lauantai 3. lokakuuta 2015

Rauhasta ja vapaudesta


Tuossa kartalla ovat näkyvissä monet meidänkin asemaamme vaikuttavat muuttujat Pietarista Gotlantiin ja siihen kapeaan kaistaleeseen Liettuaa, joka erottaa Valko-Venäjän Kaliningradista.

Viime aikojen rasismikeskusteluun liittyen näin yhden lahtelaisen punkkarikaverini kuvan, jossa hän seisoi kyltin kanssa, jossa luki ”Rauha ja vapaus!”. Meni vähän aikaa, että osasin tunnustella itsestäni syytä sille, että nämä kaksi asiaa yhdessä tuntuivat hieman oudoilta. Outous syntyi kylmän sodan maailmassa kasvaneella siitä, että siinä oli idän ja lännen päällimmäinen arvo yhdessä. Itä ja kommunismi julisti rauhaa ja länsi kaupitteli vapautta. Silloin piti olla enemmän jomman kumman puolella ja siksi nämä kaksi asiaa mahtuivat huonosti yhteen.

Pelottavaa on aina se, kun kansakunnalle tulee eteen tilanne, jossa on valittava kummalle laittaa enemmän painoa. On valittava painopiste, jos ei jopa tehtävä valinta totaalisesti rauhan ja vapauden välillä. Niitä valintoja on historiassa tehty meillä ja muualla. Nämä kaksi sanaa nostivat myös mieleeni Heikki Aittokosken väkevän ja tärkeän kirjoituksen ”Liberaalin Euroopan suuri mittelö”.  Siinä hän kuvaa Euroopan passiivisuutta tilanteessa, jossa sen perusarvot ovat uhattuna. Siinäkin on kysymys kyvystä huomioida rauhan ja vapauden oikeaa suhdetta eri tilanteissa.

Sotien aikana valitsimme vapauden rauhan sijasta. Baltian maat valitsivat toisin. Sotien jälkeen päällimmäisenä oli rauha, vapauden ollessa ottavana osapuolena. Kun Neuvostoliitto kaatui, oli meillä vihdoin mahdollisuus saada kummatkin. Ja ne saimmekin. Elimme reilut 20 vuotta maailmassa, joka ei uhannut vapauttamme eikä rauhaamme. Toki jotkut katsovat integraatiomme läntisen Eurooppaan supistaneen vapauttamme, mutta se liike on tehty vapaasta tahdosta ja omaa hyötyä tavoitellen.

Venäjällä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeinen vapaus olikin käytännössä vain turvatonta kaaosta ja taloudellista syöksykierrettä. Siitä sortavasta sekamelskasta nousi johtaja, joka lupasi kansalleen vaurautta ja vakautta. Vladimir Putin oli kaikkea, mitä Jeltsin ei ollut. Putin on kurinalainen, järjestyksen ihminen, johon voi luottaa ja jonka esiintymisiä maailmalla ei tarvitse hävetä. Putin vei ehkä vapauden, mutta antoi tilalle vakauden ja vaurastumisen. Nyt vaurastuminen on loppunut, mutta suuruuteen pyrkiminen tuntuu korvaavan hyvin sen. Ainakin toistaiseksi.

Kylmän sodan ajan markkinoimme itseämme niin tehokkaasti idän ja lännen välissä olevaksi, että uskomme siihen itsekin vielä. Tämä näkyy vaikkapa siinä, miten taajaan edelleen pulpahtaa ajatus Suomen jonkin tasoisesta puolueettomuudesta, joka jotenkin irrottaa meidät ympäröivän maailman melskeistä, turvalliseksi saareksi. Me kun emme tarkoita pahaa kellekään. Mutta EU:n liittymisen jälkeen Suomi ei ole ollut puolueeton. Olemme sotilasliittoihin kuulumaton maa viralliselta statukseltamme. Mutta poliittisesti olemme osa EU:ta ja länttä. Emme ole enää kenenkään muun kirjoissa kuin omissamme jokin erillisempi, omia polkujaan idän ja lännen välissä kulkeva poikkeustapaus. En osaa sanoa, kuinka suuri sanavalta meillä loppujen lopuksi on itseämme koskevissa turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissa, mutta se on varmaa, että ei kovinkaan kummoinen. Pahimmillaan jäämme vain katseella seuraamaan meitä koskevien päätösten tekemistä. Historiallisesti normitilanne pienelle maalle.

Venäjältä Suomeen kohdistettu poliittinen viesti on jo useamman vuoden ollut, että kuuntelemalla Venäjän toiveet Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisissa linjauksissa, voi Suomi taata itselleen rauhan ja vaurauden. Se on periaatteessa sama asema loivempana, johon YYA-sopimus meidät sitoi. Rajoitamme vapauttamme valita saavuttaaksemme suuren naapurin luottamuksen ja sitä kautta turvataksemme rauhantilaamme. Keskeinen vaatimus on olla havittelematta Nato-jäsenyyttä, mutta se on vain yksi ulottuvuus. Emmekä tässäkään ole mikään poikkeustapaus, sillä Venäjä pyrkii kahdenvälisillä suhteilla iskemään rakoja EU:n yhtenäisyyteen. Tässä vieressä oleville pienemmille maille voi heristää porkkanan ohella keppiäkin.

Monet ovat sitä mieltä, että Venäjä käy jo tällä hetkellä häikäilemätöntä hybridisotaa länttä vastaan. Siihen kuuluvat perinteisemmät sotatoimet Ukrainassa ja Syyriassa, mutta laaja valikoima muitakin keinoja maakaasun hinnasta ääriryhmien tukemiseen. Sitä, kuinka todellinen tämä hybridisota on, on vaihtelevia käsityksiä. Siitä ei ole epäilystä, etteikö Venäjä olisi aktiivinen ja aggressiivinen ulkopolitiikassaan, mutta sen epäselvää, mitä kaikkia keinoja se parhaillaankin käyttää. Suomea ainakin painostetaan rajusti niin informaatiosodan kuin energiapolitiikan keinoin.

Ei tavallinen suomalainen ihminen ajattele maansa voivan olla sotilaallinen uhka Venäjälle. Arkiajattelussa se uhka on hyökkäämistä sinne, eikä meillä ole tosiaankaan siihen kykyä eikä halua. Honkajoen rukous Tuntemattomassa on saanut vastauksensa ja Suomen herrat varovat visusti lyömästä päätään Karjalan mäntyyn. Suomalaisten hyökkäyshaluihin tuskin uskovat venäläiset esikunnatkaan, jotka haarukoivat erilaisia kehityskulkuja Itämeren alueella. Mutta silti siellä ajatellaan Suomen voivan muodostua sotilaalliseksi uhaksi Venäjälle. Uhaksi ajatellaan Suomen alueen käyttäminen hyväksi hyökkäämisessä tai varsinkin Baltian puolustamisessa. Pietari on Venäjän kakkoskaupunki ja Kaliningradin enklaavi erillinen saareke Baltian maiden takana. Käytännössä Naton luoma uhka Venäjälle ei ylipäätään koske niinkään sen omaa alueellista koskemattomuutta, vaan sen mahdollisuuksia vaikuttaa etupiiriinsä katsomiinsa maihin.

Toisaalta sitten Baltian maihin hyökkääminen tai niiden miehittäminen on huomattavasti vaikeampaa, jos vastatoimissa on käytössä Suomen ja Ruotsin alueet. Jos Suomi on Nato-jäsen, se on lähtökohtaisesti vihollisaluetta. Jos Suomi on sotilasliittoon kuulumaton, se on silloin eri tavalla huomioonotettava. Mutta mikäli taisteluja käydään, olisi hyvin vaikea kuvitella, että ne eivät ulottuisi tavoilla ja toisilla myös Suomen alueelle. EU:n perussopimuksessa on lauseke, joka velvoittaa jäsenmaat auttamaan toisiaan hyökkäyksen tapahtuessa. Jos Venäjä hyökkää Baltiaan, on sen otettava lähtökohtaisesti huomioon, että Suomi on velvoitettu auttamaan muita unionin jäsenmaita. Jos Suomi ilmoittaisi EU:n jäsenmaata koskevan kriisin tai jopa taistelujen tullen pysyvänsä tilanteen suhteen täysin passiivisena ja puolueettomana, olisi se poliittisesti käytännössä erokirje unionille. Joka tapauksessa pienempikin kriisi lopettaisi merenkulun Itämereltä ja käytännössä motittaisi meidät.

Itse ajattelen niin, että mitä vähemmän Suomi joutuu ottamaan sitoutumaan suurvaltapolitiikan teräksenmakuisiin prinsiippeihin, sen parempi. Jos Venäjä asettaa nyt Suomen siihen valintatilanteseen, että meidän olisi irtauduttava EU:n linjasta, on meillä käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Suuntautua enemmän itään tai länteen. Se on selvää, että olemme länttä, mutta haluaisimme olla sitä vain tällä tavalla kuin nytkin. Onko se mahdollista, on sitten eri asia. Me emme toden totta mitään päätöksiä haluaisi tehdä, mutta voi olla, että Venäjän uhka ajaa meidät valitsemaan sen tai Nato-jäsenyyden myötä USAn valtapiiriin kuulumisen. Jos on pakko valita, on jälkimmäinen paljon parempi vaihtoehto.

Vapaus ja rauha. Ikävältä näyttää, että olemme menossa taas kohti maailmaa, jossa näitä kahta pitää painottaa nollasummapelissä.

10 kommenttia:

  1. Kiitos kiinnostavasta blogista.

    "Monet ovat sitä mieltä, että Venäjä käy jo tällä hetkellä häikäilemätöntä hybridisotaa länttä vastaan. ... Sitä, kuinka todellinen tämä hybridisota on, on vaihtelevia käsityksiä."

    Olen vakuuttunut, että Venäjän katsoo olevansa konfliktissa lännen kanssa. Yritän tiivistää perusteluni yhteen kommenttiin.

    Venäjän käytös
    1. Venäjä käyttää nk. aktiivisia toimia länsimaita vastaan. Miksi, ellei se ajattele olevansa konfliktissa? Eihän aseita käytetä ilman syytä. (Kyllä, aktiiviset toimet ovat aseita.)

    2. Asevoimien ja turvallisuuselimien kehittäminen on ykkösprioriteetti, vaikka talous on kuralla ja kassan pohja häämöttää. "Money talks, bullshit walks" pätee tähänkin. Rahan käyttö paljastaa aidot prioriteetit - nekin, jotka halutaan kätkeä puheiden taakse. Miksi Venäjä toimisi näin "irrationaalisesti", ilman uhkaa jolla priorisointi voidaan perustella?

    3. Uhrin retoriikka. Venäjä syyttää länttä kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Se mm. väittää lännen yrittävän kaataa Venäjän hallinnon (värivallankumoukset, arabikevät) ja pitää Naton laajenemista piirityksenä ja lännen kuristusotteena. (Venäjän uhriutumisesta voisi kirjoittaa kirjan.)

    4. Uhriretoriikan mukainen käytös. Asevoiman käyttö Georgiassa ja Ukrainassa kertoo Venäjän kokevan naapureidensa länsi-integraation aidosti uhkana. Samasta kertoo Suomeen ja Ruotsiin kohdistettu vähemmän hienovarainen uhkailu ja painostus.

    Venäjän kokeman uhkan luonne
    Jos kyse olisi länsimaiden varomattomuudesta ja Venäjän "oikeutettujen" etujen huomiotta jättämisestä, ratkaisu olisi neuvottelut ja vuoropuhelu. Venäjän toimet (1, 2, 4) eivät kerro aidosta neuvotteluhalukkuudesta.

    Mistä sitten on kysymys? Maailmanvalloitushaaveista? Tuskin. Kosto NL:n hajoittamisesta? Epäilen. Putinin sotahulluudesta? En näe Putinissa mielipuolta. Teorioita riittää.

    Minusta Venäjän oma analyysi on syvällisempi. Se ei pidä länttä uhkana oletettujen valloitushalujen vuoksi. Se näkee länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen itsessään uhkana Venäjän autoritääriselle hallinnolle (nykyiselle ja tuleville), Venäläiselle yhteiskuntamallille (sistema) ja Venäläiselle elämäntavalle. Lännen "rappeuttava" vaikutus etenee Venäjälle vääjäämättä, riippumatta länsimaiden tekemisistä. Tämä oli arabikevään opetus. Ei tarvita CIA:n manipulaatiota. Ihmisten demokratialle asettamat toiveet riittävät kaatamaan autoritäärisiä hallintoja.

    Länsimaat muodostavat Venäjälle EKSISTENTIAALISEN uhkan pelkästään olemalla olemassa. Väitteen objektiivisella totuusarvolla ole merkitystä. Venäjän oma tulkinta ja analyysi ratkaisee.

    Uhkakuva selittää Venäjän panostukset niin sisäiseen kuin ulkoiseen turvallisuuteen. Se selittää propagandan jolla kansaa manipuloidaan länsivihamieliseksi. Se selittää Venäjän lännessä harjoittaman subversion (mm. tukemalla systeeminvastaisia liikkeitä ja puolueita) ja lännen yhtenäisyyden horjutusyritykset.

    Yksi parhaista vasta-argumenteista liittyy voimasuhteisiin: Eihän Venäjä voi ryhtyä sotaan länttä vastaan. Sen uudistetutkaan asevoimat eivät riitä länttä vastaan, taloudellisista resursseista puhumattakaan.

    Argumentti on aika pinnallinen. Olemmeko nähneet avointa konfliktia? Emme. Mutta olemme nähneet altavastaajan peitettyjä, asymmetrisiä keinoja: Aktiivisia toimia ja hybridisodankäyntiä. Venäjällä altavastaajan roolia ei pidetä automaattisena häviönä. Kenraali Gerasimov sanoo omassa "doktriinissaan":

    "In conclusion, I would like to say that no matter what forces the enemy has, no matter how well-developed his forces and means of armed conflict may be, forms and methods for overcoming them can be found. He will always have vulnerabilities and that means that adequate means of opposing him exist."

    Venäjän ei tarvitse operoida täysin salassa. Sille riittää, että toimet voidaan perustella "laillisiksi", tai toimien laittomuus tai Venäjän osallisuus voidaan muodollisesti kiistää. Lisäksi se luottaa ydinasesateenvarjonsa tarjoavan suojan jonka turvissa se voi ottaa myös suuria riskejä.

    VastaaPoista
  2. Lainaus:

    "Itse ajattelen niin, että mitä vähemmän Suomi joutuu ottamaan sitoutumaan suurvaltapolitiikan teräksenmakuisiin prinsiippeihin, sen parempi... Se on selvää, että olemme länttä, mutta haluaisimme olla sitä vain tällä tavalla kuin nytkin ... Me emme toden totta mitään päätöksiä haluaisi tehdä, mutta voi olla, että Venäjän uhka ajaa meidät valitsemaan sen tai Nato-jäsenyyden myötä USAn valtapiiriin kuulumisen."

    Venäjän historian lävitse kulkeva punainen lanka on kuviteltu eksistentiaalinen uhka ja taistelu uhkan muodostavaa keksittyä vihollista vastaan.

    Bolsevikeille vihollinen oli porvaristo. Rinnakkainelo ei ollut mahdollisuus, vaan porvaristo piti eliminoida. Tämän he tekivätkin tehokkaasti. Jopa niin tehokkaasti, että tapettavien "porvarius" oli yhdentekevää. Eliminoituaan sisäisen uhkan, Stalin näki seuraavan eksistentiaalisen uhkan kapitalistisessa lännessä.

    Toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa FDR käytännössä luovutti Stalinille itä-euroopan NL:n "oikeutettujen turvallisuushuolien" tyynnyttämiseksi. Se ei riittänyt. Stalinille ja muille kommunisteille rauhanomainen rinnakkainelo ei ollut vaihtoehto. Neuvostopropaganda tulvi uhkakuvia lännen piirityksestä ja sotahullusta Amerikasta.

    NL:n ydinase ja yhteistyö Kiinan kanssa rohkaisivat Stalinin ryhtymään Korean seikkailuun. Vain lännen päättäväisyys ja menestys Koreassa esti uuden sodan Euroopassa. Lännen ryhdyttyä patoamaan Neuvostoliittoa (WEU, NATO), avoin konflikti ei ollut optio. Niinpä Stalinin kuoltua valtaan noussut Hrustsov käänsi NL:n sortokoneiston - KGB:n - ulkoista vihollista vastaan.

    KGB:n ensisijainen tehtävä ulkomailla ei ollut vakoilu, kuten se lännessä ymmärretään. Sen tehtävä oli käydä peitettyä poliittista sotaa länttä vastaan. Sodan keinovalikoimaa, sen aseita, kutsuttiin "aktiivisiksi toimiksi". Niillä ei useimmiten tapettu ihmisiä. Niillä tapettiin ihmisten uskottavuus ja/tai ryhmien, organisaatioiden ja yhteiskuntien yhtenäisyys ja päätöksentekokyky. Tämän lisäksi aktiivisiin toimiin kuuluivat myös salamurhat, terrorismi, sotilaalliset peiteoperaatiot ja kolmansissa maissa käydyt proxy-sodat.

    Kylmässä sodassa ei ollut pohjimiltaan kyse "suurvaltojen geopoliittisesta valtapelistä" jollaisena se pinnallisesti näyttäytyi ja jollaisena sitä Suomessa "markkinoitiin". Länsi puolusti yhteiskuntajärjestelmäänsä sellaista vihollista vastaan joka ei pitänyt rauhanomaista rinnakkaineloa tavoiteltavana tai edes mahdollisena. Se, että NL:n näkökulmasta kyse oli eloonjäämiskamppailusta, teki siitä sellaisen myös lännelle.

    Suomessa tämä näkökulma tukahdutettiin tehokkaasti. Niinpä kannamme edelleen NL:n propagandakoneiston luomaa kuvaa, jonka mukaan USA oli pääsyyllinen. Niille jotka eivät tätä näkemystä uskoneet, tarjoiltiin vaihtoehtona kummankin suurvallan tasapuolista syyllisyyttä. Kummassakin tapauksessa, pienen Suomen oli syytä pysyä erossa. Varsinkin lännestä. Puolen valinta - ellei valinta ollut NL - oli merkki sotahulluudesta. Nykyään tämä hulluuden muoto tunnetaan Nato -kiimana.

    Tämä on johtanut meidät merkilliseen tilanteeseen, jossa pidämme itseämme osana länttä, mutta emme kuitenkaan halua olla osa sitä. Vääristynyt näkökulma vääristää ajattelun. Sotilaallinen yhteistyö näyttäytyykin yhtäkkiä USA:n valtapiiriin kuulumisena, eikä monenkeskeisenä yhteistyönä jonka tarkoitus on puolustautua yhteisiä uhkia vastaan. Eikö meidän olisi jo aika ravistella neuvostopropagandan luomat mielikuvat harteiltamme, ja ottaa se viimeinenkin askel länteen jonne me arvojemme ja yhteiskuntajärjestyksemme puoleta joka tapauksessa kuulumme.

    Kannattaa lukea George Kennanin 1946 kirjoittama ns. pitkä sähke. Se kuvaa mm. Venäjän hallitsijoiden ajattelua, ja pätee suurelta osin vielä tänäänkin. Erityisesti osa 2 taustoittaa Venäläistä maailmankuvaa osuvasti.

    http://nsarchive.gwu.edu/coldwar/documents/episode-1/kennan.htm

    VastaaPoista
  3. Juuri tuon vastakkaisten arvojen järjestelmien luoma uhkan luonne Venäjälle/Putinille. on asia, jota olen miettinyt. En vain ole saanut sitä muotoiltua noin hyvin. On olemassa muun muassa yksi hylätty blogimerkinnän raato, joka yritti sanoa juuri tuota, mutta oli vain epäloogista sössötystä. Kiitos tästä.
    Tämä Venäjän toiminnan todellisen luonteen määrittely on ytimessä myös silloin, kun tehdään kansakunnan toimintaa ja varustautumista ohjaavia asiapapereita.

    VastaaPoista
  4. Hyvää ja syvää analyysia, helppo olla samaa mieltä.

    VastaaPoista
  5. Koen kyllä erinomaisia kirjoituksiasi luettuani olevani edelleen vankasti saamapuolella. Joten kiitos vain itsellesi :)

    Käytänpä vielä tilaisuutta hyväkseni ja pyydän muitakin lukijoita kommentoimaan. Keskustelu avartaa :)

    VastaaPoista
  6. Minua tilanne huolestuttaa. Olemme joutuneet ulkopoliittisesti hyvin samankaltaiseen umpikujaan kuin vuonna 1938.

    Ulkopolitiikkamme pitkä linja, EU:hun sitoutuminen, ei ole romahtanut, mutta EU:n turvallisuutta luovan kyvyn rajat ovat tulleet selvästi näkyviin. Viime vuonna viritelty pohjoismainen puolustusliittohanke on osoittautunut kuplaksi, kun kumpikaan osapuoli ei ole valmis tarpeeksi tiiviiseen yhteistyöhön.

    Natoon liittyminen ei liene mahdollista. Rysky esitti pari viikkoa saman arvelin kuin itse esitin Kemppisen blogin kommenttiosastolla jo keväällä: Venäjä lienee esittänyt asiaan liittyen uskottavan uhkauksen voimankäytöstä meitä vastaan, jos hakisimme jäsenyyttä. Tässä suhteessa Venäjällä on veto-oikeus; Nato ei ota jäsenekseen sotaa käyvää maata, joten Venäjä voi estää jäsenyytemme virittämällä rajallemme konfliktin joko virallisesti tai epävirallisesti.

    Tällä hetkellä suurin vaara rauhallemme olisi Ruotsin Nato-hakemus. Silloin meidän olisi pakko tehdä Ryskyn esittämä valinta rauhan ja vapauden välillä. On selvää, että meidän olisi myös pakko jättää Nato-hakemus, mikä johtaisi helposti aseelliseen konfliktiin. Mahdollista on myös, että Venäjä ryhtyisi välittömästi "ennaltaehkäisevään" iskuun meitä tai Ruotsia vastaan. Silti vaihtoehto olisi vielä huonompi. Viron kohtalon muiston pitäisi pitää mielessämme, että vapauden uhraaminen rauhan hyväksi johtaa helposti huonompaan tulokseen kuin päinvastainen ratkaisu.

    Ulkopoliittinen tilanteemme ei ole ollut näin vakava sitten 1940-luvun. Kateeksi ei käy Tasavallan Presidenttiä, joka joutuu valtiolaivaamme tässä myrskyssä ohjaamaan.

    VastaaPoista
  7. Erastotenes, hyviä pointteja.

    Naton jäsenyyden hakemiseen liittyy monia riskejä, mutta kuten totesit, myös hakematta jättäminen saattaa osoittautua huonoksi valinnaksi. Jos oletetaan, että Venäjä on esittänyt uhkauksen voimankäytöstä niin en silti olisi suoralta kädeltä valmis hyväksymään sitä viimeiseksi sanaksi asiassa.

    Venäjä on tähän mennessä ollut erittäin tarkka voimankäyttönsä legitimoinnista. Georgiassa se onnistui järjestämään tilanteen sellaiseksi, että Georgia saatiin näyttämään syylliseltä. Tai ainakin Venäjän syyllisyyttä oli hankala osoittaa varmasti.

    Krimin kohdalla Venäjä kiisti osallisuutensa kunnes osoittautui, ettei länsi reagoi sotilaallisesti.

    Itä-Ukrainassa Venäjä kiistää edelleen osallisuutensa antaakseen lännelle tilaisuuden selvitä kasvojaan menettämättä siitä, ettei se tiukenna pakotteita tai lisää tukeaan Ukrainalle.

    Syyriassa Venäjä on muodollisesti paikalla Al-Assadin pyynnöstä. Samanlaisen pyynnön on ilmeisesti esittänyt Irakin pääministeri.

    Legitiimin kulissin ylläpitämiseen on selvä syy. Venäjä ei kestäisi lisäpakotteita, puhumattakaan siitä, että EU tai Yhdysvallat alkaisi antaa aseellista tukea Venäjän voimankäytön "uhrille". Venäjän asevoimien kehitysprojekti on kesken, eikä se ole (vielä) valmis avoimeen konfliktiin lännen - esim. EU tai Nato maan - kanssa.

    Suomen jättäessä Naton jäsenyyshakemuksen, Venäjä voisi kyllä järjestää rajoitettua harmia Suomen rajoilla. Hyvällä valmistautumisella Suomi kyllä kestäisi sen.

    Suomella on myös valttikortteja Naton suuntaan. Nimittäin Baltian heikko puolustettavuus. Suomen (ja Ruotsin) jäsenyys tekisi Naton puolustussuunnittelusta huomattavasti helpompaa ja luultavasti sotapeleissä nyt saadut huonot tulokset paranisivat merkittävästi. En pitäisi ihmeenä, jos Nato olisi valmis nopeutettuun hakuprosessiin tai jopa prosessin aikaisiin turvatakuisiin saadakseen meidät ja Ruotsin jäseneksi.

    En pidä Niinistöä pelurina, mutta ehkä hän korotti panoksia Naton suuntaan viitatessaan Suomen kyvyttömyyteen taata Baltian turvallisuutta. Mene ja tiedä.

    VastaaPoista
  8. Palaan vielä ketjun ensimäiseen kommenttiini. Yhteys olettamani Venäjän hallinnon kokeman uhkakuvan ja näkemämme Venäjän käytöksen välillä kaipaa tarkennusta. Toisinsanoen, kuinka uhkakuvasta seuraa se (väitteeni), että Venäjä toimii jo nyt "sodan" logiikalla länttä vastaan.

    Ensiksi uhkakuvaan. On itse asiassa melko yhdentekevää uskooko Venäjä värivallankumousten tai arabikevään spontaaniuteen vai siihen, että ne olivat lännen (CIA:n) masinoimia. Uhka Venäjälle on joka tapauksessa sama, eli kansalaisten demokratiatoiveiden aikaansaama nousu autoritaarista hallintoa vastaan. Ero vaihtoehtojen välillä on lähinnä se, että spontaanin kansannousun ennustettavuus on huonompi kuin masinoidun. (toki muitakin eroja on)

    Syy siihen miksi Venäjän retoriikassa syytetään länttä em. tapahtumien masinoinnista on yksinkertainen. Jos Venäjä tunnustaisi ne spontaaneiksi, se tosiasiassa tunnustaisi autoritääriset hallintomallit - myös omansa - demokraattista mallia huonommaksi. Sitä se ei voi missään tapauksessa tehdä. Tunnustus olisi oppositiolle annettu taistelukutsu ja hallinnon antautumisilmoitus yhdessä lauseessa.

    Jos Venäjän johto on analyysissaan päätynyt em. uhkakuvaan, se ei voi hypätä suoraan torjumaan sitä. Ensin sen on päätettävä kuka tai mikä on vihollinen. Ketä vastaan on taisteltava. Vastaus: Autoritaaristen maiden kansalaisten demokratiamielikuvia vastaan.

    Yleisellä tasolla tämä tapahtuu näyttämällä, että demokratia johtaa kaaokseen, että demokraattiset yhteiskunnat ovat saamattomia, ylimielisiä, moraalisesti korruptoituneita, sotaisia, kaksinaamaisia, lupaustensa pettäjiä jne. jne. Toisinsanoen, osoittamalla lännen moraalittomuuden, kaksinaamaisuuden ja sotaisuuden synnyttävän pelkkää kaaosta ja ongelmia, sekä osoittamalla lännen taitamattomuuden ja kyvyttömyyden ratkaista synnyttämiään ongelmia, osoitetaan demokratia pohjimmiltaan epäonnistuneeksi yhteiskuntajärjestelmäksi. Yleisestä strategiasta on johdettavissa käytännön toimet niin Venäjän sisäiseen kuin ulkoiseenkin toimintaan.

    Me kaikki tunnemme sisäiset toimet uutisista. Kansalaisjärjestöt leimataan ulkomaiden agenteiksi, sananvapaus kiistetään, media otetaan hallinnon kontrolliin, oppositio leimataan isänmaan pettureiksi. Sisäisen turvallisuuden koneistoja resursoidaan kurin ja kontrollin varmistamiseksi. Näytösoikeudenkäynnit, pahoinpitelyt, uhkailu, salamurhat jne. ovat osa tätä kurinpitoa. Länsimaat maalataan syylliseksi kaikkiin mahdollisiin ongelmiin ja salaliittoteoriat kyllästävät informaatiotilan.

    Ulkoiset toimet suuntautuvat demokratiaa, demokraattisia yhteiskuntia sekä niiden luomaa ja hallitsemaa kansainvälistä järjestystä vastaan.

    Venäjän voima ei riitä (vielä) länsidemokratioiden suoraan haastamiseen. Tätä se kompensoi neljällä tavalla.
    1. Poliittinen sota demokratioita vastaan
    2. Asymmetrinen / peitetty asevoiman käyttö
    3. Asevoimien uudistaminen
    4. Liittoutuminen autoritaaristen hallintojen kanssa.

    Venäjä turvautuu asymmetrisiin keinoihin jotka ovat sille tuttuja. Kylmän sodan aikaisen "poliittisen sodan" työkalupakki - aktiiviset toimet - on kuin luotu tarkoitukseen. Subversio, sisäisten ristiriitojen vahvistaminen ja länsimaiden keskinäisten välien nakertaminen ovat osa keinovalikoimaa.

    Myös sotilaallisen voiman käytössä kaihdetaan kaikin keinoin lännen suoraa haastamista. Osallisuuden kiistäminen, hybridisodankäynti on vastaus tähän ongelmaan. Ulkoisen taistelun eturintamaa ovat länsi-integraatioon pyrkivät maat kuten Georgia ja Ukraina, maat joissa on liikehdintää autoritaarista hallintoa vastaan sekä maat joissa länsi on sekaantunut konflikteihin (mm. Syyria, Irak).

    Konfliktin muuttuminen avoimeksi on mahdollista, jopa odotettavissa. Siksi Venäjä uudistaa asevoimiaan kovalla kiireellä ja kustannuksista välittämättä.Se pyrkii myös kaikin keinoin hakemaan liittolaisia muista autoritäärisistä hallinnoista.

    Pohjimmiltaan Venäjä käy sotaa autoritarismin puolesta, demokratiaa vastaan. Uuden kylmän sodan sijasta sopivampi kuvaus nykytilanteelle olisikin "taistelu demokratiasta".

    VastaaPoista
  9. Jos kiinnostaa tehdä vieraskynä noiden pohjalta, meilaa jviriihelainen@gmail.com

    VastaaPoista
  10. Erinomaisia analyysejä. Mitä enemmän pohdin Venäjän vaikuttimia, sitä enemmän näyttää siltä, että se perustaa oman valtansa kasvun muitten heikkouteen, eritoten lähialueitten heikentämiseen. Näin ollen Lähi-Idän kriisin syventäminen johtaa esimerkiksi kasvavaan pakolaistulvaan EU-maiden alueelle, joka taas lisää alueen poliittista epävakautta ja ruokkii popullistisia ääriaineksia. Niitä samoja ääriaineksia Venäjä tukee sekä taloudellisesti että trollitehtaittensa ja muiden hybridisodankäynnin keinoin. Tämän saman logiikan kautta kannattaa katsoa myös Kreikan tilannetta ja Tsiprasin edellishallituksen toimintaa.

    Kaikki mikä heikentää Euroopan Unionia ja sen yhtenäisyyttä on Venäjän mukaan hyväksi sille. Samalla tavoin jäädytetyt ja vähemmän jäädytetyt konfliktit Venäjän rajoilla eivät ole sattumaa tai edes seurausta Venäjän heikkoudesta, vaan tietoisen politiikan tulosta.

    Demokratia on päätöksentekojärjestelmänä tietysti tässä mielessä Venäjälle oivallinen seuralainen, että siinä rakenteellisesti oleva moniarvoisuus ja moniäänisyys antaa mahdollisuuden hyväksikäyttöön.

    VastaaPoista