Presidentti pitää Venäjä-kuvansa piilossa

Presidentti puhumassa Etyjin parlamentaarisessa yleiskokouksessa Helsingissä 6. heinäkuuta 2015.

Kuva: Tasavallan presidentin kanslia

Availin edellisessä merkinnässä ajatuskulkua siitä, että ulkopolitiikkamme tila ei olisi ihan se miltä se näyttää. Siis suhteessamme Venäjään. Venäjän hoitaminen on perinteisesti ollut presidentin hommia ja se on ollut sitä myös uuden perustulain aikana. Sauli Niinistö lähti alusta asti presidenttinä liikkeelle siitä, että Venäjä on hänen toimenkuvansa pääsuunta. EU on hallituksen hommia, mutta Venäjä on edelleen Suomen presidentin heiniä.

Kummastelin myös sitä, että suomalaiset poliitikot ovat tyystin lopettaneet Venäjän sisäisen kehityksen julkisen arvioinnin. Se analyysi kuitenkin on nykyisessä tilanteessa tärkeimpiä, ellei jopa tarkein, yksittäinen osa tilannekuvaamme. Koska päällimmäinen arvioitsija on nykytilanteessa nimenomaan presidentti, niin kävin hänen tämän vuoden puheensa läpi ja etsin näkemyksiä Venäjästä.

Vuoden aloitti luonnollisesti uudenvuodenpuhe. Siinä presidentti totesi jämäkästi, että ”Näimme, ettei Eurooppa ollutkaan rauhan tyyssija. Sen osoitti Ukrainan konflikti ja Venäjän toiminta siinä.” Näin hän siis kuvasi Venäjän hieman epäsuorasti aggressiivisena osapuolena. Siinä vaiheessa olisi myös vielä ollut kovasanaista nimittää tilannetta Ukrainassa sodaksi, mutta Niinistö teki senkin epäsuorasti: ”Ukrainan katastrofi, jo tuhansia ihmisuhreja vaatinut, on tuonut meidät ajassa takaisin – sodan ja rauhan kysymykseen. Sota ei olekaan vain uutisia kaukomailta, nyt se on todellisuutta Euroopassa.”

Puheen toisaalta-toisaalta -osuus kuului seuraavasti: ”Kaikkina aikoina Venäjä on ja pysyy Suomen naapurina. Olemme lähteneet siitä, että keskusteluyhteytemme säilytetään tiiviinä. Pyrimme edesauttamaan konfliktin ratkaisuyrityksiä sekä jatkamaan kaikkea sitä yhteistyötä, mikä näissä oloissa on mahdollista. Venäjä hyvin tietää, että Suomi on ja pysyy osana länttä.” Eli välejä pidetään, mutta länttä ollaan. Tässä lienee näkyvillä yksi ulkopolitiikkamme hankalimpia solmuja tällä hetkellä. Olemme ihan perustellusti vakuuttuneita siitä, että me emme muodosta missään olosuhteissa uhkaa Venäjälle, mutta samaan aikaan kerromme lujasti kuuluvamme joukkoon, jonka Venäjä kokee uhkaavan itseään.

Seuraavan kerran Niinistö puhui julkisesti Venäjästä eduskunnan vaalikauden 2011–2015 päättäjäisissä Finlandia-talossa 15.4.2015. Silloin vuorossa oli jälleen muistutus naapurisuhteen pysyvyydestä ”Naapuruus on joka sään tosiseikka” ja taloushuolilla höystetty varoitus ”suhteidemme tarkoituksellisesta rapauttamisesta”. Merkittävää oli myös se, että Venäjän Niinistö määritteli sanalla suurvalta. Putinin Venäjähän haluaa olla Neuvostoliiton kaltainen globaali supervalta, mutta ei siihen pysty. Itse asiassa sen voisi jopa luokitella jopa vain alueelliseksi suurvallaksi, koska sen kyvyn heijastaa voimaa ei ajateltu yltävän kovinkaan pitkälle. Mutta niin vaan Venäjä lisää sotilaallista läsnäoloaan Syyriassa kunnianhimoisesti ja määrätietoisesti. Toki tämä kaikki tulee kalliiksi ja jos (kun) rahat loppuvat, loppuu tukikin, niin al-Assadille kuin kaikille muillekin Venäjän haluamia konflikteja ylläpitäville tahoille.

Seuraavan kerran tasavallan presidentti puhui Venäjästä diplomaattipäivällisillä Presidentinlinnassa 23.4.2015. Jälleen presidentti toistaa Euroopan turvallisuustilanteen vaikeutuneen ”Venäjän tuomittavan toiminnan myötä”. Nyt hän syventää tätä analyysia ”kuilun jatkuvasta repeämisestä” hyvin perustavaa laatua olevalla ulottuvuudella: ”Eikä kysymys ole vain intresseistä, vaan myös periaatteista ja arvoista.”

Niinistö siis katsoo idän ja lännen olevan vastakkain arvojensa erilaisuuden takia. Tässä tulee nyt vastaan Niinistön kiemurakielellä esitetty näkemys Venäjän kehityskulusta. Hänen mukaansa ensin ajateltiin sekä lännessä että idässä Venäjän lähentyvän länttä. Mutta Niinistö naulaa, että ”Taisi kuitenkin käydä niin, että Venäjän käsitys omasta kehitystiestään muuttui matkan varrella.” Sen verran presidentti määrittelee Venäjää, että kertoo sen haluavankin olla nykyään jotain ihan muuta kuin länsi. Se muu jää toki avaamatta.

Kuvioon kuuluvassa toisaalta-toisaalta -lausumassa halutaan taas Suomen pysyvän osana läntistä rintamaa ja toisaalta pitävän suhteet mahdollisimman lämpiminä Venäjälle. Tässä puheessa hän muotoilee sen näin: ”Kolmanneksi näen merkityksellisenä sen, että yhteydenpitoa jatketaan Venäjän johdon kanssa vastuullisella tavalla. Kriisin oloissakin - ja erityisesti silloin - on keskusteltava. Mutta EU:n jäsenien kohdalla on oltava selvää, ettei tämä rapauta unionin keskinäistä solidaarisuutta tai yhteisten päätösten uskottavuutta.”

Sitten Venäjä esiintyi valtiopäivien avajaispuheessa 29.4.2015. Siinä Niinistö toistaa neljän pilarin ulkopolitiikan perusteet hieman toisin sanoin. ”Kansallisesta puolustuksesta ja turvallisuudesta on pidettävä tarkoin huoli. Tiivis kansainvälinen yhteistyö on niin ikään välttämätöntä. Sitä on myös suhteiden hoitaminen Venäjään. On tähyttävä myös laajempiin näköaloihin ja rakennettava maailmaa, jossa kansainväliseen oikeuteen perustuvat pelisäännöt ja tasavertainen yhteistyö olisivat mahdollisimman vahvoja. Tätä työtä on tehtävä silloinkin – ja erityisesti silloin – kun sen näkymät eivät erityisen hyviltä näytä.” Lopputoteamus lienee tarpeen, kun maailmanmeno tuntuu potkivan urakalla ulkopoliittisen jakkaramme jalkoja. Jopa niin, että koko jakkaran keikahtaminen on tullut mieleen.

Puheensa lopussa Niinistö myös kertoo taas järjestettävistä Kultaranta-keskusteluista, mutta lisää varmuuden vuoksi perään vielä, että ”ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamiseen ja hoitamiseen sisältyy aina suuri vastuu. Valtiojohdon toimissa keskeisellä sijalla on omista tavoitteista ja tilannekuvasta lähtevä tarkoituksenmukaisuus, ei emootio tai hetkittäinen näkymä.”  Tässä on mallisuoritus Niinistöä välillä vaivaavasta arvoituksellisuudesta. Liekö se jonkinlainen vastuuvapauslauseke sen varalta, että Kultarannassa olisi noussut epätoivottavia vaatimuksia esiin. Ei siellä kyllä noussut, eikä ollut ihan lähelläkään. Paikalle kutsutut olivat perusasioissa turhankin yksimielistä porukkaa.

Eroavalle hallitukselle Niinistö sanoi 29.5.2015, että ”Ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla voi toimia tehokkaasti vain, jos tilannekuva on kaikilla sama.” Tässä hän viittasi nimenomaan ulkopolitiikkamme parlamentaariseen luonteeseen, jossa iso linja säilyy, vaikka hallituspuolueet vaihtuvat. Sääli, että sitä tilannekuvaa ei jaeta suurelle yleisölle. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Uudelle hallitukselle presidentti painotti heti perään, että ”Uusi hallitusohjelma ei tuo merkittäviä muutoksia ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaamme. Jatkuvuus onkin tärkeää, mutta huomioiden ajan riennon ja ympärillämme tapahtuvan kehityksen.” Tuo ”ympärillämme tapahtuva kehitys” on ainakin minusta tässä vain kiertoilmaisu Venäjän kehitykselle. Sen takia on Niinistön mielestä siis ”myönteistä, että ohjelmassa esitetään panostuksia puolustuskykymme turvaamiseen ja tähdätään ulkoisen turvallisuuden sisäisten edellytysten vahvistamiseen.” Jos kärjistäisi tuota viestiä, niin voisi jopa kuvitella siinä sanottavan, että sotilaallinen varustautuminen ja muu turvallisuuteen liittyvä varautuminen on tarpeen Venäjän kehityksen takia.

Puhe Etyjin parlamentaarisessa yleiskokouksessa Helsingissä 6. heinäkuuta 2015 oli varmasti tiukka paikka. Matkustuskieltosotku muutti menneen suuruuden hetken muistelun painajaismaiseksi tilanteeksi. Niinistö vetosi talousmiehen järkeilyllä voimakkaasti kaikkiin osapuoliin yleistilanteen muuttamiseksi: ”Yhä useammin huomaan pohtivani, onko meillä varaa tuhlata vuosikymmentä tai vielä pidempää aikaa uuteen kylmään kamppailuun vastaamalla aina vain jyrkemmin keinoin toisen osapuolen pyrkimyksiin päästä niskan päälle. Mitä me voimme saavuttaa kummankaan osapuolen kärsimyksellä, jos tuloksena on ihmishenkien menetyksiä tai jos vuosikausia kestävät pakotteet ja vastapakotteet näivettävät kansantalouksiamme?
Vastaus on: emme mitään. Nykyisestä tilanteesta ja tulehtuneista suhteista ei hyödy Eurooppa eikä Venäjä, Ukrainan kansasta puhumattakaan. Meidän on estettävä tilannetta kiristymästä yhtään enempää. Kiireellisin tehtävämme on lopettaa Ukrainan väkivaltaisuudet.”

Niinistö kuitenkin esittää puheessaan selvän kuvan siitä, kuka kantaa suurimman vastuun tilanteesta ja sitä myötä myös sen ratkaisemisesta: ”Minskin rauhansuunnitelma on ainoa olemassa oleva tiekartta Itä-Ukrainan ja Krimin konfliktin rauhanomaiseen ratkaisuun. Meidän tulee kaikkien tukea suunnitelman toteuttamista, ja vielä tärkeämpää on että se toteutetaan kokonaisuudessaan. Venäjän on myöskin kannettava velvollisuutensa rauhan varmistamisessa ja kunnioitettava päätöksiä, joita tehtiin täällä – tässä talossa – vuonna 1975.”

Mikäli lehtitiedot pitävät paikkansa, oli samaan aikaan käynnissä melkoinen yhteenotto Suomen ja Venäjän valtiojohtojen välillä. Tai mikä yhteenotto se sellainen on, että pieni on puhtaasti ottavana osapuolena. Tapahtumien tarkasta aikataulusta kun ei ole tietoa, niin on vaikea sanoa puhuiko presidentti tässä minkälaisen paineen alla.

Presidentin puhe suurlähettiläspäivillä 25.8.2015 oli osoitettu rautaisille ammattilaisille, joten asioista sai ja piti puhua terävämmin. Varsin pysäyttävä oli presidentin määritelmä, että ”Eurooppa elää nyt omia vaaran vuosiaan.” Vaaran vuosilla viitataan yleensä sotien jälkeisiin vuosiin, jolloin pelättiin kommunistien vallankaappausta ja/tai Neuvostoliiton miehitystä. Kommunisteja ei juuri enää ole Kuuban ulkopuolella, mutta tällä vertauksella Niinistö viitannee Venäjän aiheuttamaan vaaraan läntisille yhteiskunnille. Nyt levitettävä asia ei ole kommunismi, vaan silkka epädemokraattien autoritäärisyys. Kun katselee vaikkapa Unkaria tai Kreikkaa, on huoli tällaista yhteiskuntaa ajavien voimien noususta aiheellinen.

Presidentti paaluttaa myös ymmärrystä konfliktien muuttuneesta luonteesta. Oheisessa lainauksessa ei mainita lainkaan Venäjää, mutta siitä siinä puhutaan. Minä tulkitsen tuon analyysin jonkinlaiseksi patoamiseksi, jossa viivytetään ja hankaloitetaan Venäjän toimintaa valtapiirinsä laajentamiseksi.  On muuten varsin murhaavaa määritellä joku maa konflikteja pakissaan käyttövalmiina pitävänä tai niitä tarpeen tullen luovana. Tässä myös ollaan vakuuttuneita siitä, että taustalla on jokin suuri päämäärä, jota eri tilanteissa palvellaan eri keinoin. Siitähän on kiistelty pitkään, onko Putinilla jokin suuri suunnitelma vai ei. Niinistö tuntuu tässä asettuvan sille kannalle, että jokin logiikka irrallisilta vaikuttavien toimien takaa löytyy.
”Mutta on syytä myös tarkoin noteerata niiden konfliktien syvempi luonne, joista Itä-Ukraina tai Krim eivät ole ainoa esimerkki. Ne eivät ole perinteisiä sotia, joissa massiivisella sotavoimalla haetaan kiistoihin suoraviivainen sotilaallinen ratkaisu. Sen sijaan kyse on valta- ja geopolitiikan ristiriidoista ja niihin vaikuttamiseksi luoduista sotilaallisista työvälineistä.
Vaikuttaminen, vaikkapa vain tiettyjä kehityskulkuja hidastamalla tai hankaloittamalla, voi konfliktissa olla riittävä ja realistinen tavoite. Ja ratkaisuksi voi riittää sekin, ettei itselle epämieluisaa ratkaisua tule. Tarvittaessa konflikteja otetaan pakista valmiina käyttöön tai ne luodaan mittatilaustyönä. Sodan liekkiä säädetään aina poliittisten tarpeiden mukaan, suuremmalle tai pienemmälle. Konfliktin perimmäinen logiikka usein kätkeytyy ulkomaailman silmiltä, joka seurailee lähinnä rintamatapahtumien päivittäistä virtaa.”

Puheessaan presidentti myös kuvaa sitä, miten Ukrainan tilanne nähdään lännessä. Hieman epäselvästi presidentti sanoo, että ”Venäjän silmissä kyse on ehkä geopolitiikasta ja voimatasapainosta.” Eli länsi katsoo kysymyksessä olevan yhteisistä säännöistä ja kansojen itsemääräämisoikeudesta ja Kreml taas EHKÄ katsoo asiaa oman valtapiirinsä vahvistamisen kautta. Samassa yhteydessä myös määritellään, jälleen tosin hieman tulkinnanvaraisesti, että Suomi katsoo tilannetta omasta eli lännen näkökulmasta. Siihen päälle lausahdettu ”Tässä taitaa olla perusongelma.” kertoo siitä, että presidentti hahmottaa tilanteen Venäjän nousemisena kansainvälistä oikeutta ja järjestystä vastaan omia etujaan ajaakseen.
”Siksi Ukrainan konfliktin taustalla onkin huomioitava laajempi lännen ja Venäjän välinen vastakkainasettelu. Lännen silmissä kysymys on ennen muuta periaatteesta ja säännöistä. Pätevätkö Euroopan turvallisuutta koskevat yhdessä sovitut periaatteet ja säännöt? Saako Ukraina itse päättää tulevaisuudestaan, niin kuin sen tietysti pitäisi saada tehdä? Venäjän silmissä kyse on – tässä samassa asiassa – ehkä geopolitiikasta ja voimatasapainosta. Meidän on toki luontevaa nähdä kysymys omista lähtökohdistamme. Mutta venäläiset katsovat sitä omistaan. Tässä taitaa olla perusongelma.”

Puheessa presidentti kertaa myös ulkopoliittisen  jakkaramallinsa: ”Suomen turvallisuusaseman näen kokonaisuutena, joka seisoo useamman pilarin varassa. Niitä ovat kansallinen puolustus ja turvallisuus, läntinen integraatio, Venäjä-suhteet sekä kansainvälinen järjestelmä, erityisesti sen rakenne, sääntöpohjaisuus ja hallittavuus. Nämä pilarit elävät koko ajan – heikentyvät tai vahvistuvat kehityksen myötä. Ne ovat myös keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Mutta mitä useampia pilareita meillä on, mitä vahvempia ne kannaltamme ovat ja mitä paremmassa keskinäisessä tasapainossa, sitä vakaampi on Suomen asema.” Jos tätä mallia muuten verrataan kylmän sodan malliin, joka monille on tiedostamattomasti juuri se oikea malli, niin ennen suhteet itään olivat ehdoton ja kaikkea muuta saneleva, elintärkeä ykkösasia. Nyt ne ovat edelleen hyvin tärkeitä, mutta kuitenkin vain yksi neljästä.

Suurlähettiläät saivat myös kuullaaksen varoituksen sanan: ”Meidän on vastuullisesti varauduttava ikäviinkin asioihin, vaikka emme niitä todennäköisinä pidäkään. Tämä nyt vain on asioitten järjestys. Vakavan varautumisen ja haamusotien juoksuhautoihin ryntäämisen välillä on kuitenkin ero. Ja se pitää muistaa tehdä.” Tässäkään ei puhuta Venäjästä, vaikka sitä siinä tarkoitetaankin. Jäin itse miettimään, että onko ”vakavan varautumisen” ja ”haamusotien juoksuhautoihin ryntäämisen” ero sitten se, mainitaanko Venäjää julkisesti tai ylipäätään konkretisoidaan asioita. Ymmärtääkseni tämä presidentin moite liittynee nimenomaan Ahvenanmaan ympärillä käyneeseen keskusteluun, jossa on esitetty myös hyvin yksityiskohtaisia skenaarioita mahdollisista kehityskuluista. Tätä keskustelua kävi muuten myös puolustusministeri Jussi Niinistö loppukesästä, joten lieköhän hänenkin suuntaan mennyt terveisiä tässä.

Tämän jälkeen puheessa tulee poruakin herättänyt Baltia-kohta. Periaatteessa se on ihan vain asiaintilan toteaminen ääneen, mutta politiikassa sanat ovat tekoja ja tässä presidentti tahtoen tai tahtomattaan etäännytti Suomea lännestä. Poissa loisti ainakin Lissabonin sopimuksessa kirjattu EU:n turvallisuusulottuvuus. Tokihan me sen omalta kohdalta vesitimme jo varauksella, joka kuului, että ”Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.”

Tätä Baltia-lausuntoa on myös kritisoitu nimenomaan julkilausuttuna vetäytymisenä yhteisvastuun hengestä ja EU:n muutenkin heikon turvallisuuspoliittisen puolen edelleen heikentämisestä.
”Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa. Meidän itärajamme on pidempi kuin kaikilla Nato-mailla yhteensä. Jos reilu viisimiljoonainen kansa näissä olosuhteissa lähtökohtaisesti itse vastaa puolustuksestaan, on siinä jo vastuuta aika lailla.”

Tuo kohta puheessa sisälsi hieman ärtyneen oloisen viestin länteen, että on sitä hommaa siinäkin, kun me pidämme kuitenkin huolta omasta, pitkästä rajastamme Venäjään päin. Näin Niinistö teki selväksi sen, että meidän osuutemme lännen turvallisuuden luomisessa on meidän rajamme ja enempään ei ole paukkuja. Mutta että me olemme myös tosiaan valmiit tuon 1 300 kilometriä hoitamaan.

Tuoreimmassa puheessaan, kadettien ylentämistilaisuudessa 27.8.2015, käyttää presidentti jälleen Venäjän aggressiivista ulkopolitiikkaa tarkoittavaa kiertoilmaisua ”toimintaympäristön muutos”. Hänen mukaansa Suomen on varauduttava kaikilla turvallisuuden tasoilla hybridisotaan. Tämä vaatii hänen mukaansa ”herkkyyttä ja valmiutta reagoida muutoksiin”.

”Suomen puolustusta meidän on vahvistettava ja ajantasaistettava. Sama koskee sisäistä turvallisuutta ja tiedustelukykyä. Suomi varautuu uusiin hybridisodankäynnin muotoihin nyt ja vastaisuudessa. Emme voi tyytyä turvaamaan sellaista aikaa, joka on jo mennyt. Turvallisuusympäristön muutos vaatii jatkuvaa herkkyyttä ja valmiutta reagoida muutoksiin.”

Sitä, mitä tarkoitetaan menneen ajan turvaamisella, en ihan ymmärrä. Tai luulen ymmärtäväni, mutten ole varma. Liekö presidentti tarkoittanut siinä sitä, että nyt on mentävä eteenpäin ja muututtava joka tapauksessa. Puolustautuminen ei ole sitä, että yritetään pitää asioita ennallaan, vaan jotain muuta. Joka tapauksessa, jos suinkin vain oikein ymmärrsin, tähän on ladattu sisään voimakas vaatimus monesta muustakin maanpuolustuksen tavasta kuin aseellisesta sellaisesta.

Nämä olivat siis presidenttimme puheita tältä vuodelta. Tässä tehdyt tulkinnat ovat tietysti minun omiani ja voi olla että presidentti tarkoitti jotain ihan muuta. Vähintään painotukset ja taustat tapaavat kadota toisten tekemissä tulkinnoissa. Mutta siksi minä valitsin nämä muodolliset puheet, koska niissä pitäisi olla pisimmälle mietittynä se, mitä halutaan sanoa ulospäin. Se mitä näissä järjestelmällisesti jätettiin sanomatta, oli analyysi Venäjän kehityksestä. Ei sanaakaan kaventuneesta demokratiasta, ylikierroksilla käyvästä propagandasta tai uhkaavasta talouden romahduksesta. Eikä juurikaan mitään myöskään maidemme välisten suhteiden laadusta.

Tällä hetkellä kysellään hyvin perustellusti sen perään, että mikä Suomen ulkopoliittinen linja oikein on. Uudelle hallitukselle presidentti totesi sitä nimittäessään, että ”Uskon, että yhteistyömme niin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kuin Suomen suunnan muuttamisessa tulee olemaan tiivistä.” Minusta näyttää, että yhteistyö ei ole ollut tiivistä tai ainakaan onnistunutta.

Uskon ja toivon, että lähiaikoina presidentti astuu esiin ja sanoittaa tilanteen uskottavasti suomalaisille. Sille on varmasti syynsä, ettei hän ole sitä tehnyt, mutta suhteellisen pian on pakko. Jos julkilausutun ja tapahtuvan liian iso ristiriita jatkuu liian pitkään, häviää luottamus. Siihen ei Suomella ole nyt varaa.

Meiltä salataan nyt jotain tärkeää

Jos tiedot Fennovoiman taustalla olevasta Venäjän kiristyksestä pitävät edes oikeansuuntaisina paikkansa, olemme ulkopoliittisesti varsin erilaisessa tilanteessa kuin on valtiojohdon taholta julkilausuttu. Ulkopolitiikkamme jakkarastrategia perustuu neljään, toistensa säätymiseen vaikuttavaan tukijalkaan: uskottava oma puolustus, yhteistyö Ruotsin, EU:n ja Naton kanssa, Venäjä-suhde ja neljäntenä toiminta YK:ssa ja muissa kansainvälisissä yhteisöissä. Tätä presidentti Niinistö nimittää aktiiviseksi vakauspolitiikaksi. Kukin osa sitten Niinistön mukaan suhteessa toisiinsa ja reagoi liikkeeseen, pitäen turvallisuuteme tasapainossa.

Fennovoima-kuvio kertoo tosin, että yksi neljästä peruspilaristamme eli Venäjä-suhde, on varsin eri tilassa kuin sen on annettu ymmärtää olevan. Krimin valtauksen ja siihen liittyneiden Venäjän sisäisten prosessien ja tunnelmien myötä katosivat suomalaisten poliitikkojen syvemmät Venäjä-analyysit julkisuudesta melko lailla kokonaan. Venäjän kehityksestä on tyydytty olemaan ”huolissaan”, ilman sen suurempaa tai syvempää julkista analyysiä. Ruotsissa puhutaan suorempaan.

Lisääntyneen Nato-kannatuksen myötä myös Ruotsi-yhteistyön sisältävä pilari on liikkeessä. Mikään neljästä pilarista ei tällä hetkellä ole ainakaan merkittävästi vahvistumassa. Syksyn aikana käynnistyvät ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon ja puolustusselonteon valmistelut pakottavat pohtimaan näitä asioita julkisestikin.

Sekä salassa pidetty Fennovoima-prosessi että haluttomuus analysoida Venäjän toimintaa ja kehityssuuntia suorasanaisesti ja julkisesti noudattavat itse asiassa suomalaisen ulkopolitiikan perinteitä. Kylmän sodan ajan tapanamme oli hämärtää ulkopoliittista linjaamme. Se soi meille liikkumavapautta, mutta hintana oli se, että myös kansalaisten suuntaan oli tehtävä se sama hämärtäminen. Siksi niin moni otti tosissaan YYA-hengen, vaikka Kekkosen johdolla pyrittiin varovaisesti, mutta määrätietoisesti kohti länttä.

Tilanteeseen vaikuttaa myös aikojen muutos. Kekkosen toimiessa oli luonnollista pitää turpa kiinni ja uskoa kun isommat sanoivat asian olevan hoidossa. Luottamus nykyistä paljon hierarkisemmassa yhteiskunnassa rakentui nykykatsannosta melko sokeasta luottamuksesta instituutioihin. Tällä hetkellä elämme yhteiskunnassa, jossa luottamus syntyy läpinäkyvyydestä. Ei valta ikinä täysin näkyväksi tule, mutta on läpinäkyvyys nykyisellään monesta syystä ihan eri luokkaa kuin ennen. Lähtien jo siitä, että informaatiolla on mahdolisuuksia liikkua lähes rajattomasti. Ennen kansalainen saattoi saada äänensä kuuluviin suurin piirtein vain mielipidekirjoituksella lehdessä. Nyt yhteiskunnallisen keskustelun avoimuus, intensiteetti ja vaikuttavuus ovat ihan eri luokkaa. Nyt tämä avoimuuden vaatimus on nyt hyvää vauhtia törmäämässä ulko- ja turvallisuuspolitiikan rajoitettuun informaatioon.

Mielenkiintoista on muuten se, että tässä keskustelussa pää- ja ulkoministeri ovat olleet ainakin julkisuudessa hyvin sivussa. Pääministeri Juha Sipilän ulkopoliittinen osaaminen on ohutta ja hän on vältellyt siitä puhumistakin. Vähätkin puheenvuorot ovat oikeastaan olleet vain hänen normaalien viestiensä esittämistä eri näkökulmasta, ilman erityistä ulkopoliiittista sisältöä. Hänen johtamistyyliinsä kuuluu delegoiminen paremmin osaaville ja sen hän lienee tehnyt myös tässä tapauksessa. Ulkoministeri Timo Soinikin on ollut hyvin pidättyväinen kannanotoissaan, joka hänen tapauksessaan vaikuttaa kummalliselta verrattuna hänen muuten villinpuoleiseen retoriikkaansa. Toki tämä maltillisuus on viisautta ja ulkoministerin tehtävän osaamista.

Valtiojohto tekee päätöksiä monasti myös ei-julkisen tiedon varassa. Esimerkiksi tiedustelutieto on yleensä sellaista, jota ei julkisiin perusteluihin päätöksistä sisällytetä. Se on eri syistä salaista ja niin sen pitääkin olla. Salaista voi myös olla luottamuksellinen tieto, jota saadaan suoraan. Juuri tässä tapauksessa on todennäköistä, että presidentti Niinistölle ja elinkeinoministeri Olli Rehnille on Venäjän johdon tapaamisissa Moskovassa sanottu asioita, joita he eivät voi kertoa julkisuuteen. Sekin on normaalia kansainvälisessä politiiikassa.

Tilanne on siis se, että yhä ärtyisämmältä vaikuttavan tasavallan presidentin johdolla tapahtuu ulkopolitiikassamme jotain salassa pidettyä. Fennovoiman prosessille oli tyypillistä, että siinä tehtiin ratkaisuja, jotka eivät selittyneet julkisesti tiedossa olevilla asioilla. Tämä sama piirre voi nyt alkaa kertautumaan ulkopolitiikassamme. Entisinä aikoina tämä ei olisi ollut suurikaan haitta, mutta avoimuuden aikakautena epäluulot heräävät pian. Kun maailma kuohuu ympärillämme on luottamus valtiojohtoon entistä tärkeämpää. Aika edellyttää todennäköisesti nopeita ja hurjiakin päätöksiä muuallakin kuin talouden puolella ja silloin on kaikki mahdollinen luottamuspääoma tarpeen.

Presidentillä ja hallituksella on siis myös sisäpoliittisesti käsissään hankala paikka. Henkilökohtaisesti veikkaan tilanteen olevan se, että suhteemme Venäjään on todellisuudessa nyt erilainen kuin ennen, mutta siitä ei voi kertoa. Sen pohjalta on sitten tehtäviä ratkaisuja, jotka vaikuttavat julkisuudessa perustelemattomilta ja voivat johtaa epäluottamuksen lisääntymiseen omaa valtiojohtoa kohtaan. Tässä onkin tasapainoilemista.

Elämme ikävän mielenkiintoisia aikoja.

Huomio siirtyy Syyriaan

Koostetta Venäjän asiaa ajavien medioiden etusivuista tänään.

Samaan aikaan kun Ukrainassa sota tuntuu hiljentyneen, on Venäjä siirtänyt huomiotaan Syyriaan. Tai ainakin se pyrkii siirtämään huomiota omaan huomionsiirtämiseensä.

Kävin tänään päivällä katsomassa Venäjän kahta päämediaa, Sputnikia ja RT:tä. Etusivulla komeili kummassakin al-Assad. Samaan aikaan uupumatttomasti Venäjän etuja edistävä herra Johan Bäckman on myös Syyriassa ja raportoi sieltä groteskiin tapaansa näkemäänsä ja kokemaansa. Hänen raporttinsa ovat lähinnä valjuja Ilja Ehrenburg -pastisseja, joissa Venäjä pelastaa maailmaa pahuudelta. Disinformaatiosivusto Vastavalkeakin pitää Syyrian tilannetta esillä, tutun ”kaikki paha on loppujen lopuksi Amerikan syytä” -paradigman mukaisesti.

Syyria on siis nyt Venäjän informaatiovaikuttamisen päällimmäisenä aiheena. Sitä ei voi tietää, onko kyseessä huomion siirtäminen Ukrainasta vai onko tämä jotain suurempaa liikettä Syyriassa pohjustavaa toimintaa. Joka tapauksessa toiminta vaikuttaa osalta kenraali Gerasimovin nimissä kulkevaa toimintamallia, jossa konfliktia edistetään eri vaiheissa eri keinoin. Mitä ikinä nyt tapahtuukin ja missä, tapahtuu se suunnitelmallisesti ja tavoitteellisesti. Eikä mitään hyvää ole varmaankaan odotettavissa.

Ministerin ja sotaväen väleissä vikaa

Puolustusministeri Jussi Niinistö ja Puolustusvoimien upseeristo näyttävät ajautuneen eri linjoille. Oma arvioni on, että kysymys on hyvin pitkälti kahdesta asiasta: puolustusministerin pesti on Niinistön unelmahomma ja hänellä on vuosien mittaan kertynyt varmasti paljon asioita, joihin haluaa ministerinä tarttua. Toinen asia lienee se, että puolustusministerillä ja Puolustusvoimilla lienee nyt toisistaan poikkeava näkemys siitä, minkälaisia Puolustusvoimia tarvitaan.

Marssijärjestys sinällään on selvä: ministeri johtaa ja sotilaat tottelevat. Epäsopu näyttää levinneen kuitenkin myös poliittiselle puolelle. Kokoomus ainakin on tyytymätön Niinistön tapaan johtaa ministeriötään, jota perinteisesti on johdettu Puolustusvoimien johtoa myötäillen. Ylipäätään puolustuspolitiikkaan on liittynyt sotien jälkeen lähes epäpoliittinen konsensus. Tämä sama oli näkyvillä Kanervan työryhmässä. Hallitusohjelma ei anna Niinistölle pohjaa muokata sotaväkeä mieleiseensä suuntaan, mutta ministerillä on paljon valtaa.

Osa luottamusongelmaa on Niinistön erityisavustaja Petteri Leino. Entinen Aliupseeriliiton puheenjohtaja on hyljeksitty hahmo korkeampien(kin) upseerien keskuudessa. Jos Leino jatkaa kannanottojaan entiseen malliin, muuttuu hän pian rasitteeksi ministerilleen muutenkin kuin suhteissa pääesikuntaan.

Leinolta saamani viestin mukaan hän käytti kilpimies-termiä siinä mielessä kuin sellainen oli legioonassa eli upseeria suojaava mies. Valitettavasti en löytänyt tähän mitään linkitettävää, jossa kuvattaisiin legioonan kilpimiehen toimintaa tarkemmin. Jos kuka tietää, kommentteihin voi lisätä.
Leino epäilee ministerä arvostelleen professorin mielenterveyttä ja sen jälkeen kuvaa itseään kilpimieheksi. Kilpimies on järjestäytyneen rikollisuuden yhteydessä käytetty termi, jolla kuvataan johtajan ja rikollisen toiminnan välissä olevaa henkilöä.

Jos epäluottamus puolustusministerin ja upseeriston välillä muuttuu krooniseksi tilaksi, syntyy pahaa jälkeä. Niinistön edeltäjä Haglund on monin tavoin Niinistön vastakohta. Mukaan lukien se, että hän nautti luottamusta ja suosiota upseerikunnan puolelta. Ennenkin lienee ollut puolustusministereitä, jotka eivät suurta suosiota PV:n väen keskuudessa nauttineet, mutta he eivät yrittäneet muokata sotaväkeä mieleisekseen keskellä suurta kriisiä. Olennaista on muistaa, että kaikki puolustuskykyyn liittyvät ratkaisut konkretisoituvat pitkälläkin viiveellä. Nyt tehty päätös on osa toimintaa ehkä kolmen, neljän vuoden tai jopa pidemmänkin ajan kuluttua.

Oppositiolle tämä tilanne tullee vielä tarjomaan monta vastapalloa hallituksen mollaamiseen. Demokraatti otsikoikin opportunistisen oppositiopolitiikan ja klikkausjournalismin kulmalta tilannetta vähintään äärettömän liioitellen: ”Upseerit kapinoivat ministeriä vastaan”.  Itse jutusta ei kapina-termille löydy perusteita. Juttu perustuu Upseeriliiton (eli upseerien ammattiyhdistyksen) puheenjohtajan Jari Rantalan haastatteluun, jossa tämä ihmettelee Rädyn sivuuttamista kansliapäällikön valinnassa. Jutun viimeinen kysymys ja vastaus vetää kapinointi-termiltä pohjan:

"Toivoisitteko, että puolustusministeri harkitsisi päätöstään vielä uudelleen?

– Tässä kohtaa ei ole sinällään mitään toiveita. Hän on ratkaisunsa tehnyt ja hänellä on perustelunsa, joihin hän nojaa, arvioi Rantala."

Toki on melkoisen hurjaa, että upseerien edusmies edes tämän hitusen verran kyseenalaistaa ministerin päätöstä, vaikkei edes vaadi sitä muutettavaksi.

Kun upseerien yhteydessä puhutaan kapinoinnista, on lataus kova. Jos puhutaan vaikkapa sairaanhoitajien tai kirjanpitäjien kapinasta, on konteksti aina vertauskuvallinen. Upseerien kapina sen sijaan sisältää oikeita aseita, väkivaltaa, kuolemaa ja demokratiaa vastaan hyökkäämistä. 30-luvun jälkeen ei Suomessa ole tarvinnut upseeriston lojaaliudesta hallitusvallalle huolta kantaa. Ellei lasketa hetkiseksi kuumenneita tunteita nuorten upseerien keskuudessa, kun nuuska kiellettiin. Hymiö.

Tuo kapinointi-termi on myös useimpia upseereita loukkaava, koska heille sotilaana toimiminen on kutsumusammatti, johon on sitouduttu syvän henkilökohtaisella tasolla. He ovat sitoutuneet puolustamaan valtiollista järjestelmäämme kadettilupauksessa ja virkavalassa.

Nyt on ihan äärimmäisen huono aika tapella sisäisesti. Tämä on pääministerin hommia ja kohdistan nyt odotukseni asian selvittämisestä Juha Sipilään. Näin ei voi jatkua.

Venäjän trolliarmeijan uutislinkitykset

Päätin tutkia mitä uutislinkkejä Venäjän trolliarmeija -Facebook-ryhmässä jaetaan. Koska ryhmän on niin aktiivinen, päätin rajata tutkimisen päivityksessä esiintyvään linkkiin. Se kertoo parhaiten ryhmässä vallitsevista arvostuksista. Toki osa linkeistä esitettiin hyvin kielteisessä valossa, yleensä silloin oli kysymys jonkin suomalaisen median linkittämästä jutusta. Tutkin linkit reilun kolmen viikon ajalta, joka tarkoittaa noin 500 linkin sisältänyttä päivitystä.

Oletuksenani oli, että ryhmässä valtaosa linkeistä olisi venäläisistä medioista ja mukana myös marginaalimedioita meiltä ja muualta. Tulos oli enemmän tämän oletuksen mukainen kuin olin ajatellut.

Sputnikilta oli lähemmäs 200 linkkia ja TASSila noin 50 linkkiä. Kun RT:n linkkejä oli kolmisenkymmentä, vastasin tämä Venäjän valtioiden medioiden muodostama karkikolmikko reilusti yli puolesta linkeistä. Ulkomaisista sivustoista neljäntenä oli kanadalainen salaliittoteoriasivusto Global Research.

Toistakymmentä linkkiä keräsivät Russian Politics & Society, Fort Russ ja South Front. Tunnetummista disinormaatiosivuista SOTT ja Novorossia Today jäivät vajaaseen kymmeneen ja vain muutamia linkityksiä keräsivät Zero Hedge, Strategic Culture, Counter Punch ja New Cold War. Ron Paul oli myös saanut parin eri lähteensä kautta puolenkymmentä linkkiä. Putkosen puulaaki DNI oli saanut vain kolme linkitystä, mutta mies itse esiintyi monesti muiden medioiden haastateltavana päivityslinkeissä.

Kotimaisista suosituimmat olivat Iltalehti, YLE ja HS hyvin rinta rinnan, noin 25 linkitystä kullakin. Iltasanomat, MTV ja Verkkouutiset saivat tyytyä noin kymmeneen linkitykseen. Näiden rinnalle linkkien määrässä nousi disinformaatiokentän edustajana Vastavalkea.

Näistä tuloksista voi kukin sitten tykönään arvioida, miten hyvin ryhmä täyttää istelleen kuvauksessaan anttamansa tavoitteen:

”Venäjän trolliarmeija taistelee sananvapauden, sekä monipuolisen ja rehellisen journalismin puolesta!”

PS. En viitsinyt linkata medioita, sen verran raskasta oli muutenkin tämän kaiken läpikäyminen, pahoittelen. Googlatkaa, olkaa hyvät.

Janus Putkonen

Kuvakaappaus Janus Putkosen julkiselta Facebook-seinältä.

Kursiivilla jutussa olevat tekstinpätkät Janus Putkoselta, ellei toisin mainita.

Jokainen sota nostaa esiin kummallisia typpejä, jotka tempautuvat tapahtumien myllerryksessä esiin. He ovat usein ihmisiä, jotka ovat niin poikkeuksellisia, että he suorastaan vaativat poikkeuksellisia aikoja pärjätäkseen. Yksi heistä on Janus Putkonen, ”Donetskin kansantasavallan” ”uutistoimiston”  johtaja. Hän on kiehtova hahmo, keräten osakseen niin varauksetonta ihailua kuin säälimätöntä pilkkaakin.

Taustaltaan Putkonen on teatterimiehiä, mutta viime vuosina hän on keskittynyt politiikkaan. Hänen tähän asti merkittävin luomuksensa on Verkkomedia.org.  Se oli/on uutissivustoksi itseään nimittävä poliittisen sivusto, joka vilisee salaliittoteorioita ja irtonaisempia järjettömyyksiä. Puoluepolitiikassa Putkonen on ollut mukana Itsenäisyyspuolueessa. Hän oli ehdokkaana vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa ja sai kunnioitettavat 962 ääntä. Muut-sarjan puolueen ehdokkaalle se on erinomainen äänisaalis.

Janus Putkonen esitti Marokon kauhua Talvisodan Kollaasta kertovassa näytelmässä.

Hän on ollut mitä ilmeisimmin hyvinkin läheinen IPU:n pitkäaikaisen puheenjohtajan Antti Pesosen kanssa. Tämän kotimaisemiin Alajärvelle oltiin avaamassa Putkosen johdolla Kilvenmaa-nimistä toimintakeskusta ja yhteisöä. Sinne piti perustaa mm. Verkkomedian toimitus ja mukana piti olla muitakin toimijoita, ainakin Suomen Kilpi. Mitään ei kuitenkaan parin tapahtuman lisäksi tapahtunut ja seuraavaksi Putkonen löytyykin Thaimaasta pyörittämästä Verkkomediaa. Julkisista lähteistä ei löydy tietoa mikä kaatoi hankkeen, joka lähti suurin sanoin ja odotuksin liikkeelle.

”Jotta henki voi elää, se tarvitsee paikkoja, joissa se voi kasvaa.”

Thaimaasta käsin hän teki parikin matkaa juttumatkaa Ukrainaan kriisin aikana. Nykyisen ”uutistoimistonsa” taustasta Putkonen kertoo, että hän laati suunnitelman ja esitti se tarkemmin määrittelemättömille yksityisille tahoille, jotka hyväksyivät sen ja myönsivät sille rahoituksen.


Putkosen ilmaisutyyli

Putkosen kirjallinen ja suullinen ilmaisu on moniin vetoavalla tavalla jännitteinen. Samaan aikaan kun hän korostaa kaikkia rationaalisia hyveitä järjestä faktoihin ja totuudesta logiikkaan, on hänen ilmaisunsa täynnä dramatiikka ja ylisanoja. Tyypillistä hänelle on myös tieteellisen kielen imitointi erilaisten epätäsmällisesti käytettyjen sivistyssanojen ja mukatieteellisten ilmaisujen avulla.

”Mielipuoliset natsijoukot Donbassin rajoilla on kiistaton fakta.”

”Näitä valheita he ovat suoltaneet isäntiensä iloksi, sodan lietsomiseksi yhä pahemmaksi.”

”On mahdotonta nähdä täältä konfliktin episentteristä käsin, että Kiovan mielivaltaisille "sotilaallisille ratkaisuille" olisi edelleenkään olemassa "onnistumisen" edellytyksiä - mitä tuo järkyttävä paikallisväestön alistamistavoite toteutuessaan fasistien toimesta olisi, sitä meistä kukaan ei varmasti halua nähdä tai kokea.”

”Koin eheyttävää sielujen keskustelua vakavassa todellisuudessa, kunnioitusta yli kielten ja kulttuurien - oppien sodan todellista luonnetta: Sankaruuksien merkitystä.”

”Täällä Donetskissa patriootit, ja kuten Sami osuvasti kommentoi jo alle, humanistit - käyvät sitkeää ja voimakasta puolustustaistelua Donbassin kukistamista aikoneita ja Lännen valtaliiton tukemia äärinationalisteja vastaan. Se mitä tapahtuu Donbassissa, vaikuttaa koko maailmaan, erityisesti geopoliittisessa idän ja lännen etulinjassa olevaan Suomeen.
Donbassin täytyy kestää ja hallita eskalaatiota, aivan kuten Suomen ja vaikkapa Kollaan rintaman aikanaan imperialistista pyrkimystä taltuttaen... Nyt fasistit on pysäytettävä samalla kun kansojen on taltutettava ahneus ja harvainvalta keskuudestaan. Se mahdollistuu vain itsenäisyyden kautta.
Mielivalta pysähtyy vain pysäyttämällä ja kansan enemmistön mandaatille on rakennettava. Toivottavasti suomalaisista löytyy aitoa ja lahjomatonta patriotismia täyttämään menetyksemme, joka Antin saappaista yhteisen itsenäisyysvaatimuksen kentälle jää.”

”Olemme antaneet äänen nykyisen informaatiosodan aikakaudella niille, jotka ovat tulleet leimatuiksi, syytetyiksi tai vaietuksi lännen intressien painostuksesta, joka johtuu lähinnä hallitsevista geopoliittisista syistä.”

”Taas on kyliä, siviilejä pommitettu mielisairain tavoin Donetskissa. Toimittajamme lähti paikanpäälle raportoimaan. Aamubriefit ovat raskaita henkisesti, koska tiedämme totuuden - Kiovan valtioterrorin. Katson uutiskatsauksen ja totean kuinka länsimedia kertoo vain murhaajien selitykset. Kuulematta uhreja, heidät taas syyllistetään: Paholaiset Donbassin porteilla. Yritämme auttaa teitä ymmärtämään tämän konfliktin todellisen luonteen.”

Jos Putkosen kieltä purkaa tarkemmin osiin, huomaa että Putkonen on enemmän runoilija kuin poliitikko. Suuret ja kauniit ilmaisut peittävät alleen sen, että ajatukset joko puuttuvat tai ovat vain kauniita kuvioita ilman kosketusta konkretiaan tai edes logiikkaan. Paatos teksteissä sen sijaan on niin vahva, että se tuo mieleen uskonnollisuuden. Totuuden ja omantunnon korostaminen on myös omiaan luomaan Putkosen ilmaisuun hengellistä ulottuvuutta. En sinällään ihmettele, että hän vetoaa tyylillään moniin. Taitavat saarnamiehet ovat kautta vuosituhansien aina saaneet houkuteltua joukkoihinsa ihmisiä, jotka janoavat merkitystä ja selkeyttä elämäänsä.

”Tietoisuus on tietotoimiston ydintä.”

”Onko kaipuu kokea aitoa patriotismin henkeä ja ymmärtää sisällissodan todellinen luonne, kenties ottaa osaa sotilaallisesti tai humanitaarisesti, taikka vain mielenkiinnosta, kulkua kohti vapaata ja itsenäistä uutta Suomea? Kenties, ja sitä voin vain toivoa. Novorossian kamppailu meitä kaikkia opettaa.
Fiilisterveisin: "Vapaan Suomen Konsulaatti" - Pro Patria!”

"Ennen oleellisen kertomatta jättämistä olisi kutsuttu vihaisesti sensuuriksi, mutta tänään totuutta etsivät leimataan "Venäjä-trolleiksi", koska totuuksilla ei ole enää mitään arvoa."

”Viikon kuluttua kaikki on elämässäni jo toisin. Tehdyt suuntaviivat ja päätökset ovat minun,ja suunnitelmat ovat käsieni kautta konkretisoitumassa. Ryhtymiseni on nöyrä ja päättäväinen, yhdessä kaikkien heidän kanssaan, jotka kohtalo haasteiden eteen on asettava.
Haaste on luonteeltaan niin valtava, että voin vain toivoa sen osittaistakin onnistumista, mutta en kammoa vastoinkäymisiä ja hankaluuksia. Pääasia on, että oppi ja tietoisuus yhä kasvaa, että ammattitaidolleni on käyttöä.
On siis luotettava kaiken tarkoitukseen. Eilen sunnuntaina käynnistynyt syväsukellus vaihtoehtojen punnitsemiseen tuleekin jäämään minut lopullisesti vakuuttaneeksi kokemukseksi. Tähän hetkeen voin palata ja ottaa siitä voimaa.”


Putkosen sanoma

Jos kokoaa Putkosen puheenvuoroista niitä ajatuksia, joita hän esittää itsestään riveillä ja rivien välissä, muodostuu kuva ristiritarista. Hän näkee itsensä totuuden ja oikeuden puolesta taistelevana infosoturina, joka kamppailee ylivoimaiselta vaikuttavaa vihollista vastaan (länsi ja sen markkinatalous), uskoen kuitenkin voittoon. Venäjä edustaa hänen ajattelussaan uhria, läntisen hyökkäyksen ja uhan alla olevaa, moraalista puhtautta vaalivaa voimaa. Hieman liiankin toistuvasti hän kertoo, ettei itse saa palkkaa työstään, vakuuttaen näin uskon ja vakaumuksen olevan puhtaita mammonan viettelyksestä. Hän haluaa kiihkeästi vakuuttaa lukijan motiiviensa puhtaudesta.

”Näillä mennään tänään, enkä valita. En tule huomennakaan pyytämään yhteisestä kamppailusta mitään itselleni. Kaikki kun ei vaan tee asioita rahasta. Minulla ei ole salattavaa, joten kiitos Lovarille, että kävitte dokumentoimassa elämäntilanteeni ja pahoitteluni, jos joku jossain on milloinkaan joutunut työni takia kärsimään. Tarkoitukseni on päinvastainen ja toimittaa tietoisuuden valoa myrskypilvien nostattamaan suomalaiseen uutispimeyteen.”

”Onneksi vahvin aseeni on täällä totuus ja omatuntoni on puhdas.”

”Mistään isoista rahoista ei puhuta, koska koko Donbass taistelee täällä hyvin kireällä taloudella ja avustusten varassa. Rahan maailmassa elävät ovat skitsoja.
Tänne ei kukaan tule tienestejä hankkimaan ja seuraavalla kerralla kun menen sotilasyksikköön vierailulle, lataan pahvilaatikkoon tuliaisiksi mm. vessapaperia ja kahvia. Miettikääpä sitä, koska se on totuus.
Helsingin Sanomat ja erityisesti Riiheläinen: Hävetkää, aikuiset ihmiset!”

Jon Hellevig: ”It's been a long time since I have felt this proud of being Finnish thanks to Janus Putkonen a fellow countryman who has done the only right thing an honest and able man can do, fight for the truth and give people hope. No wonder, Janus Putkonen was identified as the Warrior of Light already a few years back.”

”Katson jokaista silmiin nöyrin mielin. Kuuntelen heidän itkunsa ja tuskansa, miksi Länsi ja Ukraina haluaa tappaa, alistaa mielivaltaansa heidät, ja mitä pahaa he ovat tehneet? Miksi kaikki on tuhottava?”

”Kiväärin sijaan hän sanoo puolustavansa isänmaataan nyt kirjoittamalla. Putkonen kuvailee, että panoksina ovat “faktat” ja “totuus”, joilla torjutaan vihollisen heittämiä “väitteitä” ja “valheita”.”
Lainaus Loviisan Sanomien jutusta. http://www.loviisansanomat.net/lue.php?id=7543

Johan Bäckman: Janus Putkosen jalomielisyydestä on hyvänä osoituksena hänen käyntinsä lohduttamassa Donbassin surevia äitejä, joiden omaiset ovat kuolleet USA:n aloittamassa rikollisessa hyökkäyssodassa ja juntan terroripommituksissa. Kuvassa näkyy yksinäinen suomalainen, joka on saapunut kaukaa pohjoisesta lohduttamaan. Täällä se merkitsee paljon. Putkonen tekee myös Suomen eteen enemmän työtä kuin Sauli Niinistö, jonka ainoa päämäärä on viimeistellä Suomen NATO-miehitys. 

Oma puhtaus ja jalous peilataan vihollisen pahuutta vastaan. Hyvin usein viholliseksi mielletyt ovat joko pahoja tai hulluja tai kumpiakin. Tuo runsas mielisairauden käyttö eri tavoin ajattelevien kuvaajana antaa puolestaan kuvan niin voimakkaasti mielipiteensä takana seisovasta ihmisestä, ettei hän voi selittää erimielisyyttä kuin hulluutena. Tämä on tyypillistä fundamentalismia, jossa oma totuus on niin voimakas ja puhdas, että sen kieltävissä täytyy olla jotain vakavasti vialla. Tällaisesta asenteesta seuraa kuin itsestään eri tavalla ajattelevien demonisointi.

”Ovatko he aivan sairaita? Nähtävästi ovat, ja pahasti. Vihamielinen kirjoittelu minusta Janne Riiheläisen toimesta 24.7. Helsingin Sanomissa kuvastaa vain vakavaa mielisairautta. Kukaan Sanoma OY:sta ei ole kysynyt minulta mitään siitä mistä DONi uutistoimistossa ja kansainvälisessä lehdistökeskuksessa on kysymys, mutta mielipiteet ovat kuitenkin tehty - puhtaalla russofobisella mutulla.”

”Jokainen TTIP-sopimukseen hiemankin pintaa syvemmälle perehtynyt jo tietää, että se kuoppaa loputkin kansallisesta demokratiasta ja asiat siirtyvät valtaliiton korporaatioiden hallintoneuvostojen käsiin. Valtiot ovat leimasimia pankkiirien intresseille. Ei siis tule vain EU-liittovaltiota vaan aito New World Order - Uusi maailmanjärjestys: Eliitin Zio-fasismi myös yli osavaltion nimeltä Suomi. Tämän jälkeen nousee masinoitu nationalismi, joka uhkaa muuttua natsismiksi, jota ei missään nimessä saa sekoittaa kansan etujen puolesta kamppailevan patriotismiin.”

”Zhirinovskin esittämä viiden Lännen "koplajärjestön" lista, joille tulisi antaa ainakin hänen mukaansa lähtökehotus-määräys-käsky Venäjää epävakauttamasta, on mielestäni tikissään.
Toki muitakin tiedostetaan, mutta näistä ne "demokratisoinnit" versovat. Olisipa vaan Suomessakin vastaavaa keskustelua eduskunnassa kansallisen itsenäisyyden puolustamiseksi!”

Putkonen vaikuttaa tekstiensä pohjalta ihmiseltä, joka vaatii syvää merkityksellisyyttä tekemiseltään. Monilla tuntemillani taiteilijoilla tämä sama piirre on hyvin voimakas. He uskovat lujasti siihen, mitä tekevät ja sen tärkeyteen. Jokainen työ, jokainen biisi, jokainen näyttely on maailmaa mullistava asia, joka on sidoksissa suuriin ja tärkeisiin kehityskulkuihin. Se mitä tehdään, tehdään täysillä ja säästelemättä. Tätä samaa asennetta minä näen Putkosessa. Toki hän on nyt onnistunutkin saamaan itsensä maailmanpolitiikan yhteen polttopisteeseen. Putkosen ura hieno todiste ”fake it, til´you make it” sanonnan toimivuudesta. Sinällään huikea tarina ja tavallaan hyvin kunnioitettava saavutus.

Putkosen politiikka

Putkonen toteuttaa salaliittoteorioiden teoriaa siinä mielessä täydellisesti, että melkeinpä salaliitto kuin salaliitto kelpaa. Bilderberg, 911, rokotukset ja monet muut. Jotain kertoo sekin, että hänet on kelpuutettu puhujaksi lajissaan legendaarisille Kosmisille Parapäiville.

Yhteistä näille salaliittoteorioille on, että länsi ja kapitalismi on se pahin pahuuden yhdistelmä. Ylikansallisuus eri muodoissaan on myös pahasta, paitsi jos se littyy fasismin vastaiseen taisteluun. Kansallisvaltio on Putkosen sanomassa hyvin keskeisesti esillä. Hän päättää usein kirjoituksena Pro patria (isänmaan puolesta). Isänmaan itsenäisyys ja kansojen vapaus ovat hänelle ilmaisuina äärettömän tärkeitä. Tätä isänmaata ja kansaa ei kuitenkaan juurikaan määritellä. Se on hahmottomaksi jäävä vastavoima sille ylikansalliselle pahuudelle, joka vie vapauden. Itsenäinen kansa on jokin ideaali, joka ilmeisesti on joskus ollut olemassa. Mutta Putkosen puheissa se väikkyy taustalla, määrittelemättömänä ideaalina.

”Todellinen ongelma ei ole Suomessa ja suomalaisissa vaan niissä, jotka aluettamme törkeästi ryöstävät ja kansaa hyväksi käyttävät pyrkiessään hegemoniaan. Valtamedia heidän omistuksessaan vie eteenpäin vaarallista käsikirjoitusta, joka kääntää huomion oleellisesta, siis sairauden aiheuttajasta: eurosta, EU:sta ja Natosta - kiivaasta talouskurituksesta.
En tuomitse rasismia vastaan mieltään osoittavia, enkä suomalaisuuden kunnioituksen vaatimuksia, mutta tuomitsen heidät, jotka kääntävät vihansa kansoja tai kansalaisia kohtaan samalla kun geopoliittisen masinoinnin takana ovat Lännen valtaliiton pankkiirit, eliitin globalistit - todelliset NWO-fasistit. Piilossa, ja vallan kahvassa.
Erottakaa nationalistit ja patriootit toisistaan.
Kaikki Suomen puolesta, eikä ketään vastaan. Pro Patria.”

”Tässä itsenäisyyden ja patriotismin vastaisessa pirun pelissä ei ole voittajia, ei kansojen keskuudessa, koska Lännen valtaliitto masinoi perustaa Pohjoisen Rintaman avaamiselle kohti Venäjää. Mitä näet, on kaiki osa Naton "Atlanttista Ratkaisua", sen onnistumisen vaatimus.”

Janus Putkosen suhde valtioon vaikuttaa paradoksaaliselta, kuten moni muukin asia hänessä. Usein toistuva teema on hänen katkeruutensa aluejoukkojen muuttamisesta maakuntajoukoiksi. Hän itse kertoo olleensa 15 vuotta aktiivinen reserviläinen aluejoukoissa, mutta kaiken menneen pilalle, kun aluejoukot muutettiin maakuntajoukoiksi. Yllättävänä voi pitää sitä seikkaa, että Putkonen oli omien sanojensa mukaan viisi vuotta aktiivisesti mukana täydennyspoliisina, saaden siihen kuuluvaa koulutusta.

Putkonen Ukrainassa

Putkosen toiminta on herättänyt pikkuhiljaa huomiota myös Ukrainassa. Hän on päätynyt jonkinlaiselle epäviralliselle terroristilistalle ja hänestä on kirjoitettu ainakin englanninkieliseen Kyiv Postiin.

Putkonen on ollut mukana torppaamassa kahden suomalaistoimittajan lupaa tehdä työtään kapinallisten hallitsemalla alueella. Putkonen itse kieltää olleensa päätöksen tekijä. Mutta vaikkea olisi kuvitella, että alueella olisi kovin paljon muita suomentaitoisia syynäämässä mitä kukin on kirjoittanut aiemmin Ukrainan tilanteesta. Iltalehden Nina Leinonen kuvaa kohtaamistaan Putkosen kanssa näin:

”Kyse oli kansantasavallan viestintäosaston uudesta johtajasta, monen suomalaisen tuntemasta Janus Putkosesta. Kävin Putkosen kanssa käytännössä lause lauseelta lävitse ennen Ukrainaan saapumistani kirjoittamani näkökulman. Kyse ei siis ollutkaan viimevuotisista artikkeleista. Putkonen ilmoitti, että nyt käydään informaatiosotaa, ja että hänen edustamansa taho kertoo ainoana oikean totuuden. Jo aiemmin samana aamuna kansantasavallan viestintäosaston toinen henkilö ilmoitti, että he sallivat alueellaan tällä hetkellä vain lojaaleja, eivät objektiivisia toimittajia.”

Voi olla, että toimessaan Putkosella on entistä enemmän näitä tilanteita, joissa hänet laitetaan arvioimaan journalisteja. Kun kyseessä on sotatoimialue, jossa valtaa pitävät hienojen nimien alla kulkevat rosvojoukkiot, voi tapahtua mitä vaan. Kun maassa ei ole lakeja tai instituutioita, mutta sota ja paljon aseita, tapahtuu aina ikäviä.

Janus Putkonen voi olla monta asiaa, mutta hänen vilpittömyyttään en epäile. Se vilpittömyys ei tietenkään tee hänen ajattelustaan ja näkemyksistään yhtään järkevämpiä. Hän uskoo vankasti toimivansa hyvän puolesta, mutta on itse asiassa aggressiivisen ja autoritäärisen Kremlin palveluksessa. Se on oikeastaan aika surullista.

Ulkoministeri Soinin puhe plokiksi

Olen kääntänyt tekstin plokiksi oman pääni mukaan ja siksi vain minä kannan vastuun tämän version sisällöistä. Pyrin siis jäljittelemään Soinin ilmaisutapaa hänen kotisivujensa blogissa eli plokissa. Sanoman olen parhaani mukaan pyrkinyt säilyttämään ennallaan.

Vakavampaa analyysiä myöhemmin ainakin Turpokorkkarissa.



Ulkoministeri Timo Soinin puhe suurlähettiläskokouksessa 24.8.2015.

No niin!

Hienoa olla täällä. Nyt on kovat ajat ja kovat hommat. Mutta te olette kovempia.

Joka ukko ja akka tarvitaan ulkopolitiikan linjaan. Eikä saisi rääkätä uuvuksiin. Kotonakin on varmaan tullut sanomista, kun aina töissä. Yritetään tehdä asialle jotain.

Raha ratkaisee näissäkin hommissa. Siksi teiltäkin otetaan pois. Ja laittakaahan vauhtia firmojen auttamiseen.

Luuletteko, että kehitysapurahojen vähentäminen oli moka? Pakko se ainakin oli. Kenkää tulee meilläkin, ikävämpi homma. Yritetään tehdä potkut helpommiksi.

Onko kyselty mikä ukko Soini on? Varmaan on. Ja itsekin mietitte. Tässä kuulette.

Maailma on muuttunut. Paljon. Ikävään suuntaan. Pahempaakin.

(En laita tähän sitä vitsiä. Se on ulkomaankielinen.)

Toisaalta ollaan ihan jees. Ollaan rikastuttu kuitenkin. Meillä suomalaisilla on rikas maa. EU tuli ja Natonkin kanssa leikitään. Meillä on paremmin kuin koskaan.

Hirmu homma oli päästä tähän. Ja se homma jatkuu.

Naapurissakin ihan ok. Kauppa käy ja bisnekset vaan suhisevat Itämeren yli eessuntaas.

Toisaalta meni tappeluksi. Pitkään oli nyrkki idässä taskussa. Nyt iski pöytään ja päähän. Nyt pelätään, että mitä seuraavaksi. Apeaksi semmoinen vetää.

Venäjällä kuristavat ihmistä ja pistävät rahat aseisiin. Ei pidä vaan meidän siihen puuttua. Mutta katsotaan, että meillä on torrakoita tarpeeksi.

Vaikka ei pyssyn piipusta turvallisuus kasva. Asioista on puhuttava. Vielä kun Venäjä siihen suostuisi.

Ukrainalaiset ovat nesteessä. Rahat heiltä finito. Meidänhän se on kuvetta kaivettava.

Mutta sovun pitää löytyä. Ennemmin tai myöhemmin. Jos Venäjä päättää möksöttää itsekseen ja olla tappelupukari, niin huonompi juttu kaikille.

Meille tietysti myös. Pitää olla koko porukalla kieli keskellä suuta. Ja kuitenkin hoidettava asialliset hommat venäläisten kanssa. Pitää pyörien pyöriä rajankin yli. Sitten kun on aika puhua, niin istutaan alas.

Se on tämä unioni kuitenkin tuki ja turva. Vaikka huonosti sillä menee. Susi jo syntyessään. Mutta pakko se on Kreikkaa auttaa. Jos tämä kolhoosi leviää käsiin, niin on vielä huonommin.

Naton kanssa leikitään sotaleikkejä. Niistä on hyötyä ja iloa kummallekin.

Pitää muitakin auttaa. Muuten kärsimme itsekin.

Ruotsalaisten kanssa ollaan sitten kimpassa. Katsotaan mihin asti ja miten.

Amerikka on kova sana. Kauppaa tehdään ja tehdäänpä se sopimuskin kaupasta. Teeteeiipee meinaan. Kun on nimet alla, häämöttää hillotolppa.

Pohjoistakin pitää miettiä. Arktis on vaikea sana. Mutta on niitä hillotolppia sielläkin.

Me johdetaan pohjoisia hommia vuorollamme. Siellä on kaikki vaikeaa, joten kova homma. Jokainen työntää nokkaansa sinne nyt. Minä sen kivipellon kuitenkin kynnän.

Mutta on muutakin. Kuten naiset. Heitä on kohdeltava siivosti. Niin menevät asiat kaikin tavoin paremmin. Pitävät penskatkin kurissa ja nuhteessa paremmin.

Tiedämme mitä olemme. Tiedämme miten asiat hoidetaan kunnolla. Mutta ei tyrkytetä. On muillakin tolkkua. Kun vähän kuuntelee.

Ensin sanoja. Sitten tekoja. Me osaamme ratkaista ongelmia. Näin me teemme.

Toimikaa.