Kahta mieltä Venäjästä

Suomen turvallisuuspolitiikan tärkein elementti on Venäjä. Tulkinta Venäjästä loppujen lopuksi määrittelee loputkin kannoista. Nyt ilmassa tuntuu olevan jonkinlainen julkilausumaton kiista siitä, miten Venäjään tulisi suhtautua. Presidentti Putinin päätyminen poliisin rekistereihin on tuottanut reaktioita, joista on luettavissa paljon. Myös keskustelu Islannin ilmavalvontaan osallistumisesta sekä  hallituksen puolustus- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta on nostanut esiin näkemyksiä, joista voi löytää taustalta tiettyjä eroja.

Venäjään suhtautumisessa näyttää olevan erittäin karkeasti jaettuna kaksi pääsuntaa. Toinen on perinteikäs näkemys Venäjän etujen kunnioittamisesta, jonka pohjalta suometuimme ja selvisimme kylmästä sodasta kuitenkin erinomaisesti. Tätä linjaa edustaa erinomaisesti Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtajan, pitkän linjan UM:n virkamiehen ja entisen Moskovan suurlähettilään Heikki Talvitien ärähdys. Hän linjaa (hallituksen puolustus- ja turvallisuuspoliittista selontekoon) eduskunnan puolustusvaliokunnalle antamassaan asiantuntijalausunnossa, että ”Toisin sanoen asia kiikastaa siitä kuka kontrolloi Suomen aluetta. Jos se on Suomi, niin mitään uhkaa ei kohdistu Venäjään joten Venäjäkään ei silloin uhkaa Suomea. Jos sen sijaan Suomi luovuttaa alueensa kontrollin Venäjän sotilaalliselle vastavoimalle tai jos Suomi luopuu suvereenisuudestaan, niin silloin Suomen alueesta tulee Venäjälle turvallisuusuhka ja sitä kautta myös Venäjän uhka Suomea kohtaan realisoituu.”

Toinen pääsuunta on sekin tavallaan perinteinen, mutta sitä on pidetty enempi piilossa kylmän sodan ajan. Siinä epäillään vahvasti Neuvostoliiton/Venäjän aikeita ja olemusta. Tätä linjaa kuvaa hyvin Lapin Kansan päätoimittajan Matti Posion kolumni, jossa hän linjaa: "Venäjä ei ole demokratia, koska siltä puuttuu siihen kuuluva voimien ja vastavoimien tasapaino. Valta ei voi vaihtua kansan tahdosta." Tällainen julkinen puhe itänaapurista on kuitenkin ollut mahdollista vasta vähän aikaa. Uuden Suomen Jarmo Koponen edustaa samantyyppistä ajattelua epäluulossaan suurvaltaa kohtaan: "Agenttilaki on vain yksi esimerkki stalinismin paluusta.  Putinia ei turhaan kutsuta kollektiiviksi. Hän on ollut päällysmies, toimitusjohtaja jollaisia on liiviporukoilla. Hän on "korvaamaton" ja täysin läpinäkymätön." Korostettakoon tässä, että kummankaan kirjoituksissa ei ole mitään venäläisvastaista, vaan niistä pikemminkin paistaa läpi myönteinen tunneside Venäjään ja venäläisiin. Tavallaan tämä ajatusmalli oli myös suomettumisen aikana voimissaan valtiojohdossa ja "aito" YYA-henki jätettiin kansalaisille.

Venäjän reaktioita ja tavoitteita heijastellaan nimenomaan mahdolliseen liittoutumiseen liittyvässä keskustelussa. Venäjän olemus ja reaktiot perustelevat hyvin sujuvasti täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Venäjän etupiirissä olemisen ja sen pyrkimisen vaikutusvaltaan Suomessa pohjalta perustellaan sekä tarvetta liittoutua (erityisesti NATOn kanssa) että mahdollisimman pitkälle vietyä sitoutumattomuutta. Jos taas uskotaan Venäjän olevan kehittymässä hyvään suuntaan, muuhun Eurooppaan aidosti (ja myös arvopohjaisesti) integroituvaksi demokraattiseksi kansalaisyhteiskunnaksi, niin liittoutumiselle ei nähdä joko tarvetta tai estettä.

Venäjä-suhdettamme kuvataan usein geopolitiikaksi, tarkoittaen samalla, että maantieteen muuttumattomuuden takia eivät tietyt perusasiat muutu. Mutta nyt maantiede on tavallaan muuttumassa. Ensinnäkin ilmastonmuutos tekee arktisista alueista tavoitettavia energia- ja kaivannaisteollisuudelle sekä avaa Koillisväylän laivaliikenteelle. Hallituksen puolustus- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa maalataankin, että "Suomen ja Venäjän arktinen kumppanuus luo puitteet molemminpuolisen kiinnostuksen kartoittamiseksi, yhteyksien luomiseksi laajan turvallisuuden kysymysten käsittelemiseksi ja tulosten aikaansaamiseksi. Venäjä on myös suomalaisen arktisen osaamisen merkittävin markkina-alue. Kumppanuuden piirissä on keskusteltu yhteistyöstä Koillisväylällä." Koillisväylä yhdistäisi kasvavan Aasian ja Euroopan markkinat aivan uudella tavalla. Se muuttaisi Euroopan strategista rakennetta selvästi, siirtäen painopistettä tänne pohjoiseen. Mitkä tämän muutoksen vaikutukset ovat, on ainakin minulle epäselvää.

Toinen muutos liittyy maantieteen ja etäisyyksien merkitysten muuttumiseen sodankäynnissä. Leningradin sijainti vei osaltaan meidät viime sotiin ja siinä se miljoonakaupunki toki edelleen on. Mutta nykyaikaisessa konfliktissa on vaikea kuvitella perinteistä rintamahyökkäystä Suomesta tai Suomeen. Ohjukset, lennokit ja ylipäätään kaikenlainen sotateknologia on muuttanut etäisyyksien merkitystä. Kyberhyökkäyksen voi tehdä mistä vain minne vain ihan yhtä hyvin. Pietari tulee 4-5 vuoden päästä koittavan viisumivapauden myötä ulottamaan vaikutuksensa eteläiseen Suomeen ihan eri tavalla kuin nykyään. Eteläinen Suomi tulee sulautumaan taloudellisen toiminnan puolelta osaksi Pietarin talousaluetta. Tai näin siis käy, jos Venäjä vain suostuu avautumaan Eurooppaan. Nyt tuntuu, että sekin voi lykkääntyä.

Tällä hetkellä siis näyttää siltä, että meillä ei ole yhtenäistä tulkintaa siitä, mitä Venäjä on, mihin se on menossa ja mitä se meiltä edellyttää. Mitään yhteisesti hyväksyttyä totuutta ei toki tällaisesta voi löytyäkään, mutta perusteltu ja pohdittu näkemys tarvitaan Suomen luotsaamiseksi eteenpäin.

PS Ja vaikka ikinä ei esiintyjän tai kirjoittajan pitäisi vähätellä itseään ja sanomisiaan, niin näin ison asian kohdalla on pakko lausua ääneen, että tämä analyysi on vain asiaa harrastavan kansalaisen näkemys. Se on kirjailtu eilen illalla lasten nukkumaanmenon jälkeen ja tänään päiväunien aikana. Nuorempi kun on räkätaudissa, niin minä olen kotona tämän päivää. Jos ajatukset kantavat, hyvä ja jos niihin saa faktaoikaisuja tai vastakkaisia näkemyksiä, vielä parempi.