Presidentti pitää Venäjä-kuvansa piilossa

Presidentti puhumassa Etyjin parlamentaarisessa yleiskokouksessa Helsingissä 6. heinäkuuta 2015.

Kuva: Tasavallan presidentin kanslia

Availin edellisessä merkinnässä ajatuskulkua siitä, että ulkopolitiikkamme tila ei olisi ihan se miltä se näyttää. Siis suhteessamme Venäjään. Venäjän hoitaminen on perinteisesti ollut presidentin hommia ja se on ollut sitä myös uuden perustulain aikana. Sauli Niinistö lähti alusta asti presidenttinä liikkeelle siitä, että Venäjä on hänen toimenkuvansa pääsuunta. EU on hallituksen hommia, mutta Venäjä on edelleen Suomen presidentin heiniä.

Kummastelin myös sitä, että suomalaiset poliitikot ovat tyystin lopettaneet Venäjän sisäisen kehityksen julkisen arvioinnin. Se analyysi kuitenkin on nykyisessä tilanteessa tärkeimpiä, ellei jopa tarkein, yksittäinen osa tilannekuvaamme. Koska päällimmäinen arvioitsija on nykytilanteessa nimenomaan presidentti, niin kävin hänen tämän vuoden puheensa läpi ja etsin näkemyksiä Venäjästä.

Vuoden aloitti luonnollisesti uudenvuodenpuhe. Siinä presidentti totesi jämäkästi, että ”Näimme, ettei Eurooppa ollutkaan rauhan tyyssija. Sen osoitti Ukrainan konflikti ja Venäjän toiminta siinä.” Näin hän siis kuvasi Venäjän hieman epäsuorasti aggressiivisena osapuolena. Siinä vaiheessa olisi myös vielä ollut kovasanaista nimittää tilannetta Ukrainassa sodaksi, mutta Niinistö teki senkin epäsuorasti: ”Ukrainan katastrofi, jo tuhansia ihmisuhreja vaatinut, on tuonut meidät ajassa takaisin – sodan ja rauhan kysymykseen. Sota ei olekaan vain uutisia kaukomailta, nyt se on todellisuutta Euroopassa.”

Puheen toisaalta-toisaalta -osuus kuului seuraavasti: ”Kaikkina aikoina Venäjä on ja pysyy Suomen naapurina. Olemme lähteneet siitä, että keskusteluyhteytemme säilytetään tiiviinä. Pyrimme edesauttamaan konfliktin ratkaisuyrityksiä sekä jatkamaan kaikkea sitä yhteistyötä, mikä näissä oloissa on mahdollista. Venäjä hyvin tietää, että Suomi on ja pysyy osana länttä.” Eli välejä pidetään, mutta länttä ollaan. Tässä lienee näkyvillä yksi ulkopolitiikkamme hankalimpia solmuja tällä hetkellä. Olemme ihan perustellusti vakuuttuneita siitä, että me emme muodosta missään olosuhteissa uhkaa Venäjälle, mutta samaan aikaan kerromme lujasti kuuluvamme joukkoon, jonka Venäjä kokee uhkaavan itseään.

Seuraavan kerran Niinistö puhui julkisesti Venäjästä eduskunnan vaalikauden 2011–2015 päättäjäisissä Finlandia-talossa 15.4.2015. Silloin vuorossa oli jälleen muistutus naapurisuhteen pysyvyydestä ”Naapuruus on joka sään tosiseikka” ja taloushuolilla höystetty varoitus ”suhteidemme tarkoituksellisesta rapauttamisesta”. Merkittävää oli myös se, että Venäjän Niinistö määritteli sanalla suurvalta. Putinin Venäjähän haluaa olla Neuvostoliiton kaltainen globaali supervalta, mutta ei siihen pysty. Itse asiassa sen voisi jopa luokitella jopa vain alueelliseksi suurvallaksi, koska sen kyvyn heijastaa voimaa ei ajateltu yltävän kovinkaan pitkälle. Mutta niin vaan Venäjä lisää sotilaallista läsnäoloaan Syyriassa kunnianhimoisesti ja määrätietoisesti. Toki tämä kaikki tulee kalliiksi ja jos (kun) rahat loppuvat, loppuu tukikin, niin al-Assadille kuin kaikille muillekin Venäjän haluamia konflikteja ylläpitäville tahoille.

Seuraavan kerran tasavallan presidentti puhui Venäjästä diplomaattipäivällisillä Presidentinlinnassa 23.4.2015. Jälleen presidentti toistaa Euroopan turvallisuustilanteen vaikeutuneen ”Venäjän tuomittavan toiminnan myötä”. Nyt hän syventää tätä analyysia ”kuilun jatkuvasta repeämisestä” hyvin perustavaa laatua olevalla ulottuvuudella: ”Eikä kysymys ole vain intresseistä, vaan myös periaatteista ja arvoista.”

Niinistö siis katsoo idän ja lännen olevan vastakkain arvojensa erilaisuuden takia. Tässä tulee nyt vastaan Niinistön kiemurakielellä esitetty näkemys Venäjän kehityskulusta. Hänen mukaansa ensin ajateltiin sekä lännessä että idässä Venäjän lähentyvän länttä. Mutta Niinistö naulaa, että ”Taisi kuitenkin käydä niin, että Venäjän käsitys omasta kehitystiestään muuttui matkan varrella.” Sen verran presidentti määrittelee Venäjää, että kertoo sen haluavankin olla nykyään jotain ihan muuta kuin länsi. Se muu jää toki avaamatta.

Kuvioon kuuluvassa toisaalta-toisaalta -lausumassa halutaan taas Suomen pysyvän osana läntistä rintamaa ja toisaalta pitävän suhteet mahdollisimman lämpiminä Venäjälle. Tässä puheessa hän muotoilee sen näin: ”Kolmanneksi näen merkityksellisenä sen, että yhteydenpitoa jatketaan Venäjän johdon kanssa vastuullisella tavalla. Kriisin oloissakin - ja erityisesti silloin - on keskusteltava. Mutta EU:n jäsenien kohdalla on oltava selvää, ettei tämä rapauta unionin keskinäistä solidaarisuutta tai yhteisten päätösten uskottavuutta.”

Sitten Venäjä esiintyi valtiopäivien avajaispuheessa 29.4.2015. Siinä Niinistö toistaa neljän pilarin ulkopolitiikan perusteet hieman toisin sanoin. ”Kansallisesta puolustuksesta ja turvallisuudesta on pidettävä tarkoin huoli. Tiivis kansainvälinen yhteistyö on niin ikään välttämätöntä. Sitä on myös suhteiden hoitaminen Venäjään. On tähyttävä myös laajempiin näköaloihin ja rakennettava maailmaa, jossa kansainväliseen oikeuteen perustuvat pelisäännöt ja tasavertainen yhteistyö olisivat mahdollisimman vahvoja. Tätä työtä on tehtävä silloinkin – ja erityisesti silloin – kun sen näkymät eivät erityisen hyviltä näytä.” Lopputoteamus lienee tarpeen, kun maailmanmeno tuntuu potkivan urakalla ulkopoliittisen jakkaramme jalkoja. Jopa niin, että koko jakkaran keikahtaminen on tullut mieleen.

Puheensa lopussa Niinistö myös kertoo taas järjestettävistä Kultaranta-keskusteluista, mutta lisää varmuuden vuoksi perään vielä, että ”ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamiseen ja hoitamiseen sisältyy aina suuri vastuu. Valtiojohdon toimissa keskeisellä sijalla on omista tavoitteista ja tilannekuvasta lähtevä tarkoituksenmukaisuus, ei emootio tai hetkittäinen näkymä.”  Tässä on mallisuoritus Niinistöä välillä vaivaavasta arvoituksellisuudesta. Liekö se jonkinlainen vastuuvapauslauseke sen varalta, että Kultarannassa olisi noussut epätoivottavia vaatimuksia esiin. Ei siellä kyllä noussut, eikä ollut ihan lähelläkään. Paikalle kutsutut olivat perusasioissa turhankin yksimielistä porukkaa.

Eroavalle hallitukselle Niinistö sanoi 29.5.2015, että ”Ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla voi toimia tehokkaasti vain, jos tilannekuva on kaikilla sama.” Tässä hän viittasi nimenomaan ulkopolitiikkamme parlamentaariseen luonteeseen, jossa iso linja säilyy, vaikka hallituspuolueet vaihtuvat. Sääli, että sitä tilannekuvaa ei jaeta suurelle yleisölle. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Uudelle hallitukselle presidentti painotti heti perään, että ”Uusi hallitusohjelma ei tuo merkittäviä muutoksia ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaamme. Jatkuvuus onkin tärkeää, mutta huomioiden ajan riennon ja ympärillämme tapahtuvan kehityksen.” Tuo ”ympärillämme tapahtuva kehitys” on ainakin minusta tässä vain kiertoilmaisu Venäjän kehitykselle. Sen takia on Niinistön mielestä siis ”myönteistä, että ohjelmassa esitetään panostuksia puolustuskykymme turvaamiseen ja tähdätään ulkoisen turvallisuuden sisäisten edellytysten vahvistamiseen.” Jos kärjistäisi tuota viestiä, niin voisi jopa kuvitella siinä sanottavan, että sotilaallinen varustautuminen ja muu turvallisuuteen liittyvä varautuminen on tarpeen Venäjän kehityksen takia.

Puhe Etyjin parlamentaarisessa yleiskokouksessa Helsingissä 6. heinäkuuta 2015 oli varmasti tiukka paikka. Matkustuskieltosotku muutti menneen suuruuden hetken muistelun painajaismaiseksi tilanteeksi. Niinistö vetosi talousmiehen järkeilyllä voimakkaasti kaikkiin osapuoliin yleistilanteen muuttamiseksi: ”Yhä useammin huomaan pohtivani, onko meillä varaa tuhlata vuosikymmentä tai vielä pidempää aikaa uuteen kylmään kamppailuun vastaamalla aina vain jyrkemmin keinoin toisen osapuolen pyrkimyksiin päästä niskan päälle. Mitä me voimme saavuttaa kummankaan osapuolen kärsimyksellä, jos tuloksena on ihmishenkien menetyksiä tai jos vuosikausia kestävät pakotteet ja vastapakotteet näivettävät kansantalouksiamme?
Vastaus on: emme mitään. Nykyisestä tilanteesta ja tulehtuneista suhteista ei hyödy Eurooppa eikä Venäjä, Ukrainan kansasta puhumattakaan. Meidän on estettävä tilannetta kiristymästä yhtään enempää. Kiireellisin tehtävämme on lopettaa Ukrainan väkivaltaisuudet.”

Niinistö kuitenkin esittää puheessaan selvän kuvan siitä, kuka kantaa suurimman vastuun tilanteesta ja sitä myötä myös sen ratkaisemisesta: ”Minskin rauhansuunnitelma on ainoa olemassa oleva tiekartta Itä-Ukrainan ja Krimin konfliktin rauhanomaiseen ratkaisuun. Meidän tulee kaikkien tukea suunnitelman toteuttamista, ja vielä tärkeämpää on että se toteutetaan kokonaisuudessaan. Venäjän on myöskin kannettava velvollisuutensa rauhan varmistamisessa ja kunnioitettava päätöksiä, joita tehtiin täällä – tässä talossa – vuonna 1975.”

Mikäli lehtitiedot pitävät paikkansa, oli samaan aikaan käynnissä melkoinen yhteenotto Suomen ja Venäjän valtiojohtojen välillä. Tai mikä yhteenotto se sellainen on, että pieni on puhtaasti ottavana osapuolena. Tapahtumien tarkasta aikataulusta kun ei ole tietoa, niin on vaikea sanoa puhuiko presidentti tässä minkälaisen paineen alla.

Presidentin puhe suurlähettiläspäivillä 25.8.2015 oli osoitettu rautaisille ammattilaisille, joten asioista sai ja piti puhua terävämmin. Varsin pysäyttävä oli presidentin määritelmä, että ”Eurooppa elää nyt omia vaaran vuosiaan.” Vaaran vuosilla viitataan yleensä sotien jälkeisiin vuosiin, jolloin pelättiin kommunistien vallankaappausta ja/tai Neuvostoliiton miehitystä. Kommunisteja ei juuri enää ole Kuuban ulkopuolella, mutta tällä vertauksella Niinistö viitannee Venäjän aiheuttamaan vaaraan läntisille yhteiskunnille. Nyt levitettävä asia ei ole kommunismi, vaan silkka epädemokraattien autoritäärisyys. Kun katselee vaikkapa Unkaria tai Kreikkaa, on huoli tällaista yhteiskuntaa ajavien voimien noususta aiheellinen.

Presidentti paaluttaa myös ymmärrystä konfliktien muuttuneesta luonteesta. Oheisessa lainauksessa ei mainita lainkaan Venäjää, mutta siitä siinä puhutaan. Minä tulkitsen tuon analyysin jonkinlaiseksi patoamiseksi, jossa viivytetään ja hankaloitetaan Venäjän toimintaa valtapiirinsä laajentamiseksi.  On muuten varsin murhaavaa määritellä joku maa konflikteja pakissaan käyttövalmiina pitävänä tai niitä tarpeen tullen luovana. Tässä myös ollaan vakuuttuneita siitä, että taustalla on jokin suuri päämäärä, jota eri tilanteissa palvellaan eri keinoin. Siitähän on kiistelty pitkään, onko Putinilla jokin suuri suunnitelma vai ei. Niinistö tuntuu tässä asettuvan sille kannalle, että jokin logiikka irrallisilta vaikuttavien toimien takaa löytyy.
”Mutta on syytä myös tarkoin noteerata niiden konfliktien syvempi luonne, joista Itä-Ukraina tai Krim eivät ole ainoa esimerkki. Ne eivät ole perinteisiä sotia, joissa massiivisella sotavoimalla haetaan kiistoihin suoraviivainen sotilaallinen ratkaisu. Sen sijaan kyse on valta- ja geopolitiikan ristiriidoista ja niihin vaikuttamiseksi luoduista sotilaallisista työvälineistä.
Vaikuttaminen, vaikkapa vain tiettyjä kehityskulkuja hidastamalla tai hankaloittamalla, voi konfliktissa olla riittävä ja realistinen tavoite. Ja ratkaisuksi voi riittää sekin, ettei itselle epämieluisaa ratkaisua tule. Tarvittaessa konflikteja otetaan pakista valmiina käyttöön tai ne luodaan mittatilaustyönä. Sodan liekkiä säädetään aina poliittisten tarpeiden mukaan, suuremmalle tai pienemmälle. Konfliktin perimmäinen logiikka usein kätkeytyy ulkomaailman silmiltä, joka seurailee lähinnä rintamatapahtumien päivittäistä virtaa.”

Puheessaan presidentti myös kuvaa sitä, miten Ukrainan tilanne nähdään lännessä. Hieman epäselvästi presidentti sanoo, että ”Venäjän silmissä kyse on ehkä geopolitiikasta ja voimatasapainosta.” Eli länsi katsoo kysymyksessä olevan yhteisistä säännöistä ja kansojen itsemääräämisoikeudesta ja Kreml taas EHKÄ katsoo asiaa oman valtapiirinsä vahvistamisen kautta. Samassa yhteydessä myös määritellään, jälleen tosin hieman tulkinnanvaraisesti, että Suomi katsoo tilannetta omasta eli lännen näkökulmasta. Siihen päälle lausahdettu ”Tässä taitaa olla perusongelma.” kertoo siitä, että presidentti hahmottaa tilanteen Venäjän nousemisena kansainvälistä oikeutta ja järjestystä vastaan omia etujaan ajaakseen.
”Siksi Ukrainan konfliktin taustalla onkin huomioitava laajempi lännen ja Venäjän välinen vastakkainasettelu. Lännen silmissä kysymys on ennen muuta periaatteesta ja säännöistä. Pätevätkö Euroopan turvallisuutta koskevat yhdessä sovitut periaatteet ja säännöt? Saako Ukraina itse päättää tulevaisuudestaan, niin kuin sen tietysti pitäisi saada tehdä? Venäjän silmissä kyse on – tässä samassa asiassa – ehkä geopolitiikasta ja voimatasapainosta. Meidän on toki luontevaa nähdä kysymys omista lähtökohdistamme. Mutta venäläiset katsovat sitä omistaan. Tässä taitaa olla perusongelma.”

Puheessa presidentti kertaa myös ulkopoliittisen  jakkaramallinsa: ”Suomen turvallisuusaseman näen kokonaisuutena, joka seisoo useamman pilarin varassa. Niitä ovat kansallinen puolustus ja turvallisuus, läntinen integraatio, Venäjä-suhteet sekä kansainvälinen järjestelmä, erityisesti sen rakenne, sääntöpohjaisuus ja hallittavuus. Nämä pilarit elävät koko ajan – heikentyvät tai vahvistuvat kehityksen myötä. Ne ovat myös keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Mutta mitä useampia pilareita meillä on, mitä vahvempia ne kannaltamme ovat ja mitä paremmassa keskinäisessä tasapainossa, sitä vakaampi on Suomen asema.” Jos tätä mallia muuten verrataan kylmän sodan malliin, joka monille on tiedostamattomasti juuri se oikea malli, niin ennen suhteet itään olivat ehdoton ja kaikkea muuta saneleva, elintärkeä ykkösasia. Nyt ne ovat edelleen hyvin tärkeitä, mutta kuitenkin vain yksi neljästä.

Suurlähettiläät saivat myös kuullaaksen varoituksen sanan: ”Meidän on vastuullisesti varauduttava ikäviinkin asioihin, vaikka emme niitä todennäköisinä pidäkään. Tämä nyt vain on asioitten järjestys. Vakavan varautumisen ja haamusotien juoksuhautoihin ryntäämisen välillä on kuitenkin ero. Ja se pitää muistaa tehdä.” Tässäkään ei puhuta Venäjästä, vaikka sitä siinä tarkoitetaankin. Jäin itse miettimään, että onko ”vakavan varautumisen” ja ”haamusotien juoksuhautoihin ryntäämisen” ero sitten se, mainitaanko Venäjää julkisesti tai ylipäätään konkretisoidaan asioita. Ymmärtääkseni tämä presidentin moite liittynee nimenomaan Ahvenanmaan ympärillä käyneeseen keskusteluun, jossa on esitetty myös hyvin yksityiskohtaisia skenaarioita mahdollisista kehityskuluista. Tätä keskustelua kävi muuten myös puolustusministeri Jussi Niinistö loppukesästä, joten lieköhän hänenkin suuntaan mennyt terveisiä tässä.

Tämän jälkeen puheessa tulee poruakin herättänyt Baltia-kohta. Periaatteessa se on ihan vain asiaintilan toteaminen ääneen, mutta politiikassa sanat ovat tekoja ja tässä presidentti tahtoen tai tahtomattaan etäännytti Suomea lännestä. Poissa loisti ainakin Lissabonin sopimuksessa kirjattu EU:n turvallisuusulottuvuus. Tokihan me sen omalta kohdalta vesitimme jo varauksella, joka kuului, että ”Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.”

Tätä Baltia-lausuntoa on myös kritisoitu nimenomaan julkilausuttuna vetäytymisenä yhteisvastuun hengestä ja EU:n muutenkin heikon turvallisuuspoliittisen puolen edelleen heikentämisestä.
”Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa. Meidän itärajamme on pidempi kuin kaikilla Nato-mailla yhteensä. Jos reilu viisimiljoonainen kansa näissä olosuhteissa lähtökohtaisesti itse vastaa puolustuksestaan, on siinä jo vastuuta aika lailla.”

Tuo kohta puheessa sisälsi hieman ärtyneen oloisen viestin länteen, että on sitä hommaa siinäkin, kun me pidämme kuitenkin huolta omasta, pitkästä rajastamme Venäjään päin. Näin Niinistö teki selväksi sen, että meidän osuutemme lännen turvallisuuden luomisessa on meidän rajamme ja enempään ei ole paukkuja. Mutta että me olemme myös tosiaan valmiit tuon 1 300 kilometriä hoitamaan.

Tuoreimmassa puheessaan, kadettien ylentämistilaisuudessa 27.8.2015, käyttää presidentti jälleen Venäjän aggressiivista ulkopolitiikkaa tarkoittavaa kiertoilmaisua ”toimintaympäristön muutos”. Hänen mukaansa Suomen on varauduttava kaikilla turvallisuuden tasoilla hybridisotaan. Tämä vaatii hänen mukaansa ”herkkyyttä ja valmiutta reagoida muutoksiin”.

”Suomen puolustusta meidän on vahvistettava ja ajantasaistettava. Sama koskee sisäistä turvallisuutta ja tiedustelukykyä. Suomi varautuu uusiin hybridisodankäynnin muotoihin nyt ja vastaisuudessa. Emme voi tyytyä turvaamaan sellaista aikaa, joka on jo mennyt. Turvallisuusympäristön muutos vaatii jatkuvaa herkkyyttä ja valmiutta reagoida muutoksiin.”

Sitä, mitä tarkoitetaan menneen ajan turvaamisella, en ihan ymmärrä. Tai luulen ymmärtäväni, mutten ole varma. Liekö presidentti tarkoittanut siinä sitä, että nyt on mentävä eteenpäin ja muututtava joka tapauksessa. Puolustautuminen ei ole sitä, että yritetään pitää asioita ennallaan, vaan jotain muuta. Joka tapauksessa, jos suinkin vain oikein ymmärrsin, tähän on ladattu sisään voimakas vaatimus monesta muustakin maanpuolustuksen tavasta kuin aseellisesta sellaisesta.

Nämä olivat siis presidenttimme puheita tältä vuodelta. Tässä tehdyt tulkinnat ovat tietysti minun omiani ja voi olla että presidentti tarkoitti jotain ihan muuta. Vähintään painotukset ja taustat tapaavat kadota toisten tekemissä tulkinnoissa. Mutta siksi minä valitsin nämä muodolliset puheet, koska niissä pitäisi olla pisimmälle mietittynä se, mitä halutaan sanoa ulospäin. Se mitä näissä järjestelmällisesti jätettiin sanomatta, oli analyysi Venäjän kehityksestä. Ei sanaakaan kaventuneesta demokratiasta, ylikierroksilla käyvästä propagandasta tai uhkaavasta talouden romahduksesta. Eikä juurikaan mitään myöskään maidemme välisten suhteiden laadusta.

Tällä hetkellä kysellään hyvin perustellusti sen perään, että mikä Suomen ulkopoliittinen linja oikein on. Uudelle hallitukselle presidentti totesi sitä nimittäessään, että ”Uskon, että yhteistyömme niin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kuin Suomen suunnan muuttamisessa tulee olemaan tiivistä.” Minusta näyttää, että yhteistyö ei ole ollut tiivistä tai ainakaan onnistunutta.

Uskon ja toivon, että lähiaikoina presidentti astuu esiin ja sanoittaa tilanteen uskottavasti suomalaisille. Sille on varmasti syynsä, ettei hän ole sitä tehnyt, mutta suhteellisen pian on pakko. Jos julkilausutun ja tapahtuvan liian iso ristiriita jatkuu liian pitkään, häviää luottamus. Siihen ei Suomella ole nyt varaa.