Kohti Kultarantaa I

Presidentti Niinistö julkisti nyt lupaamansa fundeeraustapahtuman päivämäärät ja paikan. Tapahtuman nimi on Kultaranta-keskustelut ja aika 16.-17.6. Tiedotteen mukaan "Tapahtumaan kutsutaan noin sata ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijaa yhteiskunnan eri tahoilta. Kutsuttavien joukossa on mm. poliittisia päättäjiä, tutkijoita sekä hallinnon, liike-elämän, järjestöjen ja median edustajia. Tilaisuus järjestetään yhteistyössä Ulkopoliittisen instituutin kanssa." Tästä ei vielä paljoa ole pääteltävissä tapahtuman luonteesta tai tavoitteistakaan. Pahimmillaan se on kahden päivän tärkeilevä jatkoripari maanpuolustuskurssilaisille. Parhaimmillaan se on koko kansakuntaa puhutteleva moniääninen, selväkielinen ja avoin tapahtuma Suomen ja suomalaisten asemasta ja turvallisuudesta tässä maailmassa. Todennäköisesti ollaan tietysti jossain noiden vaihtoehtojen välissä, toivottavasti jossain lähempänä jälkimmäistä. Ulko- ja puolustuspoliitinen keskustelu vain kääriytyy niin helposti kansalaisille käsittämättömiin termeihin ja rivienvälimerkityksiin.

Oman panokseni tapahtumaan päätin antaa julkaisemalla täällä blogissani aina välillä Kohti Kultarantaa -katsauksia. Näiden katsausten tarkoituksena on haarukoida ajankohtaisia turvallisuuspoliittisia kuulumisia sekä tietysti huolehtia urheilujournalismin tapaan peli-ennakoista. Aiemminhan esitin jo joukon toivomuksia tapahtumasta ja ne ovat edelleen voimassa mitä suurimmassa määrin.

Kun järjestäjänä on presidentti ja tapahtuma kutsuluonteinen, on riski syntyä linnanjuhla-efekti, jossa kutsu on statusta. Se voimakas status-elementti puolestaan heijastuu väkisinkin sitten käytökseen itse tapahtumassa. Aidosti uutta etsivässä, eri asioiden aitoa painoarvoa punnitsevassa ja avoimessa keskustelussa vaan ei ole tilaa muodolliselle pätemiselle tai tärkeilylle. Vaikka olen armoton avoimuuden kannattaja, minusta olisi parempi järjestää julkisuudelta suljettu ja elävästi keskusteleva tapahtuma, kuin entisiin muotoihin ja sisältöihin jäykistyvä julkinen näytelmä. Nämä asiat lienevät mietinnän alla tällä hetkellä presidentinkansliassa ja toivon heidän keksivän keinot siihen, että paikalle kutsuttavista saadaan irti paras mahdollinen. Toivottavasti paikalla on myös uskottavia vaihtoehtojen esittäjiä, tyyliin Kansalaispalvelu-yhdistys. Myös tämän hetkisen tilanteen analysoijien valinta on ehdottoman tärkeää lopputuloksen kannalta.

Henkilökohtaisesti pelkään myös sitä, että Kultaranta-keskusteluja käytetään savuverhona, jonka avulla jatketaan tätä päätöksetöntä tilaa sekä ulko- että puolustuspolitiikassa, varsinkin jälkimmäisessä. Ulkoasiainvaliokunnan viime viikolla antama lausunto puolustuselonteosta oli jälleen esimerkki siitä, että vaikka tieto ja ymmärryskin olisi poliitikoilla olemassa, toistetaan vanhaa ja vähän vihjataan lopuksi, että eihän tätä näin tietysti voi jatkaa. Vasemmistoliiton vaatimuksesta UAV:n lausuntoa pyöristettiin niin, ettei siinä varsinaisesti luvata PV:lle lisää rahaa, vaikka huoli rahoituksesta ilmaistaankin. Koko ajan kasvaa ero asetettujen vaatimusten/tavoitteiden ja niihin myönnettyjen resurssien eli rahan välillä. Ymmärrys tästä kasvavasta kuilusta varmasti on, mutta omaa suosiotaan uhraavaa poliitikkoa ei ole vielä löytynyt sanomaan tätä ääneen. Nimenomaan sitä lisärahan tippumattomuutta ei uskalla kukaan sanoa ääneen. Liturgiaan kuuluvat yleinen asevelvollisuus, koko alueen puolustaminen ja liittoutumattomuuteen pohjautuva uskottava puolustus. Puolustuspoliittinen konsensus on vallinnut niin pitkään, että siitä konsensuksesta luopuminen tuntuu lähes maanpetokselliselta toiminnalta. Tätä ehdottomuutta kuvaa hyvin Soinin lausuma: "Soinin mukaan valiokunnan lähtökohtana oli, että Suomella on vain yksi puolustus- ja turvallisuuspolitiikka." Edes Soini ei siis ole lähestynyt tätä asiaa populistisesti, vaikka tässä olisi tilaisuus rokottaa hallitusta hyvinkin voimakkain sanankääntein.
(Lisäys 28.4. Ulkoasiainvaliokunnan mietintö 1/2013 vp)

Tokihan Soini sen verran otsikoita lausunnon sorvaamisen jälkeen nosti, että hän Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana lausui ääneen Suomen poliitikkojen ja sotilaidenkin epäilyksen siitä, että Ruotsilla on olemassa kansalaiskeskustelua ja allekirjoitusta vailla oleva jäsenhakemus NATOon. Tälle epäilykselle on olemassa hyviä perusteita. Niitä luo lisää Ruotsin ennestäänkin kiivaan puolustuspoliittisen keskustelun kiihtyminen venäläisten pääsiäisharjoituksen osoittamien puutteiden konkretisoituminen.

Myös NATOn puolella ollaan valmiita Ruotsin jäsenhakemukseen. Siitä kertonee se, että NATOn pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen puhuu Georgiasta, jonka jäsenyydestä sotilasliitossa on periaatetasolla sovittu, termilla "a special partner." Sotilasliiton oma lehti NATOReview puolestaan esittelee uusimmassa numerossaan Ruotsin otsikolla "a special NATO partner?" Taidatkos sen suoremmin kysyä, että ootko mun kaa?

Kultarannassa ei kuitenkaan keskustella vain puolustuspolitiikasta vaan myös ulkopolitiikasta. Silläkin puolella on etsikkoaika menossa. Pieleen mennyt Turvallisuusneuvostopaikan haku oli jonkinlainen herätys. Ulkopolitiikan vaivat eivät minusta ole niin rampauttavia kuin kansalliseen identiteettimme kietoutuvat puolustuspoliittiset kysymykset. Ulkopoliittisen Instituutin Mika Aaltola aukoi näitä ulkopolitiikan teon hankaluuksia asiantuntijakirjoituksessaan Hesarissa. Vaikka pidänkin Aaltolan julkisia sanomisia usein liian american pundit-tyyppisinä, on hän tässä kirjoituksessa minusta oikeilla jäljillä. Hänen ajatuksensa konsensuksen vaatimuksen tukahduttavuudesta ja sen aiheuttamasta vastuun kollektivisoinnista kuulostavat hyvin tutuilta myös puolustuspoliittisessa päätöksenteossa. Tai pitäisikö sanoa päätöksenteottomuudessa.