aikaa ja tilaa niin mediassa kuin päätöksenteossakin. Toiminee vielä ainakin jonkin aikaa, mutta Putinin G20-kokouksessa kokema kollektiivinen ynseily kertoo, että valheilla on hintansa.
Me länsimaissa emme vain ole ehkä vieläkään ymmärtäneet tämän valehtelun määrää, koska meillä valehtelulla on hintansa, oli kyse sitten poliitikosta tai yrityksestä. Venäjällä sitä hintaa ei eri syistä juurikaan ole. Vahva hämäämisen perinne venäläisessä sotataidossa, maskirovka, on aina läsnä heidän toiminnassaan.
Valehtelussa saattaa olla mukana myös Venäjän heikkouden ajan aikana kertynyttä kaunaa, kun lännen on tulkittu valehdelleen jatkuvasti. Totuuden venyttäminen on osa kansainvälistä poltiikkaa, mutta kun Venäjä heikkona ei siihen ole kyennyt, ovat länsimaiden valkoiset ja harmaammatkin valheet varmasti korventaneet. Nyt on sitten hyvä laukoa päin naamaa senkin edestä.

Sananvapaus

Puhuttaessa informaatiosodasta ja sen ilmiöistä, nousee tasaiseen tahtiin huuto siitä, miten nyt ollaan puuttumassa sananvapauteen. Väite on monellakin tapaa järjetön. Ensinnäkin täällä olevalla sananvapaudella puolustetaan poliittisia johtajia, joiden oma toiminta tähtää sananvapauden kaventamiseen Venäjällä. Toisekseen vastaanväittäminen ei ole toisen sananvapauden viemistä. Jos on oikeus sanoa, on myös oikeus sanoa vastaan. Autoritäärisessä ympäristössä vastaväite tulkitaan juuri näin, kielloksi olla eri mieltä, mutta kesksutelevassa demokratiassa se on kutsu jatkamaan keskustelua.
Sananvapaus myös usein sekoitetaan julkaisupakkoon. Mikään väline ei pakotettu julkaisemaan kenenkään tekstejä. Se ei ole sananvapauden loukkaus, jos kukaan ei halua julkaista tekstejä. Se on, jos minulta kielletään niiden julkaisu. Näinä aikoina kellä tahansa on mahdollisuus saada näkemyksensä julki, vaikkapa näin blogaten.


Suomi kohdemaana

Me emme ole mikään olennainen rintama informaatiosodassa ja olemme myös hankala paikka siihen. Ensinnäkin kieli, toisekseen väestön hyvä koulutustaso, kolmanneksi vahva, vapaa media sekä viimeiseksi, eikä suinkaan vähäisimmäksi, yhteiskuntamme toimivuuden synnyttämä luottamus. Mutta kyllä täälläkin sattuu ja tapahtuu.
Suomi on siinä mielessä tyypillinen kohdemaa, että Venäjä pyrkii yleisen mielpiteen hajanaisuuden kautta hyydyttämään valtiojohdon päätöksentekokyvyn. Mitä kovempia päätöksiä valtiojohto haluaa tehdä, sitä suurempi on niiden tuen oltava kansan keskuudessa. Muuten käy seuraavissa vaaleissa huonosti. Juuri tämä on yksi keskeinen elementti Venäjän informaatiosodassa lännessä. Mitä enemmän saa tilannetta sumutettua ja sitä myötä yleistä mielipidettä hajalle, sitä vähemmän on vaaraa kovista vastauksista. Tätä tilannetta kuvaa hyvin se, että vaadittiin matkustajakoneen alasampuminen, ennenkuin läntinen Eurooppa yhdistyi. Ilman tuota tragediaa olisi Putin päässyt jo pidemmälle tavoitteissaan ja vähemmin vaurioin.
Suomen voi ajatella olevan myös tilanteessa, jossa Venäjä yrittää käyttää Suomea omien etujensa ajajana EU:n sisällä. Tälle meidät altistaa vahva pyrkimyksemme yhtäaikaa kuulua kiinteästi länteen ja toisaalta pitää yllä läheisiä ja luottamuksellisia suhteita Venäjään. Tämä paikka on juuri nyt erittäin hankala ja voi tulevaisuudessa muuttua jopa mahdottomaksi.
Suomessa oma lukunsa on Johan Bäckmann, joka kiertää Venäjällä kertomassa yliopistoissa ja medioissa Suomen valtion vainoavan Suomessa asuvia venäläisiä, erityisesti lapsia. Bäckmann onkin eräänlainen hybridi, jota käytetään ainakin kahteen tarkoitukseen. Venäjän sisäisesti hänen tehtävänään on kertoa, että ei se Suomi olekaan hyvä maa, vaikka sellaiselta vaikuttaakin. Tämä on tärkeää siksi, ettei kukaan vain saisi päähänsä vaatia Venäjälle samantyyppistä, demokraattista yhteiskuntaa kuin Suomessa. Suomessa Bäckmann on joukkioineen likaisen työn tekijä, joka puhuu kummia ja hyökkää eri tavoin vastustajiksi miellettyjen kimppuun. Keinoiksi kelpaavat niin kipeät valtapelit kuin mukayksityiskohtaiset luonnemurhat (joihin en halua linkittää). Uskon Bäckmannin olevan myös kontrastin luoja, joka saa muut Venäjää ymmärtävät tahot näyttämään maltillisilta ja järkeviltä.
Merkittävä disinformaation lähde suomalaisessa keskustelussa on Verkkomedia.org. Sivusto edustaa erinomaisesti niitä luottamuksensa syystä tai toisesta systeemiin menettäneitä ihmisiä, joita sykähdyttää se pelko, jota Putin herättää lännessä. Verkkomedian kaltaisia uutissivustoksi itseään väärin nimittäviä aktivistisivustoja on kaikkialla maailmassa kaikilla kielillä ja ne ovat olennainen voimavara Venäjälle. Niiden foliohattupitoisuus vaihtelee yleensä melkoisesta ylöspäin.
Yhteistä näille sivustoille on epäluottamus valtamediaan ja vallanpitäjiin, salaliittoteorioiden tai vähintään erittäin vaihtoehtoisten selitysmallien viljely sekä ylipäätään kovasti valikoiva suhtautuminen esillä oleviin faktoihin ja näkemyksiin. Näihin on helppoa ja mukavaa uskoa, koska ne esittävät maailman loppujen lopuksi helposti selitettävänä ja jäsentyneenä paikkana, ei toivottoman monimutkaisena sekasotkuna.
Neuvostoaikoina värvättiin lännessä niin sanottuja vaikuttaja-agentteja, joiden tehtävänä oli edistää omilla tavoillaan Neuvostoliiton etua keskusteluissa. Koska perinne on niin elävä, voi hyvinkin olla, että heitä on edelleenkin. Mutta avoimessa yhteiskunnassa näiden ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa ovat kovin paljon pienemmät kuin aiempina, hyvinkin suljettuina vuosikymmeninä.
Täällä toiminta on julkisesti hyvin pitkälle verkostojen kutomista ja erilaisten meemien levittämistä niihin. Taustalla varmaankin myös väsätään "kansalaispalautetta" poliitikoille ja viranhaltijoille sekä käytetään kaikkia muistakin astroturffauksesta tuttuja menetelmiä.

Trollit

On kaksi todellisuudelle vierasta tapaa suhtautua trolleihin: ensinnäkin uskoa, ettei niitä ole. Tai sitten uskoa, että niitä on paljon ja ne ovat jatkuvasti työn touhussa. Valtaosa niin sanotusta trollauksesta (huonoa, usein riitaa kylvävää käytöstä)  on tavallista huonoa käytöstä, jota tosin on tuettu suunnitelmallisesti. Sisällöt ja käytöstavat tarttuvat meemeinä verkossa ja trollaus on useimmiten yllytetyn väkijoukon toimintaa, joka lietsoo itsensä uskomaan oman asiansa oikeutukseen ja kohteen kaikkinaiseen pahuuteen.
Nyt ei tulla enää soihdut käsissä polttamaan noitana, nyt nimitellään, uhkaillaan, vähätellään, mustamaalataan ja käytetään kaikkia mahdollisia keinoja hankaloittamaan kohteen elämää. Tämä on tuttua jo vuosien takaa rasistien verkkotoiminnasta, mutta Ukrainan sotaan liittyvässä keskustelussa tällaisten hyökkäysten voima ja laajuus on ennen näkemätöntä. Jossakin taustalla ovat kohteiden maalittajat ja sisältöjen luojat. Huhu kiirimään verkossa ja pian joku onneton huomaa saaneensa päälleen käsittämättömiä määriä vihaa ja paskaa.
Trollien tehtävänä on paitsi häiritä ja ylipäätään tehdä joistakin keskusteluaiheista epämiellyttäviä, niin myös levittää meemejä. Jossakin on mainostoimistoja, joissa värkätään mahdollisimman hyvin jakamisen kulttuuriin sopivaa kuva-aineistoa. Toki siinä puuhassa on mukana myös innokkaita maallikoitakin. FB:ssa ja Twitterissä kiertävän kuvamateriaalin määrä ja osin laatukin ovat sellaisia, että niitä ei ihan joutotöinä synnytetä.
Suurin osa trolleista ei edes ymmärrä missä on mukana ja mitä tekemässä. He vain ovat tempautuneet mukaan väkijoukkoon riehumaan. He ovat liikkeellä hyvinkin ylevien tarkoitusperien takia, mutta tulevat ajaneeksi kovin alhaisia. Trolleja parempi nimitys näille ihmisille olisi verkkohuligaani. Näissä määrittelyissä ei siis ikinä ole kyse ajatusten ja mielipiteiden sisällöstä, vaan aina vain toimintatavoista. Huonosti käyttäytyvät ihmiset ovat huonosti käyttäytyviä, oli edustettu näkemys mikä tahansa. Mukaan riehumaan lähdetään monista syistä
Trollauksen polttoainetta ovat paitsi sepitetyt luonnemurhat, myös vaihtoehtoisten selitysten luominen. Kun jokin mitä ilmeisimmin tapahtui tavalla A, tuottaa informaatiosodan koneisto selitykset B-H ja levittää niitä eri yleisöille. Aina joku uskoo ja näin trollit luovat vänkätessään informaatiosodan sumua, joka haittaa yleiskuvan luomista. Vaihtoehtoisilla selityksillä ei ole tarkoituskaan vakuuttaa monia, ainoastaan luoda hämmennystä. Hyviä esimerkkejä tästä ovat lukuisat Venäjän ja sen apureiden esittämät teoriat siitä, miten MH17 ammuttiin alas tai miksi. Näille selityksille on omia solmukohtiaan, Suomessa mm. Verkkomedia.org -sivusto.

Informaatiolla vaikuttaminen vs informaatiosota

Informaatiosotaa pyritään vähättelemään sanomalla, että ainahan kaikki ovat sitä tehneet. Ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus on pyrkiä vaikuttamaan toisiin ihmisiin ja toden totta, myös valtiot ovat sitä aina tehneet suhteessa toisiinsa. Mutta informaatiosota poikkeaa normaalista tavoitteellisesta viestinnästä kuin liekinheitin hajukynttilästä.

Tässä Venäjän suurlähetystö syyttää Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin vähemmistövaltuutettu Astrid Thorsia valehtelijaksi viime huhtikuussa.

Normaali vaikuttaminen tapahtuu pääsääntöisesti tosiasioihin pohjautuen ja kunnioittaen kaikkia asiaan kuuluvia tahoja. Tällaisesta toiminnasta paras esimerkki ovat diplomaattiset perinteet ja kansainväliset sopimukset. Näitäkin Venäjän käymä informaatiosota on ryvettänyt, sillä aiemmin ei tosiaankaan olisi ollut tapana, että minkään maan suurlähetystö syyttäisi asemamaan arvostettuja toimijoita valehtelijoiksi tai levittelisi julkisesti negatiivisia uutisia asemamaasta. Kuvioon kuuluu myös niiden selkeiden valheiden toistaminen, joita Moskovasta kerrotaan.
Venäjä on etsinyt myös poliittisia liittolaisia mistä suinkin on saanut. Yleensä ne ovat joko poliittisista ääripäistä tai toimivista kauppasuhteista hyötyvistä puolueista tai järjestöistä. Osa informaatiosotaa on tukea EU-vastaisia toimijoita, jotka heikentäessään EU:ta pelaavat Kremlin pussiin. Myös arvokonservatiivinen viritys näyttää purreen kummallisen hyvin. Jos ennen konservatiivit olivat enemmän länsisuuntautuneita, niin nyt nämä arvonavat ovat vaihtamassa paikkaa.

Lopuksi

Informaatiosota on siis ympärillämme tapahtuvaa toimintaa, jossa jokin taho yrittää häikäilemättömillä keinoilla ajaa omaa etuaan kaikenlaisissa prosesseissa, joita informaation liike aiheuttaa. Kun sekä tietoyhteiskunta että markkinatalous kaipaavat kipeästi luottamusta, on tällainen toiminta omiaan myös vaihingoittamaan yhteiskuntaa ylipäätään. Sodalla on aina uhrinsa.
Ja jos ketä jäi mietityttämään, että miten informaatiosodassa voi pärjätä, niin täältä löytyy minun näkemykseni siitä.

PS Kovin hyvin tuntuvat von Clausewitzin ajatukset asettuvan kohdilleen näillä digitaalisillakin taistelukentillä.