Paljon huomiota herättänyt Oreckin joulukortti viime vuodelta. Kuva otettiin alunperin Probody-lehden kanteen.
Yhdysvaltain suurlähettiläs Bruce Oreck on lähtökuopissa. Obaman nimittämä Oreck on ollut näkyvä hahmo, joka on esiintymiskyvyillään ja -haluillaan ollut poikkeuksellisen korkeaprofiilinen suurlähettiläs, joka on myös saanut paljon aikaiseksi. Oreck jättää pysyvän jäljen maahamme suurlähetystön yhteyteen rakennetun innovaatiokeskuksen myötä.
Oreck on siinä mielessä normaali Yhdysvaltain suurlähettiläs, että hänen nimitykseensä johtaneet ansionsa olivat jotain ihan muuta kuin ulkopoliittisia. Muutamaa avainpaikkaa lukuunottamatta USA palkitsee suurlähettilään paikalla istuvan hallinnon ansioituneita tukijoita (=vaalirahan lahjoittajia ja kerääjiä). Lähetystön kakkonen ja poliittisen osaston päällikkö ovat sitten niitä varsinaisia uradiplomaatteja, jotka hoitavat varsinaisen ulkopolitiikan.
Ruotsin suurlähettiläs sen sijaan ei ole paikkaansa varainkeruulla hankkinut vaan on pitkän linjan kansainvälisen politiikan ammattilainen Mark F. Brzezinski. Hän muun muassa palveli Clintonin hallinnossa, vastaten kansallisessa turvallisuusneuvostossa itäisemmän Eurropan asioista, mukaan lukien Venäjä ja Balkan. Myös NATOn laajentuminen kuului hänen tehtäviinsä tuolloin. Hänen isänsä on muuten legendaarinen Zbigniew Brzezinski, puolalaissyntyinen kansainvälisen politiikan kiintotähti, joka myös toimi aikoinaan Jimmy Carterin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana. Siskonsa on tv-tähti Mika Brzezinski.
Todennäköistä siis on, että Ruotsin ja Suomen NATO-jäsenyyttä on edistetty Tukholma-vetoisesti ja siellä painopistettä pitäen. Mielenkiintoista onkin, että kuka ja mikä on uusi Suomen Yhdysvaltain lähettiläs. Tuleeko tänne demokraattien varainkerääjä hankkimaan itselleen tittelin ja elämyksen, vai saapuuko paikalle ammatti-ihminen myymään tosissaan NATO-jäsenyyttä Suomelle.
Vaikka toki Oreckilla on NATOkin ollut esillä, ainakin kysyttäessä. Tiedotustilaisuudessa vajaa viikko sitten hän Suomen NATO-jäsenyydestä kysyttäessä totesi ensin liturgisesti sen olevan sen Suomen oma asia, mutta lisäsi, että jäsenyys voi olla loppujen lopuksi taloudellinen kysymys. Kun asevelvollisuuskeskustelukin on mennyt hyvin pitkälti rahasta puhumiseksi, niin siihenhän se menee sotilaallisesta liittoutumisesta puhuminenkin varmaan jossain vaiheessa. Kuten aiemmin kirjoitin, on sanomalehtien pääkirjoituksissa hahmoteltu juuri tällaista ei niin kovin innostunutta, vaan ennemmin alistuneen oloista, laskelmoitua positiivisuutta NATO-jäsenyyteen.
Rahasta turvallisuuspolitiikassa puhutaan myös eduskunnassa. Saa nähdä minkälaista konsensusta hakee tänään aloittanut Ilkka Kanervan johtama parlamentaarinen ryhmä, joka on asettanut tavoitteekseen luoda realistinen tilannekuva puolustuksen vaatimasta rahoituksesta seuraavien vaalien jälkeen. Minä tulkitsen tämän ryhmän perustamisen keinoksi löytää perinteinen puolustuspoliittinen konsensus ennen vaalikamppailua. Ilkka Kanervaa on henkilökohtaisten häiläämistensä takia helppo ylenkatsoa, mutta hän on kuitenkin entinen ulkoministeri, äärettömän kokenut ja taitava poliitikko. Uskoisin hänen olevan täsmälleen oikea valinta, kun tavoitteena on yhteisten ratkaisujen löytämineen hankaliin ja monimutkaisiin asioihin. Toivon muuten vilpittömästi, että ryhmä etsii keinoja myös käydä keskustelua kansalaisten kanssa.
Malttamattoman olen jo muuten odotellut Kultaranta-keskusteluista luvattua raportointia, joka lienee omalta osaltaan tulee lietsomaan ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Nyt lietsomisesta ovat pitäneet huolta virolaiset, jotka järjestivät Max Jakobsonin syntymän 90-vuotispäivän kunniaksi turvallisuuspoliittisen seminaarin, jossa Chatham House -hengressä vietiin urakalla NATOon Suomea ja Ruotsia. Paikalla olivat ainakin UPI:n Charly Salonius-Pasternak, Helsingin Sanomien Kari Huhta ja Yleisradion Jarmo Mäkelä. Jälkimmäinen veti muistaakseni Kultaranta-keskusteluissa "NATO-ryhmää." Mäkelän kuukausittainen Venäjän verkossa -juttusarja on muuten ansiokasta ja tärkeää journalismia.
Zapad -jälkilöylyjäkin on piisannut ja kohtahan Steadfast Jazz ottaa huomion itselleen. Turvallisuuspoliittinen keskustelu tänä talvena tullee sisältämään normaalia enemmän sotilaallisia ulottuvuuksia.
Hyvää pohdintaa. Minulla on jotenkin sellainen kuva, että Oreckin profiili asiakysymyksissä on jäänyt kansan ja suuren yleisön silmissä kohtalaisen vaisuksi. Tämä ei tietysti välttämättä ole huono asia - toisin sanoen tämä saattaa olla ihan tietoinenkin linja - mikä viestii omalta osaltaan suhteiden mutkattomuudesta.
VastaaPoistaMainitsit lopussa myös Viron puolustustutkimuskeskuksen järjestämän seminaarin. Emme voi tietysti tietää tarkalleen seminaarin sisältöä ja agendaa. Median kautta välittynyt kuva on kuitenkin ruokkinut käsitystä siitä, että seminaari rakentui enemmän ja vähemmän Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyydelle otollisten olosuhteiden pohtimiseen.
Tällä hetkellä keskeisin muodollinen este Suomen Nato-jäsenyydelle on kansan ja poliittisesti merkittävimpien puolueiden myönteisen konsensuksen puute. (Asialliset esteet, jotka vaikuttavat enemmistön vastustuksen taustalla, ovat turvallisuuspoliittisen debatin alaa, joihin en nyt tässä yhteydessä mene.) Olisi siis loogista, että keskustelua alettaisiin hiljalleen siirtää laajempaa kansalaiskeskustelua kohti (vai onko tässä jotain pelättävää?). Tähän ei kuitenkaan vaikuta olevan haluja ja tahtoa - tai sitten keskustelukulttuurin muutos vain on kertakaikkisen piinallisen hidasta.
Vai mitä johtopäätöksiä kansa tekee asiantuntijavetoisista seminaareista, joissa (pääasiassa?) samanmieliset tasaavat tietojaan ja näkemyksiään, sinänsä tärkeistä teemoista toki. Miten kansa suhtautuu, historian painolasti muistaen, Suomen ulkopuolelta kantautuviin viesteihin, joissa tiedetään neuvoa Suomen parasta osana jotain laajempaa voimapoliittista mekaniikkaa?
Intuitioni on, että tällaiset avaukset vain vieraannuttavat Suomen turvallisuuspoliittista keskustelua kansalaisten kokemusmaailmasta. Samalla Nato - ja muut historiallisesta linjasta poikkeavat turpo-avaukset - saa entistä vahvempaa eliitin projektin leimaa. Ja eliitin projektit eivät Suomessa ole olleet historiallisesti kovassa huudossa, etenkään vviime aikoina voimistuneen populismin ilmapiirissä. Lopuksi haluan vielä korostaa, että huomioni on tässä täysin turvallisuuspoliittisen keskustelun muodossa, ei varsinaisissa asiakysymyksissä. Jotain tarttis kuitenkin tehrä...
Noinhan se juuri on. Ainoa asia, joka oikeasti (ja pakosti) käynnistäisi keskustelun, olisi päätös kansanäänestyksestä.
VastaaPoistaNato-jäsenyydestä keskusteleminen "laajana kansalaiskeskusteluna" ei kovin helposti johda yksimielisyyteen vaan pikemminkin siihen, että kannat kärjistyvät ja tiukkenevat. Yksimielisyyteen turvallisuuspolitiikasta päästään vain silloin, kun kansa tuntee maan turvallisuuden olevan aidossa vaarassa. Näin oli silloin, kun Paasikiven-Kekkosen linja oli paitsi liturgiaa, myös kansan valtaenemmistön aidosti tukema ja omaksuma politiikka.
VastaaPoistaEn ikinä unohda, kun omissa kutsunnoissani 1990-luvun lopulla veteraanien paikallisosaston puheenjohtaja aloitti: "Suomi, uskollisena velvollisuuksilleen itsenäisenä kansakuntana, puolustautuu tarvittaessa kaikkia ulkoisia hyökkäyksiä vastaan. Teidän tehtävänne - -." Teksti ei ollut enää ajan tasalla, mutta oli omaksuttu todella hyvin. Tavallinen kunnallistason maanpuolustusmies osasi käyttää täsmälleen oikeita sanankäänteitä: viittaus YYA-sopimukseen (puolustautuminen itsenäisen kansakunnan velvollisuutena) ja puolueettomuuteen ("kaikkia ulkoisia hyökkäyksiä vastaan"). Ulkoministeriön virkamies ei olisi osannut paremmin.
Kestää kauan ennen kuin nykyinen tai tuleva turvallisuuspolitiikkamme omaksutaan yhtä hyvin.
Juuri tuo selkeyden puute minua nävertää. Joko tässä ollaan ihan oikeasti hatrkitsemassa asioita tai sitten ollaan hukassa. Mutta kumppaakaan ei kerrota ääneen. Turvallisuuspolitiikka on toki poikkeavaa olemukseltaan, mutta silti itsetarkoituksellinen pyrkiminen konsensukseen ei ole minusta kannattavaa. Nyt on niin iso murros, että se väkisinkin jakaa. Mutta siihen kaikki tämä keskustelu minusta tähtää, että eri puolet tulisivat punnituiksi ja kaikki ainakin ymmärtäisivät tehtävän linjaratkaisun perusteet, oli se sitten mikä tahansa.
VastaaPoista