Luottamuskulttuurimme hyökkäyksen kohteena

Keskustelu katupartioista on itse asiassa keskustelua jostakin isommasta ja hahmottomasta. Se on keskustelua, jota käydään erilaisten tilannekuvien pohjalta. Se on keskustelua siitä, minkälaiset keinot ovat sallittuja yhteiskunnassa. Ennen kaikkea se on keskustelua luottamuksesta ja epäluottamuksesta. Luottaako ihminen, että valtio väkivaltamonopoleineen pystyy pitämään huolta Suomen turvallisuudesta. Kovin moni uskoo, ettei pysty. Jos luottamusta poliisiin ei ole, ei ole varmaan paljon muutakaan luottamusta julkisiin toimijoihin jäljellä.

Erityisen kuohuttavaa ovat seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta. Aihe vetää punaiselle ja viileä järjenkäyttö tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin se olisi enemmän kuin tarpeen. Varsinkin kun on olemassa viitteitä siitä, että seksuaaliset hyökkäykset voivat olla yllytettyjä, jopa organisoituja. Niiden herättämät reaktiot ainakin ovat olleet sitä luokkaa, että melkoisia hirmutekoja saisi tehdä herättääkseen samansuuruisia reaktioita. Terroriteoksi nykyisessä tilanteessa riittää lähentely tai jopa vain verbaalinen ahdistelu. Kovin paljon helpompaa järjestää kuin pommiattentaatti tai itsemurhaisku. Kaikkiin lähentelyihin on puututtava matalalla kynnyksellä ja näytettävä, ettei sellaiselle ole sija tässä yhteiskunnassa.

Tätä samaa keskustelua luottamuksesta ja epäluottamuksesta käydään myös median tiimoilta. MV-lehti ja muut vihavalhesivustot ovat saavuttaneet monien luottamuksen, koska ne tarjoavat omaan maailmankuvaan sopivaa aineistoa. Se maailmankuva on selväpiirteinen ja mustavalkoinen: systeemi on mätä ja kusettaa ihmistä kaikin keinoin ja maahanmuuttajat ovat tuhoamassa tätä maata. Todella ja valheella ei näissä julkaisuissa ole niin väliä, kunhan näkemys on selkeä ja oikeudentunnoksi naamioituneet viha ja suvaitsemattomuus saavat ravintoa.

Yksi näiden medioiden paradoksi on, että samalla kun suomalaista yhteiskuntaa haukutaan, korostetaan ettei muiden tarvitse päästä nauttimaan sen tarjoamista aivan mahtavista eduista. Toinen paradoksaalinen ulottuvuus tässä on, että ne suomalaiset, joilla tuntuu toivo menneen nykyisen kaltaiseen Suomeen, käyvät rajuun kamppailuun niitä vastaan, joilta on mennyt toivo mitenkään päin säällisestä elämästä omassa maassaan. Jossain taustalla, kuten niin usein inhimillisissä konflikteissa, väijyy kamppailu niukoista resursseista. Pelolle ja jopa vihalle ihmisten reaktioiden taustalla on omat syynsä ja ne ovat monesti oikeutettujakin, mutta kiivaastikin vaaditut ratkaisut eivät juurikaan kenenkään asemaa paranna.

Epäluottamukseen mediaa kohtaan on ollut joitakin perusteltuja syitäkin. Mutta journalismi on itseään korjaava toimitatapa, joka osaa ottaa oppia virheistään myös yleisellä tasolla. Tällä hetkellä paine medioita kohtaan on kova ja tinkimätön journalismi on nyt erinomaisen tarpeellinen asia. Suomalainen media keskimäärin on tasokasta, riippumatonta ja luotettavaa. Mikään inhimillinen ei ole täydellistä, mutta suomalaisen journalismin tarjooman pohjalle uskaltaa minusta hyvin varata näkemyksensä maailman toiminnasta ja siinä vaikuttavista syistä ja seurauksista.

Puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg puhui maanpuolustuskurssin avajaisissa Suomen kyvystä vastata uhkiin:

”Lähtökohtamme tulevaisuuteen ovat hyvät. Verrattuna moneen muuhun maahan, onnistumisen edellytyksiä parantaa myös suomalaisuuteen kuuluva luottamuskulttuuri, joka helpottaa ja nopeuttaa yhteistoimintaa kaikilla tasoilla. Luottamus on edellytys myös olemassa olevan tilanteen avoimelle arvioinnille ja kehittymistarpeiden tunnistamiselle. Suomen malli ei ole valmis, se kaipaa kehittämistä ja säätämistä.”

Kuitenkin juuri tuo luottamus tuntuu tällä hetkellä olevan uhattuna. Tätä sisäistä kriisiä, joka ulottuu kaikkialle Eurooppaan, käyttää myös Venäjä hyväkseen. Se tukee monia yhteiskuntia ja Euroopan unionia hajottavia ja heikentäviä voimia, jotka sen tukea vain ottavat vastaan, niin äärivasemmalla kuin äärioikeallakin. Moni ihan puhtaasti pahanteon riemustakin mukana oleva ajaa ymmärtämättömyyttään Putinin asiaa. Tämän vielä sumean kuvan tarkentaminen tapahtuu varmasti lähiaikoina, sillä asiaan on vihdoin herätty.

Venäjän narratiivi on tällä hetkellä se, että EU on hajoamassa pakolaiskriisin vaikutuksiin. Tässä RT:n "dokumentissä" Euroopan tilanteesta muun muassa kerrotaan, että Suomessa järjestystä pitävät Soldiers of Odinin katupartiot. Hyvän kuvan Venäjän suhtautumisesta kyseiseen, uusnatsitaustaiseen järjestöön antaa Kremlin uskollisen Johan Bäckmanin kannustus.

Käytävän keskustelun pohjalta on kysyttävä, että onko isokin joukko suomalaisia, jotka ovat pettyneet ja menettäneet luottamuksensa maahansa. He ovat niitä, jotka huutavat tuskaansa ja vihaansa verkossa. Suomen liput rasistien ja äärijärjestöjen propagandassa eivät tarkoita tätä yhteiskuntaa, joka on kovalla työllä rakennettu, vaan jotain illusorista puhtautta ja yksimielisyyttä, jossa Suomi on hyvä paikka kaikille suomalaisille ja vain suomalaisille. Ei sellaista Suomea tosin voi ikinä olla tai tulla. Mutta läpi historian ovat menestyneet ne, jotka kovaan ääneen ovat luvanneet paljon niille, joilla on vähän. On taas toistettava se kylmäävä oivallus, etten ennen vuotta 2015 ollut ikinä ymmärtänyt, miten 30-luvulla asiat saattoivat mennä Euroopassa niin kuin menivät. Nyt ymmärrän sen helposti.

Keskustelu katupartioista ja mediasta on itse asiassa siis keskustelua suomalaisesta demokratiasta ja luottamuksesta. Nyt sitä keskustelua on käytävä, etteivät vihan ja vainon äänet jää päällimmäisiksi. Keskustelua rauhallisesti ja järkeä käyttäen. Se onnistuu jokaiselta, joka niin haluaa.

Itsemurhaiskujen olemuksesta

Daeshin itsemurhaiskun tekijä, 17-vuotias britti Abu Yusef al-Britani lähdössä tehtäväänsä Irakissa viime kesänä. Sormitervehdys on jihadistien laajemminkin käyttämä tapa tervehtiä. Yksi sormi symbolisoi yhtä jumalaa ja sharia-lakia maallisten lakien yläpuolella.

Pariisin iskut herättivät järkytystä ja tyrmistystä koko läntisessä maailmassa. Kyseessä oli Daeshin järjestämä terrori-isku, jossa hyökättiin useisiin kohteisiin konetuliaseiden ja räjähteiden voimin. Järkytyksestä iso osa oli sitä, että ranskalaiset tai muut länsieurooppalaiset eivät kokeneet olevansa sodassa tai edes sodan osapuoli. Daeshin puolelta tämä sotatila taas oli hyvin selvää. Eikä tämä näkemys ole vain jihadistien. Lennokki-iskut ja muu terrorisminvastinen sota mielletään lännen yhteiseksi ponnisteluksi. Vaikka me emme ajattele olevamme sodassa, niin Daesh ja monet muutkin ajattelevat ihan perustellusti niin.

Kyseessä oli käytännössä niin sanottu itsemurhaisku, koska tekijöillä ei käytännössä ollut mahdollisuutta, eikä edes halua, antautua ja mahdollisesti selvitä näin hengissä. Terrori-iskuissa itse teko on keino, taktiikkaa. Strategia, päätavoite on tahdon murtaminen ja kaaoksen aikaansaanti. Siihen tähdätään ensin kohteelle epäedullisten tunteiden kuten pelon ja turvattomuuden kautta. Myös luottamuksen väheneminen yhteiskunnan osien sisällä ja suhteessa ”systeemiin” eli yhteiskuntaan ja sen viranomaisiin on keskeinen tavoite. Samalla yritetään provosoida kohde itselleen epäedulliseen toimintaan, kuten hätäisiin ja ylimitoitettuihin toimiin, jotka edistävät hyökkääjän tavoitteiden saavuttamista.

Itsensä uhraavat hyökkääjät ovat monin verroin pelottavampia kuin omaa turvallisuuttaan missään määrin ajattelevat terroristit. Jokainen ihminen tuntee vaistonvaraisesti sen taktisen tosiasian, että omasta hengestään piittaamattoman hyökkääjän torjunta on hyvin vaikeaa, usein mahdotonta. Tämä absoluuttinen uhrivalmius nousee uskonnollisesta kiihkoilusta ja sitä vahvistetaan tarpeen tullen kemiallisesti.

Itsemurhaiskut lienevät muuttuneet mahdollisiksi missä tahansa maan piirissä, mukaan lukien Suomi. Siksi niiden ymmärtäminen on tärkeää. Itsemurhaiskuja voidaan tarkastella muun muassa kulttuurin, taktiikan ja strategian näkökulmista. Toki nämä näkökulmat menevät eri tavoin päällekkäin, mutta tällainen ristikkäisvalotus auttaa paremmin ymmärtämään miksi nämä vaikuttavat niin kuin vaikuttavat. Kenties samalla löytyy apuja löytyy myös siihen, että jos pahin pääsee toteutumaan, valmistautuminen ja vastatoimet minimoisivat terroristien saaman hyödyn kammottavista toimistaan.

Kulttuurinen näkökulma

Pariisin iskut, kuten aiemmat vastaavat esimerkiksi Intiassa tai Keniassa tuovat väistämättä mieleen kouluampumiset. Julkilausutut motiivit teolle ovat toki erilaisia, mutta paljon samaakin löytyy.

Ensinnäkin sekä kouluampumisissa että itsemurhaiskuissa kyse on halusta kuolla itse. Käytännössä nämä ovat laajennettuja itsemurhia. Kouluampuja haluaa päästä piinastaan, kostaa ja saavuttaa teoillaan kuuluisuutta. Itsemurhaiskun tekijälle puolestaan on tämän lisäksi luvattu myös pääsy paratiisiin kaikkine nautintoineen. Daeshilla on myös vahva apokalyptinen näkemys maailmantilanteesta, joka on omiaan yllyttämään normaalin rajat ylittävään toimintaan. Sekä kouluampumisissa että itsemurhaiskuissa tekijät kertovat itsestään ja motiiveistaan videoilla, joita pyritään levittämään mahdollisimman aktiivisesti. Näille teoille on yhteistä myös pyrkimys mahdollisimman suureen järkyttävyyteen ja julkisuuteen.

Kouluammunta kohdistuu kärsimyksen tuottaneeseen instituutioon ja sen sekä siellä olevien ihmisten omaan valtaan ottamiseen. Sama logiikka on nähtävissä itsemurhaiskuissa. Yliopisto, ostoskeskus, konserttisali, pilalehden toimitus ja niin edelleen. Itsemurhaiskujen kohteiksi valitaan paikkoja, jotka ilmentävät jihadistien näkemyksiä kaikesta väärästä länsimaisessa elämäntavassa. Toki niiden on myös oltava paikkoja, joissa on paljon ihmisiä, mutta samalla ne ovat myös symboleita.

Kouluampumisten yhteydessä on puhuttu paljon siitä, että niiden ehkäisyssä julkisuuden merkitys on tärkeä. Medioille on luotu ohjeistoja, miten käsitellä julkisuudessa itsemurhia, sillä itsemurhien saaman julkisuuden on todettu lisäävän niitä (Werther-efekti). Sama varovaisuus koskee usein myös kouluampujia, sillä maine näyttää innostavan uusia tekijöitä hirmutöihin.

Daesh käyttää kaikkia mahdollisia keinoja levittääkseen kuvaa toimistaan mahdollisimman laajasti. Se on luonut ammattimaisen tuotantokoneiston ja toimivan some-strategian, joiden avulla se voi puhutella potentiaalisia massamurhaajia verkon kautta. Teloitus- ja taisteluvideoihin panostetaan, sillä ne ovat Daeshille monin tavoin tärkeitä.

Yksi tavoite on radikalisoida ja yllyttää terroritekoihin ihmisiä, jotka eivät ole olleet suorassa yhteydessä organisaatioon. Se näyttääkin onnistuneen ja esimerkiksi presidentti Obama vetosi San Bernardinon joukkomurhan jälkeisessä tv-puheessaan  kansakunnalle sosiaalisen median yrityksiin, jotta nämä reagoisivat terroritekoihin yllyttäviin sisältöihin. Varoitukset vihan lietsomisesta medioissa ovat enemmän kuin paikallaan, kun muistetaan miten keskeinen merkitys medioilla oli sekä Jugoslavian hajoamissotien synnyttämisessä että Ruandan kansanmurhan lietsomisessa käyntiin.

Julkisuuden määrä ja laatu ovat senkin takia tärkeitä asioista, että Daesh ja al-Qaida ovat kumpikin open source -kauden terroristijärjestöjä. Niihin voi kuulua ja joiden nimissä toimia, vaikka ei ikinä olisi ollut missään persoonallisessa kontaktissa järjestön organisaatioon. Ei ole välttämättä mitään salaisia tapaamisia, ohjeistuksia ja kiihotusta kasvokkain, on vain verkkosivuja, videoita ja muuta digitaalista materiaalia, joiden avulla on mahdollista radikalisoida itse itsensä. Aivan kuten nykyaikainen kuluttaja vertailee ja hankkii tavaran itse verkosta ilman varsinaista myyjää, on tulevaisuudessa yhä enemmän näitä digitalisaation avulla radikalisoituneita terroristeja.

Yhdysvaltain kouluampumisten takana on katsottu olevan kilpailua ja menestystä korostava ilmapiiri maassa, jossa yksilön oikeus kantaa ja käyttää asetta on osa identiteettiä. Kouluampumisissa nämä piirteet vääntyvät irvikuvikseen. Sekä kouluampumiset että itsemurhaiskut ovat hyökkäyksiä sitä systeemiä vastaan, jonka tekijät usein aivan oikeutetusti kokevat tehneen heille suurta vääryyttä. Siksi näitä ongelmia eivät lopullisesti ratkaise valvonta tai lainsäädäntö, vaan yhteiskunta ja maailma, joka teloo mahdollisimman harvoja.

Osa itsemurhaiskujen tehosta perustuu niiden olemassaoloon kulttuurisessa kuvastossamme. Omaa islamin irvikuvaansa huutavat jihadistit toteuttavat viattomia siviilejä ampuessaan länsimaisessa kulttuurissa alati läsnä olevaa kertomusta. Itse radikalisoitumisprosessi ja nousu vääryyttä vastaan lienevät ylipäätään ihmiskunnan suuria peruskertomuksia, joita kirjallisuus ja elokuvateollisuus ovat aina hyödyntäneet. Tämän tarinan kertovat niin Star Wars kuin Matrix. Nuori mies kokee jotain järkyttävää ja saamansa avun myötä saa keinot taistella oikean puolesta väärää vastaan. Merkitystä ja arvonantoa janoavalle nuorelle miehelle on helppo syöttää tarina hänen tärkeästä roolistaan pahan vastaisessa taistelussa.

Näyttää myös siltä, että kustakin ajasta ja paikasta on aina löydettävissä ihmisiä, jotka on heidän elämänhistoriansa ja psyykkisen rakentensa takia suhteellisen helposti valmennettavissa tunnottomiksi murhaajiksi. Tällaiset ihmiset voivat hakeutua itsemurhaiskijöiksi omien motiiviensa takia, vaikka julkilausuttu syy toimintaan olisi aivan muu.

Taktinen näkökulma

Varmaan kuolemaan johtavan tehtävän suorittaminen voi olla myös taktinen valinta. Jo Raamattuun liittyvissä Apogryfikirjoista löytyy parisen tuhatta vuotta vanha kuvaus taistelusta, jossa sotilas ottaa itselleen tehtävän, josta ei voi selvitä hengissä.

”Eleasar, lisänimeltään Avaran, näki silloin norsun, joka oli suojattu kuninkaallisella panssarilla, ja kun se vielä oli toisia norsuja suurempikin, hän arveli kuninkaan itsensä olevan sen selässä. Niinpä hän pani henkensä alttiiksi pelastaakseen kansansa ja saadakseen ikuisen maineen. Hän juoksi rohkeasti eläintä kohti, tunkeutui vihollisen rivien keskelle ja tappoi miehiä molemmin puolin, niin että rivit repesivät hänen edestään. Hän sukelsi norsun alle, työnsi alta päin aseensa siihen ja tappoi sen, mutta eläin lysähti hänen päälleen ja hän kuoli.”
I Makkabelaisten kirja 6:43-46

Daesh käyttää itsemurhatehtäviä myös osana perinteisempää sotaa. Auto lastataan täyteen räjähteitä, panssaroidaan ja kuskin tehtävänä on pysyä hengissä niin kauan kuin auton ajaminen kohteeseen vaatii. Näissä tehtävissä pyritään ilmeisesti käyttämään muuten taisteluarvoltaan vähäisempiä henkilöitä, kuten nuoria poikia. Samalla logiikalla japanilaiset värväsivät toisen maailmansodan loppuvaiheessa kamikaze-lentäjiksi kokemattomia, jopa fyysisesti rajoittuneita miehiä.

Yhdysvallat käyttää terrorisminvastaisessa sodassaan paljon lennokkeja. Niiden käyttö tarjoaa Yhdysvaltain kannalta monia etuja. Ensinnäkin omia sotilaita ei ole fyysisesti vaarassa, koska kuolemalla on iso poliittinen hinta. Lennokkeja ohjaavat pilotit tosin ovat myös alttiita postraumaattiselle stressisyndroomalle (PTSD) kuten taistelukentällä toimivat sotilaatkin. Toinen etu on lennokkien olo kansainvälisen lain harmaalla alueella. Olisi täysin eri asia lähettää joukkoja iskemään kohteisiin, koska se olisi huomattavasti suurempi suvereenisuuden loukkaus kohdemaata kohtaan. Itsemurhaiskut ovat itse asiassa reaktio tai jopa vastinpari näille lennokki-iskuille. Jos Daeshilla olisi lennokkeja, se käyttäisi niitä, mutta sillä ei ole. Sen sijaan sillä on kuolemaan valmiita miehiä, jotka ovat valmiita tappamaan tunnottomasti.

Sodan sääntöjen mukaan siviilien tappaminen ei tietenkään ole sallittua, mutta silti näitä itsemurhaiskuja siviilikohteita vastaan voidaan tarkastella myös sodankäynnin näkökulmasta. Itsemurhaiskut ovatkin olennainen osa nykyaikaista asymmetristä sodankäyntiä. Onnistumisen mahdollisuudet kohoavat valtavasti, mikäli tekijä ei välitä kuolemastaan. Terroriteon kammottavuus myös nousee merkittävästi, kun tappamisen suorittaa ihminen, ei vain persoonaton räjähde.

Itsemurhaisku on siis sitä toteuttavan tahon pyrkimysten kannalta rationaalinen valinta. Ne tullevat olemaan siksi monien tahojen keinovalikoimissa tulevina vuosikymmeninä ja muodostuvat osaksi sitä, mitä me ymmärrämme sodalla. Sota oppii aina uutta, kun ihmiskunta kehittyy, mutta ei myöskään ikinä unohda mitään aiemmin käyttöönsä ottamaa. Sodalla on aina ollut sääntöjä, joita on tarpeen tullen rikottu voiton saavuttamiseksi. Esimerkiksi joskus aiemmin maastoutumista pidettiin epäreiluna sodankäyntinä.

Strateginen näkökulma

Itsemurhaiskut ovat tehokkaita siksi, että ne vaikuttavat voimakkaasti tunteisiin. Valtaansa varjeleva poliitikko (demokratiassa) ei voi itsemurhaiskun herättämien tunteiden edessä olla maltillinen ja rationaalinen. Kun lauma kokee tulleensa uhatuksi, se vaatii toimia, vaikka toimet itsessään eivät turvallisuutta oikeasti juuri lisäisikään. Mutta pelkkä maltillinen valmiuden kohottaminen katsottaisiin passiivisuudeksi, pelkuruudeksi ja jopa petturuudeksi. On iskettävä takaisin ja kovaa, kostettava. Eivätkä poliitikotkaan ole tietenkään immuuneja näille raivon tunteille tehdessään päätöksiään. Se on nähty riittävän monta kertaa.

Strategisella tasolla ihmiskunnan historian menestykkäin itsemurhaisku lienee ollut 911. Sitä seurasivat Afganistanin ja Irakin valtaukset seurannaisvaikutuksineen: Abu Ghraib, Guantanamo, CIA:n vankilennot ja pimeät vankilat, valheet Irakin joukkotuhoaseista, terrorismin vastainen sota lennokki-iskuineen ja niin edelleen. Osama bin Laden sai Yhdysvallat tekemään niin suuren joukon niin suuria virheitä, että se on hänen suurin ja pisimpään vaikuttava voittonsa. George W. Bush jää historiaan presidenttinä, joka lankesi terroristin ansaan. Yhdysvallat on omalla toiminnallaan syönyt arvovaltaansa ja samalla syössyt kokonaisia kansakuntia sisäisiin ja ulkoisiin sotiin vuosikymmeniksi. USA on itse tehnyt itsestään monille kansoille juuri sen suuren saatanan, jonka bin Laden sen väittikin olevan.

Sotavangeilla on sodan aikana velvollisuus yrittää paeta. Kyse ei ole niinkään siitä, että heidän odotettaisiin palaavan takaisin taisteluvahvuuteen, vaikka sekin toki olisi toivottava asia. Pääasia karkaamisissa ja niiden yrityksissä on sitoa vihollisen resursseja mahdollisimman paljon vartiointiin ja karanneiden kiinnisaamiseen. Pariisin iskujen jälkeen tämä itsemurhaiskun resurssisyöppöys kävi ilmi selvästi siinä, että Ranska halusi muiden maiden ottavan vastuuta sen asevoimien tehtävistä eri puolilla Afrikkaa. Itsemurhaiskuilta suojautuminen ja niihin vastaaminen ovat paljon resursseja nieleviä asioita. Mitä tehokkaammin pystyy vihollisen voimavaroja sitomaan mahdollisimman laajalle, sitä paremmat edellytykset on omalle toiminnalle.

Kun Daesh todennäköisesti tulee lähitulevaisuudessa menettämään halllinnassaan olevat alueet Irakissa ja Syyriassa, siirtyy se edelleen voimakkaammin itsemurhaiskujen aikaan. Kun se ei enää sido joukkojaan ja resurssejaan alueiden puolustamiseen, siirtyy painopiste kuin itsestään terroritoimintaan. Samaan aikaan Euroopassa on nyt käynnissä olleen muuton myötä paljon merkitystä itselleen janoavia nuoria miehiä. Toki on mahdollista, että Daesh on nytkin laittanut matkaan Eurooppaan jäseniään pahoissa aikeissa, mutta suurempi riski radikalisoituneista on luvassa lähivuosikymmeninä. Varsinkin jos nyt leimahtaneet rasistiset terrori-iskut jatkuvat. Daesh saattaa myös kehittää lukuisia muitakin tapoja käydä sotaansa länttä vastaan. Tällä hetkellä käynnissä lienee myös rahavarojen kätkeminen, jotta järjestöllä olisi tulevaisuudessa varaa iskuihin, tehtiinpä ne sitten tutuilla tai uusilla tavoilla.

Globalisaatio on megatrendi, joka koskee myös sotaa ja väkivaltaa. Sodankäynnin uusi ulottuvuus kyber on lähtökohtaisesti aina globaalia. Tietoverkoissa ei valtioiden rajoilla ole juuri mitään merkitystä. Sama koskee nyt omalla tavallaan myös itsemurhahyökkäyksiä. Kohteet kokevat ne terrori-iskuina, mutta toteuttavalle osapuolelle ne ovat heidän valitsemansa tapa käydä taisteluja sodassaan länttä vastaan. Näkökulma ratkaisee hyvin paljon, esimerkiksi kohdealueiden ihmiset kokevat hyvin perustellusti terrori-iskuiksi myös Yhdysvaltain lennokki-iskut.

Joka tapauksessa itsemurhaiskut tuovat Lähi-idän romahduksen partaalla olevien valtioiden sisäisen väkivallan Eurooppaan. Vaikka tämä terrori voidaankin nähdä uudenlaisena tapana käydä sotaa kansallisvaltioiden rajoista piittaamatta, löytyy iskujen tekijöiden taustasta lähes kaikista oman kotiseudun miehittämistä tai vieraiden joukkojen toimintaa siellä. Vaikka itsemurhaiskut halutaan monasti kuvata kulttuurien, uskontojen tai aatteiden väliseksi taisteluksi, niin tämä kertoo siitä, että kyse on lähes aina alunperin kuitenkin oman kodin, yhteisön ja maan puolustamisesta.

Ikävä kyllä joudumme lähivuosina kohtaamaan lukuisia itsemurhahyökkäyksiä Euroopassa. Eikä ole mitään syytä ajatella, etteikö Suomessakin sellaisia voisi tapahtua. Silloin meidän pitää olla tarkkoina, ettemme puolustautuessamme hylkää niitä arvoja, joita vastaan terroristit hyökkäävät.

Merkintää syventäneistä kommenteista kiitokset Sakari Ahvenaiselle.

Turpopaja

Poikasena partiossa opeteltiin tulen tekemisen jaloa taitoa milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä. Yksi silloin opituista keinoista oli kuusen kuivuneiden alaoksien kerääminen. Ohuet oksat olivat kuivuneet puun kylkeen ja niitä kun riipi kasan, niin ne syttyivät ritisten ja rätisten, palaen kuumalla liekillä, joka sytytti loputkin nuotiosta. Tänään palavan tikun laittoin sytykkeiden alle Jarno Limnéll. Saa nähdä mitä tästä roihusta tulee, lämpöä ja valoa tuova leirinuotio kansakunnalle vai sytykkeiden nokeama puukasa.

Tässä muutamia ajatuksiani äkkipäätään. Käytän tässä tästä turvallisuuteen liittyvästä thinkthankista nimeä Turpopaja, koska sitä käytetään nyt häsänä Twitterissäkin. 

Turpopaja yksi tehtävä olisi kuratoida ja arvioida informaatiota. Se ei saa tarkoittaa yhtä mieltä olemista. Koko puulaakin perustehtävänä pitäisi olla tasokkaan keskustelun synnyttäminen. Tällainen sokraattinen menetelmä voisi olla hyvä lähtökohta toiminnalle. 

Olennaisinta, että mukana olijat olisivat mukana rakkaudesta lajiin. Samaa mieltä ei asioista pidä olla, mutta vilpitön halua etsiä oikeaa tietoa ja erilaisia ratkaisumalleja olisi tärkeä. Käytännössä taustalla pitäisin olla kansalaisjärjestö, joka pyrkisi aidosti avoimuuteen ja moniäänisyyteen. 

Raha on paha rasti. Toisaalta pitäisi saada vakaa talous, toisaalta pitäisi olla riippumaton. Valtion rahaakaan ei nykymeiningillä juurikaan riitä. Tässä olisi jollekulle mesenoitavaa. Tässä kannattaisi kääntyä jonkun maakuntakaupungin puoleen. Ensinnäkin tällaisen toimijan pääpaikka olisi sulka kaupungin hattuun ja toisekseen kustannustaso pääkaupunkiseudun ulkopuolella on matalampi.

Olennaista Turpopajassa olisi käyttää nykyaikaisia välineitä ennakkoluulottomasti turvallisuuteen liittyvän keskustelun levittämiseksi ja käymiseksi. Kovin selväksi on käynyt, että poliitikot käyvät tätä keskustelua hyvin vastahakoisesti, johtuen osin siitä, että tämän puolen ymmärrystä ja osaamista ei ole. Siinäkin yksi Turpopajan tehtävä, antaa erilaisille toimijoille valmiuksia ottaa turvallisuusasiat paremmin työssään huomioon.

Toisaalta Turpopaja voisi taluttaa mukaan keskusteluun ihmisiä ja tahoja, joille ei ole tullut mieleenkään osallistua tälle varsin suljetulle areenalle. Ei tässä nyt mitään tulkkausta tarvita, mutta yhteisiä areenoita ja hyvin mietittyjä kysymyksenasetteluita. Aivan kuten toimivassa yrityksessä erilaiset näkökulmat ja osaamiset täydentävät toisiaan, niin Turpopajassa olisi hienoa päästä hyödyntämään erilaisia näkökulmia ja lähestymistapoja. 

Katsotaan mitä tapahtuu. Toivottavasti tapahtuu. Minä ainakin haluan olla mukana.

Keskustelu jatkuu Twitterissä: #Turpopaja

Turkissa avautui hybridisodan rintama

Venäläiskoneen alasampuminen vaikutti kuviolta, johon oli Turkissa varauduttu. Venäjän ilmavoimien suurimmalta osalta lienee tarkoituksellinen suurpiirteisyys ilmatilojen rajoihin siellä ja täällä on niin normaalia, että alasampumisesta tuntuivat yllättyneen kaikki. Tässä Erdogan käytti samalla tavalla kuin Putin autoritäärisyytensä suomaa ketteryyttä ja häikäilemättömyyttä päätöksenteossa. Aidosti demokraattinen monipuoluejärjestelmä ei ihan helposti taivu tällaiseen voimankäyttöön, vaikka asialliset perusteet olisivat olemassa.

Venäjän reaktio on ollut kova. Viisumivapaus on purettu, turkkilaisia karkotetaan ja jossain vaiheessa suhteellisen lämpimätkin suhteet on laitettu jäihin. Tämä tilanne antaa mahdollisuuden tarkastella Venäjän tapaa painostaa ulkovaltaa omaan tahtoonsa. Samaa painostusta on tehty jo pitkään Venäjän naapurimaita kohtaan, mutta hankaluutena on erottaa ja nähdä hivuttamalla tapahtuva Venäjän toiminta. Kun suhteet Turkkia kohtaan sen sijaan kokivat melkoisen pikajäädytyksen, on kontrasti paljon selvempi. Toki riippuu paljon siitä, kuinka kovaa painetta Kreml päättää Turkkiin kohdistaa, mutta joka tapauksessa lähiaikoina lienee luvassa gerasimovilaisen hybridisodankäynnin näytös Turkkia kohtaan.

Jää nähtäväksi, mikä on kurdien asema kaikessa tässä. Tällä hetkellä he taistelevat lännen tuella Daeshia vastaan, mutta Turkki puolestaan käy ankaraa sotaa heitä vastaan. Erdogan on kurdien vihollinen ja toisinpäin, joten Moskovan kurdiyhteyksiä heidän sirpaleiseen kenttäänsä on varmaan viime viikon aikana kiivaasti päivitetty. Tällaisten kiistettävien proxyjen käyttö on olennainen osa hybridisotaa.

Toistaiseksi eniten näkyvillä ovat kuitenkin olleet talousasiat ja informaatiovaikuttaminen. Venäjä ei vastapakotteita EU:lle määrätessään säästänyt itseäänsäkään, joten saa nähdä, tulevatko Turkin rankaisutoimet yltämään Venäjällekin tärkeisiin energiahankkeisiin. Myös Turkin maantieteellinen asema Bosborin salmen vartijana ja Euroopan ja lähi-idän välissä tekee siitä strategisesti yhden maailman tärkeimmistä valtioista. Voisi muuten kuvitella, että Venäjän reaktio ja toimet olisivat samaa sukua kuin sen reaktiot ja toimet Suomen Nato-jäsenyyteen, joten siinäkin mielessä tilanteen tarkasteleminen on mielenkiintoista.

Toinen puoli tilannetta on kiivaana käydä infosota. Venäjä on sisäisesti ja ulkoisesti heittänyt paljon peliin Turkkia vastaan. Ensin Syyria syrjäytti Ukrainasta puhumisen ja nyt Turkki saa kokea miltä tuntuu Venäjän median ylhäältäpäin lietsottu viha. Toki moni venäläinen tuntee Turkkia omakohtaisesti, sillä se on ollut viime vuodet Egyptin ohella maan venäläisten tärkeimpiä lomamatkojen kohteita. Mutta jos venäläisten niin hyvin tunteman Ukrainankin on onnistuneesti uskoteltu olevan fasistinen valtio, niin tässäkään tuskin on vaikeuksia.

Resonointi on infosotaan liittyvä termi, jolla tarkoitetaan tahallaan tai tahattomasti jonkun osapuolen propagandaa omaan ympäristöönsä välittävää toimintaa. Resonaattorit voivat olla liikkeellä tieten tahtoen asiaa ajaen tai ihan muu tavoite mielessään. Tätä resonointia on yleensä vaikea täsmällisemmin nimetä ja se on erittäin helposti kiistettävää toimintaa.

Ei Suomessakaan Erdoganin hallintoa toki rakasteta, mutta ei täällä Turkki-vihaa juuri lietsota. Armenian kansanmurhasta keskustelu voi ehkä turkkilaisista tuntua siltä, mutta siinäkin kyse on enemmänkin kamppailusta historian tulkinnasta. Tässä Venäjän median julistamassa totaalisessa Turkin vastaisuudessa sen sijaan pyritään mustamaalaamaan Turkki petolliseksi selkäänpuukottajaksi, terroristien tukijaksi.

Koska Turkkia koskeva arvostelu on pitkälti ”vieraslaji” suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, on se helpompi huomata nyt. Siksi tämä venäläiskoneen alasampumisesta liikkeelle lähtenyt Turkki-mollaus toimii eräänlaisena väriaineena, joka näyttää miten Venäjän infosodan viestit kulkeutuvat (tai ovat kulkeutumatta) suomalaisessa keskustelussa.

Tässä joukko venäläistä propagandaa levittäviä suomenkielisiä Twitter-tilejä jakaa linkkiä Sputnikin juttuun, jossa kyseenalaistetaan Turkin saama tuki muilta Nato-mailta.

Yhtenä esille nostettuna teemana on myös jälleen halu iskeä kiilaa lännen keskinäisiin suhteisiin. On varmasti ihan totta, että lännessä Turkin toimintaa ei suurella tyytyväisyydellä katsella, mutta rintama on julkisuuteen päin yhtenäinen, koska sen on pakko sitä olla. Ylipäätään vahvasti esillä oleva teema on presidentti Erdoganin arvostelukyvyn kyseenalaistaminen. Siihen antavat myös reaalimaailman tapahtumat ja häntä kohtaan tunnetut epäluulot hyvän pohjan niin idässä kuin lännessäkin. Turkin vähintäänkin lepsu suhtautuminen kurdejakin vastaan taistelevaan Daeshiin on osa tätä narratiivia.


Donetskin ”kansantasavallan” ”tietotoimistoa” johtava Janus Putkonen kirjoittaa teemasta Facebookissa näin:
”Nato ja Turkki paljastavat nyt todellisia psykopatian kynsiään... Ei liennytystä havaittavissa. Edes itsepuolustus ei ole Venäjälle enää sallittua?
Mikäli joku löytää järkevän logiikan Naton-Turkin toimista Syyriassa, kertokoot minullekin, samalla kun yhä lisää Nato-voimia ollaan keskittämässä alueelle, mm. Saksasta ja Britanniasta, provokaation aloittanut Nato.maa Turkki uhkaa jo sodalla Venäjää!”

Hänen tekstinsä nousee siitä jo hyvin tutuksi katsantokannasta, että Venäjä on se uhattu ja hyökkäyksen kohde, jonka on vain pakko puolustaa itseään. Kaikki mitä muut maat tekevät sen sijaan on sodanlietsontaa ja russofobiaa. Tämä pyrkimys leimata muiden maiden halu varustaa ja puolustaa itseään aggressiivisuudeksi Venäjää kohtaan on Kremlin propagandan keskeisiä teemoja niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Osa venäläiskoneen tiputtamista koskevaa informaatio-operaatiota on myös erilaisten hämärtävien väitteiden jakelu. Tämä taktiikka tuli ikävän tutuksi jo malesialaiskoneen alasampumista selviteltäessä.

Venäjä on siis avannut Turkissa hybridisodan rintaman. Poiketen perinteisestä sodasta siellä käytävien taistelujen voimaa ja laajuutta voi melko pitkälti säätää ja sen voi jopa lopettaa vähin äänin tarpeen tullen. Tämä voi loppua nopeastikin tai luvassa voi olla pitkä ja hivuttava, Naton 5. artiklan alapuolella käytävä, matalan intensiteetin ja kirjavien keinojen sota. Mutta sota yhtä kaikki, sillä väkivalloin toisen valtion tahtoonsa taivuttaminen on olemukseltaan nimenomaan sotaa.

Kolme vuotta tätä blogia

Aloitin tämän blogin pitämisen kolme vuotta sitten. Asiat olivat silloin turvallisuuden kannalta paremmin kuin nyt. Tai kyllä tämä kriisi, jonka keskellä elämme oli käynnistynyt, mutta emme tienneet sitä vielä. Joku nimitys tälle vaiheelle varmaan jossain vaiheessa annetaan ja alkupisteeksi määriteltänee Krimin miehitys.

Kolme vuotta sitten purin merkintöihin ajatuksia, joita oli kertynyt sisälleni ja jotka kaipasivat kiivaasti konkreettista hahmottamista. Tietotasoni oli mitä oli, mutta ainakin olin jo silloin nälkäinen ymmärtämään uutta. En oikeastaan edes uskonut löytäväni mitään, mutta pikkuhiljaa maailma avautui. Kun ensimminen merkintäni oli se perinteinen ja kuitenkin tarpeellinen ”miksi tämä blogi on olemassa” -vuodatus, niin toisessa yritin hahmotella kansainvälisten suhteiden muuttumista. Käytin siinä ajattelussa tätä itse tekemääni, sysirumaa graafia.

Tässä on itse asiassa hahmoteltu luonnosmaisesti hybridisota. Jos tuo kuvaamani asetelma oli vain intuitio, aavistus, niin nyt elämme sellaisen keskellä ja tilanne tuskin tulee ainakaan paranemaan pitkiin aikoihin. Todennäköisesti pahenemaan.

Vuoden alusta aloitin turpobloggarina myös Helsingin Sanomisssa. Minut myös kutsuttiin keskustelemaan Kultarantaan ja SuomiAreenalle. Näissä ja joissakin muissa tilanteissa on ollut hienoa tavata Twitteristä tuttuja ihmisiä. Kyllä ihmiset vaan ovat twiittiensä olosia oikeassakin elämässä. Näiden hienojen tapahtumien ohella olen myös saanut ennätysmäärän kuraa silmilleni sekä yhden kirjallisen tappouhkauksen kotiin. Asiat menevät siis eteenpäin.

Tämän blogin merkintämäärät ovat pudonneet merkittävästi tänä vuonna, mutta se lienee ymmärettävää, kun tuotan kuitenkin Hesarin sivuille toistakymmentätuhatta merkkiä viikottain. Onneksi olen saanut hienoja vieraskyniä. Myös turpoblogien lisääntynyt määrä on ilahduttanut minua. Niihin löytyy linkkejä tuosta oikealta. Edelleen olen vakuuttunut siitä, että mahdollismman suuri määrä mahdollisimman tasokasta turvallisuuspoliittista keskustelua on nyt tälle maalle hyvin tarpeen.

Haluan kiittää lukijoita ja keskustelijoita näiden vuosien ajalta. Tästä homma jatkuu, tietysti yhdessä.

Myöhempien aikojen tukari

Arvostamani kirjailija ja turpo-keskustelija Raimo Pesonen heitti Twitterissä ajatuksen keskustelukirjasta minun ja nimimerkki Sepe Vaaran tekemänä. Perusideana se, että kun edustamme hyvin erilaisia näkökantoja, voisi käymämme keskustelu valaista tilannetta. Ajatus tuntui heti hyvin vastenmieliseltä. Mutta koska uskon lujasti sekä avoimen keskustelun voimaan että omien rajojen ylittämiseen, lupasin punnita asiaa. Sitä olen tehnytkin päivän mittaan. Tämä punninta on itse asiassa nostanut pintaan muitakin viime aikoina tekeminäni punnintoja ja ratkaisuja. Jos turvallisuuspoliittinen keskustelu oli vielä vuosi, puolitoista vuotta sitten hyvin kuohuvaa, on se nyt jo osiltaan yksilötasollakin hyvin vakavaa. Kaksi vuotta sitten se oli silkkaa neppailua nykyiseen verrattuna. Nyt pitää eettisiä mietintöjä harrastaa merkittävissä määrin.

Olen viime aikoina laatinut useamman blogimerkinnän, joka otsikkoa myöten on käsitellyt yhtä ihmistä. Yksittäisten ihmisten käsittely tuntuu rankalta, mutta näissä tapauksissa se on tuntunut tarpeelliselta. Asemani vapaana keskustelijana on myös antanut siihen mahdollisuuden. Ei viranhaltija tai ison organisaation edustaja voisi tuollaisia julkaista. Olen myös pyöritellyt muita mahdollisia henkilöitä, mutta erinäisistä syistä heistä kirjoittaminen rehellisesti olisi mahdotonta. Olen parhaani mukaan käsitellyt nimenomaan ihmisen tekemisiä ja mielipiteitä. Ymmärrän hyvin, että suorasanaiset arvioni voivat tuntua hyvinkin loukkaavilta näistä ihmisistä tai heihin uskovista.  Samoin olen arvioinut joitakin yhteisöjä ja organisaatioita varsin kovasanaisesti. Kuitenkin perustellen ja mielestäni asiasta. Minuakin on sitten näissä käsittelemissäni paikoissa käsitelty ja inhimillinen peruskuvio on toteutunut: ”tuo satutti meitä, me satutamme sitä takaisin.” Aina tuo satuttamisen yrittäminen ei ehkä ihan hyvien tapojen mukaan ole mennyt. Mukaan on mahtunut kaikenlaista henkilökohtaisuutta tappouhkauksista lähtien.

Kun kritisoi muita jostakin, saa myös varmasti omille nenilleen, jos kaikki ei mene ihan pilkun tarkasti. Tai vaikka menisikin. On ymmärrettävää, että jos vaatii muilta loogisuutta ja faktoissa pysymistä, niin tasan varmasti saa kuulla, jos (ja kun) itse niissä epäonnistuu. Tähän asiaan olen yrittänyt suhtautua kahdella tavalla: ensinnäkin teen parhaani ja toisekseen yritän olla nostamatta rimaa epärealistisen ylös, koska se hiljentäisi minua. Voidakseen puhua omalla äänellään pitää sietää ikävän monia tahattomia ja tahallisia hiljentämisyrityksiä. Toki minuakin syytetään jatkuvasti sanavapauden viholliseksi kritisoidessani erilaisia tekstejä, mutta mikään sanavapaus ei vapauta yhtään mitään tai ketään kritiikistä. Päinvastoin.

Mietin myös liittymistäni EU:n ulkosuhdehallinnon perustamaan tietojenkeräysverkostoon aikani. Sen tavoitteena on kerätä tietoa Venäjän harjoittamasta disinformaation levittämisestä unionin alueella. Verkosto lienee koottu lumipallo-otannalla, jossa mukaan lähteneitä on pyydetty nimeämään potentiaalisia ehdokkaita. Kysymyksessä on viranomaisen julkinen toiminta ja kerätyt havainnot ovat kenen tahansa luettavissa sekä alunperin että raportissa. Niiden yhteyteen on laitettu myös tarpeen tullen linkki oikeaan tietoon. Mukana on tietysti myös tieto disinformaatiota levittäneestä ihmisestä tai tahosta. Tätä toimintaa on verrattu diktatuurien ilmiantojärjestelmiin. Rinnastus on hyvin pinnallinen, koska EEAS:n tiedonkeruu on julkista, julkisista lähteistä tehtyä eikä siitä seuraa mitään viranomaistoimenpiteitä. Mutta olisihan se toki paljon parempi tilanne, ettei tällaista tarvitsisi tehdä. Mutta nyt se on tarpeen.

Ylipäätään tuntuu siltä, että näiden ratkaisujen ymmärrettyvyys nousee tai on nousematta ihmisen maailman- ja tilannekuvasta. Minä esimerkiksi katson, että liberaali demokratia Europpassa on tällä hetkellä, jos ei nyt hyökkäyksen, niin ainakin vakavan painostuksen kohteena. Aikoinaan sitä kapinoi systeemiä vastaan, koska halusi moniarvoista yhteiskuntaa. Nyt sitä samaa halutessaan pitää puolustaa systeemiä. Minun näkemykseni on, että Venäjän poliittinen johto käyttää paljon resursseja saadaakseen lännen demokratiat sekaisin ja riitoihin keskenään. Tämän asian ymmärtäminen tai sen kieltäminen määrittää jo hyvin pitkälle ihmisen kantoja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Jos pitää Venäjää tosiaan rauhantahtoisena tai ainakin passiivisena maana, niin näyttäähän tämä keskustelu ja muu meininki melkoisen vainoharhaiselta kouhotukselta. Paradoksaalisesti tässä Venäjän aggressiossa on paljon kysymys nimenomaan siitä, että Putin haluaa herättää ulkoisen uhan tunnetta omassa kansassaan vahvistaakseen omaa asemaansa. Siinä hän on loistavasti onnistunutkin.

Keskustelen aktiivisesti muuta mieltä olevien kanssa, ainakin niin kauan kuin he säilyttävät kohtuullisen asiallisuuden. Tai eivät linkitä MV-lehteä. Jatkuvasti vastaan tuleva vaikeus on hyvin suuri ero käsityksissä siitä miten maailma toimii ja mitkä asiat ovat syitä ja mitkä seurauksia. On hyvin vaikea käydä tolkullista keskustelua, varsinkaan Twitterin 140 merkillä, jos pitäisi ensin oikoa keskustelukumppanin peruskäsityksiä. Enkä nyt halua sanoa, että kaikkien pitää olla samaa mieltä maailmasta, mutta tiettyjä todellisuuden peruspiirteitä on hyvä jakaa. Kuten esimerkiksi ettei Suomi ole käytännössä Naton miehittämä tai että valtio vainoaisi ihmisiä heidän mielipiteidensä takia. Itse ainakin koen, että jos lähden vääntäämään näistä, niin helposti tulen legitimoineeksi silkkaa tolkuttomuutta. Sen verran monenlaista on tähän ikään mennessä oppinut ymmärtämään, että ei se raja ihan helposti tule vastaan. Mutta yllättävän usein kuitenkin.

Tällaiset perustavaalaatuiset erot keskustelijoiden maailmankuvissa luovat epäluottamusta jo senkin takia, että kiistat koskevat niin perustavaalaatuisiä käsityksiä. Kun väittää toisen maailmankuvan olevan väärä, niin onhan se melkoinen epäluottamuksen osoitus. Epäluottamukseen kuuluu myös se, että minua vastaan käytetään rutiininomaisesti itse itsestäni kertomiani asioita. Henkilökohtaisella tasolla on vaikea käydä aidosti keskustelua ihmiseltä ihmiselle, jos pitää miettiä jatkuvasti saako nenilleen jostain asiasta. Esimerkiksi Facebook-päivitysteni henkilökohtaisuus on laskenut sitä mukaa, kun minua mollaavien kirjoitusten ja kommenttien määrä on lisääntynyt.

Tässä nimenomaisessa kysymyksessä Sepe Vaaran kanssa kirjan tekemisessä on vielä se hankaluus, että toinen meistä esiintyisi nimellään ja naamallaan ja toinen jonkun muun nimellä ja naamalla. Vaikka Sepe Vaara on tunnettu nimimerkki, niin silti pidän omalla nimellään esiintymistä parempana vaihtoehtona. Saa ihminen esiintyä nimimerkillä, mutta minusta se rajaa hänen ilmaisuvapauttaan. Arvostelu tai suoranainen haukkuminen nimimerkin takaa on minusta pelkurimaista puskasta huutelua. Toki on sanottava, että Sepe Vaara on pääsääntöisesti käyttäytynyt hyvin.

Tällaisia punnitsin, kun mietin, että lähtisinkö Sepe Vaaran kanssa vertailemaan julkisesti käsityksiämme tilanteesta. Kiitos tarjouksesta, mutta jätän tämän tilaisuuden nyt väliin.

Sampo Ahto

Yleisesikuntaeversti, sotatieteen kunniatohtori ja sotahistorioitsija Sampo Ahto julkaisi reilu vuosi sitten kadettiupseerien lehdessä Kylkiraudassa kolumnin ”Propagandasodan keskellä”.  Sen on nyt julkaissut uudestaan Vastavalkea-sivusto kirjoittajan suostumuksella. Ja kuten sivusto tarkentaa ”Antaessaan luvan Ahto kertoi jo tutustuneensa Vastavalkeaan.”

Ahto siis tiesi mitä teki ja hänen toimintaansa on näin kohdeltava vakaana ja harkittuna tekona. Itse pidän varsin yllättävänä Ahdon ilmestymistä Vastavalkean disinformaation, globalisaatiokriittisen vasemmistolaisuuden ja länsivastaisuuden keskelle. Vastavalkea sisältää myös paljon tasokasta materiaalia, mutta sen seassa on niin sakeaa salaliittoteoretisointia ja länsivihaa, että itse lasken sen yhdeksi feikkisivustoista.

Ahton kirjoituksen ydinviesti on, että emme voi luottaa tiedotusvälineisiimme ja meidän tulee etsiä turvaa pitäytymällä poissa idän ja lännen vastakkainasettelusta. Tämä näkemys tuo mieleen kansakunnan selvitytymisstrategian kylmän sodan aikana. Kansamme päähän tätä tavoitetta taottiin voimalla. Emmehän me oikeasti puolueettomia olleet, mutta niin vakuutimme itsellemme ja toisillemme. Muu maailma oli uskovinaan, useimmat meistä uskoivat oikeasti. Se, että meillä siinä maailmassa ja ajassa oli pieni erityisaseman tynkä kylmän sodan asetelman takia, ei kerro nykytilanteesta paljoakaan. En itse asiassa usko, että meillä olisi juurikaan edellytyksiä asettua uskottavasta ja aidosti ristiriitojen ulkopuolelle. Meidän EU-jäsenyytemme ja maantieteellinen sijaintimme tekee siitä käytännössä mahdotonta. Tai eivät ne ole syitä meidän ikävän mahdolliseen joutumisemme ristiriitojen ja jopa konfliktin keskelle. Syy on Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka.

Epäluottamus medioihin on kirjoituksessa vahva. Kuten Ahto kirjoituksessaan toteaa: ”Kun johtavat poliitikkomme jo aikapäiviä sitten ovat julistaneet luopuneensa henkisestä puolueettomuudesta niin sanotun läntisen arvoyhteisön hyväksi, media on ollut samalla linjalla.” Ahtolla tuntuu olevan sisäistämättä se asia, että Suomi liittyi kansanäänestyksen voimin Euroopan unioniin, eikä ole enää puoluetton maa. Olemme sotilaallisesti liitoutumaton, mutta EU-jäsenyys sitoo meidät poliittisesti länteen. Ei ole olemassa mitään ”henkistä puolueettomuutta”. Paljon kirjoittaneelle ja sivistyneelle Ahtolle ei voi edes suoda sitä lievennystä, että voisi ajatella hänen käyttäneen epätarkkoja ilmaisuja. Kyllä hän haluaa sanoa, että me emme oikeastaan kuuluisi tai meille ei ainakaan ole hyväksi kuulua länteen.

Ahto kuvaa median toimintaa pommituksena, joka pyrkii murtamaan puolustuksen. Hänen mukaansa ”Meille jaettava tieto on etupäässä sen näkemyksen välittämistä, mikä on vallalla ”lännessä”. Siitä suunnasta tulevat kranaatit siis lähinnä osuvat meihin. Neutraalin tiedonvälityksen antama suoja puuttuu päämme päältä.” Tässä on sisäänrakennettuna ajatus, että läntinen tieto pyrkii murtamaan jonkin täsmentämättömän suomalaisen puolustuslinjan. Muusta tekstistä on pääteltävissä, että Ahton kuvaama linja tarkoittaa Venäjän etujen ymmärtämistä ja myötäilemistä. Sen hän uskoo tuovan Suomelle turvan. Toisaalta Ahton näkemyksen voi tulkita niinkin, että hän on henkilökohtaisella tasolla yksi informaatiosodan tappioista: hän on lakannut uskomasta mihinkään.

Ahto esittää Venäjän joutuneen lännen saartamaksi ja uhkaamaksi. Vihdoin sen oli Ahton mukaan oikeastaan pakko toimia: ”Tapahtumat Ukrainassa saivat lopulta Putinin käymään vastahyökkäykseen. Korruptoitunut ja kansallisesti jakautunut maa ei ole historiallisista ja strategisista syistä Venäjälle ja venäläisille mikä tahansa paikka, mutta nyt sekin oli liukumassa lännen tukemien vallankaappaajien avulla vastapuolen leiriin. Jotain Putinin oli pakko tehdä, kun vaihtoehtona häämötti katastrofi, joka venäläisten silmissä olisi ollut vailla vertaa.”

Näin Ahto hakee Heikki Talvitien, Risto Volasen ja Keijo Korhosen tapaan historiasta syyt Venäjän toiminnalle, sen ymmärtämiselle ja ehkä vähän hyväksymisellekin. Tämä joukko poikkeaa useimmista muista Venäjän ymmärtäjistä laajan sivistyksensä ja koherentin maailmankuvansa takia. Heille nykyinen tilanne on kauhistus, koska he katsovat historian opettavan, että Suomen on syytä myötäillä vahvasti itänaapuria tai muuten käy huonosti. Uusimmassa Sotilasaikakauslehdessä Ahto arvioi hyvin myönteiseen sävyyn Talvitien tuoretta kirjaa ja koukkaa vähän Talvitiestäkin itään esittämissään näkemyksissään. Kun Ahto siis kuitenkin saa edelleen tilaa oikeissakin medioissa, on hieman kummallista, että hän tekee saramot ja valitsee julkaisuväyläkseen epämääräisen sivuston.

Yksi mahdollinen selitys hänen sopivuudelleen marginaaliin ovat Ahton käsitykset USAn toimista: ”Mutta Yhdysvallat on varsinaisesti se, jota pelkään. Maa on tosin tuhansien kilometrien päässä, mutta maailmanlaajuisine pyrkimyksineen sen kohtaa yleensä kaikkialta, missä on levotonta. Maailman kypsyttämiselle demokratiaan ei näy loppua.” Tämäkin ajatus on hätkähdyttävän yhteneväinen Kremlin propagandakoneiston viestien kanssa. Ahto muistaa myös toistaa Kremlin taajaan viljelemän virheellisen väitteen siitä, että Nato olisi luvannut olla laajentumatta itään. Toki Ahton historiakäsitys on herättänyt ennenkin keskustelua.

Ahto laittanut visusti merkille Venäjän nykyjohdon asenteen värivallankumouksia kohtaan: ”Moskovan näkökulmasta katsoen Yhdysvallat saartoi Venäjää yhä perusteellisemmin, ja erilaisia värillisiksi tai kukkaisvallankumouksiksi kutsuttuja vallansiirtoja tukemalla Washington pyrki entisellä innollaan tekemään maailmaa ”kypsäksi demokratialle”. Tämä tarkoittaa Yhdysvaltoja hallitsevan pienen piirin maailmanherruutta.” Hieman epäselväksi jää tarkoittaako Ahto tuolla pienen piirin maailmanherruudella Venäjän johdon käsitystä vai omaansa vai kumpaakin.

Vanhan tekstin lopuksi on vielä Vastavalkean päätoimittajan Tauno O. Mehtälän ajankohtainen kommentti Ahton kirjoitukseen. Päätoimittaja on hyvin tyytyväinen Ahtoon ja hänen näkemyksiinsä. Sinällään on perin huvittavaa, että Mehtälä paheksuu nimenomaan Ahton tekstin jälkeen Puolustusvoimien piiristä kuuluvia ”räikeän oikeistolaisia mielipiteitä.” Mehtälän oma maailmankuva tulee hyvin ilmi, kun hän kertoo näkemyksestään suomalaisesta upseerikunnasta: ”Upseerikuntaan kuuluu toki paljonkin valistuneita johtajia, jotka osaavat ottaa huomioon kansan valtaenemmistön mielipiteet ja joiden ajattelun pääpaino on oman maan puolustamisessa, ei niinkään tarjolla olevissa pesteissä Yhdysvaltain käymien sotien jälkien siivoojana.” Tuohon lausekokonaisuuteen on kielellisesti lahjakkaalla tavalla kiedottu yhteen nätti nippu erittäin ikäviä loukkauksia upseerikuntaa kohtaan. Päällimmäisenä se, että jos ei edusta Mehtälän kantaa, ei palvele isänmaataan vilpittömästi. Ajatteli Puolustusvoimista mitä tahansa, niin se on tunnustettava, että suomalaiset ammattisotilaat ovat suurimmalta osaltaan kutsumusammatissa. Siksi tällainen vakaumuksen mitätöinti on suurempi loukkaus kuin Mehtälä ehkä on ymmärtänytkään.

On mielenkiintoista nähdä, että saako Ahto tästä eteenpäin tekstejään julki Kylkiraudassa ja Sotilasaikakauslehdessä, kun hänet nyt on nostettu marginaaliväen kultatuoliin Venäjän trolliarmeijan hurratessa ympärillä. Hän on tämän myötä liittymässä suomalaisten upseerien keskuudessa kenraali Hägglundin seuraksi porukkaan, josta juuri kukaan ei ainakaan julkisesti sano mitään, koska hyvää sanottavaa ei oikein ole. Mutta onneksi Ahto keskusteli Mehtälän kertoman mukaan ”mahdollisesta julkaisuyhteistyöstä tulevaisuudessa”.