Rauhasta ja vapaudesta

Tuossa kartalla ovat näkyvissä monet meidänkin asemaamme vaikuttavat muuttujat Pietarista Gotlantiin ja siihen kapeaan kaistaleeseen Liettuaa, joka erottaa Valko-Venäjän Kaliningradista.

Viime aikojen rasismikeskusteluun liittyen näin yhden lahtelaisen punkkarikaverini kuvan, jossa hän seisoi kyltin kanssa, jossa luki ”Rauha ja vapaus!”. Meni vähän aikaa, että osasin tunnustella itsestäni syytä sille, että nämä kaksi asiaa yhdessä tuntuivat hieman oudoilta. Outous syntyi kylmän sodan maailmassa kasvaneella siitä, että siinä oli idän ja lännen päällimmäinen arvo yhdessä. Itä ja kommunismi julisti rauhaa ja länsi kaupitteli vapautta. Silloin piti olla enemmän jomman kumman puolella ja siksi nämä kaksi asiaa mahtuivat huonosti yhteen.

Pelottavaa on aina se, kun kansakunnalle tulee eteen tilanne, jossa on valittava kummalle laittaa enemmän painoa. On valittava painopiste, jos ei jopa tehtävä valinta totaalisesti rauhan ja vapauden välillä. Niitä valintoja on historiassa tehty meillä ja muualla. Nämä kaksi sanaa nostivat myös mieleeni Heikki Aittokosken väkevän ja tärkeän kirjoituksen ”Liberaalin Euroopan suuri mittelö”.  Siinä hän kuvaa Euroopan passiivisuutta tilanteessa, jossa sen perusarvot ovat uhattuna. Siinäkin on kysymys kyvystä huomioida rauhan ja vapauden oikeaa suhdetta eri tilanteissa.

Sotien aikana valitsimme vapauden rauhan sijasta. Baltian maat valitsivat toisin. Sotien jälkeen päällimmäisenä oli rauha, vapauden ollessa ottavana osapuolena. Kun Neuvostoliitto kaatui, oli meillä vihdoin mahdollisuus saada kummatkin. Ja ne saimmekin. Elimme reilut 20 vuotta maailmassa, joka ei uhannut vapauttamme eikä rauhaamme. Toki jotkut katsovat integraatiomme läntisen Eurooppaan supistaneen vapauttamme, mutta se liike on tehty vapaasta tahdosta ja omaa hyötyä tavoitellen.

Venäjällä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeinen vapaus olikin käytännössä vain turvatonta kaaosta ja taloudellista syöksykierrettä. Siitä sortavasta sekamelskasta nousi johtaja, joka lupasi kansalleen vaurautta ja vakautta. Vladimir Putin oli kaikkea, mitä Jeltsin ei ollut. Putin on kurinalainen, järjestyksen ihminen, johon voi luottaa ja jonka esiintymisiä maailmalla ei tarvitse hävetä. Putin vei ehkä vapauden, mutta antoi tilalle vakauden ja vaurastumisen. Nyt vaurastuminen on loppunut, mutta suuruuteen pyrkiminen tuntuu korvaavan hyvin sen. Ainakin toistaiseksi.

Kylmän sodan ajan markkinoimme itseämme niin tehokkaasti idän ja lännen välissä olevaksi, että uskomme siihen itsekin vielä. Tämä näkyy vaikkapa siinä, miten taajaan edelleen pulpahtaa ajatus Suomen jonkin tasoisesta puolueettomuudesta, joka jotenkin irrottaa meidät ympäröivän maailman melskeistä, turvalliseksi saareksi. Me kun emme tarkoita pahaa kellekään. Mutta EU:n liittymisen jälkeen Suomi ei ole ollut puolueeton. Olemme sotilasliittoihin kuulumaton maa viralliselta statukseltamme. Mutta poliittisesti olemme osa EU:ta ja länttä. Emme ole enää kenenkään muun kirjoissa kuin omissamme jokin erillisempi, omia polkujaan idän ja lännen välissä kulkeva poikkeustapaus. En osaa sanoa, kuinka suuri sanavalta meillä loppujen lopuksi on itseämme koskevissa turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissa, mutta se on varmaa, että ei kovinkaan kummoinen. Pahimmillaan jäämme vain katseella seuraamaan meitä koskevien päätösten tekemistä. Historiallisesti normitilanne pienelle maalle.

Venäjältä Suomeen kohdistettu poliittinen viesti on jo useamman vuoden ollut, että kuuntelemalla Venäjän toiveet Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisissa linjauksissa, voi Suomi taata itselleen rauhan ja vaurauden. Se on periaatteessa sama asema loivempana, johon YYA-sopimus meidät sitoi. Rajoitamme vapauttamme valita saavuttaaksemme suuren naapurin luottamuksen ja sitä kautta turvataksemme rauhantilaamme. Keskeinen vaatimus on olla havittelematta Nato-jäsenyyttä, mutta se on vain yksi ulottuvuus. Emmekä tässäkään ole mikään poikkeustapaus, sillä Venäjä pyrkii kahdenvälisillä suhteilla iskemään rakoja EU:n yhtenäisyyteen. Tässä vieressä oleville pienemmille maille voi heristää porkkanan ohella keppiäkin.

Monet ovat sitä mieltä, että Venäjä käy jo tällä hetkellä häikäilemätöntä hybridisotaa länttä vastaan. Siihen kuuluvat perinteisemmät sotatoimet Ukrainassa ja Syyriassa, mutta laaja valikoima muitakin keinoja maakaasun hinnasta ääriryhmien tukemiseen. Sitä, kuinka todellinen tämä hybridisota on, on vaihtelevia käsityksiä. Siitä ei ole epäilystä, etteikö Venäjä olisi aktiivinen ja aggressiivinen ulkopolitiikassaan, mutta sen epäselvää, mitä kaikkia keinoja se parhaillaankin käyttää. Suomea ainakin painostetaan rajusti niin informaatiosodan kuin energiapolitiikan keinoin.

Ei tavallinen suomalainen ihminen ajattele maansa voivan olla sotilaallinen uhka Venäjälle. Arkiajattelussa se uhka on hyökkäämistä sinne, eikä meillä ole tosiaankaan siihen kykyä eikä halua. Honkajoen rukous Tuntemattomassa on saanut vastauksensa ja Suomen herrat varovat visusti lyömästä päätään Karjalan mäntyyn. Suomalaisten hyökkäyshaluihin tuskin uskovat venäläiset esikunnatkaan, jotka haarukoivat erilaisia kehityskulkuja Itämeren alueella. Mutta silti siellä ajatellaan Suomen voivan muodostua sotilaalliseksi uhaksi Venäjälle. Uhaksi ajatellaan Suomen alueen käyttäminen hyväksi hyökkäämisessä tai varsinkin Baltian puolustamisessa. Pietari on Venäjän kakkoskaupunki ja Kaliningradin enklaavi erillinen saareke Baltian maiden takana. Käytännössä Naton luoma uhka Venäjälle ei ylipäätään koske niinkään sen omaa alueellista koskemattomuutta, vaan sen mahdollisuuksia vaikuttaa etupiiriinsä katsomiinsa maihin.

Toisaalta sitten Baltian maihin hyökkääminen tai niiden miehittäminen on huomattavasti vaikeampaa, jos vastatoimissa on käytössä Suomen ja Ruotsin alueet. Jos Suomi on Nato-jäsen, se on lähtökohtaisesti vihollisaluetta. Jos Suomi on sotilasliittoon kuulumaton, se on silloin eri tavalla huomioonotettava. Mutta mikäli taisteluja käydään, olisi hyvin vaikea kuvitella, että ne eivät ulottuisi tavoilla ja toisilla myös Suomen alueelle. EU:n perussopimuksessa on lauseke, joka velvoittaa jäsenmaat auttamaan toisiaan hyökkäyksen tapahtuessa. Jos Venäjä hyökkää Baltiaan, on sen otettava lähtökohtaisesti huomioon, että Suomi on velvoitettu auttamaan muita unionin jäsenmaita. Jos Suomi ilmoittaisi EU:n jäsenmaata koskevan kriisin tai jopa taistelujen tullen pysyvänsä tilanteen suhteen täysin passiivisena ja puolueettomana, olisi se poliittisesti käytännössä erokirje unionille. Joka tapauksessa pienempikin kriisi lopettaisi merenkulun Itämereltä ja käytännössä motittaisi meidät.

Itse ajattelen niin, että mitä vähemmän Suomi joutuu ottamaan sitoutumaan suurvaltapolitiikan teräksenmakuisiin prinsiippeihin, sen parempi. Jos Venäjä asettaa nyt Suomen siihen valintatilanteseen, että meidän olisi irtauduttava EU:n linjasta, on meillä käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Suuntautua enemmän itään tai länteen. Se on selvää, että olemme länttä, mutta haluaisimme olla sitä vain tällä tavalla kuin nytkin. Onko se mahdollista, on sitten eri asia. Me emme toden totta mitään päätöksiä haluaisi tehdä, mutta voi olla, että Venäjän uhka ajaa meidät valitsemaan sen tai Nato-jäsenyyden myötä USAn valtapiiriin kuulumisen. Jos on pakko valita, on jälkimmäinen paljon parempi vaihtoehto.

Vapaus ja rauha. Ikävältä näyttää, että olemme menossa taas kohti maailmaa, jossa näitä kahta pitää painottaa nollasummapelissä.