Pakolaistilanteesta huolestuneiden perusväittämiin kuuluu tällä hetkellä se, ettei yhteiskunnallisiin instituutioihin voi luottaa. Poliisi ei pysty hoitamaan töitään, media peittelee, poliitikot ovat kyvyttömiä, virkakoneisto on kääntynyt kansalaisia vastaan.
Tästä epäluottamuksesta taas nousee joukko viime aikoina tutuiksi käyneitä ilmiöitä. Katupartiot ovat kansalaisten omankädenoikeutta. Vihafeikkisivustot tarjoilevat pelkoa ja vihaa journalismin sijaan. Poliitikkoja ja puolueita halveksutaan ja edustuksellinen demokratia esitetään toimimattomana. Julkinen sektori puolestaan näyttäytyy näissä puheenvuoroissa Suomen kansalaiset vähintäänkin unohtaneena, jopa heitä sortavana systeeminä, joka kohtelee muualta tulleita paremmin kuin kansalaisia. Oikeusvaltiomme perusasioihin kuuluva ihmisten tasavertaisuus on näiden ihmisten mielestä tällä hetkellä vinossa väärään suuntaan, ja he haluaisivat usein viedä lain tarjoamat turvan ja edut pois ”muilta”, joille se heidän mukaansa kuulu.
Mikään inhimillinen ei ole täydellistä, mutta kaikki nämä kyseenalaistetut instituutiot ovat itseään korjaavia ja parempaan pyrkiviä. Moni asia on muuttunut nopeasti ja sopeutuminen ottaa aikaa. Jos katsomme ympärillemme, niin ovat saaneet kokonaisuutena hienon yhteiskunnan rakennettua. Parantamista ja syytä kritiikkiin on aina, mutta pääsääntöisesti voidaan sanoa, että meillä asiat ovat kunnossa.
Tämä ei kuitenkaan estä lähes hysteerisiä väitteitä siitä, että olemme romahduksen partaalla, jos emme toimi. Osansa tämän tunnelman luomisessa on muuten varmasti Sipilän hallituksensa kanssa tolkuttamilla madonluvuilla maan taloudesta. Vaikka hallitus ei varmasti olekaan tätä ”näin ei voi jatkua” - tolkuttamiselllaan tarkoittanut, niin se on näin kuitenkin tahattomasti tukenut romahdusväitteen uskottavuutta. Tämä maahanmuuton, muun väristen tai toisen uskonnon seurauksena syntyvä romahdus ja barbaria on myytti, jota on itse asiassa hellitty kauan rasistisessa kuvastossa. Toiseuteen tuomitut on julistettu kautta historiaan olleet juuri vaaraksi sivistyneelle yhteiskunnalle. Näin ajateltiin myös suomalaisista siirtolaisista Yhdysvalloissa ja ja myöhemmin Ruotsissa.
Se, mitä tämä romahduksen estävä toiminta olisi, jätetään yleensä epäselväksi. Esitettyjen vaatimusten valossa on kuitenkin selvää, että rajut, jopa vallankumoukselliset keinot ovat tarpeen tavoitteiden toteuttamisessa. Vanha järjestelmä on kaadettava, kuuluu taustalta vaatimus, kuten niin usein ennenkin. Kansakunnan kuohuntavaiheissa on ennenkin noussut epädemokraattisia voimia, jotka ovat hyödyntäneet ajan pelkoja taitavasti. Vuoden 1918 tapahtumat lähtivät osaltaan liikkeelle tällaisten voimien eskaloidessa tapahtumia. Sen jälkeen kansakuntaa pelastivat kovilla otteilla ja demokratiaa halveksien kommunismia vastaan keinoja kaihtamatta taistelleet. Sodan jälkeen kommunismi oli se vaihtoehto, joka tarjosi toivon paremmasta, mutta se toivo toki edellytti vallankumousta. Silloin, kuten nytkin, lietsottiin pelkoa ja vihaa, koska se oli eduksi omille poliittisille päämäärille. Jos pelko ja viha olisivat päässeet niskan päälle, olisi suomalainen demokratia kärsinyt vakavia, jopa kohtalokkaita iskuja. Se sama uhka on nytkin olemassa.
Nyt näistä sinällään moni osin aidoista peloista ammentaa joukko vielä järjestäytymättömiä voimia, jotka vaativat rajoja kiinni. Ne voimat haluavat olla tämän Mäntsälän kapinallisia ja sinipaitaisia taistolaisia, jotka ovat valmiita kukistamaan demokratian omien tavoitteidensa takia. Ja kuten ennenkin, tuetaan näitä poliittisia voimia myös ulkoapäin, osana kansainvälisen politiikan kamppailuja.
Rajat kiinni -liikkeen ja muun vastaavan liikehdinnän sinällään varsin täsmentymättömästä agendasta voidaan lukea ainakin seuraavia asioita: maahanmuutto johtaa barbariaan, moniarvoisuus ja suvaitsevaisuus ovat tuhoavia elementtejä, Euroopan integraatio on huijausta ja hyväksikäyttöä ja ylipäätään globalisaatio eri ulottuvuuksineen on pahasta. Tuskin on sattumaa, että Venäjän valtion sisäinen ja ulkoinen propaganda toistaa juuri näitä samoja asioita. Venäjälle olennaista on yrittää synnyttää sekä Euroopan unionissa että eri valtioissa mahdollisimman suurta hajaannusta. Näin sen on helpompi ajaa läpi omaa aggressiivista valtapolitiikkaansa. Ei sen tarvitse kumouksia yrittää synnyttää, mutta riittävästi hämmennystä ja sekasortoa, jotta paineen alla olevat demokratiat heikentyisivät.
Saa nähdä, miten nämä parhaillaan voimaantuvat ajatukset organisoituvat. Olennainen kysymys on Perussuomalaisten kohtalo. Puolueen halla-aholaiset edustavat hyvin tyypillisiä juuri näitä voimia, jotka peitellysti haastavat kansanvaltaa. Uusnatsien peitejärjestö Soldiers of Odin ja rasistien perustama StreetPatrol ovat näiden aatteiden rekrytointi- ja radikalisointiväyliä. Vihaa ja valheita kylvävien feikkisivustojen määrä tulee lisääntymään. Tällä liikehdinnällä ei vielä ole uskottavaa keulahahmoa, mutta sen taustalla olevista asioista yriittää hyötyä moni poliiitikko. Viimeisimpänä näille tanhuville lähti kannatusta etsimään Paavo Väyrynen, joka haluaa irrottaa Suomea läntisestä integraatiosta. Nämä kaikki eri toimijat lähestyvät asiaa eri tavoin, mutta yhteistä niille on kuitenkin usko siihen, että Suomi pärjää paremmin erillisempänä muusta maailma. Tälle liikehdinnälle eri laatuisine osineen ei vielä ole yhteistä nimeä, mutta eiköhän sekin löydy piakkoin.
Suomen ja suomalaisten turvallisuudelle on tänä päivänä olemassa siis paljon erilaisia haasteita, mutta yksi isoimmista ovat keskuudessamme kulkevat ja muka parastamme haluavat vihanlietsojat. He ovat tämän päivän hyödyllisiä idiootteja, jotka pelaavat omaa peliään vilpittömästi, mutta silti jonkun muun kuin Suomen pussiin.
sunnuntai 31. tammikuuta 2016
perjantai 29. tammikuuta 2016
Pohdintoja pääministerin Pietarin-matkasta
Pääministeri Juha Sipilän matkaan itään oli ladattu paljon. Raja-asioita olivat yrittäneet selvittää vuorollaan niin poliisijohto kuin sisäministerikin. Kun Venäjä muutti kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia kestäneen käytäntönsä, ettei Suomen rajalle päästetä ilman asiaankuuluvia matkustuspapereita, eli passia ja viisumia, oli se selvä teko. Sillä teolla painostetaan ja samalla kerrotaan, että meillähän näitä riittää. Ja Venäjällä heitä riittää. Kun talous sukeltaa, niin ylimääräisestä väestä halutaan eroon.
Keskusteluissa käytiin läpi pakolaisasioiden lisäksi talouspakotteita, kauppaa, investointeja, Pyhäjoen ydinvoimalaa, Suomenlahden uutta kaasuputkea sekä Syyrian ja Ukrainan sotia. Kun raja-asioista ilmoitettiin, että niihin palataan ensi viikolla, oli viesti selvä: Venäjä ei ole vielä saanut kaikkea mitä on halunnut. Liekö saanut vielä mitään muuta kuin elkeitä. Sekä tilaisuuden toitottaa kaikissa medioissaan, miten Suomi on yhteistyössä Venäjän kanssa. Antaahan se myös pontta pääministerin sanoille tämän syyttäessä EU:ta kaikista vaikeuksista, kun vieressä seisoo EU-maan pääministeri. Tämä on toki tuttua ja varmasti otettu huomioon laskelmissa, että isännät puhuvat juuri mitä puhuvat ja venäläiset mediat vähintäänkin painottavat voimakkaasti keskustelujen sisältöä.
Fennovoimakin oli puheena ja siellähän on ollut jostain syystä vaikeuksia maksaa aliurakoitsijoille. Myös aliurakointisopimusten ehdoista on mitä ilmeisimmin ollut voimakkaita näkemyseroja venäläisen pääurakoitsijan ja suomalaisten aliurakoitsijoiden kesken. Myös osakkaaksi lähteneen SRV:n iso sopimus on yhä auki. Vierailupäivän aamuna Interfax hehkutti Fortumin Venäjän-investointien suuruutta ja kalleutta. Voihan olla, että Fennovoiman rahoituskuvioita neuvotellaan uusiksi, sillä ruplan arvon romahtaminen on syönyt merkittävästi hankkeelle myönnetyn lainan arvoa. Toki voi olla, että Venäjän strategisissa vararahastoissa alkaa pohja häämöttämään ja sekin ajaa etsimään uusia rahoituskuvioita. Hanke vaikuttaa etenevän tyylilleen uskollisen sotkuisena ja epämääräisenä eteenpäin.
Nordstream2öljyputki -kaasuputki herättää suuria tunteita varsinkin Baltian maissa. Venäjän hallitus ilmoitti, tai ainakin antoi ymmärtää, että Suomi edistää hanketta yhdessä Venäjän kanssa. Hanke tarvitsee muun muassa Suomen luvan. Tämä hanke on epäilemättä yksi tärkeimpiä Venäjän valtapoliittisia projekteja Itämeren alueella. Tiedä vaikka se riittäisi perussyyksi tähän koko mekkalaan. Putki on yhteishanke Saksan kanssa ja Saksa on tärkein yksittäinen kanto Euroopan kaskessa Putinille.
Tapaaminen venyi aiottua pidemmäksi, joten voi ajatella, että asioita oli paljon. Emmekä siis tosiaan tiedä juuri lainkaan, mihin Suomi suostui vai suostuiko mihinkään. Mitä useampaa asiaa pyydetään, sitä voimakkaampi on paine suostua edes johonkin. Pääkuvionahan tässä on ilman muuta yrittää irrottaa Suomi kahden voimakkaan tunteen, pelon ja ahneuden, avulla irti EU:n rintamasta. tai saada se ainakin näyttämään siltä, että Suomi horjuu. Luulisin, että tänään on jo lähtenyt viestejä unionimaille, jossa paitsi raportoidaan jotain tapaamisesta, myös vakuutetaan Suomen pysyvän yhteisessä rintamassa.
Sipilän esiintyminen infossa vaikutti hyvältä. Kun noin kokematon ukko heitetään tuollaiseen paikkaan, ovat paineet kovat. Tukena pääministerillä oli erinomaisesti Venäjää tunteva valtiosihteerinsä Paula Lehtomäki. Mutta onhan se hieman surkuhupaisaa, kun suomalaiset saavat tyytyä ”katsotaan seuraavissa tapaamisissa” -vastauksiin rajavalvonnan muutoksesta. Se saa ennen pitkää suomalaiset näyttämään ruikuttajilta. Toisaalta, niin kauan kuin asia on auki, voi ajatella, että venäläisille ei ainakaan kaikkea heidän haluamaansa ole annettu.
Se, että asiat eivät menneet päällepäin lainkaan onnistuneesti, ei välttämättä kerro sitä, miten matkalle oikeasti asetetut tavoitteet toteutuivat. Valtiojohtomme lienee jo aika korkean asteen kriisimoodissa, sillä Venäjä painaa päälle kovasti. Nyt ei välttämättä enää metsästetä voittoja, vaan vältellään isoja tappioita. Mutta emme voi tietää. Joskus nämäkin arkistot aukeavat ja sitten saamme tietää, mikä oli Sipilän Pietarin reissun anti.
Aika hurja oli myös päätös lähteä hoitamaan asiaa kahden kesken Venäjän kanssa. Voihan se olla, että Suomen nihkeilyt Välimeren pakolaistilanteen hoitamisessa tulivat nyt takaisin, kun sikäläiset maat olivat poikittain tässä tilanteessa. Tai sitten vain arvioitiin, että tämä on parempi hoitaa itse. Tämän päätöksen perusteet olisi taas hienoa tietää, mutta siihen voi kulua aikaa.
Olisi tietysti hienoa, että valtiojohto ilmestyisi median eteen ja kertoisi missä mennään. Minulla on kuitenkin sellainen vaikutelma, että nyt ei ole sellaisen avoimuuden aika. Presidentti on pysynyt nyt hyvin hiljaa. Hän saikin ennen joulua olla useammankin kerran selittämässä tilannetta. Mutta kyllä nyt olisi jonkun asiaa selitettävä. Kun tämä kuitenkin kiinnostaa, niin tämän blogimerkinnän kaltaiset arvelut yrittävät täyttää tietotyhjiötä. Mutta katsomosta on helppo huudella, kun kentällä pelataan elämästä ja kuolemasta.
Elämme kovia aikoja ja kovemmiksi taitavat mennä.
Lisäys 30.1. klo 8.30
Keskusteluissa käytiin läpi pakolaisasioiden lisäksi talouspakotteita, kauppaa, investointeja, Pyhäjoen ydinvoimalaa, Suomenlahden uutta kaasuputkea sekä Syyrian ja Ukrainan sotia. Kun raja-asioista ilmoitettiin, että niihin palataan ensi viikolla, oli viesti selvä: Venäjä ei ole vielä saanut kaikkea mitä on halunnut. Liekö saanut vielä mitään muuta kuin elkeitä. Sekä tilaisuuden toitottaa kaikissa medioissaan, miten Suomi on yhteistyössä Venäjän kanssa. Antaahan se myös pontta pääministerin sanoille tämän syyttäessä EU:ta kaikista vaikeuksista, kun vieressä seisoo EU-maan pääministeri. Tämä on toki tuttua ja varmasti otettu huomioon laskelmissa, että isännät puhuvat juuri mitä puhuvat ja venäläiset mediat vähintäänkin painottavat voimakkaasti keskustelujen sisältöä.
Fennovoimakin oli puheena ja siellähän on ollut jostain syystä vaikeuksia maksaa aliurakoitsijoille. Myös aliurakointisopimusten ehdoista on mitä ilmeisimmin ollut voimakkaita näkemyseroja venäläisen pääurakoitsijan ja suomalaisten aliurakoitsijoiden kesken. Myös osakkaaksi lähteneen SRV:n iso sopimus on yhä auki. Vierailupäivän aamuna Interfax hehkutti Fortumin Venäjän-investointien suuruutta ja kalleutta. Voihan olla, että Fennovoiman rahoituskuvioita neuvotellaan uusiksi, sillä ruplan arvon romahtaminen on syönyt merkittävästi hankkeelle myönnetyn lainan arvoa. Toki voi olla, että Venäjän strategisissa vararahastoissa alkaa pohja häämöttämään ja sekin ajaa etsimään uusia rahoituskuvioita. Hanke vaikuttaa etenevän tyylilleen uskollisen sotkuisena ja epämääräisenä eteenpäin.
Nordstream2
Tapaaminen venyi aiottua pidemmäksi, joten voi ajatella, että asioita oli paljon. Emmekä siis tosiaan tiedä juuri lainkaan, mihin Suomi suostui vai suostuiko mihinkään. Mitä useampaa asiaa pyydetään, sitä voimakkaampi on paine suostua edes johonkin. Pääkuvionahan tässä on ilman muuta yrittää irrottaa Suomi kahden voimakkaan tunteen, pelon ja ahneuden, avulla irti EU:n rintamasta. tai saada se ainakin näyttämään siltä, että Suomi horjuu. Luulisin, että tänään on jo lähtenyt viestejä unionimaille, jossa paitsi raportoidaan jotain tapaamisesta, myös vakuutetaan Suomen pysyvän yhteisessä rintamassa.
Sipilän esiintyminen infossa vaikutti hyvältä. Kun noin kokematon ukko heitetään tuollaiseen paikkaan, ovat paineet kovat. Tukena pääministerillä oli erinomaisesti Venäjää tunteva valtiosihteerinsä Paula Lehtomäki. Mutta onhan se hieman surkuhupaisaa, kun suomalaiset saavat tyytyä ”katsotaan seuraavissa tapaamisissa” -vastauksiin rajavalvonnan muutoksesta. Se saa ennen pitkää suomalaiset näyttämään ruikuttajilta. Toisaalta, niin kauan kuin asia on auki, voi ajatella, että venäläisille ei ainakaan kaikkea heidän haluamaansa ole annettu.
Se, että asiat eivät menneet päällepäin lainkaan onnistuneesti, ei välttämättä kerro sitä, miten matkalle oikeasti asetetut tavoitteet toteutuivat. Valtiojohtomme lienee jo aika korkean asteen kriisimoodissa, sillä Venäjä painaa päälle kovasti. Nyt ei välttämättä enää metsästetä voittoja, vaan vältellään isoja tappioita. Mutta emme voi tietää. Joskus nämäkin arkistot aukeavat ja sitten saamme tietää, mikä oli Sipilän Pietarin reissun anti.
Aika hurja oli myös päätös lähteä hoitamaan asiaa kahden kesken Venäjän kanssa. Voihan se olla, että Suomen nihkeilyt Välimeren pakolaistilanteen hoitamisessa tulivat nyt takaisin, kun sikäläiset maat olivat poikittain tässä tilanteessa. Tai sitten vain arvioitiin, että tämä on parempi hoitaa itse. Tämän päätöksen perusteet olisi taas hienoa tietää, mutta siihen voi kulua aikaa.
Olisi tietysti hienoa, että valtiojohto ilmestyisi median eteen ja kertoisi missä mennään. Minulla on kuitenkin sellainen vaikutelma, että nyt ei ole sellaisen avoimuuden aika. Presidentti on pysynyt nyt hyvin hiljaa. Hän saikin ennen joulua olla useammankin kerran selittämässä tilannetta. Mutta kyllä nyt olisi jonkun asiaa selitettävä. Kun tämä kuitenkin kiinnostaa, niin tämän blogimerkinnän kaltaiset arvelut yrittävät täyttää tietotyhjiötä. Mutta katsomosta on helppo huudella, kun kentällä pelataan elämästä ja kuolemasta.
Elämme kovia aikoja ja kovemmiksi taitavat mennä.
Lisäys 30.1. klo 8.30
Yön yli nukuttua piti tarkistaa, että mitä sitä illalla näpytteli väsymyspäissään. Ihan olin vielä samoilla linjoilla itseni kanssa. Muutama juttu tuli vielä mieleen:
1. Kysymyksessä on Schengen-raja eli unionin ulkoraja, jossa pelataan ihan eri säännöillä kuin unionin sisärajoilla.
2. Ongelmaa, ainakaan vielä, eivät ole pakolaiset, vaan Venäjän valtion muuttunut politiikka. Toki he tapansa mukaan kirkkain silmin valehtelivat etteivät ole mitään muuttaneet eikä tämä ole heidän vikansa. Tai siis tässä tapauksessa Medvedev valehteli.
3. On politiikan teon kannalta ymmärrettävää, että Suomen pääministeri ei mitään tarkoituksellista halua tilanteessa nähdä, koska jos hän sellaista lausuisi, jatkuisi keskustelu Venäjän kanssa siltä pohjalta. Tällainen diplomaattinen varjonyrkkeily pitää enemmän erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja sisällään. Mutta toki jos liian pitkälle myötäilee valheellista narratiivia, voi joutua myöntymään kummallisiin asioihin.
4. Kahdenvälisyys taktiikkana ei ole vielä näyttänyt merkkejään kumpaankaan suuntaan.
5. Uudelleen viritetyt yhteistyömuodot kauppakomissioineen ovat omiaan rapauttamaan Venäjän vastaisten pakotteiden painetta. Tämäkin lienee tietoinen ratkaisu valtionjohdoltamme.
maanantai 18. tammikuuta 2016
Luottamuskulttuurimme hyökkäyksen kohteena
Keskustelu katupartioista on itse asiassa keskustelua jostakin isommasta ja hahmottomasta. Se on keskustelua, jota käydään erilaisten tilannekuvien pohjalta. Se on keskustelua siitä, minkälaiset keinot ovat sallittuja yhteiskunnassa. Ennen kaikkea se on keskustelua luottamuksesta ja epäluottamuksesta. Luottaako ihminen, että valtio väkivaltamonopoleineen pystyy pitämään huolta Suomen turvallisuudesta. Kovin moni uskoo, ettei pysty. Jos luottamusta poliisiin ei ole, ei ole varmaan paljon muutakaan luottamusta julkisiin toimijoihin jäljellä.
Erityisen kuohuttavaa ovat seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta. Aihe vetää punaiselle ja viileä järjenkäyttö tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin se olisi enemmän kuin tarpeen. Varsinkin kun on olemassa viitteitä siitä, että seksuaaliset hyökkäykset voivat olla yllytettyjä, jopa organisoituja. Niiden herättämät reaktiot ainakin ovat olleet sitä luokkaa, että melkoisia hirmutekoja saisi tehdä herättääkseen samansuuruisia reaktioita. Terroriteoksi nykyisessä tilanteessa riittää lähentely tai jopa vain verbaalinen ahdistelu. Kovin paljon helpompaa järjestää kuin pommiattentaatti tai itsemurhaisku. Kaikkiin lähentelyihin on puututtava matalalla kynnyksellä ja näytettävä, ettei sellaiselle ole sija tässä yhteiskunnassa.
Tätä samaa keskustelua luottamuksesta ja epäluottamuksesta käydään myös median tiimoilta. MV-lehti ja muut vihavalhesivustot ovat saavuttaneet monien luottamuksen, koska ne tarjoavat omaan maailmankuvaan sopivaa aineistoa. Se maailmankuva on selväpiirteinen ja mustavalkoinen: systeemi on mätä ja kusettaa ihmistä kaikin keinoin ja maahanmuuttajat ovat tuhoamassa tätä maata. Todella ja valheella ei näissä julkaisuissa ole niin väliä, kunhan näkemys on selkeä ja oikeudentunnoksi naamioituneet viha ja suvaitsemattomuus saavat ravintoa.
Yksi näiden medioiden paradoksi on, että samalla kun suomalaista yhteiskuntaa haukutaan, korostetaan ettei muiden tarvitse päästä nauttimaan sen tarjoamista aivan mahtavista eduista. Toinen paradoksaalinen ulottuvuus tässä on, että ne suomalaiset, joilla tuntuu toivo menneen nykyisen kaltaiseen Suomeen, käyvät rajuun kamppailuun niitä vastaan, joilta on mennyt toivo mitenkään päin säällisestä elämästä omassa maassaan. Jossain taustalla, kuten niin usein inhimillisissä konflikteissa, väijyy kamppailu niukoista resursseista. Pelolle ja jopa vihalle ihmisten reaktioiden taustalla on omat syynsä ja ne ovat monesti oikeutettujakin, mutta kiivaastikin vaaditut ratkaisut eivät juurikaan kenenkään asemaa paranna.
Epäluottamukseen mediaa kohtaan on ollut joitakin perusteltuja syitäkin. Mutta journalismi on itseään korjaava toimitatapa, joka osaa ottaa oppia virheistään myös yleisellä tasolla. Tällä hetkellä paine medioita kohtaan on kova ja tinkimätön journalismi on nyt erinomaisen tarpeellinen asia. Suomalainen media keskimäärin on tasokasta, riippumatonta ja luotettavaa. Mikään inhimillinen ei ole täydellistä, mutta suomalaisen journalismin tarjooman pohjalle uskaltaa minusta hyvin varata näkemyksensä maailman toiminnasta ja siinä vaikuttavista syistä ja seurauksista.
Puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg puhui maanpuolustuskurssin avajaisissa Suomen kyvystä vastata uhkiin:
”Lähtökohtamme tulevaisuuteen ovat hyvät. Verrattuna moneen muuhun maahan, onnistumisen edellytyksiä parantaa myös suomalaisuuteen kuuluva luottamuskulttuuri, joka helpottaa ja nopeuttaa yhteistoimintaa kaikilla tasoilla. Luottamus on edellytys myös olemassa olevan tilanteen avoimelle arvioinnille ja kehittymistarpeiden tunnistamiselle. Suomen malli ei ole valmis, se kaipaa kehittämistä ja säätämistä.”
Kuitenkin juuri tuo luottamus tuntuu tällä hetkellä olevan uhattuna. Tätä sisäistä kriisiä, joka ulottuu kaikkialle Eurooppaan, käyttää myös Venäjä hyväkseen. Se tukee monia yhteiskuntia ja Euroopan unionia hajottavia ja heikentäviä voimia, jotka sen tukea vain ottavat vastaan, niin äärivasemmalla kuin äärioikeallakin. Moni ihan puhtaasti pahanteon riemustakin mukana oleva ajaa ymmärtämättömyyttään Putinin asiaa. Tämän vielä sumean kuvan tarkentaminen tapahtuu varmasti lähiaikoina, sillä asiaan on vihdoin herätty.
Käytävän keskustelun pohjalta on kysyttävä, että onko isokin joukko suomalaisia, jotka ovat pettyneet ja menettäneet luottamuksensa maahansa. He ovat niitä, jotka huutavat tuskaansa ja vihaansa verkossa. Suomen liput rasistien ja äärijärjestöjen propagandassa eivät tarkoita tätä yhteiskuntaa, joka on kovalla työllä rakennettu, vaan jotain illusorista puhtautta ja yksimielisyyttä, jossa Suomi on hyvä paikka kaikille suomalaisille ja vain suomalaisille. Ei sellaista Suomea tosin voi ikinä olla tai tulla. Mutta läpi historian ovat menestyneet ne, jotka kovaan ääneen ovat luvanneet paljon niille, joilla on vähän. On taas toistettava se kylmäävä oivallus, etten ennen vuotta 2015 ollut ikinä ymmärtänyt, miten 30-luvulla asiat saattoivat mennä Euroopassa niin kuin menivät. Nyt ymmärrän sen helposti.
Keskustelu katupartioista ja mediasta on itse asiassa siis keskustelua suomalaisesta demokratiasta ja luottamuksesta. Nyt sitä keskustelua on käytävä, etteivät vihan ja vainon äänet jää päällimmäisiksi. Keskustelua rauhallisesti ja järkeä käyttäen. Se onnistuu jokaiselta, joka niin haluaa.
Erityisen kuohuttavaa ovat seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta. Aihe vetää punaiselle ja viileä järjenkäyttö tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin se olisi enemmän kuin tarpeen. Varsinkin kun on olemassa viitteitä siitä, että seksuaaliset hyökkäykset voivat olla yllytettyjä, jopa organisoituja. Niiden herättämät reaktiot ainakin ovat olleet sitä luokkaa, että melkoisia hirmutekoja saisi tehdä herättääkseen samansuuruisia reaktioita. Terroriteoksi nykyisessä tilanteessa riittää lähentely tai jopa vain verbaalinen ahdistelu. Kovin paljon helpompaa järjestää kuin pommiattentaatti tai itsemurhaisku. Kaikkiin lähentelyihin on puututtava matalalla kynnyksellä ja näytettävä, ettei sellaiselle ole sija tässä yhteiskunnassa.
Tätä samaa keskustelua luottamuksesta ja epäluottamuksesta käydään myös median tiimoilta. MV-lehti ja muut vihavalhesivustot ovat saavuttaneet monien luottamuksen, koska ne tarjoavat omaan maailmankuvaan sopivaa aineistoa. Se maailmankuva on selväpiirteinen ja mustavalkoinen: systeemi on mätä ja kusettaa ihmistä kaikin keinoin ja maahanmuuttajat ovat tuhoamassa tätä maata. Todella ja valheella ei näissä julkaisuissa ole niin väliä, kunhan näkemys on selkeä ja oikeudentunnoksi naamioituneet viha ja suvaitsemattomuus saavat ravintoa.
Yksi näiden medioiden paradoksi on, että samalla kun suomalaista yhteiskuntaa haukutaan, korostetaan ettei muiden tarvitse päästä nauttimaan sen tarjoamista aivan mahtavista eduista. Toinen paradoksaalinen ulottuvuus tässä on, että ne suomalaiset, joilla tuntuu toivo menneen nykyisen kaltaiseen Suomeen, käyvät rajuun kamppailuun niitä vastaan, joilta on mennyt toivo mitenkään päin säällisestä elämästä omassa maassaan. Jossain taustalla, kuten niin usein inhimillisissä konflikteissa, väijyy kamppailu niukoista resursseista. Pelolle ja jopa vihalle ihmisten reaktioiden taustalla on omat syynsä ja ne ovat monesti oikeutettujakin, mutta kiivaastikin vaaditut ratkaisut eivät juurikaan kenenkään asemaa paranna.
Epäluottamukseen mediaa kohtaan on ollut joitakin perusteltuja syitäkin. Mutta journalismi on itseään korjaava toimitatapa, joka osaa ottaa oppia virheistään myös yleisellä tasolla. Tällä hetkellä paine medioita kohtaan on kova ja tinkimätön journalismi on nyt erinomaisen tarpeellinen asia. Suomalainen media keskimäärin on tasokasta, riippumatonta ja luotettavaa. Mikään inhimillinen ei ole täydellistä, mutta suomalaisen journalismin tarjooman pohjalle uskaltaa minusta hyvin varata näkemyksensä maailman toiminnasta ja siinä vaikuttavista syistä ja seurauksista.
Puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg puhui maanpuolustuskurssin avajaisissa Suomen kyvystä vastata uhkiin:
”Lähtökohtamme tulevaisuuteen ovat hyvät. Verrattuna moneen muuhun maahan, onnistumisen edellytyksiä parantaa myös suomalaisuuteen kuuluva luottamuskulttuuri, joka helpottaa ja nopeuttaa yhteistoimintaa kaikilla tasoilla. Luottamus on edellytys myös olemassa olevan tilanteen avoimelle arvioinnille ja kehittymistarpeiden tunnistamiselle. Suomen malli ei ole valmis, se kaipaa kehittämistä ja säätämistä.”
Kuitenkin juuri tuo luottamus tuntuu tällä hetkellä olevan uhattuna. Tätä sisäistä kriisiä, joka ulottuu kaikkialle Eurooppaan, käyttää myös Venäjä hyväkseen. Se tukee monia yhteiskuntia ja Euroopan unionia hajottavia ja heikentäviä voimia, jotka sen tukea vain ottavat vastaan, niin äärivasemmalla kuin äärioikeallakin. Moni ihan puhtaasti pahanteon riemustakin mukana oleva ajaa ymmärtämättömyyttään Putinin asiaa. Tämän vielä sumean kuvan tarkentaminen tapahtuu varmasti lähiaikoina, sillä asiaan on vihdoin herätty.
Venäjän narratiivi on tällä hetkellä se, että EU on hajoamassa pakolaiskriisin vaikutuksiin. Tässä RT:n "dokumentissä" Euroopan tilanteesta muun muassa kerrotaan, että Suomessa järjestystä pitävät Soldiers of Odinin katupartiot. Hyvän kuvan Venäjän suhtautumisesta kyseiseen, uusnatsitaustaiseen järjestöön antaa Kremlin uskollisen Johan Bäckmanin kannustus.
Käytävän keskustelun pohjalta on kysyttävä, että onko isokin joukko suomalaisia, jotka ovat pettyneet ja menettäneet luottamuksensa maahansa. He ovat niitä, jotka huutavat tuskaansa ja vihaansa verkossa. Suomen liput rasistien ja äärijärjestöjen propagandassa eivät tarkoita tätä yhteiskuntaa, joka on kovalla työllä rakennettu, vaan jotain illusorista puhtautta ja yksimielisyyttä, jossa Suomi on hyvä paikka kaikille suomalaisille ja vain suomalaisille. Ei sellaista Suomea tosin voi ikinä olla tai tulla. Mutta läpi historian ovat menestyneet ne, jotka kovaan ääneen ovat luvanneet paljon niille, joilla on vähän. On taas toistettava se kylmäävä oivallus, etten ennen vuotta 2015 ollut ikinä ymmärtänyt, miten 30-luvulla asiat saattoivat mennä Euroopassa niin kuin menivät. Nyt ymmärrän sen helposti.
Keskustelu katupartioista ja mediasta on itse asiassa siis keskustelua suomalaisesta demokratiasta ja luottamuksesta. Nyt sitä keskustelua on käytävä, etteivät vihan ja vainon äänet jää päällimmäisiksi. Keskustelua rauhallisesti ja järkeä käyttäen. Se onnistuu jokaiselta, joka niin haluaa.
tiistai 29. joulukuuta 2015
Itsemurhaiskujen olemuksesta
Daeshin itsemurhaiskun tekijä, 17-vuotias britti Abu Yusef al-Britani lähdössä tehtäväänsä Irakissa viime kesänä. Sormitervehdys on jihadistien laajemminkin käyttämä tapa tervehtiä. Yksi sormi symbolisoi yhtä jumalaa ja sharia-lakia maallisten lakien yläpuolella.
Pariisin iskut herättivät järkytystä ja tyrmistystä koko läntisessä maailmassa. Kyseessä oli Daeshin järjestämä terrori-isku, jossa hyökättiin useisiin kohteisiin konetuliaseiden ja räjähteiden voimin. Järkytyksestä iso osa oli sitä, että ranskalaiset tai muut länsieurooppalaiset eivät kokeneet olevansa sodassa tai edes sodan osapuoli. Daeshin puolelta tämä sotatila taas oli hyvin selvää. Eikä tämä näkemys ole vain jihadistien. Lennokki-iskut ja muu terrorisminvastinen sota mielletään lännen yhteiseksi ponnisteluksi. Vaikka me emme ajattele olevamme sodassa, niin Daesh ja monet muutkin ajattelevat ihan perustellusti niin.
Kyseessä oli käytännössä niin sanottu itsemurhaisku, koska tekijöillä ei käytännössä ollut mahdollisuutta, eikä edes halua, antautua ja mahdollisesti selvitä näin hengissä. Terrori-iskuissa itse teko on keino, taktiikkaa. Strategia, päätavoite on tahdon murtaminen ja kaaoksen aikaansaanti. Siihen tähdätään ensin kohteelle epäedullisten tunteiden kuten pelon ja turvattomuuden kautta. Myös luottamuksen väheneminen yhteiskunnan osien sisällä ja suhteessa ”systeemiin” eli yhteiskuntaan ja sen viranomaisiin on keskeinen tavoite. Samalla yritetään provosoida kohde itselleen epäedulliseen toimintaan, kuten hätäisiin ja ylimitoitettuihin toimiin, jotka edistävät hyökkääjän tavoitteiden saavuttamista.
Itsensä uhraavat hyökkääjät ovat monin verroin pelottavampia kuin omaa turvallisuuttaan missään määrin ajattelevat terroristit. Jokainen ihminen tuntee vaistonvaraisesti sen taktisen tosiasian, että omasta hengestään piittaamattoman hyökkääjän torjunta on hyvin vaikeaa, usein mahdotonta. Tämä absoluuttinen uhrivalmius nousee uskonnollisesta kiihkoilusta ja sitä vahvistetaan tarpeen tullen kemiallisesti.
Itsemurhaiskut lienevät muuttuneet mahdollisiksi missä tahansa maan piirissä, mukaan lukien Suomi. Siksi niiden ymmärtäminen on tärkeää. Itsemurhaiskuja voidaan tarkastella muun muassa kulttuurin, taktiikan ja strategian näkökulmista. Toki nämä näkökulmat menevät eri tavoin päällekkäin, mutta tällainen ristikkäisvalotus auttaa paremmin ymmärtämään miksi nämä vaikuttavat niin kuin vaikuttavat. Kenties samalla löytyy apuja löytyy myös siihen, että jos pahin pääsee toteutumaan, valmistautuminen ja vastatoimet minimoisivat terroristien saaman hyödyn kammottavista toimistaan.
Kulttuurinen näkökulma
Pariisin iskut, kuten aiemmat vastaavat esimerkiksi Intiassa tai Keniassa tuovat väistämättä mieleen kouluampumiset. Julkilausutut motiivit teolle ovat toki erilaisia, mutta paljon samaakin löytyy.
Ensinnäkin sekä kouluampumisissa että itsemurhaiskuissa kyse on halusta kuolla itse. Käytännössä nämä ovat laajennettuja itsemurhia. Kouluampuja haluaa päästä piinastaan, kostaa ja saavuttaa teoillaan kuuluisuutta. Itsemurhaiskun tekijälle puolestaan on tämän lisäksi luvattu myös pääsy paratiisiin kaikkine nautintoineen. Daeshilla on myös vahva apokalyptinen näkemys maailmantilanteesta, joka on omiaan yllyttämään normaalin rajat ylittävään toimintaan. Sekä kouluampumisissa että itsemurhaiskuissa tekijät kertovat itsestään ja motiiveistaan videoilla, joita pyritään levittämään mahdollisimman aktiivisesti. Näille teoille on yhteistä myös pyrkimys mahdollisimman suureen järkyttävyyteen ja julkisuuteen.
Kouluammunta kohdistuu kärsimyksen tuottaneeseen instituutioon ja sen sekä siellä olevien ihmisten omaan valtaan ottamiseen. Sama logiikka on nähtävissä itsemurhaiskuissa. Yliopisto, ostoskeskus, konserttisali, pilalehden toimitus ja niin edelleen. Itsemurhaiskujen kohteiksi valitaan paikkoja, jotka ilmentävät jihadistien näkemyksiä kaikesta väärästä länsimaisessa elämäntavassa. Toki niiden on myös oltava paikkoja, joissa on paljon ihmisiä, mutta samalla ne ovat myös symboleita.
Kouluampumisten yhteydessä on puhuttu paljon siitä, että niiden ehkäisyssä julkisuuden merkitys on tärkeä. Medioille on luotu ohjeistoja, miten käsitellä julkisuudessa itsemurhia, sillä itsemurhien saaman julkisuuden on todettu lisäävän niitä (Werther-efekti). Sama varovaisuus koskee usein myös kouluampujia, sillä maine näyttää innostavan uusia tekijöitä hirmutöihin.
Daesh käyttää kaikkia mahdollisia keinoja levittääkseen kuvaa toimistaan mahdollisimman laajasti. Se on luonut ammattimaisen tuotantokoneiston ja toimivan some-strategian, joiden avulla se voi puhutella potentiaalisia massamurhaajia verkon kautta. Teloitus- ja taisteluvideoihin panostetaan, sillä ne ovat Daeshille monin tavoin tärkeitä.
Yksi tavoite on radikalisoida ja yllyttää terroritekoihin ihmisiä, jotka eivät ole olleet suorassa yhteydessä organisaatioon. Se näyttääkin onnistuneen ja esimerkiksi presidentti Obama vetosi San Bernardinon joukkomurhan jälkeisessä tv-puheessaan kansakunnalle sosiaalisen median yrityksiin, jotta nämä reagoisivat terroritekoihin yllyttäviin sisältöihin. Varoitukset vihan lietsomisesta medioissa ovat enemmän kuin paikallaan, kun muistetaan miten keskeinen merkitys medioilla oli sekä Jugoslavian hajoamissotien synnyttämisessä että Ruandan kansanmurhan lietsomisessa käyntiin.
Julkisuuden määrä ja laatu ovat senkin takia tärkeitä asioista, että Daesh ja al-Qaida ovat kumpikin open source -kauden terroristijärjestöjä. Niihin voi kuulua ja joiden nimissä toimia, vaikka ei ikinä olisi ollut missään persoonallisessa kontaktissa järjestön organisaatioon. Ei ole välttämättä mitään salaisia tapaamisia, ohjeistuksia ja kiihotusta kasvokkain, on vain verkkosivuja, videoita ja muuta digitaalista materiaalia, joiden avulla on mahdollista radikalisoida itse itsensä. Aivan kuten nykyaikainen kuluttaja vertailee ja hankkii tavaran itse verkosta ilman varsinaista myyjää, on tulevaisuudessa yhä enemmän näitä digitalisaation avulla radikalisoituneita terroristeja.
Yhdysvaltain kouluampumisten takana on katsottu olevan kilpailua ja menestystä korostava ilmapiiri maassa, jossa yksilön oikeus kantaa ja käyttää asetta on osa identiteettiä. Kouluampumisissa nämä piirteet vääntyvät irvikuvikseen. Sekä kouluampumiset että itsemurhaiskut ovat hyökkäyksiä sitä systeemiä vastaan, jonka tekijät usein aivan oikeutetusti kokevat tehneen heille suurta vääryyttä. Siksi näitä ongelmia eivät lopullisesti ratkaise valvonta tai lainsäädäntö, vaan yhteiskunta ja maailma, joka teloo mahdollisimman harvoja.
Osa itsemurhaiskujen tehosta perustuu niiden olemassaoloon kulttuurisessa kuvastossamme. Omaa islamin irvikuvaansa huutavat jihadistit toteuttavat viattomia siviilejä ampuessaan länsimaisessa kulttuurissa alati läsnä olevaa kertomusta. Itse radikalisoitumisprosessi ja nousu vääryyttä vastaan lienevät ylipäätään ihmiskunnan suuria peruskertomuksia, joita kirjallisuus ja elokuvateollisuus ovat aina hyödyntäneet. Tämän tarinan kertovat niin Star Wars kuin Matrix. Nuori mies kokee jotain järkyttävää ja saamansa avun myötä saa keinot taistella oikean puolesta väärää vastaan. Merkitystä ja arvonantoa janoavalle nuorelle miehelle on helppo syöttää tarina hänen tärkeästä roolistaan pahan vastaisessa taistelussa.
Näyttää myös siltä, että kustakin ajasta ja paikasta on aina löydettävissä ihmisiä, jotka on heidän elämänhistoriansa ja psyykkisen rakentensa takia suhteellisen helposti valmennettavissa tunnottomiksi murhaajiksi. Tällaiset ihmiset voivat hakeutua itsemurhaiskijöiksi omien motiiviensa takia, vaikka julkilausuttu syy toimintaan olisi aivan muu.
Taktinen näkökulma
Varmaan kuolemaan johtavan tehtävän suorittaminen voi olla myös taktinen valinta. Jo Raamattuun liittyvissä Apogryfikirjoista löytyy parisen tuhatta vuotta vanha kuvaus taistelusta, jossa sotilas ottaa itselleen tehtävän, josta ei voi selvitä hengissä.
”Eleasar, lisänimeltään Avaran, näki silloin norsun, joka oli suojattu kuninkaallisella panssarilla, ja kun se vielä oli toisia norsuja suurempikin, hän arveli kuninkaan itsensä olevan sen selässä. Niinpä hän pani henkensä alttiiksi pelastaakseen kansansa ja saadakseen ikuisen maineen. Hän juoksi rohkeasti eläintä kohti, tunkeutui vihollisen rivien keskelle ja tappoi miehiä molemmin puolin, niin että rivit repesivät hänen edestään. Hän sukelsi norsun alle, työnsi alta päin aseensa siihen ja tappoi sen, mutta eläin lysähti hänen päälleen ja hän kuoli.”
I Makkabelaisten kirja 6:43-46
Daesh käyttää itsemurhatehtäviä myös osana perinteisempää sotaa. Auto lastataan täyteen räjähteitä, panssaroidaan ja kuskin tehtävänä on pysyä hengissä niin kauan kuin auton ajaminen kohteeseen vaatii. Näissä tehtävissä pyritään ilmeisesti käyttämään muuten taisteluarvoltaan vähäisempiä henkilöitä, kuten nuoria poikia. Samalla logiikalla japanilaiset värväsivät toisen maailmansodan loppuvaiheessa kamikaze-lentäjiksi kokemattomia, jopa fyysisesti rajoittuneita miehiä.
Yhdysvallat käyttää terrorisminvastaisessa sodassaan paljon lennokkeja. Niiden käyttö tarjoaa Yhdysvaltain kannalta monia etuja. Ensinnäkin omia sotilaita ei ole fyysisesti vaarassa, koska kuolemalla on iso poliittinen hinta. Lennokkeja ohjaavat pilotit tosin ovat myös alttiita postraumaattiselle stressisyndroomalle (PTSD) kuten taistelukentällä toimivat sotilaatkin. Toinen etu on lennokkien olo kansainvälisen lain harmaalla alueella. Olisi täysin eri asia lähettää joukkoja iskemään kohteisiin, koska se olisi huomattavasti suurempi suvereenisuuden loukkaus kohdemaata kohtaan. Itsemurhaiskut ovat itse asiassa reaktio tai jopa vastinpari näille lennokki-iskuille. Jos Daeshilla olisi lennokkeja, se käyttäisi niitä, mutta sillä ei ole. Sen sijaan sillä on kuolemaan valmiita miehiä, jotka ovat valmiita tappamaan tunnottomasti.
Sodan sääntöjen mukaan siviilien tappaminen ei tietenkään ole sallittua, mutta silti näitä itsemurhaiskuja siviilikohteita vastaan voidaan tarkastella myös sodankäynnin näkökulmasta. Itsemurhaiskut ovatkin olennainen osa nykyaikaista asymmetristä sodankäyntiä. Onnistumisen mahdollisuudet kohoavat valtavasti, mikäli tekijä ei välitä kuolemastaan. Terroriteon kammottavuus myös nousee merkittävästi, kun tappamisen suorittaa ihminen, ei vain persoonaton räjähde.
Itsemurhaisku on siis sitä toteuttavan tahon pyrkimysten kannalta rationaalinen valinta. Ne tullevat olemaan siksi monien tahojen keinovalikoimissa tulevina vuosikymmeninä ja muodostuvat osaksi sitä, mitä me ymmärrämme sodalla. Sota oppii aina uutta, kun ihmiskunta kehittyy, mutta ei myöskään ikinä unohda mitään aiemmin käyttöönsä ottamaa. Sodalla on aina ollut sääntöjä, joita on tarpeen tullen rikottu voiton saavuttamiseksi. Esimerkiksi joskus aiemmin maastoutumista pidettiin epäreiluna sodankäyntinä.
Strateginen näkökulma
Itsemurhaiskut ovat tehokkaita siksi, että ne vaikuttavat voimakkaasti tunteisiin. Valtaansa varjeleva poliitikko (demokratiassa) ei voi itsemurhaiskun herättämien tunteiden edessä olla maltillinen ja rationaalinen. Kun lauma kokee tulleensa uhatuksi, se vaatii toimia, vaikka toimet itsessään eivät turvallisuutta oikeasti juuri lisäisikään. Mutta pelkkä maltillinen valmiuden kohottaminen katsottaisiin passiivisuudeksi, pelkuruudeksi ja jopa petturuudeksi. On iskettävä takaisin ja kovaa, kostettava. Eivätkä poliitikotkaan ole tietenkään immuuneja näille raivon tunteille tehdessään päätöksiään. Se on nähty riittävän monta kertaa.
Strategisella tasolla ihmiskunnan historian menestykkäin itsemurhaisku lienee ollut 911. Sitä seurasivat Afganistanin ja Irakin valtaukset seurannaisvaikutuksineen: Abu Ghraib, Guantanamo, CIA:n vankilennot ja pimeät vankilat, valheet Irakin joukkotuhoaseista, terrorismin vastainen sota lennokki-iskuineen ja niin edelleen. Osama bin Laden sai Yhdysvallat tekemään niin suuren joukon niin suuria virheitä, että se on hänen suurin ja pisimpään vaikuttava voittonsa. George W. Bush jää historiaan presidenttinä, joka lankesi terroristin ansaan. Yhdysvallat on omalla toiminnallaan syönyt arvovaltaansa ja samalla syössyt kokonaisia kansakuntia sisäisiin ja ulkoisiin sotiin vuosikymmeniksi. USA on itse tehnyt itsestään monille kansoille juuri sen suuren saatanan, jonka bin Laden sen väittikin olevan.
Sotavangeilla on sodan aikana velvollisuus yrittää paeta. Kyse ei ole niinkään siitä, että heidän odotettaisiin palaavan takaisin taisteluvahvuuteen, vaikka sekin toki olisi toivottava asia. Pääasia karkaamisissa ja niiden yrityksissä on sitoa vihollisen resursseja mahdollisimman paljon vartiointiin ja karanneiden kiinnisaamiseen. Pariisin iskujen jälkeen tämä itsemurhaiskun resurssisyöppöys kävi ilmi selvästi siinä, että Ranska halusi muiden maiden ottavan vastuuta sen asevoimien tehtävistä eri puolilla Afrikkaa. Itsemurhaiskuilta suojautuminen ja niihin vastaaminen ovat paljon resursseja nieleviä asioita. Mitä tehokkaammin pystyy vihollisen voimavaroja sitomaan mahdollisimman laajalle, sitä paremmat edellytykset on omalle toiminnalle.
Kun Daesh todennäköisesti tulee lähitulevaisuudessa menettämään halllinnassaan olevat alueet Irakissa ja Syyriassa, siirtyy se edelleen voimakkaammin itsemurhaiskujen aikaan. Kun se ei enää sido joukkojaan ja resurssejaan alueiden puolustamiseen, siirtyy painopiste kuin itsestään terroritoimintaan. Samaan aikaan Euroopassa on nyt käynnissä olleen muuton myötä paljon merkitystä itselleen janoavia nuoria miehiä. Toki on mahdollista, että Daesh on nytkin laittanut matkaan Eurooppaan jäseniään pahoissa aikeissa, mutta suurempi riski radikalisoituneista on luvassa lähivuosikymmeninä. Varsinkin jos nyt leimahtaneet rasistiset terrori-iskut jatkuvat. Daesh saattaa myös kehittää lukuisia muitakin tapoja käydä sotaansa länttä vastaan. Tällä hetkellä käynnissä lienee myös rahavarojen kätkeminen, jotta järjestöllä olisi tulevaisuudessa varaa iskuihin, tehtiinpä ne sitten tutuilla tai uusilla tavoilla.
Globalisaatio on megatrendi, joka koskee myös sotaa ja väkivaltaa. Sodankäynnin uusi ulottuvuus kyber on lähtökohtaisesti aina globaalia. Tietoverkoissa ei valtioiden rajoilla ole juuri mitään merkitystä. Sama koskee nyt omalla tavallaan myös itsemurhahyökkäyksiä. Kohteet kokevat ne terrori-iskuina, mutta toteuttavalle osapuolelle ne ovat heidän valitsemansa tapa käydä taisteluja sodassaan länttä vastaan. Näkökulma ratkaisee hyvin paljon, esimerkiksi kohdealueiden ihmiset kokevat hyvin perustellusti terrori-iskuiksi myös Yhdysvaltain lennokki-iskut.
Joka tapauksessa itsemurhaiskut tuovat Lähi-idän romahduksen partaalla olevien valtioiden sisäisen väkivallan Eurooppaan. Vaikka tämä terrori voidaankin nähdä uudenlaisena tapana käydä sotaa kansallisvaltioiden rajoista piittaamatta, löytyy iskujen tekijöiden taustasta lähes kaikista oman kotiseudun miehittämistä tai vieraiden joukkojen toimintaa siellä. Vaikka itsemurhaiskut halutaan monasti kuvata kulttuurien, uskontojen tai aatteiden väliseksi taisteluksi, niin tämä kertoo siitä, että kyse on lähes aina alunperin kuitenkin oman kodin, yhteisön ja maan puolustamisesta.
Ikävä kyllä joudumme lähivuosina kohtaamaan lukuisia itsemurhahyökkäyksiä Euroopassa. Eikä ole mitään syytä ajatella, etteikö Suomessakin sellaisia voisi tapahtua. Silloin meidän pitää olla tarkkoina, ettemme puolustautuessamme hylkää niitä arvoja, joita vastaan terroristit hyökkäävät.
Merkintää syventäneistä kommenteista kiitokset Sakari Ahvenaiselle.
sunnuntai 13. joulukuuta 2015
Turpopaja
Poikasena partiossa opeteltiin tulen tekemisen jaloa taitoa milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä. Yksi silloin opituista keinoista oli kuusen kuivuneiden alaoksien kerääminen. Ohuet oksat olivat kuivuneet puun kylkeen ja niitä kun riipi kasan, niin ne syttyivät ritisten ja rätisten, palaen kuumalla liekillä, joka sytytti loputkin nuotiosta. Tänään palavan tikun laittoin sytykkeiden alle Jarno Limnéll. Saa nähdä mitä tästä roihusta tulee, lämpöä ja valoa tuova leirinuotio kansakunnalle vai sytykkeiden nokeama puukasa.
Tässä muutamia ajatuksiani äkkipäätään. Käytän tässä tästä turvallisuuteen liittyvästä thinkthankista nimeä Turpopaja, koska sitä käytetään nyt häsänä Twitterissäkin.
Turpopaja yksi tehtävä olisi kuratoida ja arvioida informaatiota. Se ei saa tarkoittaa yhtä mieltä olemista. Koko puulaakin perustehtävänä pitäisi olla tasokkaan keskustelun synnyttäminen. Tällainen sokraattinen menetelmä voisi olla hyvä lähtökohta toiminnalle.
Olennaisinta, että mukana olijat olisivat mukana rakkaudesta lajiin. Samaa mieltä ei asioista pidä olla, mutta vilpitön halua etsiä oikeaa tietoa ja erilaisia ratkaisumalleja olisi tärkeä. Käytännössä taustalla pitäisin olla kansalaisjärjestö, joka pyrkisi aidosti avoimuuteen ja moniäänisyyteen.
Raha on paha rasti. Toisaalta pitäisi saada vakaa talous, toisaalta pitäisi olla riippumaton. Valtion rahaakaan ei nykymeiningillä juurikaan riitä. Tässä olisi jollekulle mesenoitavaa. Tässä kannattaisi kääntyä jonkun maakuntakaupungin puoleen. Ensinnäkin tällaisen toimijan pääpaikka olisi sulka kaupungin hattuun ja toisekseen kustannustaso pääkaupunkiseudun ulkopuolella on matalampi.
Olennaista Turpopajassa olisi käyttää nykyaikaisia välineitä ennakkoluulottomasti turvallisuuteen liittyvän keskustelun levittämiseksi ja käymiseksi. Kovin selväksi on käynyt, että poliitikot käyvät tätä keskustelua hyvin vastahakoisesti, johtuen osin siitä, että tämän puolen ymmärrystä ja osaamista ei ole. Siinäkin yksi Turpopajan tehtävä, antaa erilaisille toimijoille valmiuksia ottaa turvallisuusasiat paremmin työssään huomioon.
Toisaalta Turpopaja voisi taluttaa mukaan keskusteluun ihmisiä ja tahoja, joille ei ole tullut mieleenkään osallistua tälle varsin suljetulle areenalle. Ei tässä nyt mitään tulkkausta tarvita, mutta yhteisiä areenoita ja hyvin mietittyjä kysymyksenasetteluita. Aivan kuten toimivassa yrityksessä erilaiset näkökulmat ja osaamiset täydentävät toisiaan, niin Turpopajassa olisi hienoa päästä hyödyntämään erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja.
Katsotaan mitä tapahtuu. Toivottavasti tapahtuu. Minä ainakin haluan olla mukana.
Keskustelu jatkuu Twitterissä: #Turpopaja
sunnuntai 29. marraskuuta 2015
Turkissa avautui hybridisodan rintama
Venäläiskoneen alasampuminen vaikutti kuviolta, johon oli Turkissa varauduttu. Venäjän ilmavoimien suurimmalta osalta lienee tarkoituksellinen suurpiirteisyys ilmatilojen rajoihin siellä ja täällä on niin normaalia, että alasampumisesta tuntuivat yllättyneen kaikki. Tässä Erdogan käytti samalla tavalla kuin Putin autoritäärisyytensä suomaa ketteryyttä ja häikäilemättömyyttä päätöksenteossa. Aidosti demokraattinen monipuoluejärjestelmä ei ihan helposti taivu tällaiseen voimankäyttöön, vaikka asialliset perusteet olisivat olemassa.
Venäjän reaktio on ollut kova. Viisumivapaus on purettu, turkkilaisia karkotetaan ja jossain vaiheessa suhteellisen lämpimätkin suhteet on laitettu jäihin. Tämä tilanne antaa mahdollisuuden tarkastella Venäjän tapaa painostaa ulkovaltaa omaan tahtoonsa. Samaa painostusta on tehty jo pitkään Venäjän naapurimaita kohtaan, mutta hankaluutena on erottaa ja nähdä hivuttamalla tapahtuva Venäjän toiminta. Kun suhteet Turkkia kohtaan sen sijaan kokivat melkoisen pikajäädytyksen, on kontrasti paljon selvempi. Toki riippuu paljon siitä, kuinka kovaa painetta Kreml päättää Turkkiin kohdistaa, mutta joka tapauksessa lähiaikoina lienee luvassa gerasimovilaisen hybridisodankäynnin näytös Turkkia kohtaan.
Jää nähtäväksi, mikä on kurdien asema kaikessa tässä. Tällä hetkellä he taistelevat lännen tuella Daeshia vastaan, mutta Turkki puolestaan käy ankaraa sotaa heitä vastaan. Erdogan on kurdien vihollinen ja toisinpäin, joten Moskovan kurdiyhteyksiä heidän sirpaleiseen kenttäänsä on varmaan viime viikon aikana kiivaasti päivitetty. Tällaisten kiistettävien proxyjen käyttö on olennainen osa hybridisotaa.
Toistaiseksi eniten näkyvillä ovat kuitenkin olleet talousasiat ja informaatiovaikuttaminen. Venäjä ei vastapakotteita EU:lle määrätessään säästänyt itseäänsäkään, joten saa nähdä, tulevatko Turkin rankaisutoimet yltämään Venäjällekin tärkeisiin energiahankkeisiin. Myös Turkin maantieteellinen asema Bosborin salmen vartijana ja Euroopan ja lähi-idän välissä tekee siitä strategisesti yhden maailman tärkeimmistä valtioista. Voisi muuten kuvitella, että Venäjän reaktio ja toimet olisivat samaa sukua kuin sen reaktiot ja toimet Suomen Nato-jäsenyyteen, joten siinäkin mielessä tilanteen tarkasteleminen on mielenkiintoista.
Toinen puoli tilannetta on kiivaana käydä infosota. Venäjä on sisäisesti ja ulkoisesti heittänyt paljon peliin Turkkia vastaan. Ensin Syyria syrjäytti Ukrainasta puhumisen ja nyt Turkki saa kokea miltä tuntuu Venäjän median ylhäältäpäin lietsottu viha. Toki moni venäläinen tuntee Turkkia omakohtaisesti, sillä se on ollut viime vuodet Egyptin ohella maan venäläisten tärkeimpiä lomamatkojen kohteita. Mutta jos venäläisten niin hyvin tunteman Ukrainankin on onnistuneesti uskoteltu olevan fasistinen valtio, niin tässäkään tuskin on vaikeuksia.
Resonointi on infosotaan liittyvä termi, jolla tarkoitetaan tahallaan tai tahattomasti jonkun osapuolen propagandaa omaan ympäristöönsä välittävää toimintaa. Resonaattorit voivat olla liikkeellä tieten tahtoen asiaa ajaen tai ihan muu tavoite mielessään. Tätä resonointia on yleensä vaikea täsmällisemmin nimetä ja se on erittäin helposti kiistettävää toimintaa.
Ei Suomessakaan Erdoganin hallintoa toki rakasteta, mutta ei täällä Turkki-vihaa juuri lietsota. Armenian kansanmurhasta keskustelu voi ehkä turkkilaisista tuntua siltä, mutta siinäkin kyse on enemmänkin kamppailusta historian tulkinnasta. Tässä Venäjän median julistamassa totaalisessa Turkin vastaisuudessa sen sijaan pyritään mustamaalaamaan Turkki petolliseksi selkäänpuukottajaksi, terroristien tukijaksi.
Koska Turkkia koskeva arvostelu on pitkälti ”vieraslaji” suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, on se helpompi huomata nyt. Siksi tämä venäläiskoneen alasampumisesta liikkeelle lähtenyt Turkki-mollaus toimii eräänlaisena väriaineena, joka näyttää miten Venäjän infosodan viestit kulkeutuvat (tai ovat kulkeutumatta) suomalaisessa keskustelussa.
Yhtenä esille nostettuna teemana on myös jälleen halu iskeä kiilaa lännen keskinäisiin suhteisiin. On varmasti ihan totta, että lännessä Turkin toimintaa ei suurella tyytyväisyydellä katsella, mutta rintama on julkisuuteen päin yhtenäinen, koska sen on pakko sitä olla. Ylipäätään vahvasti esillä oleva teema on presidentti Erdoganin arvostelukyvyn kyseenalaistaminen. Siihen antavat myös reaalimaailman tapahtumat ja häntä kohtaan tunnetut epäluulot hyvän pohjan niin idässä kuin lännessäkin. Turkin vähintäänkin lepsu suhtautuminen kurdejakin vastaan taistelevaan Daeshiin on osa tätä narratiivia.
Donetskin ”kansantasavallan” ”tietotoimistoa” johtava Janus Putkonen kirjoittaa teemasta Facebookissa näin:
”Nato ja Turkki paljastavat nyt todellisia psykopatian kynsiään... Ei liennytystä havaittavissa. Edes itsepuolustus ei ole Venäjälle enää sallittua?
Mikäli joku löytää järkevän logiikan Naton-Turkin toimista Syyriassa, kertokoot minullekin, samalla kun yhä lisää Nato-voimia ollaan keskittämässä alueelle, mm. Saksasta ja Britanniasta, provokaation aloittanut Nato.maa Turkki uhkaa jo sodalla Venäjää!”
Hänen tekstinsä nousee siitä jo hyvin tutuksi katsantokannasta, että Venäjä on se uhattu ja hyökkäyksen kohde, jonka on vain pakko puolustaa itseään. Kaikki mitä muut maat tekevät sen sijaan on sodanlietsontaa ja russofobiaa. Tämä pyrkimys leimata muiden maiden halu varustaa ja puolustaa itseään aggressiivisuudeksi Venäjää kohtaan on Kremlin propagandan keskeisiä teemoja niin kotimaassa kuin ulkomailla.
Osa venäläiskoneen tiputtamista koskevaa informaatio-operaatiota on myös erilaisten hämärtävien väitteiden jakelu. Tämä taktiikka tuli ikävän tutuksi jo malesialaiskoneen alasampumista selviteltäessä.
Venäjä on siis avannut Turkissa hybridisodan rintaman. Poiketen perinteisestä sodasta siellä käytävien taistelujen voimaa ja laajuutta voi melko pitkälti säätää ja sen voi jopa lopettaa vähin äänin tarpeen tullen. Tämä voi loppua nopeastikin tai luvassa voi olla pitkä ja hivuttava, Naton 5. artiklan alapuolella käytävä, matalan intensiteetin ja kirjavien keinojen sota. Mutta sota yhtä kaikki, sillä väkivalloin toisen valtion tahtoonsa taivuttaminen on olemukseltaan nimenomaan sotaa.
Venäjän reaktio on ollut kova. Viisumivapaus on purettu, turkkilaisia karkotetaan ja jossain vaiheessa suhteellisen lämpimätkin suhteet on laitettu jäihin. Tämä tilanne antaa mahdollisuuden tarkastella Venäjän tapaa painostaa ulkovaltaa omaan tahtoonsa. Samaa painostusta on tehty jo pitkään Venäjän naapurimaita kohtaan, mutta hankaluutena on erottaa ja nähdä hivuttamalla tapahtuva Venäjän toiminta. Kun suhteet Turkkia kohtaan sen sijaan kokivat melkoisen pikajäädytyksen, on kontrasti paljon selvempi. Toki riippuu paljon siitä, kuinka kovaa painetta Kreml päättää Turkkiin kohdistaa, mutta joka tapauksessa lähiaikoina lienee luvassa gerasimovilaisen hybridisodankäynnin näytös Turkkia kohtaan.
Jää nähtäväksi, mikä on kurdien asema kaikessa tässä. Tällä hetkellä he taistelevat lännen tuella Daeshia vastaan, mutta Turkki puolestaan käy ankaraa sotaa heitä vastaan. Erdogan on kurdien vihollinen ja toisinpäin, joten Moskovan kurdiyhteyksiä heidän sirpaleiseen kenttäänsä on varmaan viime viikon aikana kiivaasti päivitetty. Tällaisten kiistettävien proxyjen käyttö on olennainen osa hybridisotaa.
Toistaiseksi eniten näkyvillä ovat kuitenkin olleet talousasiat ja informaatiovaikuttaminen. Venäjä ei vastapakotteita EU:lle määrätessään säästänyt itseäänsäkään, joten saa nähdä, tulevatko Turkin rankaisutoimet yltämään Venäjällekin tärkeisiin energiahankkeisiin. Myös Turkin maantieteellinen asema Bosborin salmen vartijana ja Euroopan ja lähi-idän välissä tekee siitä strategisesti yhden maailman tärkeimmistä valtioista. Voisi muuten kuvitella, että Venäjän reaktio ja toimet olisivat samaa sukua kuin sen reaktiot ja toimet Suomen Nato-jäsenyyteen, joten siinäkin mielessä tilanteen tarkasteleminen on mielenkiintoista.
Toinen puoli tilannetta on kiivaana käydä infosota. Venäjä on sisäisesti ja ulkoisesti heittänyt paljon peliin Turkkia vastaan. Ensin Syyria syrjäytti Ukrainasta puhumisen ja nyt Turkki saa kokea miltä tuntuu Venäjän median ylhäältäpäin lietsottu viha. Toki moni venäläinen tuntee Turkkia omakohtaisesti, sillä se on ollut viime vuodet Egyptin ohella maan venäläisten tärkeimpiä lomamatkojen kohteita. Mutta jos venäläisten niin hyvin tunteman Ukrainankin on onnistuneesti uskoteltu olevan fasistinen valtio, niin tässäkään tuskin on vaikeuksia.
Resonointi on infosotaan liittyvä termi, jolla tarkoitetaan tahallaan tai tahattomasti jonkun osapuolen propagandaa omaan ympäristöönsä välittävää toimintaa. Resonaattorit voivat olla liikkeellä tieten tahtoen asiaa ajaen tai ihan muu tavoite mielessään. Tätä resonointia on yleensä vaikea täsmällisemmin nimetä ja se on erittäin helposti kiistettävää toimintaa.
Ei Suomessakaan Erdoganin hallintoa toki rakasteta, mutta ei täällä Turkki-vihaa juuri lietsota. Armenian kansanmurhasta keskustelu voi ehkä turkkilaisista tuntua siltä, mutta siinäkin kyse on enemmänkin kamppailusta historian tulkinnasta. Tässä Venäjän median julistamassa totaalisessa Turkin vastaisuudessa sen sijaan pyritään mustamaalaamaan Turkki petolliseksi selkäänpuukottajaksi, terroristien tukijaksi.
Koska Turkkia koskeva arvostelu on pitkälti ”vieraslaji” suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, on se helpompi huomata nyt. Siksi tämä venäläiskoneen alasampumisesta liikkeelle lähtenyt Turkki-mollaus toimii eräänlaisena väriaineena, joka näyttää miten Venäjän infosodan viestit kulkeutuvat (tai ovat kulkeutumatta) suomalaisessa keskustelussa.
Tässä joukko venäläistä propagandaa levittäviä suomenkielisiä Twitter-tilejä jakaa linkkiä Sputnikin juttuun, jossa kyseenalaistetaan Turkin saama tuki muilta Nato-mailta.
Yhtenä esille nostettuna teemana on myös jälleen halu iskeä kiilaa lännen keskinäisiin suhteisiin. On varmasti ihan totta, että lännessä Turkin toimintaa ei suurella tyytyväisyydellä katsella, mutta rintama on julkisuuteen päin yhtenäinen, koska sen on pakko sitä olla. Ylipäätään vahvasti esillä oleva teema on presidentti Erdoganin arvostelukyvyn kyseenalaistaminen. Siihen antavat myös reaalimaailman tapahtumat ja häntä kohtaan tunnetut epäluulot hyvän pohjan niin idässä kuin lännessäkin. Turkin vähintäänkin lepsu suhtautuminen kurdejakin vastaan taistelevaan Daeshiin on osa tätä narratiivia.
Donetskin ”kansantasavallan” ”tietotoimistoa” johtava Janus Putkonen kirjoittaa teemasta Facebookissa näin:
”Nato ja Turkki paljastavat nyt todellisia psykopatian kynsiään... Ei liennytystä havaittavissa. Edes itsepuolustus ei ole Venäjälle enää sallittua?
Mikäli joku löytää järkevän logiikan Naton-Turkin toimista Syyriassa, kertokoot minullekin, samalla kun yhä lisää Nato-voimia ollaan keskittämässä alueelle, mm. Saksasta ja Britanniasta, provokaation aloittanut Nato.maa Turkki uhkaa jo sodalla Venäjää!”
Hänen tekstinsä nousee siitä jo hyvin tutuksi katsantokannasta, että Venäjä on se uhattu ja hyökkäyksen kohde, jonka on vain pakko puolustaa itseään. Kaikki mitä muut maat tekevät sen sijaan on sodanlietsontaa ja russofobiaa. Tämä pyrkimys leimata muiden maiden halu varustaa ja puolustaa itseään aggressiivisuudeksi Venäjää kohtaan on Kremlin propagandan keskeisiä teemoja niin kotimaassa kuin ulkomailla.
Osa venäläiskoneen tiputtamista koskevaa informaatio-operaatiota on myös erilaisten hämärtävien väitteiden jakelu. Tämä taktiikka tuli ikävän tutuksi jo malesialaiskoneen alasampumista selviteltäessä.
Venäjä on siis avannut Turkissa hybridisodan rintaman. Poiketen perinteisestä sodasta siellä käytävien taistelujen voimaa ja laajuutta voi melko pitkälti säätää ja sen voi jopa lopettaa vähin äänin tarpeen tullen. Tämä voi loppua nopeastikin tai luvassa voi olla pitkä ja hivuttava, Naton 5. artiklan alapuolella käytävä, matalan intensiteetin ja kirjavien keinojen sota. Mutta sota yhtä kaikki, sillä väkivalloin toisen valtion tahtoonsa taivuttaminen on olemukseltaan nimenomaan sotaa.
sunnuntai 22. marraskuuta 2015
Kolme vuotta tätä blogia
Aloitin tämän blogin pitämisen kolme vuotta sitten. Asiat olivat silloin turvallisuuden kannalta paremmin kuin nyt. Tai kyllä tämä kriisi, jonka keskellä elämme oli käynnistynyt, mutta emme tienneet sitä vielä. Joku nimitys tälle vaiheelle varmaan jossain vaiheessa annetaan ja alkupisteeksi määriteltänee Krimin miehitys.
Kolme vuotta sitten purin merkintöihin ajatuksia, joita oli kertynyt sisälleni ja jotka kaipasivat kiivaasti konkreettista hahmottamista. Tietotasoni oli mitä oli, mutta ainakin olin jo silloin nälkäinen ymmärtämään uutta. En oikeastaan edes uskonut löytäväni mitään, mutta pikkuhiljaa maailma avautui. Kun ensimminen merkintäni oli se perinteinen ja kuitenkin tarpeellinen ”miksi tämä blogi on olemassa” -vuodatus, niin toisessa yritin hahmotella kansainvälisten suhteiden muuttumista. Käytin siinä ajattelussa tätä itse tekemääni, sysirumaa graafia.
Vuoden alusta aloitin turpobloggarina myös Helsingin Sanomisssa. Minut myös kutsuttiin keskustelemaan Kultarantaan ja SuomiAreenalle. Näissä ja joissakin muissa tilanteissa on ollut hienoa tavata Twitteristä tuttuja ihmisiä. Kyllä ihmiset vaan ovat twiittiensä olosia oikeassakin elämässä. Näiden hienojen tapahtumien ohella olen myös saanut ennätysmäärän kuraa silmilleni sekä yhden kirjallisen tappouhkauksen kotiin. Asiat menevät siis eteenpäin.
Tämän blogin merkintämäärät ovat pudonneet merkittävästi tänä vuonna, mutta se lienee ymmärettävää, kun tuotan kuitenkin Hesarin sivuille toistakymmentätuhatta merkkiä viikottain. Onneksi olen saanut hienoja vieraskyniä. Myös turpoblogien lisääntynyt määrä on ilahduttanut minua. Niihin löytyy linkkejä tuosta oikealta. Edelleen olen vakuuttunut siitä, että mahdollismman suuri määrä mahdollisimman tasokasta turvallisuuspoliittista keskustelua on nyt tälle maalle hyvin tarpeen.
Haluan kiittää lukijoita ja keskustelijoita näiden vuosien ajalta. Tästä homma jatkuu, tietysti yhdessä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)