Maanpuolustus sosiaalisessa mediassa

Aloitin tämän blogin selvitelläkseni omia ajatuksiani liittyen maanpuolustukseen ja kunnianhimoiseksi tavoitteeksi asetin itselleni löytää väkivallattoman maanpuolustuksen tapoja. Asioihin perehtyminen vei minut turvallisuuspolitiikan ääreen ja siihen liittyviä asioita miettimään. Koko ajan yritän taustalla pitää sitä ajatusta, että onko löydettävissä tapoja edistää maamme (ja maailman) turvallisuutta väkivallattomin keinoin. Haparoivia ajatuksia siihen suuntaan on ollut aiemminkin, mutta nyt muotoutui ensimmäinen hyvin konkreettinen ja jopa toteuttamiskelpoinen idea väkivallattoman maanpuolustuksen käyttöön. Omaksi tuotoksekseni en tätä ideaa uskalla laskea, sillä sitä ei olisi syntynyt ilman lukemaani ja käymiäni keskusteluja tässä blogissa, Twitterissä ja Facebookissa.

Watertownin tapahtumien loppuhuipennuksena nähtiin kaduilla juhlivia ihmisiä lippuineen. Asetelma vaikutti täältä kauempaa osin irvokkaaltakin, se oli kuin taistelukentälle voittajana jääneen sotajoukon juhlintaa. Heidän katsannossaan se olikin, vaikka täältä kauempaa pystyi pitämään edes jonkin verran paremmin perspektiivin tapahtumiin. Bostonilaiset, ja laajemminkin yhdysvaltalaiset, kokivat olleensa tulen alla ja juhlivat sen jälkeen paitsi voittoaan, myös selviytymistään.

Seurasin itse näitä tapahtumia Twitterin kautta ja sieltä välittyi se kaaos, jota Bostonin kaduilla ja kodeissa koettiin. Pimennetyissä kodeissa maattiin suojaisissa huoneissa lattialla ja seurattiin kännyköiden ja padien ruuduilta tätä huhujen, tiedonpirstaleiden ja silkkojen väärien tietojen kiihkeää virtaa. Käytössä olivat varmasti kaikki mahdolliset mediat televisiosta blogeihin ja Facebookista paikallisuutisiin.

Oma ironiansa on siinä, että tämä koko tapahtumaketju lähti liikkeelle maraton-juoksusta, joka oli aikansa tiedonvälitystä kriisitilanteessa. Tarun mukaan kreikkalainen sotilas Feidippides juoksi Ateenaan ilmoittamaan persialaisten lyömisestä Marathonin taistelussa. Matkaa näiden paikkojen välillä oli juuri tuo nelisenkymmentä kilometriä ja kerrottuaan uutisen hän tarun mukaan vaipui kuolleena maahan. Ateenalaiset saivat tarvitsemansa ja haluamansa tiedon.

Watertownin, ja muidenkin vastaavien väkivallantekojen taustalla on yritys suistaa yhteiskunta raiteiltaan. Se, kutsutaanko tällaista toimintaa sodaksi, terrorismiksi tai mielipuolisuudeksi on hankala kysymys. Mitä eroa on kouluampumisilla, pehmeiden kohteiden pommittamisella, kyberhyökkäyksellä, terroriuhalla, miehittämättömien lennokkien ohjusiskuilla jne. Väkivallan muodot ja mahdollisuudet ovat nykyään moninaiset. Tässä kohtaa olennainen näkökulma on, että miten kansalaiset näiden kriisien keskellä toimivat oikein, reagoivat mahdollisimman suotuisasti ja ylipäätään kestävät henkisesti poikkeustilannetta. Sota-aikaisen tiedottamisen traditiohan perustuu salailuun ja propagandaan. Epäsuotuisat asiat salataan ja suotuisia paisutellaan, tai jopa keksitään, niin paljon kuin sielu sietää. Nykyään se ei enää käy.

Keskellä kriisiä on ihmisen tiedonjano valtava. Kriisitiedottamisen vanha perustotuus on se, että tietotyhjiö täyttyy aina, oikealla tai väärällä tiedolla. Mitä kiihkeämpi tiedontarve on, sitä kiihkeämmin sitä yritetään hankkia. Kiihkomielisesti tietoa Bostonin tapahtumista etsivä sosiaalinen media ehti tapahtumien aikana jakaa valtavan määrän väärää tietoa, mukaan lukien parikin väärää henkilöllisyyttä epäillyille. Jos tähän operaatioon olisi liitetty väkivallan ohella vielä hyvin suunniteltu ja toteutettu informaatiosodan ulottuvuus, olisi jälki ollut vielä pahempaa. Väärien tarinoiden, tulkintojen ja tietojen syöttäminen keskusteluun on helppoa, sillä kuohuvassa kaaoksessa ihminen tarttuu vetoavimpaan näkemykseen todennäköisimmän sijasta. Me olemme niin läpikotaisin sisäitäneet joukkotiedotuksen meille syöttämän draaman rakenteen, että uskomme mieluummin hyvää tarinaa kuin tylsiä totuuksia. Sun Tzun Sodankäynnin taidon ohelle on taktiikan suunnitteluun mukaan nostettava Aristoteleen runousoppi.

Suomessakin on kriisitilanteissa nähnty, miten verkon pärviäly tuottaa ylen inhillisesti sekä oikeaa että väärää tietoa. Muroetsivät ja muut lähtevät liikkeelle heti kun jotain kiinnostavaa tapahtuu, tämä koettiin mm. Sellon ampumistapauksen yhteydessä.

Poliisi joutui Bostonin tapahtumien aikana myös vetoamaan ihmisiin, etteivät nämä julkistaisi reaaliajassa poliisin liikkeitä, koska epäilty olisi kenen muun tahansa tavoin voinut seurata niitä Twitteristä. Toki poliisi periaatteessa olisi voinut sulkea alueen tietoliikenneyhteydet lähes kokonaan, mutta se olisi todennäköisesti aiheuttanut valtavasti levottomuutta. Meidän elämäntyylissämme turvallisuus syntyy merkittävässä määrin tiedon ajantasaisuudesta, jopa reaaliaikaisuudesta. Toki sen tiedon sisällön pitää myös olla kunnossa eli tehokas viranomaistoiminta luo pohjan turvallisuudentunteelle, mutta siitä toiminnasta on myös saatava tietoa.

Minä uskon, että todennäköisemmin joudumme puolustamaan maata Facebookin statuksissa tai Twitterin 140 merkillä kuin aseilla. Tai vaikka aseet olisivatkin tavalla tai toisella kriisissä mukana, kyse on nykyään myös informaation avulla käytävästä taistelusta. Tällä hetkellä valmiuksia tällaiseen maanpuolustukseen ei juuri anneta, ainakaan tavallisille kansalaisille. Valtion eri organisaatiot toki hiovat käytäntöjään, mutta kansalaisten rooli on kokonaan unohdettu. Esimerkiksi Reserviläisliiton toiminnassa korostuvat sotilaan taistelutaitojen ja -hengen ylläpitö. Suurimpia toimintamuotoja ovat ampumatoiminta, kuntoliikunta, kokoukset ja illanvietot, veteraanityö ja -toiminta sekä aatteellinen ja hengellinen toiminta. Itse uskon, että näille aktiivireserviläisille ja muillekin olisi hyötyä osata ja ymmärtää virtuaalisen maanpuolustuksen päälle. Joitain viittauksia tähän toki on tuoreessa Kyberstrategiassa, mutta se keskittyy nimenomaan tekniikkaan, teknologiaan ja infrastruktuuriin.

Meillä on vielä suhteellisen vähän kokemuksia siitä, miten tämä moderni viestintäympäristö toimii kriisitilanteissa. Se tarkoittaa sitä, että asiaa on johdonmukaisesti tutkittava ja etsittävä keinoja pärjätä eri tilanteissa mahdollisimman hyvin. En tiedä kenen vastuulla tämä valtionhallinnossa on. Mutta toivottavasti jonkun, sillä jaettu vastuu on niukkenevien resurssien aikana useimmiten hukattua vastuuta.

Kriisiviestinnästä pitääkin tulla organisaatioiden pakkopullan sijaan jatkuvasti kehitettävä kansalaistaito. Kriisin kaaokseen valmennettu ihminen toimii paremmin ja pystyy säilyttämään paremmin suhteellisuudentajunsa ja toimintakykynsä. Virtuaaliset informaatiotaistelut ovat myös siinä mielessä hyvin opetettavia asioita, että niitä voidaan harjoitella. Jos värikuulasota valmentaa taistelukentälle, voidaan suhteellisen helposti rakentaa simulaatioympäristöjä, joissa kansalaiset voivat harjoitella selviämään informaatiosodan pyörteissä. Tällaista koulutusta voisivat ylläpitää koululaitoksen ohella kirjastot, kansalaisopistot ja järjestöt. Koulujen opetussuunnitelmaan tällaiset mediataidot istuisivat kaikin puolin hyvin. Valmentamalla kansalaiset erilaisiin kriiseihin ja niitä seuraaviin informaatiopyörteisiin lisäisimme merkittävästi yhteiskuntamme henkistä kriisinkestävyyttä.


Lisäys 10.54 Ohessa muutamia artikkeleja asian tiimoilta, kiitos Kriisiviestintä ‏@Johanna_Franzen

Ohjeita somen käyttöön onnettomuus- tai kriisitilanteissa Social Media 4 Emergency Management -sivustolla.

Huhujen hallinnasta

Huonoa tieto nopeasti.

Lisäys 22.4. klo 20.31 Korjasin muutaman typon tekstistä ja sitten tässä linkki Bostonin poliisilaitoksen esimerkillistä Twitter-aktiivisuutta valottavaan juttuun.