Mistä puhumme, kun puhumme rauhasta Ukrainaan

Ukrainaan täytyisi saada rauha. Siitä kaikki ovat ainakin julkisesti yhtä mieltä. Se, miten rauha saadaan Ukrainaan, on jo totisen erimielisyyden paikka. Itse asiassa koko läntistä Eurooppaa piinaa tällä hetkellä jonkinlainen rauhanpuute. Sotaa ei sinällään omalla maaperällä käydä, mutta muun muassa Kreikan velkakriisin, lähi-idän sotien liikkeelle laittamien pakolaisaaltojen ja islamistien terroritekojen myötä tilanne on epävakaan oloinen ja sitä myötä turvaton. Tämän lisäksi idässä Venäjä uhkuu ja puhkuu, haluten taas olla pelätty ja kunnioitettu suurvalta. Sen ainoaksi keinoksi päästä siihen asemaan on ollut ottaa käyttöön vanhanaikaiseksi luultu voimapolitiikka ydinaseiden heristelyine kaikkineen. Lisäksi Venäjä on ottanut poliittista ja viestinnällistä liikkumatilaa itselleen hylättyään toden ja valheen eron, keskittyessään viesteissään ihan pelkkään tarkoituksenmukaisuuteen.

Julkisesti kaikki puhuvat Minskissä neuvotellun rauhansopimuksen toteuttamisesta. Eri vaiheissa ovat länsimaiden poliittisert johtajat ottaneet lusikan kauniiseen käteensä ja henkilökohtaisesti lähteneet liikkeelle. Venäjä ei prosessi myötä ole tehnyt myönnytyksiä, suoraan tai epäsuorasti. Sehän kieltää olevansa Ukrainan sodan osapuoli ja kertoo vain yrittävänsä viestiä alueen ”tasavalloille” Minskin neuvottelujen tärkeydestä. Todellisuudessa Venäjä johtaa, aseistaa, huoltaa ja tukee kaikin muinkin tavoin sotaa, mukaan lukien vakinaisten asevoimien yksiköiden käyttäminen taisteluissa. Kaaottisessa tilanteessa se ei tietenkään pysty pitämään jokaista paikallista rosvopäällikköä kurissa joka hetki, mutta liian itsenäiseksi ei kannata heittäytyä. Käytössä on ollut myös toisesta maailmansodasta tuttu Puna-armeijan tapa tehdä turvallisuusjoukoista toinen linja omien taakse ja tarpeen tullen avata tuli, jos omat lähtevät perääntymään.

Niin kauan kuin Venäjän teot eivät kerro sen halusta rauhaan, lipsahtavat vaatimukset nopeasta rauhasta helposti sen asian ajamiseksi. Nopea rauha kun on tällä hetkellä mahdollista vain antamalla Venäjälle periksi. Käytännössä Ukrainan pitäisi antautua. Kreml haluaa Kiovaan itselleen myönteisen hallituksen, näköjään hinnalla melkein millä hyvänsä. Toki Venäjälle on todennäköisesti jossain vaiheessa annettavakin jotain periksi, mutta kansainvälisen yhteisön on huolehdittava, tässäkin tapauksessa, että hyökkäyssodalla on mahdollisimman kova poliittinen hinta. Ukrainan sota ei yksinkertaisesti voi ratketa sotilaallisesti, vaan jostain on löydettävä neuvotteluratkaisu.

Venäjä ei siis näytä perääntyneen tuumaakaan tavoitteestaan alistaa Ukraina kaikesta rauhanpuheesta huolimatta. Siksi Venäjän toimintaa on yhä vaikeampi perustella moraalisesti tai edes järkevästi. Sitkeimmillekin puolustajille kun on käynyt  ilmeiseksi Putinin Venäjän rooli hyökkääjänä. Näin he joutuvat väkisinkin menemmään yhä kauemmas valheeseen voidakseen pitää kiinni näkemyksestään. Tämä taas aiheuttaa sen, että maltillisetkin kriittiset näkemykset keskustelun keskikentällä Venäjän toiminnasta näyttävät heistä vihapuheelta. Myös Venäjän toimintaan kriittisesti suhtautuvissa on ollut havaittavissa kovenevia äänenpainoja. Ylilyöntejä tuntuu tulevan puolin ja toisin enemmän kuin aiemmin. Olen itse ollut aktiivisesti mukana rasismikeskustelussa 90-luvun puolesta välistä lähtien, mutta en ikinä ennen ole itse saanut osakseni näin valtavaa vihaa, halveksuntaa ja kaikin puolista mitätöintiä. Kuitenkin nämä vaahtoajat ovat vain yksi, ehkä liikaakin huomiota saava osa informaatiovaikuttamista.

Sekä tolkulliset että tolkuttomammat puheenvuorot Venäjän puolesta (tai länttä vastaan) argumentoivat tällä hetkellä yhä enemmän hyökkäämällä Venäjää kritisoivia vastaan. Sen sijaan, että perusteltaisiin Venäjän julkilausumattomien, mutta yhä ilmeisempien tavoitteiden puolesta, hyökätään Venäjän vastustajiksi tai jopa vihollisiksi katsottujen kimppuun. Silloin käännetään keskustelu siihen, että koska Nato/EU/USA/länsi/markkinatalous/suuryritykset/Bilderberg/illuminaatti/bloggari X tai joku muu taho on itse asiassa se pahis, niin Venäjän toiminta on ihan oikeutettua tai ei ainakaan enempää kuin normaalia. Näin koko keskustelu uhkaa valua whataboutismin suolle, jossa on tietysti hyvä mellastaa, jos ei halua keskustelun etenevän. Lisäksi tolkuttomatkin väitteet voivat hyvinkin jäädä elämään ihmisen kuitenkin aina epäluotettavassa muistissa.  Pitää myös muistaa, että informaatiovaikuttaminen vaikuttaa eri tavoin asiaa seuraaviin ja satunnaisempiin asiaan törmääjiin. Jälkimmäiset ovat se ensisijainen kohderyhmä, koska asioista perillä olevien käännyttäminen on lähes mahdoton tehtävä. Siksi naurettavat, järjettömät tai jopa saastalla ratsastavat viestit voivat olla hyvinkin toimivia. Hyvänä esimerkkinä MV-lehti. jota en halua tähän linkittää, koska se on rahanhankkimistarkoituksessa perustettu ja jokainen käynti tuo tuloja sen takana oleville ihmisille. Toisaalta sitten on luotu pinnallisesti hyvin järkevän ja laadukkaan oloisia disinformaatiohubeja kuten Vastavalkea. Se vaikuttaa asialliselta ja järkevältä medialta, mutta ajatuskulut taustalla ovat ihan yhtä kummallisia kuin vaikkapa tuossa edellämainitussa MV-lehdessä.

Myös metakeskustelu keskustelun laadusta ja säännöistä on tehokas tapa viedä tolkku pois ajatustenvaihdosta. Kaikki toiveet tai vaatimukset keskustelun tervehdyttämisestä koetaan sananvapauden rajoituksiksi. Vaikka nämä kaikki sinällään ovat yleisiä asioita verkkokeskustelussa, niin keskustelussa Ukrainan sodasta ja Venäjästä niiden määrä on hämmentävän suuri.

Hyvin yleinen on väite siitä, että länsi haluaa alistaa Venäjän. Tätä vastaan puhuu jo sekin, että Putin sai Venäjällä tehdä oikeastaan mitä tykkäsi aiemmin. Toimittajien murhat, Tsetsenian sotien mittaluokaltaan valtavat raakuudet, vaalipetokset, sanavapauden kaventaminen, vähemmistöjen sorto. Ei näihin oikeasti kukaan puuttunut lännestä, korkeintaan jokunen heidihautala piti ääntä. Vasta hyökkäys Ukrainaan ja ennen kaikkea eurooppalaisia täynnä olleen malesialaiskoneen alasampuminen sai läntisen Euroopan toimimaan. Ja veikkaisinpa, että ei kummoinen tarjous rauhasta tarvitsisi olla, kun useimmat maat lännessä sen ilomielin hyväksyisivät. Mutta Putin on ainakin toistaiseksi pitänyt kiinni pokalla valehtelemisesta, myös suljettujen ovien takana, ja joka suuntaan säteilevästä aggressiivisuudesta.

Venäjällä julistetaan vahvasti Naton vaarallisuutta, vaikka se ei ikipäivänä pystyisi konsensusperiaatteensa takia tekemään mitään niin perin juurin järjetöntä kuin hyökkäämään Venäjälle. Mutta siksipä sitä on hyvä maalata viholliseksi, kun se on vuosikymmenten ajalta tuttu, mutta oikeasti Venäjän suhteen täysin turvallinen. Samoista menneisyyden mielikuvista johtuu muuten varmaan myös se, että rauhanliike ei edelleenkään ole pystynyt löytämään linjaa Ukrainan sotaan tai Venäjän aggressiivisuuteen. Tuntuu siltä, että julkinen asettuminen olemaan samaa mieltä kuin vaikkapa Nato vain on liian kova paikka monelle.

Hyvin usein keskustelussa Venäjän sotilaallinen aktiivisuus otetaan annettuna, lännen reaktiivuus puolestaan katsotaan vahingolliseksi. Tämä asetelma itse asiassa sisältää ”virtahepo kansainvälisen politiikan olohuoneessa” -ajattelua, sillä silloin ajatellaan Venäjän pysyvän rauhallisena, kun kukaan ei reagoi mitenkään sen riehumiseen. Lännessä riittää yllättävän paljon itsesyytöksiä esimerkiksi EU:n itäisen kumppanuuden ohjelmasta, joka on vienyt demokratiaa, markkinataloutta ja oikeusvaltiota neuvostoblokin ja Neuvostoliitosta syntyneisiin maihin. Venäjän aggressiivisuutta on oikeutettu sillä, ettei oikeastaan ole oikein viedä näitä asioita Venäjän rajanaapureille, koska Venäjä ei noista markkinataloutta lukuunottamatta pidä lainkaan.

Haluan uskoa lujasti siihen, että voimme yhtäaikaa sekä puhua avoimesti varsinkin Venäjältä lähtöisin olevasta informaatiovaikuttamisesta että pitää kiinni avoimesta keskusteluilmapiiristä. Nyt jos koskaan on jokaisen velvollisuus pyrkiä keskustelemaan rauhallisesti, faktapohjaisesti ja loogisesti. Mieltä saa olla mitä vaan, kunhan perustelee kantansa tolkullisesti.