Suomettumisen uudet tuulet

YYA-sopimus eli sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta

Suomettuminen on yhtäaikaa äärimmäisen ladattu ja äärimmäisen epäselvä sana. Finlandisierung oli Saksan sisäiseen keskusteluun kehitetty termi, jolla haluttiin sanoa, että jokin maa liukuu vapaaehtoisesti Neuvostoliiton valtapiiriin. Suomihan toki tarmokkaasti moiset epäilyt torjui, joka tietysti näin jälkeenpäin vaikuttaa hieman hymyilyttävältä. Erilaisia suomettumistulkintoja on paljon lähtien aina välttämättömyyden hyvettä ja valtiomiestaitoa ylistävästä juonikkuudesta omaehtoiseen rähmälläänoloon. Suomen sisällä se oli varmasti eri aikoina ja eri yhteyksissä kaikkea tätä.

Suomi oli sodan jälkeen pisteessä, jossa oli nöyrryttävä henkiinjäämisen kustannuksella ja otettava vastaan itäinen ystävyys koko mitassaan. Ei sitä tehty mitenkään kaikkien toiveiden vastaisesti, vaan enemmistö kansasta myös koki linjan oikeaksi. Mutta toki isolle joukolle ihmisiä monen vuosikymmenen pelon ja vihan jälkeen Neuvostoliitto tuntui edelleen pahalta naapurilta. Ensin paukutti Paasikivi kansakuntaa linjalle ja sen jälkeen Kekkonen. Sodan jälkeen oli kirkas ja realistinen ymmärrys siitä, että Suomelle käy huonosti, jos ei toimi niin kuin sanotaan. Tämä asenne jatkui läpi vuosikymmenten ja Kekkonen käytti sitä valtansa perustana perustana, sitoen idänsuhteiden menestyksellisen hoitamisen (= kansakunnan henkiinjäämisen) omaan persoonaansa. Siitä sitten kehittyi pikku hiljaa toimintatapa, joka luonnollisesti myös osittain hapantui. Kekkonen lienee tiennyt koko ajan missä mennään, mutta viimeistään 70-luvulla oli YYA-henki monien kohdalla aitoa ja syvää. Tiedä vaikka niiltä ajoilta olisi jossain Moskovan esikaupunkialueen virastossa kansioita, joiden sisällön avulla olisi nyt synnytetty uudestaan motivaatio vaalia hyviä suhteita itään.

Suomettuminen Neuvostoliiton kanssa ja suomettuminen Venäjän kanssa ovat luonnollisesti varsin erilaisia asioita. Bipolaarista maailmaa ei enää ole, olemme EU:n jäseniä ja Venäjä ylipäätään on paljon heikompi kuin Neuvostoliitto. Mutta toki silti aivan riittävän iso meille ja ennen kaikkea arvaamattomampi. Tämän hetken suomettumisesta on puhuttu uussuomettumisena tai suomettuminen 2.0:na. Itse käytän mieluiten kuitenkin vain sanaa suomettuminen ja tästä eteenpäin tarkoitan sillä vain tätä nykyistä kehityskulkua, ellen erikseen muuta mainitse.

En muuten pidä perusteltuna sitä väitettä, että Suomi olisi nyt suomettunut länteen. Teemme toki siellä myös päätöksiä, jotka eivät ehkä ole niitä juuri parhaita meille, mutta kokonaisuutena länsi-integraation katsotaan toimivan Suomen eduksi. Siihen on myös lähdetty mukaan demokraattisesti, ei panssaridivisioonien ympäripuhumina. Sinällään Venäjän lyömä paine on tosin paradoksaalisesti heikentää länsisuhteemmekin laatua. Esimerkiksi TTIP-neuvotteluissa Euroopalla on ihan varmasti huonommat lähtökohdat nyt, kun samaan aikaan pitää mankua Yhdysvalloilta lisää (kallista) aseellista turvaa.

Olennaisin osa suomettumista nyt on hyväuskoisuus nyky-Venäjän suhteen. Ajatellaan, että Venäjä on jotenkin samanlainen valtio kuin me ja toimii samojen reunaehtojen vallitessa. Ei ymmärretä eikä uskota, että se toimii eri sääntöjen mukaan. Venäjän presidentti ei ole taustaltaan poliitikko, hän on turvallisuuspalvelun johtaja, eikä häntä voi vaihtaa vaaleissa. Venäjällä poliittinen johto sanelee talouseliitille ehtoja, ei toisinpäin, kuten meillä. Venäjä on valmis tekemään itselleen ja taloudelleen lyhyellä aikavälillä epäedullisia valintoja, jos katsoo sen tarpeelliseksi. Me emme siihen pysty.

Venäjän johto voi vapaasti valehdella omilleen ja muille, koska se on paitsi jopa jonkinlainen oletusarvo, niin siitä ei seuraa vaalitappiota. Demokratioissa sellaisesta seuraa vallan menetys vaaleissa. Ja kun nämä kaikki lasketaan yhteen, on Venäjän johdolla kyky ja mahdollisuus toimia nopeasti ja häikäilemättömästi. Kuten se on monta kertaa tehnytkin. Länsi jää katseella seuraamaan. Suomettumisessa ei uskota Venäjän tekevän pahempia sopimattomuuksia meille, vaikka se on jo niitä monen monta muualla tehnyt. Siksi heidän annetaan omistaa, rakentaa ja rahoittaa ydinvoimala tai annetaan entisen pääministerin mennä nykyisen pääministerin luvalla Putinin hallinnon tärkeimmän finanssivälineen hallitukseen. Se mikä ennen oli normaalia yhteistoimintaa, on nyt muuttunut riskiksi kansakunnan turvallisuudelle. Joka ei tosin sulje pois sitä, että kansalaisten ja yritysten ruohonjuuritasolla olisi tärkeää pitää mahdollisimman laajoja ja eläviä suhteita maidemme välillä.

Suomettuminen on myös hiljaisuutta. Ukrainan kriisin käynnistyttyä ja eritoten Krimin jälkeen suomalaisten poliitikkojen Venäjä-analyysit katosivat kokonaan. Viime aikoina niitä on taas ilmestynyt. Nyt ollaan vuorostaan hiljaa Ukrainasta ja varsinkin Krimistä. Virtahepo on olohuoneessa, mutta niin vain kahdenkeskisiä suhteita viritellään entiseen kuosiin. Toki tämäkin linja voidaan ihan perustellusti lukea myös pragmaattiseksi valinnaksi.

Kylmän sodan suomettumisen olennainen piirre oli kaksoispuhe. Ylistettiin ystävyyttä, mutta samalla yritettiin antaa niin vähän periksi kuin ikinä vain mahdollista. Se sama kaksoispuhe tuntuu nyt palanneen. Julkiset puheenvuorot tuntuvat käsittelevän joko maailmaa, joka ennen oli tai sitten tilannetta kuvataan joksikin pienehköksi, väliaikaiseksi häiriöksi. Tämän vuoden puolella on toki kuultu painavampiakin puheenvuoroja niin poliitikkojen kuin mediankin puolelta, mutta silti meillä on minusta merkittävä kuilu sen välillä mitä puhutaan ja miltä tilanne oikeasti vaikuttaa. Toki politiikassa sanat ovat tekoja ja varovainen kannattaa olla, mutta silti nyt on minusta liuttu jonkin rajan yli.

Kun elämme taloudellisesti hankalia aikoja ja Venäjän kaupan romahdus sekä viennin että tänne tulevien matkailijoiden osalta on kipeä asia. Tämän tietävät hyvin myös informaatiovaikuttamista Suomeen koordinoivat tahot ja viesti on selvä: jos välit ovat hyvät, kauppa käy. Toki se hyvyys pitää olla niin hyvää, että Suomen odotetaan irtautuvan ainakin jonkun millin EU:n yhteisestä linjasta. Toki tätä samaa asiaa tehdään melkein kaikkien muidenkin EU-maiden kohdalla. Pitää kuitenkin muistaa, että Venäjän talous on ihan omaehtoisesti kurjassa jamassa ja kaupankäynti olisi romahtanut myös ilman pakotteita ja vastapakotteita melkoisesti. Suomettumista on se, että uskotaan poliittisen linjan muutoksen olevan taloudellisesti niin kannattavaa, että niin pitäisi toimia. Hyvä esimerkki tästä oli MTK:n traktorimarssin tiedote, jossa maatalousviennin loppumisen syyksi ilmoitettiin EU-pakotteet, vaikka maatalousttuotteiden kohdalla kyse on nimenomaan Venäjän määräämistä vastapakotteista.

Suomettumisesta pitää puhua myös osana Suomen Nato-keskustelua. Venäjän kanta on selvä, se on sitä korostanut julkisesti ja epäilemättä myös suljettujen ovien takana. Oli mitä mieltä tahansa Nato-jäsenyydestä, lienee kuitenkin sitä mieltä, että meillä on oikeus itse päättää siitä. Useimmat nyökyttelevät tälle näkemykselle, mutta moni nyökyttelee myös sille kannalle, ettei meidän kannata Nato-jäsenyyttä edes harkita, koska Venäjä suuttuisi. Jälleen tavoitellaan suomettumisen veteen piirrettyjä rajoja.

Hankalampi pala on sitten se, että missä menee pragmaattisuuden ja suomettumisen raja. Koska valtiojohdon ulkopuolella ei ole tiedossa sitä, miten asiat nyt ihan oikeasti ovat, niin sen rajan vetäminen on hyvin hankalaa. Itse asiassa mahdotonta. Mutta kun lasketaan yhteen hyväuskoisuus, hiljaisuus, kaksoispuhe ja kipeästi kaivatut vientitulot, värähtää ainakin minulla suomettumisen mittari. Tottakai meille on tärkeää pitää hyvät ja toimivat suhteet Venäjään, mutta hyvyyteen ja toimivuuteen kuuluu se, että kummankin osapuolen tarpeita kunnioitetaan. Venäjä on iso ja me olemme pieni, kyllä sekin pitää ottaa huomioon. Mutta silti hieman nyt pelottaa, että onko Suomi taas astumassa jonnekin harmaalle alueelle, jossa yritämme huolehtia itsestämme hankalan kansainvälisen tilanteen ristipaineissa.

Näyttää ikävästi siltä, että vapaus ja rauha on taas liitetty itänaapurimme toimesta nollasummapeliksi. Sieltä tulee nyt painetta siihen suuntaan, että mitä enemmän haluamme rauhaa, sitä enemmän meidän on annettava pois vapauttamme. Vähintäänkin tässä on nyt taas ikävän hyvät mahdollisuudet suomettua.