Vieraskynä: Outoja äänenpainoja ja villiä mielikuvitusta

Teille, ketkä saavutte tähän blogimerkintään mv-lehden kautta, suosittelen tutustumaan oheisiin artikkeleihin.

Saku Timonen avaa Mitävittua.fi:n bisnesideologiaa

Aamulehti avaa Mitävittua.fi: n taloutta

Psykologi Hannu Lauerma avaa sitä, miksi hulluihinkin juttuihin uskotaan

Janne "Rysky" Riiheläinen
================


Yksi informaatiosodankäynnin klassisista mekanismeista on esittää puolustautuminen aggressiona, laittomana. Näin on toimittu myös Ukrainassa, jossa Ukrainan asevoimat eivät Venäjän mukaan suinkaan taistele separatistien ja venäläisjoukkojen hyökkäyksen torjumiseksi, vaan käyvät sisällissotaa ”omia kansalaisiaan vastaan”. Näin kyseenalaistetaan valtion oikeus puolustautua.

Valitettavasti Suomessa näkyy keskustelua, jossa kyseenalaistetaan jopa puolustuksen harjoittelu, ja jopa siinä tapauksessa, kun harjoittelijana ovat oman maan sotilaat. Perusteena tälle käytetään – luonnollisesti – provokaation välttämistä poliittisesti kiristyneessä tilanteessa. Siis klassista panttivanki-retoriikkaa, jota on suomettumiseksikin kutsuttu.

Tämän keskustelun keskiössä on tulkinta siitä, onko sota valinta (war of choice), vai pakon sanelemaa (war of necessity).

Suomalaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun on ilmaantunut vauhdikkaita ja hyvinkin kriittisiä tulkintoja suomalaisesta puolustuspolitiikasta. Puolustustamme on ryhdytty sovittamaan viitekehykseen, jossa se esitetään aggressiona. Siis valintana välttämättömyyden sijaan.

Kun sota tulkitaan valintana pakon sijaan, saa sotilaallinen harjoittelu uuden merkityksen. Se ei ole enää puolustukseen varautumista, vaan sotaan valmistautumista. Tällainen jokaisen maan oikeuksiin kuuluvan puolustautumisoikeuden demonisointi on vastenmielistä.

War of choice -ajattelun (jollaisia on Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksina ja vieraskyninä nähty nyt muutama) ongelma on siinä, että siinä kuvitellaan, että aggression kohde voisi estää sotaan joutumisen tekemällä oikeita valintoja. Näin sota on aina kummankin osapuolen syytä, ei vain hyökkääjän. Sota täytyy esittää valintana, jos sitä halutaan voida kritisoitavan. Vain valintoja voi kritisoida – pakon edessä selviytymistä ei.  Tähän Suomessakin käytävä kritiikki pyrkii. Rauhanrakennustyöstä tutut käsitteet kuten ”sillanrakentaja” ja ”rauhanvälittäjä” sotketaan iloisesti mukaan tähän soppaan, täysin huomaamatta kuinka huonosti ne siihen sopivat.

Tämä retorinen muutos on ehto sille, että Suomea voidaan syyllistää suvereniteettinsa toteuttamisesta. Kuten esimerkiksi isäntämaasopimuksen allekirjoittamisesta tai normaalin sotilaallisen harjoitustoiminnan jatkamisesta siitä huolimatta, että Venäjä on sodassa Ukrainan kanssa. Se mahdollistaa muka-pasifistiset vaatimukset rajoittaa omaa harjoitustoimintaa, olla tekemättä korvaavia kalustohankintoja, vähentää jo olemassa olevaa rauhankumppanuusyhteistyötä, ja niin edelleen. Kuulostaako tutulta? Kaikki nämä ovat vaatimuksia heikentää Suomen kykyä puolustautua. Jopa alueloukkauksista tiedottaminen harmittaa monia. Epämukavien ja uhkaavien tapahtumien esittely julkisuudessa on joidenkin kriittisten äänien mukaan lähinnä sotahysterian lietsomista. Viis tiedotusvelvollisuudesta.

Martti Ahtisaari kertoi aikanaan haastattelussa, että hän aloittaa sovittelutyönsä yrittämällä löytää yhden asian, josta kaikki osapuolet ovat samaa mieltä. Elisabeth Rehn puolestaan totesi minulle kerran, että rauhasta on turha haaveilla, ellei oikeudenmukaisuus ensin toteudu. Tämä kaikki viisaus unohtuu ideologeilta, jotka vaativat Venäjän aggression kohteita mukauttamaan toimintaansa, jotta konfrontaatioilta vältyttäisiin. Niin ei rakenneta kestävää rauhaa saati yhteisymmärrystä, sillä se jättää toiselle osapuolelle aina kokemuksen epäoikeudenmukaisuudesta. Silti koko suomettumisen nykyretoriikka perustuu ajatukselle vastakkainasettelun välttämiselle hinnalla millä hyvänsä, tarvittaessa vaikka oikeuksiensa uhraamisella.

Lippujuhlanpäivän kunniaksi Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro esitti Helsingin Sanomissa (4.6.2015), että Puolustusvoimien edustajille ei pitäisi antaa liiaksi sananvapautta julkisessa keskustelussa. Rauhan logiikka siis toimii niin, että sananvapauden kaventamisesta voidaan kyllä keskustella silloin, kun se koskee ihmisiä, jotka viime kädessä tätä sananvapauden säilymistä suojelevat. Tämä kertoo karua tarinaansa siitä, kuinka Suomessa perustellaan ”hinnalla millä hyvänsä”-ratkaisuja. Matinpuro jatkaa: "Meidän kannattaisi vähentää naapurimaan kannalta aggressiiviseksi tulkittavaa toimintaa.”. Hän viittaa tässä keskusteluun Nato-jäsenyyden hakemisesta, mutta lause on tuttu entuudestaan. Sitä on käytetty myös yhteyksissä, joissa Suomen monikansallisiin harjoituksiin osallistumista tai vaikkapa kalustohankintoja on haluttu kyseenalaistaa. Itsesensuurin lisäksi Suomen tulisi siis myös kaventaa kansalaistensa perusoikeuksia, sekä ulko- ja turvallisuuspoliittista itsemääräämisoikeuttaan.

Suomessa on myös esitetty näkemyksiä, joiden mukaan Suomen tulisi ”sapeleiden kalistelun” (eli tavanomaisiin harjoituksiin osallistumisen) sijaan toimia sillanrakentajana ja edistää vuoropuhelua. Tässä puurot ja vellit menevät entistä enemmän sekaisin. Harjoitustoimintaa ei voi, eikä saa, korvata diplomatialla. Tällaiset näkemykset kertovat, että Puolustusvoimien lainmukainen tehtävä on joillekin suomalaisille todella hämärän peitossa. Diplomatia on strategisen ja poliittisen tason toimintaa, joka ei kuulu Puolustusvoimien vastuulle. Sen sijaan puolustusvalmiuden ylläpito ja se harjoittelu ovat operatiivisen ja taktisen tason toimintaa, johon Puolustusvoimat on lain mukaan velvoitettu. Diplomatia ja maanpuolustus eivät ole toistensa vaihtoehtoja, vaan vastaavat eri tarpeisiin. Kumpaakin tarvitaan. Ne eivät myöskään ole valintoja, vaan velvollisuuksia.

Tämä rauhanrakennus-retoriikka resonoi Venäjän kertomusta siitä, kuinka Venäjä hakee Ukrainaan neuvotteluratkaisua. Venäjän närkästys on suurta, sillä rauhankyyhkyn sijaan sitä pidetään ennemminkin sotahaukkana. ”Me haluamme vuoropuhelua!” ilmoittaa Kreml. Silti Venäjä on tällä hetkellä se valtio, joka on hyökännyt toiseen maahan.

Ajatus sodasta ”valintana” esitetään suomalaisille niin, että sodan voi välttää vaikkapa jättämällä sananvapauttaan käyttämättä. Sen voi välttää myös suostumalla panttivangiksi sellaiselle politiikalle, jossa valtio ei aja kansalaistensa etua, vaan miellyttää naapurimaataan kansalaistensa perusoikeuksien ja suvereniteettinsa kustannuksella.

On virheellistä esittää, että isäntämaasopimuksen allekirjoittaminen, reserviläiskirje, monikansalliset harjoitukset tai vaikkapa puolustusmäärärahojen korottamisen peräänkuuluttaminen kipeiden leikkausten jälkeen olisivat poikkeamaa normaalista. On toki yksi asia, joka on menneisiin harjoituksiin verrattuna toisin. Tämän vuoden harjoitusten aikana Venäjä miehitti yhtä naapurimaistaan. Edellisvuosina näin ei ollut, eikä Suomen osallistumista monikansallisiin harjoituksiin silloin nähty ongelmana. Näin ollen voisi päätellä, että se mikä kriitikoita ahdistaa ei olekaan Suomen harjoitustoiminta, vaan Venäjä.

Kun puhutaan Suomen sijaan Naton harjoitustoiminnasta, argumentit ovat usein yhtä lailla ajallisesti vääristyneitä. Naton harjoitustoiminta lisääntyi vasta sen jälkeen, kun Venäjä miehitti Krimin ja antoi jäsenmailleen syyn harjoitella alueidensa puolustamista.

Samaan aikaan Venäjän perustelut sille, että se oli ”pakotettu” puuttumaan Ukrainan tilanteeseen (siis hyökkäämään naapurimaahansa) sen sisäpoliittisen tilanteen vuoksi, niellään kritiikittä. Venäjän legitimointinarratiivi (Naton laajentuminen, jne. jne.) hyväksytään perusteeksi sille, että Venäjä toimii kuten se toimii. Sopii tietenkin kuvitella päässään skenaario, jossa Venäjä päättäisi miehittää osan Suomesta siksi, että Suomessa on ”oikeistolainen hallitus” (hups!) jonka puolueista yksi olisi nostanut maahanmuuttajakysymykset kriittiseen keskusteluun (hups!). Kuvitella sopii myös, kuinka Euroopassa Venäjän toimintaa selitettäisiin sillä, että kyllä miehityksen syynä on varmasti Naton lähentyminen kohti Venäjän rajoja, joten olihan Suomeen hyökkääminen ihan ymmärrettävää ja odotettavissa.

Helsingin Sanomissa julkaistiin 9.6.2015 vieraskynä, jossa toimittaja ja tietokirjailija Elina Grundström esittää, että suomalaisilla on syytä huoleen, sillä hallitus näyttää valmistelevan maatamme sotaan. Se on nimittäin tekemässä hävittäjähankintoja.

On keskusteluilmapiirin vääristämistä esittää, että puolustusvalmiuden ylläpito olisi epänormaalia ja huolestuttavaa. Kertoo perustavanlaatuisesta tietämättömyydestä, mikäli esimerkiksi reserviläiskirjeen lähettäminen näyttäytyy aggressiona. Suomessa on reserviläisarmeija, joten lienee perusteltua, että yhteydenpitoa heihin tulee välillä tarkastella. Varsinkin silloin, kun reservin kokoa on pienennetty ja koko taistelutapa uudistettu reservin määrään sopivaksi. Pienentynyttäkin reserviä täytyy voida kertauttaa, mikä puolestaan maksaa. Grundström sivuuttaa ne rakenteelliset uudistukset, jotka puolustushallinnossa, toisin kuin muilla hallinnon aloilla, on toteutettu. Tämän huomioimisen sijaan Grundström kritisoi sitä, että puolustushallinnossa on esitetty tarve puolustusmäärärahojen korottamiselle. ”Jos valtion pitää todella siirtää kymmenen miljardia euroa päivähoidosta, koulutuksesta ja sosiaaliturvasta hävittäjähankintoihin, Suomeen kohdistuu sotilaallinen uhka, jonka rinnalla millään muulla ei ole mitään väliä,” kirjoittaa Grundström. Viimeksi Suomeen hankittiin hävittäjiä kylmän sodan päättyessä. Silti kylmä sota sai päättyä ihan rauhassa.

Voidaan myös pohtia, kumpi on pelottelua ja hysterian lietsomista – se, että hävittäjähankintojen rahoittamisesta keskustellaan, vai se, että tätä keskustelua pidetään valtakunnanmediassa todisteena siitä, että hallitus valmistautuu sotaan.

Elina Grundströmiä mukaillen voi siis sanoa, että Venäjällä tapahtuu asioita, jotka eivät ole normaaleja. Siitäkin huolimatta Suomi jatkaa normaalilla polullaan. Siihen kuuluu muun muassa jokaisen kansalaisen sananvapaus, sekä normaali sotilaallinen harjoittelu. Mikäli esimerkiksi Rauhanpuolustajilla on tässä jotakin huomautettavaa, he voivat halutessaan auskultoida asiassa jotakin sopivaa oikeuslaitoksen konttoria, jossa heidät ohjattaneen perustuslain äärelle.


Saara Jantunen
Sotatieteiden tohtori, kirjailija, tutkija

PS. Toisin kuin virheellisesti usein väitetään, Suomi ei ole puolueeton, vaan EU:n jäsenmaana luopui puolueettomuudestaan, sitoutumattomuudestaan ja liittoutumattomuudestaan jo 1995. Muistakaa päivittää luentomuistiinpanonne, itsemääräämisoikeuden uudelleenmäärittelijät!