Informaatiorauhanliike informaatiosotaa vastaan

Informaatioympäristön muuttuminen sotatantereeksi on kuin asutuskeskustaistelua. Oheistappioina syntyy aina tuhoa meidän tavallisten ihmisten tavalliseen arkeen. Informaatiosodassa raunioituvat helposti niin keskusteluilmapiiri kuin luottamus yhteiskunnan instituutioihin. Informaatiosota ei ole hyvä asia, mutta se vaikuttaa tulleen jäädäkseen osaksi tietointensiivistä elämänmuotoamme. Kieltää sitä ei voida, eikä se poistu informaatiosotimallakaan. Ainoa tapa käydä edes jossain määrin tehokkasti sen kimppuun on yrittää keskeyttää sotaa taistelu ja keskustelu kerrallaan. Aivan kuten informaatiosota tarvitsee sotijansa, myös informaatiorauha tarvitsee turvaajansa. Siihen hommaan kelpaa jokainen.

Informaatiorauhanturvaajalta ei edellytetä tietynlaisia mielipiteitä tai ajatuksia, vaan tietynlaista asennetta ja toimintatapaa. Avointa mieltä, valmiutta oppia uutta, jopa muuttaa mielipidettään ja kykyä kunnioittaa ihmisiä ja heidän erilaisia näkemyksiään. Informaatiorauhan tavoitteena ei missään nimessä ole yksimielisyys, vaan tosiasioita vilpittömässä hengessä etsivä järkevä keskustelu suopeassa hengessä. Rauha ei tässä tarkoita yksimielisyyttä, vaan sitä, että yhdessä pyritään kohti täydellisyydessään tavoittamatonta päämäärää ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Sananvapaudesta on pidettävä ehdottomasti kiinni, mutta rauhaa rakennettaessa on hyvä muistaa miettiä, miten voisi itse käyttää sitä vastuullisesti. 

Informaatiorauha on myös yhden sortin väkivallattomuutta. Väkivalta informaatioympäristössä on valheita, puolitotuuksia ja henkistä väkivaltaa. Tottakai ihmisten välinen viestintä sisältää aina vaikuttamista toisiin, mutta on tottavie eroa sillä, pyrkiikö häikäilemättömästi manipuloimaan vai argumentoimaan loogisesti ja tiedossa olevat tosiasiat kattavasti huomioiden. Olennaista on jälleen suopea henki kanssaihmisiä kohtaan. Trollit yrittävät saada lyömään takaisin ja vetää keskustelun sitä kautta lokaan. Ei pidä antaa heille, mitä he haluavat. Informaatiorauhanturvaaminen on yksinkertaisimmillaan hyvää käytöstä. Siihen jokainen pystyy halutessaan. Ja jos sattuu huono päivä, niin aina voi pyytää anteeksi tunnekuohujen laannuttua.

Informaatiosodalle tyypillisesti paikalle tulee varmasti ilmestymään informaatiorauhanturvaajaksi itseään väittäviä toimijoita, joiden tavoitteet ovat kuitenkin ihan toisenlaisia.  Informaatiosotaa ei saada kuriin sotimalla sitä vastaan, vaan edistämällä rauhaa. Se on hankalaa puuhaa, vaatii pitkäjänteisyyttä, eikä ikinä onnistu täydellisesti. Silti sitä rauhantyötä kannattaa tehdä, sillä tulta vastaan ei taistella tulella, vaan vedellä.

Tämä ajatus informaatiorauhasta ja sen turvaamisesta on vasta itu ja kaipaa sekä kehittelyä että edistämistä. Aion itsekin tehdä sitä, mutta kuka muu ikinä tunteekaan kutsumusta hahmotella asiaa eteenpäin, niin kiitän siitä jo etukäteen.

Putinin Auschwitz-puhe

Se, mikä julistetaan pahuudeksi, kertoo kaikkein parhaiten, mihin suuntaan politiikka on menossa. Pahuuden vastustamisella voi tehdä oman toimintansa ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi paremmin kuin millään muulla tavalla. Jos vielä nostetaan isänmaan etu pyhäksi ja tehdään näin muiden risteävistä tai vastakkaisista eduista pyhää vastustavia eli pahoja, on luotu demonisoimalla viholliskuva.

Pahuus on kuitenkin siitä hankala asia, että se on liian iso juttu jokapäiväiseen käyttöön. Siksi pahuudesta kerrotaan yleensä rivien väleissä tai vihjaillen. Mutta kun oikein kunnollisesta pahuudesta pääsee jossain kohtaa puhumaan ihan luvan kanssa, niin silloin kannattaakin käyttää tilaisuus hyväksi. Sen tilaisuuden käytti Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin pitäessään puheen Auschwitzin vapauttamisen kunniaksi. Ruodin tässä puhetta, joka on hyvä lukea myös kokonaan, ei vain tässä esiintyvät katkelmat.

”It is hard to imagine that real death factories, mass shootings and deportations were a reality of the 20th century, that they were organised in cold blood in what then seemed to be a civilised Europe. Yes, they were planned, organised in cold blood.”

Tässä tärkeintä on se mitä Putin ei muistele. Hän ei muistele, että sisällissodassa ja Stalinin vainoissa Venäjällä oli keinoiltaan hieman erilaisia, mutta vähintään yhtä tuhoisia tapoja hävittää vihollisiksi julistetut ihmiset. Venäjän ongelmien yksi syy on täysin läpikäymättä jäänyt menneisyys. Jos ei ole ymmärrystä tehdyistä virheistä, on tuomittu toistamaan niitä. Sekin tekee osaltaan nykytilanteesta pelottavan.

”However, as history has shown wherever ideas of ethnic or racial supremacy are put into people’s heads and the seeds of inter-ethnic hatred are sown, wherever traditional human values are destroyed and trampled upon, civilisation is quickly and inevitably replaced with barbarity, while peace is replaced with cruel conflicts, war and aggression.”

Tässä Putin kertoo kansalliskiihkoilun, rasismin ja vihankylvön vahingoittavan sitä vaalivaa yhteisöä, sen ajautuessa sitä myötä aggressiivisuuteen ja sotiin. Niinpä.
Tiukalla kurilla ja yhtenäiskulttuurilla on vielä sekin vaikutus, että se tukahduttaa uudistusmielen eri elämänalueilla. Varsinkin liike-elämässä innovaatiot ovat keskeinen menestyksen edellytys. Innovaattorit taas ovat usein ihmisiä, joille kuri ja järjestys ovat myrkkyä. Tämä innovaatioiden nousu palveluiden ja tuotteiden kohdalla on yksi Venäjän talouden kipeästi kaipaamista uudistuksista, ettei se olisi talouden rakenteissaan kehitysmaan kaltainen raaka-ainetuottaja.

”Such crimes do not and should not have a term of limitation. They can be neither forgiven nor forgotten. Any attempts to hush up these events up, distort, ‘rewrite’ history are unacceptable and immoral.
Frequently such attempts cover up the desire to conceal one’s shameful behaviour – cowardice, hypocrisy and treason, and to justify one’s direct or indirect, silent collusion with the Nazis in implementing their criminal policy.”

Tässä Putin hyökkää holokaustin kieltäjiä vastaan, unohtaen toki samalla oman maansa voimakkaasti antisemitistisen historian. Paradoksaalisuutta on myös sillä puolella, kun Venäjän valtio itse aktiivisesti muokkaa kouluissa opetettavaa historiaa. Vaikka mikään historian tulkinta ei ole lopullinen totuus, on siinä iso ero, pyrkiikö historiankirjoituksessa kuvaamaan menneisyyttä mahdollisimman todenmukaisesti vai nykyhetken tarpeisiin sopivasti. Ihan sama koskee muuten journalismia.
Tämä kappale puheessa oli kuitenkin vain johdantoa varsinaiseen tavoitteeseen eli historian väärinkäyttämiseen nykyhetken tarpeisiin:

”However, historical facts are irrefutable. Thus, they show that Banderites and other collaborationists and Hitler’s henchmen were themselves involved in the destruction of the Jewish people, in the destruction of Jews in Lvov, Odessa, Kiev and other Ukrainian towns and cities, while the Nazis in the Baltic states conducted ethnic cleansing in Vilnius and Riga, in Kaunas and Tallinn.”

Banderiitit ovat venäläisessä kielenkäytössä ukrainalaisia natseja. Nimitys tulee Stepan Banderasta, joka oli jyrkän siiven ukrainalainen nationalistijohtaja, jonka kirjaviin ja verenkarvaisiin vaiheisiin kuuluvat muun muassa tuomio Puolan sisäministerin murhasta, yhteistyö natsien kanssa, joutuminen Sachsenhausenin keskitysleiriin ja sodan jälkeen muutto Saksaan pakoon Neuvostoliittoa, jossa KGB myrkytti hänet 1959.
Putin nostaa esiin paikallisten tukemat tai jopa toteuttamat juutalaisvainot ukrainalaisissa kaupungeissa ja Baltian maissa. Ne ovatkin totta. Mutta niin ovat totta vainot lukemattomissa muissakin natsi-Saksan miehittämissä kaupungeissa ympäri miehitettyä Itä-Eurooppaa, myös Neuvostoliitossa. Mutta vain ukrainalaiset, virolaiset, liettulaiset ja latvialaiset hän leimaa pahuuden palvelijoiksi. Ukrainalaiset ovat listalla sodan vuoksi, mutta Baltian maiden nostaminen tähän joukkoon enteilee ikäviä aikoja Suomenlahden etelärannikolle.

”In this connection, I would like to say that as we have just recalled, Russians bore the brunt of the battle against Nazism. Seventy percent of all the Red Army officers and men were Russians, and the Russian people made the largest sacrifice in the name of victory.
However, here within the confines of the Jewish Museum and Tolerance Centre I would like to recall that Jewish citizens of the Soviet Union made an enormous contribution to the victory over our enemy. More than half a million Jews fought in the Red Army, over 40 thousand were members of partisan units. Almost a third of them (27 percent) were volunteers. Almost 200 thousand were killed in battles for their Fatherland.”

Tässä Putin korostaa venäläisten kokeneen suurimmat uhrit natsien kaatamisessa ja sekin on totta. Juutalaisten mukanaoloa tässä halukkaassa uhrivalmiudessa korostetaan tässä tilastojen voimalla. Näin luvullisina faktoina esitetään, että juutalaiset olivat Neuvostoliiton ja Neuvostoliitto juutalaisten puolella, vaikka näin ei historian kaikkina hetkinä ole ollutkaan. Ylipäätään Suuren isänmaallisen sodan aikana helpotettiin kaikkien niiden ryhminen eloa ja oloa, jotka katsottiin tarpeellisiksi sotaponnistusten edistämiseksi.

”As we celebrate this year the 70th anniversary of the Great Victory we will again and again address words of our warmest gratitude to our dear veterans, including those present here, those who gave themselves for the freedom and independence of their Motherland.”

Juutalaisilla oli puheessa isänmaa, Fatherland. Tässä venäläisillä on äidinmaa, Äiti Venäjä, Motherland. En osaa sanoa, mikä tämän eron merkitys on, mutta ero kielenkäytössä siinä joka tapauksessa on. Ja missä on ero kielenkäytössä, on ain myös jonkinlainen ero reaalitodellisuudessa. Sitä onko se ero jollain tavalla positiivinen tai negatiivinen, en osaa sanoa.

”Friends, as we pay tribute, we should look ahead into the future. Crimes similar to the Holocaust should not be repeated. This is our common duty and without exaggeration the most important and pressing task for the entire world community.
True, there has been significant change on the world arena in the past decades. However, we see that antihuman ideas are still alive.
We continue coming across attempts at dividing humankind on ethnic, racial or religious grounds and demonstrations of anti-Semitism, Russophobia and aggressive intolerance of other ethnic groups, cultures and traditions.”

Tässä Putin vihjaa, että toisen maailmansodan kaltainen valtava taistelu pahaa vastaan voi olla edessäkin. Hän myös nostaa russofobian antisemitismin rinnalle, kertoen näin puheen kuulijoille, että se olisi ilmiönä samaa luokkaa kuin juutalaisvastaisuus. Russofobiaakin toki esiintyy inhimillisessä kirjossa, mutta mikroskooppisesti verrattuna lähes globaalliin antisemitismiin. Sen sijaan yhä lujenevaa kritiikkiä Putinin ja Venäjän toimia vastaan esiintyy yhä enemmän.
Israelin valtio käyttää itseensä kohdistuvan kritiikin torjumiseen usein sen etnistämistä. Samaa kuviota rakentaa tässä Putin, ainakin kotiyleisölleen.

”Nazis made use of these primitive instincts back in their times, while now they are used by neonationalists, extremists and terrorists in a number of countries and regions.
We have to counter these threats together, to protect the peace and freedom of the people together, defend the right of states and peoples to choose their own development path.”

Joka tapauksessa tässä Putin maalaa kuvan pahan haltuun joutuneesta maailmasta, jota Venäjän on nyt varustauduttava pelastamaan. Erikseen Putin vielä näkee tarpeelliseksi korostaa valtioiden ja kansojen oikeutta valita omat kehityspolkunsa itse.
En tiedä mitä pahisten luettelossa esiintyvä neonationalisti tarkoittaa, mutta silläkin on varmasti oma sisältönsä ja tarkoituksensa. Sana rantautunee piakkoin Suomeenkin Kremlin kellokkaiden kautta. Toivottavasti pääministeri ei sitten käytä sitä puhuessaan eduskunnalle.

”We all know how dangerous and destructive double standards and indifference to others may be. Take, for instance, the current tragedy in the southeast of Ukraine, where the peaceful population of Donetsk, Lugansk and other towns and cities have been shot for months in cold blood.”

Tässä kuvataan Ukraina tunnottomaksi teurastajaksi, joka rinnastetaan kaikkeen pahaan, jota puheessa on esitetty. Putin tulee näin kuvanneeksi, että Itä-Ukrainassa käydään hyvän ja pahan taistelua. Putinin mielestä erityisen vaarallista ja tuhoisaa on kaksinaismoralismin ja välinpitämättömyyden yhdistelmä. Niinpä.

Uskoisin tämän puheen olevan tarkoitetun nimenomaan venäläisten korville. Siinä kohotetaan kansallishenkeä ja kerrotaan, että meillä on hieno historia, jonka uhreista on syytä olla ylpeä ja joista koko maailman pitäisi olla kiitollinen. Sen sijaan ulkomaailma maalataan ikävillä sävyillä ja uhkaava vastakkainasettelu sen kanssa on lähes vääjäämätön päätelmä puheen sisällöstä.

Kaiken tämän pahuudesta puhumisen keskellä on hyvä muistaa, että Putin itse on myös melkoisen itse pahuus -narratiivin kohde. Erimielisyys vallitsee siitä, että onko hän strateginen nero, jolla on suuri suunnitelma vai ad hoc -pohjalta toimiva, häikäilemättömyydellään tähän asti pärjännyt sohlaaja. Pitää muistaa, että Vladimir Putin ei ole poliitikko siinä mielessä kuin me poliitikot miellämme. Hänellä on ehdottoman epädemokraattisia määriä ehdotonta käsky- ja vaikutusvaltaa; kansanedustuslaitos, lainsäädäntö, tuomioistuimet ja kaikki julkiset ja pääosin yksityisetkin yhteiskunnalliset instituutiot, erityisesti media, taskussaan. Hänellä on kyky ja myös halu  toimia nopeasti ja voimakkaasti. Siksi hän pystyy asioihin, joita emme usko poliitikkojen pystyvän tekemään.

Itse lähden hänen toimintansa tulkinnassa siitä, että hänen tärkeimpänä tavoitteenaan on turvata oma valtansa. Kaikki muu toiminta on sille alisteista. En tiedä tietenkään varmasti pitääkö tämä paikkansa, mutta ainakin se tyydyttävästi selittää tähän astiset tapahtumat ja myös ikävältä nyt näyttävän tulevaisuuden. Tämä tulkinta Putinin sisimmäisestä motiivista avaa myös pelottavia näkymiä. Jos Venäjän talouden näkymät ovat lähellekään niin synkkiä kuin näyttää, voi Putin yrittää jotain epätoivoisen isoa ja tuhoisaa, joka tarjoaa hänelle mahdollisuuden selviytyä. Siksi tällaiset puheet pahuudesta ympäröimässä Venäjää ovat niin huolestuttavia.

Ämarin täydellinen turpomyrsky

Ämarin harjoituksesta alkanut kiivas turvallisuuspoliittinen keskustelu ei välttämättä merkityksellisellä sisällöllä juhli, mutta sen kiivaus kertoo tärkeistä asioista. Itse asia ei näytä olevan niinkään merkittävä, mutta kohu, reaktiot ja sen myötä syntyneet uudet merkitykset Ämarin harjoitukselle ovat tärkeitä asioita. Ämari on melko tavalla täydellinen myrsky, jonka takia tuuli on nyt yltynyt erittäin kovaksi ja vahingoilta tuskin vältytään.

Ensinnäkin tapaus tuntuu vastaavan melkeinpä kaikkien pelkoihin. Pelkoja onkin syntynyt enemmän kuin riittävästi viimeisen vuoden aikana. Niille, ketkä pelkäävät Yhdysvaltoja, tämä on suorastaan demoninen tapaus. Niille, jotka pelkäävät Natoa, se todistaa heti isäntämaasopimuskohun jälkeen, miten läheisiä olemme. Vaikkei tämä Nato-harjoitus olekaan. Niille, jotka pelkäävät lännestä irrottautumista, se todistaa, että yhteistyö ja integroituminen voidaan katkaista minä hetkenä hyvänsä. Niille, ketkä pelkäävät Venäjää, se todistaa, että Kremlin sapelinkalistelu vaikuttaa Suomen politiikkaan. Niile, ketkä pelkäävät media, tämä todistaa vapaan tiedonvälityksen vahingollisuuden.
Se, miten relevantteja nämä pelot ovat ja kuinka tosia niiden pohjalta tehdyt johtopäätökset, on sitten eri asia. Tämä sama asia tulee vaivaamaan tapauksen selvittämistä. Kukin pelkää edelleen sitä omaa pelkoaan, eikä välttämättä hyväksyä sen takia muita kuin omaa pelkoa tukevia selityksiä ja selvityksiä. Tämä tapaus on mennyt niin sirpaleiseksi, että täysin oikea ja kattavakaan selvitys ei saisi enää hyväksyntää. Syntipukki toki voidaan valita, mutta hänestäkin tullee toisten silmissä konna, toisten silmissä sankari.

Toisekseen tämä on sopivan pieni asia. Jos tämä olisi isompi ja tärkeämpi, moni suu tukkeutuisi jo epävarmuudesta. Mutta kyllähän yhdestä sotaharjoituksesta voi kuka vain sanoa mitä vain. Ja he ketkä haluavat vetää tästä isompia linjoja, voivat uskottavasti senkin tehdä, koska kytköksiä piisaa.  Ihmisten väliset riidat käydään yleensä pienistä asioista, vaikka riidanhalun syyt taustalla ovat isoja ja tärkeitä.

Kolmanneksi tämän kohun suuruus kertoo ulko- ja turvallisuuspoliittisen konsensuksen ohuudesta. Tai voihan hyvin olla, että konsensus on itse asiassa joukko aika eri tavalla tilanteen hahmottavia näkemyksiä, jotka kaikki ajattelevat olevansa Suomen linja. Tasavallan presidentin juuri lanseeraama jakkara-mallinen aktiivinen vakauspolitiikka neljine tukijalkoineen on omiaan tällaisen näennäisen konsensuksen synnyttämiseen.

Tässä kohussa ovat mukana melkeinpä kaikki turvallisuuspolitiikkamme kipupisteet: puolueettomuutta vusikymmeniä (valheellisesti) vaalineen maan sotilaallinen yhteistyö länteen, varsinkin USAn kanssa. Baltian maiden asema, joka on kirkastunut Putinin aggressioiden myötä ehkä keskeisimmäksi turvallisuusongelmaksemme. Ruotsin helppous tehdä päätöksiä, jotka meille ovat vaikeita. Venäjän selkäytimestä asti pahalta tuntuva todellinen tai kuviteltu uhmaaminen. Lisäksi tämä tapaus ylipäätään korostaa, että me itse epäilemme tai jopa tahdomme olevamme sillä pahamaineiselle harmaalla alueella. Samalla tämä korostaa, miten EU:n turvallisuuspoliittinen ulottuvuus on tosiaan vain poliittinen, ei sotilaallinen.

Kohun synty kertoo myös systeemin heikkouksista. Tästä Risto Volanen kirjoitti tuoreeltaan jälleen kerran mielenkiintoisen näkemyksen. Myös Matti Pesu purki tilannetta ansiokkaasti The Ulkopolitistissa. Tällaiset prosessit ovat aina osaltaan viestinnällisiä epäonnistumisia, sekä syntyvaiheessa että varsinkin myöhemmin. Rippusina paljastuvat uudet, välillä ristiriitaiset seikat pitävät yllä ja kohottavat somen hiivamieltä. Tyypillistä näille on, että saatetaan jäädä jauhamaan jotain kokonaisuden kannalta pientä asiaa, kuten tässä esimerkiksi sitä, kuka kutsui harjoitukseen, miten ja milloin. Jokainen uusi asia, mitätönkin, saa tässä kontekstissa ansiotonta arvonnousua otsikkoihin asti.

Tässä saattaa myös olla osansa uudella perustuslailla, jonka työnjako ei varmasti ihan täysin selvä vielä ole. Tämä Ukrainan kriisi kaikkineen on uudelle perustuslaille ja ennen kaikkea sen soveltamiselle kova testi. Hallituksen taival on ollut syksyn ja talven ajan vähintäänkin vaivalloista. Sen tekemisiä tulkitaan jatkuvasti vaivaisuuden kautta. Myös pääministeri Stubbin ja ulkoministeri Tuomiojan henkilökohtaiset julkikuvat ovat ottaneet osumaa viime aikoina urakalla ja se on yksi tälle kohulle altistava tekijä. Eikä pidä unohtaa lähestyviä eduskuntavaalejakaan.

Osansa kohun synnyssä on myös tiedon salaamisella. Se on osa sotilaallista yhteistyötä ja se on osa asioiden valmistelua. Minusta on oikein ja luonnollista, että asioita valmistellaan myös salassa. Mutta se edellyttää luottamusta. Nyt kuvittelisin, että joku ei luottanut hallitukseen ja tasavallan presidenttiin, kun vuosi tiedot. Sen asian selvittelystä voi tulla ruma oheisepisodi tähän muutenkin ikävään prosessiin. En tiedä mikä oli tiedon vuotamisen motiivi, mutta epäilen suuresti, että tulos ei ollut haluttu. Nyt on valtiojohdolla, tai itse asiassa tasavallan presidentillä kova homma yrittää paikata vahinkoja niin koti- kuin ulkomaillakin. Pitkiä päiviä on luvassa monilla lähetystötyöntekijöillä Helsingissä tällä viikolla, kun tästä raportoivat ja tätä analysoivat pääkaupunkeihinsa.

En tiedä vielä, mitä kaikkea tästä Ämari-tapauksesta on opittavaa. Paitsi ainakin sen, että kun kaikki ovat turvallisuuspoliittisesti hyvin varpaillaan, huuto yltyy helposti. Normaalisti sanoisin, että nyt pitää kaikki kertoa heti, avoimesti ja kaikkineen. Mutta kun turvallisuuspolitiikassa niin ei voi tehdä. Mutta silti sanoisin, että nyt olisi aika olla ainakin aiempaa avoimempi. Se homma taitaa jäädä presidentille, sillä kenelläkään muulla ei uskottavuus enää riitä. Jäämme odottamaan mitä tapahtuu ja toivomaan, ettei tämä olisi turvallisuuspoliittisen myrskykauden alku.

Poikkeusoloihin varautumisesta

Levottomat ajat ovat saaneet monen miettimään, miten lisätä turvallisuuttamme. Julkisessa keskustelussa tämä lisääntynyt turvallisuuden tarve ohjautuu hyvin pitkälti asevaraisen turvallisuuden puolelle. Puolustusvoimat, Maanpuolustuskoulutusyhdistys ja reserviläisjärjestöt huolehtivat sotilaallisesta puolesta ja silmämääräisesti katsottuna moni näyttää aktivoituneen siihen suuntaan. Mutta Suomen kyky selvitä ajan haasteista on paljon kiinni tavallisista kansalaisista tavallisessa elämässään.

Meitä uhkaavat asiat sisältävät aina elementtejä, jotka eivät ole sotilaallisesti hoidettavissa. Tai uhkat voivat olla jopa puhtaasti sellaisia, joissa koetellaan tavallisten kansalaisten kykyä ja halua kestää koettelemuksia ja epävarmuutta. Oli kyseessä sitten sodan ulottuvuuksia sisältävä kansainvälinen kriisi tai luonnonkatastrofi, on varautuminen kuitenkin samanlaista. Hernekeittopurkki kaapissa ja salasanan uusiminen ovat kummatkin isänmaallisia tekoja.

Tässä muutama asia, joita jokainen voi tehdä parantaakseen omaa ja sitä kautta Suomen valmiutta kestää erilaisissa tianteissa. Aivan kuten asevaraisessa turvallisuudessakin, jo pelkkä tieto jostain kyvystä voi hyvinkin olla riittävä este uhalle.

Kodin toiminta

Oman kodin varustaminen erilaisiin häiriötilanteisiin on olennaista. Kotivara on aina hyvä olla olemassa. Lämmön- ja valonlähteitä tarvitaan niinikään, parhaimmillaan jopa omaa sähköntuotantoa. Myös sopivan määrän käteistä varaaminen on paikallaan.

Ylipäätään kannattaa miettiä, miten pärjäisi viikon, mieluummin kaksi omillaan, ilman johdosta tulevaa sähköä, hanasta tulevaa vettä ja kaupasta kannettavaa ruokaa. Sekä konkreettinen varustautuminen että henkinen varautuminen kumpikin auttavat kestämään poikkeusoloja. 

Kannattaa muistaa, että yhteiskuntamme on rakennettu normaaliarkeen ja poikkeustilanteissa viranomaisten voimavarat riittävät vain elintärkeiden asioiden hoitamiseen. Siksi useimpien on pärjättävä omillaan.

Väestönsuojelu

Väestönsuojelu on monien mielissä sama kuin pyöräkellarina toimiva pommisuoja. Mutta se on paljon muutakin. Kannattaa ottaa selvää lähiympäristön väestönsuojelujärjestelyistä sekä tutustua hätämerkkehin ja muihin ulottuvuuksiin. Kirjallisia ohjeita on ikävä etsiä kännykästä kiireessä, kun pilli soi ja on hätä.

Varaudu.info -sivusto antaa ohjeet onnettomuuksien ehkäisemiseen ja vaaratilanteissa toimimiseen. Sivusto käsittelee mm. sääilmiöiden, saastuneen veden, ympäristön pilaantumisen, sähkökatkojen, lämmönjakelun häiriöiden, pandemioiden, maasto- ja metsäpalojen ja kyberturvallisuuden näkökulmaa kansalisen varautumisessa. Ohjeet kannattaa käydä läpi ennakkoon.

Suojaa digitaalinen olemassaolosi

Tähän ryhmään kuuluvat paitsi tietokoneet, kännykät ja tabletit, myös erilaiset verkkopalvelujen tunnukset ja salasanat. Vaihda salasanojasi (hyviksi) säännöllisesti. Joka kerta, kun teet sen, vaikeutat pahojen aikeiden kanssa liikkeellä olevien urakkaa. Tee myös tarjotut päivitykset koneeseesi, sillä ne sisältävät aina paikkauksia tietoturvaan. Hanki tietoturvaa, sitä saa ostettua hyvin edullisesti. 

Jos koneellasi on oikeasti arkaluontoista asiaa, niin julkisten wifi-verkkojen käyttöä kannattaa harkita tarkkaan, varsinkin kansainvälisten lentokenttien tapaisissa ympäristöissä. Älä myöskään käytä aina samaa muistitikkua, jota käytät vuorotellen omassa ja tuntemattomissa koneissa.

Verkossa vältä epäselviä linkkejä ja tarjouksia, jotka ovat liian hyviä ollakseen totta sekä ylipäätään hämärähommilta haiskahtavia asioita. Myös vähääkään kummalliselta vaikuttavat liitetiedostot kannattaa jättää klikkaamatta ja varmistaa lähettäjältä niiden aitous. Itsestään ei kannata antaa mitään (oikeita) tietoja kuin tahoille, joista voi olla varma. Osana tätä kannattaa miettiä, että pärjää myös tarpeen tullen ilamn tietoverkkoja.

Kyberturvallisuus on toki paljon enemmän, mutta jo näillä ohjeilla lujitat omalta osaltasi Suomen kykyä puolustautua kyberhyökkäyksiä vastaan.

Valppaus

Valppaus on sekä määrällinen että laadullinen hyve. Seuraamalla aktiivisesti mitä maailmassa ympärillämme tapahtuu, osaa suhtautua asioihin ja vastaan tulee vähemmän yllätyksiä. 

Valppauteen kuuluu myös tiedollinen puoli. Informaatiosota on käynnissä ja se vaatii paljon varsinkin meiltä suomalaisilta, jotka olemme tottuneet luottamuksen täyttämään yhteiskuntaan. Lähdekritiikki ei tarkoita että kaikki valehtelisivat omalla tavallaan, vaan että laajan kuvan ja valheet erottaa paremmin, kun on tarkastellut asiaa eri kulmista. Eri kulmat eivät silti ole samanarvoisia tai edes totta. Moni myös valehtelee tarkoituksella tai välittää ymmärtämättömyydessään muiden valheita.

Suomalaiseen mediaan voi luottaa, mutta ei sekään täydellistä ole. Saman voi sanoa suomalaisesta virkakoneistosta. Aktiivinen asioiden seuraaminen useasta eri lähteestä, lähdekritiikki ja osallistuminen keskusteluun luovat osaltaan Suomen turvallisuutta. 

Valppaus on myös naapuriapua. Jos on valmistellut itsensä hyvin ja pärjää poikkeustilanteessa, pitää katsoa, että tarvitseeko naapuri tai naapurin naapuri apua. Poikkeustilanne vaatii valpasta yhteisvastuuta.

Maltti

Jos ja kun jotakin odottamatonta tapahtuu, syntyy kuohuntaa. Kuohunta puolestaan johtaa ylilyönteihin. Ylilyönnit puolestaan tekevät vahinkoa, johtaen pahimmillaan hysteriaan. Siksi maltti on olennainen asia.

Kun niskaan tulee lunta, se tuntuu ensin sietämättömältä, mutta nopeasti kylmä haipuu pois. Samalla tavalla pitäisi suhtautua vastaan tuleviin tapahtumiin ja käänteisiin, maltilla ja ymmärryksellä siitä, että päälle tunkeva oma tunne ei kerro koko totuutta tilanteesta. Olennaista on pitää kiinni avoimesta, ihmisoikeuksia kunnioittavasta luottamusyhteiskunnasta, jonka olemme onnistuneet rakentamaan. Kun useimmilla hermo pitää, kestää maakin.

Kirjatkaa lisää varautumiseen liittyviä asioita kommenteihin, kiitos.

Vieraskynä: Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion yhteistyö

Synkkenevä sinfonia

Kun on seurannut Venäjän ortodoksisen kirkon toimia ja lausuntoja, jotka liittyvät Krimin valtaukseen ja Itä-Ukrainan sotaan, on voinut hieman hämmentyä. Kirkko on ollut jossain määrin ambivalentti. Valtio ei ole saanut täyttä tukea Krimin miehitykselleen: kirkon johtaja patriarkka Kiril ei saapunut keväällä kuulemaan Putin puhetta, jossa Krimin valtausta juhlistettiin. Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko on myös vaatinut Krimin palauttamista Ukrainalle. Toisaalta kirkko palkitsi juuri äsken Kremlin propagandisti Dmitri Kiseljovin korkealla kunniamerkillä. Myös kirkon ja yhteiskunnan suhteista vastaavan komitean puheenjohtaja, rovasti Vsevolod Chaplin, on kunnostautunut antamalla erilaisia, enemmän tai vähemmän, lännenvastaisia lausuntojaan.
Yritän tässä kirjoituksessa hahmottaa Venäjän ortodoksisen kirkon ja valtion suhteita sekä selvittää hieman sitä, missä määrin ne tekevät yhteistyötä ja missä määrin puolestaan pyrkivät lähinnä hyötymään toisesta osapuolesta.
Kirjoituksen alkuosassa käsittelen jonkin verran Venäjän ortodoksisen kirkon historiaa viime vuosisadalla, koska näkemykseni mukaan nykytilanne on historiallisen kehityksen seurausta ja toisaalta Venäjän kirkon historia ei välttämättä ole yleisesti tunnettua teologipiirien ulkopuolella. Historiaosuuden jälkeen käsittelen enemmän sitä, miten kirkon toiminta pitäisi ymmärtää nykyisessä turvallisuuspoliittisessa kontekstissa.
Olen yrittänyt perustaa näkemykseni kirjallisiin lähteisiin, mutta en ole nootittanut kirjoitusta tieteellisellä tarkkuudella. Olen ottanut mukaan jonkin verran linkkejä - etupäässä englannin kielellä - jos ne eivät ole maksumuurien takana. Lopussa on myös lyhyt kirjallisuusluettelo.

Kirkko kommunismin aikana

Ortodoksinen kirkko joutui bolshevikkivallankumousta seuranneen sisällisodan jälkeen ankaran vainon kohteeksi. Tämä johtui osin siitä, että kirkko oli ollut ennen vallankumousta tiivissä yhteistyössä valtion kanssa ja tukenut sittemmin sisällissodassa hävinneitä valkoisia. Toinen syy oli aatteellinen, neuvostovaltion virallinen ideologia oli militantin ateistinen.
1920- ja 30-luvuilla kirkon omaisuus takavarikoitiin, kirkkoja ja luostareita suljettiin, papistoa sekä luostariasukkaita vangittiin ja tuomittiin pakkotyöhön tai teloitettiin.
Valtion toimista huolimatta kirkko ei tuhoutunut täysin vainoissa, vaan osoittautui sitkeäksi. Ja jo ennen toista maailmansotaa nähtiin osoitus siitä, että kirkon sisällä oli erilaisia selviämistrategioita.
Vuonna 1927 silloinen virkaa tekevä patriarkka, metropoliitta Sergius antoi julistuksen, jossa julistettiin kirkon lojaalisuutta neuvostovaltiolle. Julistuksessa vaadittiin samaa lojaalisuutta myös ulkomaille paenneelta venäläiseltä papistolta. Kaikki kirkon piirissä eivät hyväksyneet edes pakon sanelemaa myöntyväisyyspolitiikkaa, ja julistus vahvisti osaltaan Venäjän ortodoksisen kirkon jakaantumista toisaalta pakolaiskirkoksi (Venäjän ortodoksinen kirkko ulkomailla, Русская православная церковь заграницей) ja maanalaiseksi kirkoksi (Todellinen ortodoksinen kirkko, Истинно-Православная церковь).
Kirkkoon kohdistuneet vainot loppuivat, kun Stalin päätti toisen maailmansodan sytyttyä ottaa kirkon mukaan sotaponnisteluihin tukemaan kotirintamaa - ehkä myös osittain siksi, että kirkko sai toimia ainakin suhteellisen vapaasti natsien miehittämillä alueilla. Myöntyväisyyslinjaa vetänyt metropoliitta Sergius valittiin patriarkaksi vuonna 1943 ja kirkon sallittiin taas toimia. Tällöin kylvettiin näkemykseni mukaan siemenet, jotka näkyvät edelleen kirkon johdon suhteessa valtioon, kuten myöhemmin yritän osoittaa.

Kirkon ja valtion yhteistyön vakiintuminen

Stalin ei sallinut kirkon toimia hyvää hyvyyttään, vaan halusi siitä työvälineen valtion käyttöön. Niinpä kirkko joutui valtion tiukkaan kontrolliin. Ei ole varmaa, milloin KGB ryhtyi soluttautumaan kirkon papistoon, mutta todennäköisesti viimeistään Nikita Hrushtshovin kaudella (1953–64) kirkko oli jo valtion tiukassa ohjauksessa. Tuolloin kirkko kohtasi myös samankaltaisia vaikeuksia kuin bolshevikkivallan alkuvuosina: Stalinin aikana avattuja kirkkoja suljettiin uudestaan ja papistoa syrjäytettiin, vangittiin ja teloitettiin. Vainon yksi tavoite oli ilmeisesti korvata hankalana pidettyjä henkilöitä joko puhtailla KGB:n agenteilla tai edes neuvostovaltioon myöntyvästi suhtautuvilla henkilöillä.
Valtion ja KGB:n vaikutus näkyi ulkomaailmaan parhaiten siinä, miten kirkko osallistui kansainväliseen ekumeeniseen toimintaan. Jo vuonna 1946 perustettiin Kirkon ulkomaansuhteiden osasto (Department for External Church Relations, Отдел внешних церковных связей), joka kontrolloi kirkon yhteyksiä ulkomaailmaan.
Kirkon ja valtion sopimuksen sisältö näytti olevan yksinkertaisesti se, että kirkko julisti ulkosuhteissaan Neuvostoliiton virallista linjaa uskonnonvapaudesta ja pyrki mahdollisuuksien mukaan edistämään muita valtiollisia tavoitteita.
Tämä onnistui mainiosti Kirkkojen maailmanneuvostossa, jossa Venäjän ortodoksinen kirkko oli aktiivinen toimija 1960-luvulta lähtien. Kirkko onnistui tuomaan KMN:n agendalle mm. aseistariisunnan ja ydinaseiden rajoittamisen - jotka tietysti kuuluvat kirkoille, sikäli kun ne puolustavat rauhaa, mutta myös sattuvat olemaan osa tuolloista Neuvostoliiton ulkopoliittista liturgiaa.
Hiljattain kuolleen toisinajattelijapappi Gleb Jakunin tapaus osoittaa, miten kirkko oli 70-luvulla valtion kontrollissa. Jakunin oli yrittänyt vastustaa valtion harjoittamaa ortodoksiseen kirkkoon ja muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kohdistunutta painostusta ja häirintää mm. kirjoittamalla aiheesta julkisesti. Vuonna 1965 avoimen kirjeen saivat valtio ja patriarkka Aleksei I. Kirjeessä Jakunin kritisoi Hrushtshovin kauden kirkkoon kohdistunutta sortoa. Tällä kerralla käsky vaieta tuli omalta patriarkalta, ja Jakunin menetti pappeutensa 10 vuodeksi.
Kymmenen vuoden hiljaisen kauden jälkeen Jakunin jatkoi kirjelmöintiään ja kirjoitti nyt suoraan Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukselle, joka kokoontui Nairobissa 1975. Kirjeessä Jakunin syytti valtiota uskontojen vainoamisesta, mikä oli tietysti erittäin kiusallista kokoukseen osallistuvalle viralliselle Venäjän ortodoksisen kirkon delegaatiolle, ja joka jyrkästi kiisti kirjeen sisällön. Jakunin jatkoi valtion uskonnonvastaisten toimien kritisointia ja hänet vangittiin sittemmin neuvostovastaisesta kiihottamisesta vuonna 1980. Jakunin vapautettiin vasta glasnostin aikana vuonna 1987.
Toinen esimerkki aiheesta löytyy KGB:n omista papereista, jotka tulivat julkisuuteen, kun Jakunin vapautumisensa jälkeen tutki lyhyen aikaa KGB:n arkistoja. Jakunin ja Lev Ponomarjovin löytämässä aineistossa mainittiin mm. kirkon korkea-arvoisten piispojen koodinimiä ja myös, että KGB oli onnistunut lähettämään Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen peräti 47 agenttia, mikä on kiitettävä määrä, kun kokoukseen yhteensä osallistui 847 delegaattia 301 jäsenkirkosta.
Brezhnevin ajan (1964–82) loppuvaiheisiin mennessä Neuvostoliiton virallinen ideologia, marxismi-leninismi oli jo jossain määrin menettänyt viehätystään ja sen rinnalle tuotiin enenevässä määrin kansallismielistä propagandaa. Todennäköisesti juuri näiltä ajoilta on lähtöisin venäläinen ortodoksisuuden suuri kummajainen - uskonnon ja neuvostonostalgian sekoitus. Sitä voi yrittää ymmärtää katsomalla asiaa maallisesta ja kirkollisesta näkökulmasta.

Kirkon kansalliset asemat

Maalliselta katsantokannalta kirkko oli ollut mukana Suuressa isänmaallisessa sodassa taistelemassa fasisteja vastaan ja toisaalta kirkko oli vanhassa 1800-luvun slavofiilisessä katsannossa erottamaton osa venäläistä identiteettiä. Joten jos uskonnon sisällöstä ei juuri piitannut, niin myös muuten uskonnoton pystyi näkemään ortodoksisen kirkon positiivisena, jopa samastuttavana instituutiona.
Toisaalta kirkon puolelta valtio voitiin nähdä autoritaarisena, järjestystä tuovana organisaationa. Kristillisessä teologiassa on myös vahva traditio siitä, miten esivallalle - vaikka se olisikin epätäydellinen - pitää olla kuuliainen. Joten jos puhdas opportunismi tai vain selviämiseen pohjautuvat strategiat jätetään pois, niin myös kirkon piirissä oli tilaa ajattelulle, jossa valtio nähtiin positiivisessa valossa.
Näitä molempia katsantoja yhdistämään tarvitaan kuitenkin vahva kansallistunne, joka pystyy yhdistämään kuitenkin pohjimmiltaan varsin erilaiset aatteet. Aatteiden yhdistymisestä voi olla tuloksena esimerkiksi sellaisia kummajaisia, kuten kiihko-ortodokseja, jotka eivät kuitenkaan usko Jumalaan.
Tällainen nk. neuvostofundamentalismi elää edelleen venäjän ortodoksisen kirkon piirissä ja sen ilmentymiä ovat esimerkiksi papiston lausunnot siitä, miten Stalin oli hyvä hallitsija ja ainakin osittain myös Igor Girkinin johtama Venäläinen ortodoksinen armeija (Русская православная армия).
Neuvostofundamentalismin kanssa läheistä sukua on slaavilaisuuteen ja vallankumousta aikaa edeltävään Venäjään nojautuva, ehkä lähinnä oikeistolaiseksi luokiteltava fundamentalismi, jota voi olla vaikea erottaa neuvostofundamentalismista. Tärkein erottava piirre on suhtautuminen kommunismiin, Staliniin ja neuvostoajan turvallisuuskoneistoon. Jos suhtautuminen näihin on positiivista, lienee kyse neuvostofundamentalisteista.
Oikeistolaista ortodoksifundamentalismin piirteitä ovat voimakas juutalais- ja länsivastaisuus. Ja siinä missä neuvostofundamentalisti saattaa itse rakastaa juonitteluja ja hämäyksiä, on oikeistofundamentalistin maailmankuva usein vapaamuurarien, Bilderbergin tai muiden hämärien tahojen salaliittoja täynnä. Eräs tunnettu oikeistolinjan edustaja oli jo vuonna 1995 edesmennyt Pietarin metropoliitta Ioann.

Aleksein aika

Kun Neuvostoliitto romahti, muuttui myös kirkon ja valtion suhde. Ainakin aluksi myös valtion ote kirkosta heikkeni. Eräs anekdootti kertoo piispasta, joka sai vanhaan tapaan jonkin ortodoksisen kansainvälisen tapahtuman osanottajalistan. Vanhaan tapaan piispa lähetti listan paikalliselle KGB:lle, joka kuitenkin vastasi piispalle, ettei se enää puutu kyseisiin asioihin. Tapaus tuli julkisuuteen, kun KGB samalla vuoti kirjeenvaihdon piispan kanssa paikalliselle lehdelle.
Kirkon johtajaksi valittiin vuonna 1990 virolais-saksalainen Aleksei II. Valinta oli ilmeisesti vapaa, vaikka sittemmin Jakunin ja Ponomarov löysivät KGB:n arkistoista viitteitä siihen, että Aleksei ainakin oli ollut KGB:n agentti. Tuossa vaiheessa kaikki korkeissa kirkollisissa asemissa olevat olivat joutuneet joka tapauksessa tekemään yhteistyötä KGB:n kanssa enemmän tai vähemmän, ja myös muiden ehdokkaiden taustalla oli samanlaisia kytköksiä.
Aleksei otti kirkon viralliseksi linjaksi sen, ettei kirkon tarvinnut tehdä tilintekoa kommunistiajan väärinkäytösten kanssa. Tällä oli suuri merkitys sekä kirkon sisäiseen elämään että myöhemmin kirkon ja valtion suhteisiin.
Ensimmäinen ja ainakin läntisestä katsannosta traagisin vaikutus oli siinä, että kirkon liberaalisiipi marginalisoitui. Liberaalisiiven merkittäviä edustajia olivat jo mainittu toisinajattelijapappi Gleb Jakunin, vuonna 1990 murhattu Aleksandr Men ja pastori Georgi Kotshetkov. Marginalisoituminen johtui toisaalta siitä, että esimerkiksi Jakunin vaati kirkolta tilintekoa menneisyyden kanssa. Jakunin vaatimukset eivät johtaneet katumukseen, vaan päin vastoin Jakunin itse joutui erotetuksi kirkollisesta yhteydestä. Toisaalta liberaaleja pidettiin liian länsimyönteisinä ja jopa protestanttishenkisinä, eivätkä tällaiset ajatukset sopineet kirkon valtavirraksi muodostuneen kansallisen ajattelun kanssa.
Vaikka Aleksei ei aloittanutkaan pesänselvitystä kirkon ja turvallisuuskoneiston suhteista, tuomitsi hän kommunismin ja piti tärkeänä kirkon ja valtion eroa. Kirkon ja valtion suhteet eivät olleetkaan Aleksein aikana niin lämpimät, kuin nyttemmin Kirilin aikaan. Tämä ilmeni mm. siinä, miten Aleksei onnistui neljässä päätavoitteessaan: valtion takavarikoiman kirkon omaisuuden palauttamisessa, ortodoksisen uskonnonopetuksen tuomisessa kouluihin, ortodoksisten sotilaspappien saamisesta armeijaan ja erityisaseman saamisen muihin uskontoihin nähden.
Tavoitteista ainoastaan ortoksisen kirkon erityisaseman turvaaminen onnistui, kun vuoden 1997 uskonnonvapauslain johdannossa Venäjän ortodoksisen kirkon asema venäjän kansan historiassa kirjattiin lakikirjaan.
Vaikka Alekseita on syytetty konservatiivismista ja kirkon ja valtion yhteistyön syventämisestä, näyttäisi hän ainakin jossain määrin pyrkineen pitämään kirkon jonkinlaisella keskitiellä, mitä voi tietysti lännestä katsoen vaikea havaita. Joka tapauksessa Aleksein aikana kirkko tuomitsi melko selkeästi kommunismin ajan, mikä ilmeni mm. kommunistien vainoissa kuolleiden ortodoksien julistamisessa pyhiksi (ns. uusmarttyyrit). Toisaalta vallankumousta edeltävää aikaa muistettiin lämmöllä, vaikkei aina täysin kritiikittömästi, esimerkiksi bolshevikkien teloittaman tsaariperheen jäsenet julistettiin myös pyhiksi, mitä aiheutti myös hieman kummastusta muussa ortodoksisessa maailmassa.
Slaavilaisuudesta, keisarinostalgiasta ja venäläisen imperialismin kaipuusta ammentava oikeistolainen kansallistunne vaikutti myös kirkossa ja siihen kytkeytyi myös vahva lännenvastaisuus. Tämä ei kuitenkaan näkynyt kirkon virallisissa ulkosuhteissa ja lausunnoissa. Kirkon ulkomaanosaston nykyisen johtajan, Kirilin suojatin, Metropoliitta Ilarionin pitämä puhe vuonna 2001 antaa hyvän kuvan kirkon tuolloisesta linjasta:

“The seventy years of Soviet persecution were an experience of fiery purgatory for the Russian Church, from which it should have come out entirely renewed. The most dangerous error would be not to learn from what happened and to return to the pre-revolutionary situation, as some members of the clergy wish to do nowadays.
The second danger is that. of militant Orthodoxy, which would be a post-atheist counterpart of militant atheism. I mean an Orthodoxy that fights against Jews, against masons, against democracy, against Western culture, 
against enlightenment. This type of Orthodoxy is being preached even by some key members of the hierarchy, and it has many supporters within the Church.”

Mainittakoon vielä, että Vladimir Putin ei ollut ensimmäisten presidenttikausiensa aikana erityisen tunnettu hurskaudestaan.

Kirillin aika

Aleksein kuoltua vuonna 2008 hänen tilalleen patriarkaksi valittiin seuraavana vuonna tuolloin kirkon ulkomaanosastoa johtanut metropoliitta Kiril. Kiril oli ja on edelleen kiistelty hahmo, mutta näyttää siltä, että hän on selvästi pyrkinyt lähentämään kirkon ja valtion suhteita.
Ennen valintaansa Kiriliä pidettiin hieman liberaaliin suuntaan kallellaan olevana ja hänen toivottiin uudistavan venäjän ortodoksista kirkkoa. Uudistuksia odottavat saivat kuitenkin pettyä, Kirilin osoittauduttua edeltäjäänsä huomattavasti autoritaarisemmaksi johtajaksi.
Kirkon ja valtion suhteiden lämpeneminen ei ole kuitenkaan täysin Kirilin ansiota, vaan siihen vaikutti myös se, että Dmitri Medvedevistä tuli hetkeksi Venäjän presidentti. Toisin kuin Putinia, Medvedevia - tai ainakin hänen vaimoaan Svetlana Medvedevaa - pidetään aidosti kirkollisena ortodoksina - kirkko sai hänen kaudellaan läpi pitkään ajamat vaatimuksensa uskonnonopetuksesta, sotilaspapeista ja kirkon omaisuuden palauttamisesta. Medvedev korosti kuitenkin lausunnoissaan uskontojen monimuotoisuutta Venäjällä, vaikka suhtautuikin ortodoksiseen kirkkoon myönteisesti.
Kiril ilmoitti heti valintansa jälkeen pyrkinvänsä rakentamaan Venäjälle venäläisen version bysanttilaisesta sinfoniasta, kirkon ja valtion tiivistä liitosta ja kun Kirilin toimia katsoo, niin shakkimestarin arvonimi olisi ehkä syytä myöntää hänelle, pikemminkin kuin Putinille. Vaikuttaa nimittäin siltä, että Kiril on tietoisesti muokannut ortodoksiselle kirkolle ainakin kaksi sellaista politiikkaa, johon valtion on ollut mahdollista ja helppo tarttua.
Ensimmäinen on ollut “maltillisen konservatiivisuuden” agendan edistäminen etenkin kirkon ulkosuhteissa. Kirkon ulkomaanosasto, sekä Kirilin että tämän seuraaja metropoliitta Ilarionin johtajankaudella, on pyrkinyt edistämään konservatiivisia arvoja sekä kotimaassa että ulkomailla. Kirkko on pyrkinyt luomaan verkostoja ulkomaille sellaisiin piireihin, joissa on kannatettu konservatiivisia - usein perhearvoja. Perhearvot, abortin ja homoseksuaalisuuden vastustaminen ja syntyvyyden lisääminen ovat olleet silmiinpistävän usein patriarkan agendalla. Kyseiset teemat sopivat tietysti mainiosti demograafisesta ongelmasta kärsivälle Venäjän valtiolle. Huomattavaa on kuitenkin, että kirkon aloitteet näissä asioissa eivät ole olleet ylettömän lännenvastaisia, vaan pikemminkin sävyltään nimenomaan konservatiivisia, tai vanhaa sanaa väärinkäyttääkseni, hieman taantumuksellisia. Veikkaukseni on, että tällä politiikalla on pyritty luomaan verkostoja ja levittämään konservatiivisia arvoja pehmeällä tavalla.
Toisaalta Kiril on ajanut myös erittäin kansallismielistä agendaa ja lähestynyt kirkon oikeistosiipeä. Kiril perusti jo vuonna 1993 järjestön nimeltään Maailman venäläisten kansojen neuvosto (Всемирный Русский Народный Собор, World’s Russian People’s Council), jonka puheenjohtajana hän itse toimii (varapuheenjohtajana on tällä hetkellä Vsevolod Chaplin).  Järjestö ei ole suoraan kirkon alaisuudessa, mutta se antaa erilaisia “ortodoksisia” lausuntoja erilaisista sosiaalisista ja poliittisista asioista. Järjestön ideologian ytimessä on Putininkin viime aikoina käyttämä termi, Russkij mir, Venäläinen maailma. Ideologia korostaa venäläisyyden erityisyyttä ja pyrkii luomaan Venäjästä vaihtoehdon lännelle, jota pidetään rappeutuneena ja moraalittomana ja se lienee tuttu jokaiselle Venäjän asioita viime aikoina seuranneelle.
Näyttää siltä, että Putin on jonkinasteisen empimisen jälkeen tarttunut Kirilin tarjoamaan tilaisuuteen. Vielä ennen kolmatta presidenttikauttaan Putin ei suhtautunut kirkkoon niin lämpimästi kuin nykyään, mutta nyt välit ovat lämpimät - olihan Kiril itse ensimmäisenä antamassa tukensa Putinille tämän kolmannen kauden avanneiden mielenosoitusten aikana.
Kiril itse on onnistunut pitkään taiteilemaan lännelle avoimen arvokonservativiisiuuden ja länsivastaisen venäläisen kansallismielisyyden välillä, mutta kun Venäjän oma politiikka on astunut jyrkän askeleen kansallismielisyyden suuntaan, näyttää Kiril seuranneen mukana, ja kirkon virallinen linja on lähestynyt oikeistolaisfundamentalisteja.
Mitä tästä seuraa kirkon tulevaisuudelle, jää nähtäväksi. On vaikea nähdä, että Venäjän nykyinen vastakkainasetteluun ja kansallismielisyyteen nojaava politiikka voisi olla kovin stabiilia, todennäköisesti nykytilanteesta mennään joko kohti tiukempaa jännitystä tai liennytystä. Kiril on kuitenkin osaltaan vahvistanut kirkon fundamentalistisiipien vaikutusvaltaa sen verran paljon, että sille luultavasti syntyy vastavoimia. Luulenkin, että saamme tulevaisuudessa lukea enemmän kirkon sisältä tulevia kriittisia lausuntoja. Jää nähtäväksi pystyvätkö ne pysäyttämään ainakin John Schindlerin pelkäämän ortodoksis-venäläisen jihadismin purkauksen.

Ilja Sidoroff

Kirjoittaja on osapäiväortodoksiteologi, jota kiinnostaa uskonto myös maallisessa mielessä.



Kirjallisuutta

Dimitry Pospieslovsky, The Russian Church under the Soviet Regime 1917–1982, Vols. I, II, St. Vladimir’s Seminary, 1984

Irina Papkova, Russian Orthodox concordat? Church and state under Medvedev, Nationalities Papers, Vol. 39, No. 5, September 2011, 677–683

Kristina Stoeckl, Community after Totalitarianism - The Russian Intellectual Tradition and the Philosophical Discourse of Political Modernity, Peter Lang, 2008

Kristina Stoeckl, The Russian Orthodox Church and Human Rights, Routledge, 2014

Turvallisuuspolitiikan vuosikatsaus 2014

Google Analyticsistä kopsattu kartta blogini tämän vuoden kävijöistä maantieteellisesti.

Tämä on vuoden 2014 80. merkintä. 

Viime vuonna kirjoitin hyvinkin kattavan kuvauksen suomalaisesta turvallisuuspolitiikasta ja sen yhteydessä läpikäydyistä keskustelunaiheista. Nyt siihen ei ole mitään mahdollisuuksia. Vuosi on ollut niin tapahtumarikas ja täynnä keskustelua. Ikävän ja pelottavan tapahtumarikas. Yllättävän pitkälle vuoteen antoivat monet poliitikot lausuntoja, ettei Suomen turvallisuuspolittiinen asema ole muuttunut, mutta se tematiikka kuihtui onneksi loppuvuonna kokonaan pois.
Olen tähän puutteellisuudestaan huolimatta holtittoman pitkäksi venyneeseen blogimerkintään nostanut esiin muutamia ilmiöitä ja asioita, jotka minusta ovat olennaisia vuodessa 2014. Kuvaavaa vuoden tapahtumarikkaudelle on se, että aina käydessäni tekstin kimppuun huomaan jälleen moniaita puuttuvia ulottuvuuksia. Täydentäkää kommenttipuolelle puuttuvia asioita.
Haluan tässä myös lausua lämpimät kiitokseni sosiaalisessa mediassa turvallisuuspoliittisia sisältöjä jakaville ja niistä keskusteleville ihmisille. Tietoa on tarjolla määrättömästi, mutta ilman toisten panosta ja kuratointia ei syntyisi rakenteita eikä perspektiiviä. Twitter ja Facebook ovatkin ainakin näissä hommissa varsin sokraattisia välineitä. Avoin, suopeassa hengessä tapahtuva turvallisuuspoliittinen keskustelu on juuri nyt kansakunnan kannalta äärimmäisen arvokasta. Siksi jämäkästi kehotan mahdollisimman monia siihen ainakin seuraamisen tasolla osallistumaan. Pelkään pahoin, että ensi vuonna nimittäin seurattavaa ja puitavaa riittää vielä tätä vuotta enemmän. Mutta jos oikein hyvin käy, niin nimenomaan 2014 muistetaan hulluna vuotena.

#rauhaakiitos

Kuolema ja pelko palasivat

Kylmän sodan päätyttyä eurooppalainen turvallisuusmaisema kaunistui silmissä. Toki entisen Jugoslavian hajoamissodat ja Tsetsenian sodat käsittämättömine julmuuksineen tapahtuivat näinä vuosina, mutta silti vakaus ja turvallisuus olivat jälleen kerran jotenkin peruuttamattoman oloisia asioita. Eivät ole enää. Kun rajoja siirrellään asevoimin, palaa sota ja kuolema näyttämölle. Neuvostostoliiton romahduksen viimeiset vaiheet ovat käynnissä. Turvallisuuspolitiikka ei vuonna 2014 ollut enää käsiteneppailua, vaan jälleen se elämän ja kuoleman asia.

Suomen linjavalinta käynnistyi

YYA:ta seurasi EU ja sen piti riittää. Maailma ympärillämme muuttui ja muuttuu. Vuosi sitten syksyllä olimme vielä aidalla, mutta tämän vuoden lopulla siirryimme neljän tukijalan jakkaralle ulkopolitiikassamme. Ajatusmallin esitellyt presidentti Niinistö korosti mallin joustavuutta; tilanteiden muuttuessa pitää näiden tukijalkojen kuormituksen reagoida.
Seuraava eduskunta ja hallitus tekevät isoja, pitkälle kantavia päätöksiä. Turvallisuuspolitiikassa kvartaali ei ole kolme kuukautta vaan 25 vuotta. Nyt on käynnistynyt toden teolla se tapahtumaketju, jonka päässä on Suomen valinta turvallisuutensa takaamiseksi. Sitä emme tee välttämättä kovinkaan itsenäisesti. Mukana päätöksenteossa on myös vuoden 2014 aikana edelleen vahvistunut turvallisuuspoliittinen yhteys Ruotsiin. Voi jopa olla, että muut käytännössä päättävät omilla päätöksillään puolestamme, mikä linja meille jää valittavaksi. Lähivuosina se valinta joka tapauksessa tapahtuu.

Liberaali demokratia 

Putinin hallinto on kehittänyt termin suvereeni demokratia, joka itse asiassa tarkoittaa kvasidemokratiaa. Tiettyjä elementtejä kansanvallasta pidetään toimivina tai ainakin pyritään antamaan se kuva, mutta demokratian ytimen muodostavia ihmisoikeuksia näverretään surutta. Venäjän lisäksi tälle tielle ovat lähteneet ainakin Unkari, Serbia ja Turkki. Jokaisella näistä on omat taustansa ja sovelluksensa, mutta yhteistä niille on suunta siirtyä yhä pidämmälle arvokonservatiiviseen yhtenäiskulttuuriin perustuvaan autoritäärisyyteen.
Liberaalien demokratioiden olemassaolo on lähtökohtaisesti näille valtioille poskelle lyöty haaste, sillä liberaalius ja demokraattisuus kummatkin lähtökohtaisesti julistavat näiden maiden olevan väärässä valinnoissaan. Markkinataloutta tässä ei siis sinällään haasteta, vaikka Putin onkin taitavasti värvännyt ajamaan asiaansa nimenomaan talousvetoiseen yhteiskuntaan pettyneitä.
Asetelma on johtanut siihen, että arvoliberalismin ja arvokonservatiivisuuden suunnat ovat tehneet täyskäännöksen. Ennen arvokonservatiivit nojasivat länteen ja liberaalimmat itään. Nyt on päinvastoin. Venäjä tukeekin nyt ääri- ja laitapuolueita sekä oikealla että vasemmalla paitsi arvojen takia, myös niiden EU-vastaisuuden takia. Euroopan unioni on eurooppalaisen liberalismin saavutus ja kuitenkin myös arvoyhteisö. Ja siksi este Putinin tiellä, joten on luonnollista, että hän määrätietoisesti heikentää ja hajoittaa unionia käytettävissään olevin keinoin.
Kylmän sodan jälkeen liberaali demokratia oli ikäänkuin ainoa vaihtoehto, mutta nyt se on siis saanut haastajan. Tästä vastakkainasettelusta voi vielä kehittyä jotain kovin pahaa ja rumaa.

Fennovoima

Suomen eduskunta katsoi hallituksen esityksestä hyväksi sitoa Suomen energiasektorin Venäjän valtiojohtoiseen vastaavaan. Fortum varmisti hankkeen käynnistymisen (vielä ehdollisella) osakkuudellaan, koska sai Venäjän valtiolta edullisesti vesivoimaa ja mieluisammat kumppanit. Minä en edelleenkään pysty ymmärtämään tämän sopimuksen järkeä valtion ja turvallisuuspolitiikan näkökulmasta. Olen miettinyt ja miettinyt, mutta jotain taustalla on tapahtunut tai päätetty, jota ei haluta julkisuuteen. Muuten ainoa selitys olisi kolossaalinen typeryys, eikä sitä voi minun mielestäni esiintyä tarvittavassa mitassa Suomen poliittisessa johdossa. Varsinkin kun asiantuntijat ovat vakuuttaneet, että päätöksessa on myös turvallisuuspoliittinen ulottuvuus, vaikka hankkeen ajajat toisin väittävätkin.
Kun tätä erittäin aktiivisesti ajanut Kokoomus melkein heti päätöksen jälkeen alkoi puheenjohtajansa suulla moittia Keskustaa ulkopolitiikan harmaalle alueelle ajamisesta, niin suorastaan suutuin tuollaisesta kaksinaamaisuudesta. Toki keskustalaisten puheet olivat osittain sieltä tännepäin, mutta eihän se nyt ole mitään verrattuna Fennovoima-päätökseen, joka ulkomailla laajasti noteerattiin Suomen liikkeenä lähemmäs Venäjää. Samanlainen räikeä esimerkki oli Ben Zyskowiczin poikkeuksellisen suorasanainen ärhäkkyys Venäjän toimintaa vastaan joulun alla, mutta niin vaan hänkin, paitsi äänesti Fennovoiman puolesta muutamaa viikkoa aiemmin, niin myös puhui julkisesti sen puolesta.
Vuoden 2015 puolella pidän todennäköisenä kahta asiaa Fennovoimassa: Taustat aukeavat ainakin osittain ja saattavat jopa terminoida joitakin poliittisia uria. Pidän myös todennäköisenä hankkeen rahoituksen kaatumista, sillä Venäjän strategisilla eläkerahastoilla on lähivuosina muitakin menoja. Ja jos Venäjän kansantalouden syöksystä huolimatta sieltä riittää miljarditolkulla tähän rahaa, niin sitten vasta olenkin todella huolissani.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö

Suomen presidenttivetoinen demokratia muuttui Kekkosen takia ja jälkeen suhteellisen nopeasti paljon parlamentaarisemmaksi. Perustuslain uudistukset ovat vieneet presidentiltä valtaa ja siirtäneet sitä hallitukselle. Nyt käynnissä oleva kriisi on tämän uuden mallin testaus kovissa olosuhteissa. Nyt syntyneet toimintamallit ja tulkinnat kantavat todennäköisesti kauas.
Sauli Niinistö on minusta selvinnyt loistavasti tasavallan presidenttinä. Hän on koko kautensa keskittynyt Venäjään kieliopintoja myöten ja nyt näitä tietojan ja taitoja tarvitaan. Arvostan myös suuresti Niinistön aktiivisuutta keskustella julkisesti asioista. Esimerkiksi ilman Kultaranta-keskusteluja ilmapiirin muutoksineen olisimme huomattavan paljon enemmän jäljessä tilanteesta.
Niinistö on kriisin alusta asti osallistunut keskusteluun ja ennen kaikkea osoittanut johtajuutta. Sitä häneltä odotan tulevinakin vuosina ja pelkäänpä, että sille on kipeääkin tarvetta.

Pääministeri Alexander Stubb

Ei SDP:n eikä Kokoomuksen puheenjohtajavalinnoissa juuri ulkopoliittisilla ansioilla ratsastettu, mutta Alex Stubbin koko olemus perustuu hänen kansainvälisyyteensä. Se tosin on hyvin EU-painotteista, joka on myös näkynyt syksyn aikana. Stubbilla on virtaa ja ideoita, mutta hän ei ole löytänyt tapaa ja sävyä, jolla ajaa niitä eteenpäin oman porukkansa ulkopuolella.
Fennovoima-päätöksessä Stubb oli aktiivinen. Lisäksi hän teki tarkkasaniasuutta edellyttävässä asemassaan pahna virheen Fennvoimaa koskevassa eduskuntakeskustelussa, kun käytti sanaa russofobinen. Ensinnäkään asiallisesti se ei siinä yhteydessä ollut oikea valinta ja toisekseen kyseinen termi oli sitä ennen hyvin pitkälti vain Johan Bäckmannin ja hänen sakkinsa käytössä. Jossakin informaatiosodan esikunnassa Moskovan tai Pietarin liepeillä avattiin varmasti pullot kuohuvaa tämän sanavalinnan kunniaksi.
Stubb nosti aktiivisesti loppuvuonna ulkopolitiikkaa ulottuvuutena, jossa haastaa Keskustaa. Toivottavasti presidentti Niinistön joulun alla pitämä (puhuttelu)tilaisuus puoluejohtajille ei ihan kokonaan karsinut haluja puhua ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa eduskuntavaalikamppailussa. Stubbista kuitenkin olisi sellaisessa keskustelussa paljon iloa, jos hän vain saa sen entisen iloisen avoimen itsensä ja pääministeriyden synkistämän nykyolemuksensa balanssiin.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja

Äärimmäisen kokenut ulkoministeri Erkki Tuomioja on ollut Ukrainan kriisin ja sodan ajan itse luotettavuus, kun on puhuttu maailman tapahtumista. Hän on osannut esittää asioita perspektiivissään ja ollut suorasanainen olematta provokatiivinen. Kotimaan tapahtumien suhteen ei ole mennyt näin vahvasti. Alkuvuonna hänen hampaissaan olivat Naton kannattajat, joilla ei hänen mukaansa ollut mitään uutta sanottavaa ja siksi heidän kanssaan ei tarvinnut keskustella. Loppuvuodesta Tuomioja poltti pikkutakkinsa hihat everstiluutnantti Torsti Sirénille, joka oli arvostellut Fennovoiman-päätöksen antamaa signaalia Suomen asemasta.
Tuomiojan vuoteen kuului siis huikeaa pärjäämistä ja pikkumaista äksyilyä. Joka tapauksessa hänen asemansa demarien turpo-kärkenä sementoitui, kun hän oli puolueen käynnistämän Turvallinen Suomi -kampanjan keulahahmona. Tuomiojan asemaa kuvaa myös se, että puolueen puheenjohtajasta Antti Rinteestä ei ainakaan minulla ole turvallisuuspoliittisesti yhtään mitään sanottavaa. Tätä Turvallinen Suomi -kampanjaa tervehdin muuten suurella ilolla, sillä siinä kansakunnan turvallisuus esitettiin poliittisena kysymyksenä, johon voi vaikuttaa, ei vain perinnäistapojen noudattamisena.

Muut poliitikot

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Timo Soini oli alkuvuoden suorastaan nakkipiilossa, varoen puhumasta julkisuuteen sanaakaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Hänen puheenjohtajuutensa valiokunnassa on kuitenkin saanut kiitoksia ja muutamat loppuvuoden ulostulot ovat olleet erittäin asiallisia. Jos puoluejohtaja Soini roiskiikin vain päälauseita ja kummallisia kielikuvia peräkkäin, on valiokunnan puheenjohtaja Soini harkitseva ja maailman monimutkaisuuden hyvin ymmärtävä.
Puolustusministeri Carl Haglund on muutamassa vuodessa osoittanut olevansa puolueensa kokoa isompi poliitikko. Turvallisuuspolitiikassa Haglund on ollut suorasanainen ja hänen ulostulojensa myötä nousivat esiin niin meitä ympäröivä informaatiosota kuin Fennovoima-päätöksen ulkopoliittiset ulottuvuudet. Hän on saanut Kokoomukseen turvallisuuspoliittisista syistä pettyneet porvarit silmäilemään tositarkoituksella RKP:n äänestämistä ensi kevään eduskuntavaaleissa.
Ville Ninistö Vihreiden puheenjohtajana sai ydinvoiman takia turvallisuuspolitiikan syliinsä pyytämättä ja yllättäen. Vihreät tarttuivatkin halukkaasti tapahtumien kulun heille tarjoamaan mahdollisuuteen ja iskivät Fennovoima-hanketta turpo-perusteilla. Muut eivät tähän keskusteluun suostuneet lähtemään. Näin jälkeenpäin näyttää kovasti siltä, että Vihreät pistettiin suunnitellusti hallituksesta pihalle, sillä he olisivat myös estäneet valtion omistajaohjauksesta vastuullisina Fortumin lähdön mukaan. Jos Vihreät pystyvät nyt Heidi Hautalan avaamalla uralla toimimaan suoraselkäisenä vaihtoehtona Venäjä-suhteen kanssa, voi Kokoomuksen vihertävältä puolelta valua isostikin ääniä. Niinistö itse on pitkälti päässyt eroon teknokraattisuudesta esiintymisessään. Hän on rokottanut suomettumispuheillaan ja terävillä huomioillaan niin, että joidenkin konkaripoliitikkojen verenpainelääkityksiä on varmasti jouduttu viilaamaan ylemmälle tasolle.
Vihreiden Anni Sinnemäki on hiipinyt vuosien varrella huomaamatta runotytön asemasta vankaksi turvallisuuspolitiikan osaajaksi. Tätä kuvastaa se, että hän keräsi esiintymisestään korkeimmat pisteet turponarkkien Twitter-äänestyksessä maaliskuussa pidetyn turvallisuuspoliittisen Vaalien välissä -ohjelmassa. Kun hän nyt siirtyy Helsingille hommiin, nousee tilalle onneksi toinen turpo-osaaja, Johanna Sumuvuori. Vihreiden onkin pystyttävä ensi keväänä vastaamaan laajalla rintamalla turvallisuuspolitiikan huutoonsa.
Keskustan Paula Lehtomäki nousi Heikki Talvitien seuraajaksi Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtajana ja on hän puhunut usein Venäjän kantojen ymmärtämisestä. Tämä suomen sana ymmärtää voidaan tulkita sekä tietämisen että hyväksymisen näkökulmasta. Lehtomäen puheissa sitä on tulkittu turhankin hanakasti nimenomaan hyväksymiseen painottuvaksi. Lehtomäki ilmeisesti, ainakin minun tulkintani mukaan, yrittää yhdistää EU-Suomen ja YYA-Suomen linjojen hyvät puolet, mutta kovin hankalaa se on tähän asti ollut. Liekö mahdollistakaan.
Keskustan kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen on puolueensa olennainen osa, mutta hyvin omapäinen ja -valtainen linjojensa vetämisessä. Nytkin hän on ohjastanut jälleen niitä toisia rattaita, tällä kertaa ulkopolitiikassa. Väyrysen silmissä väikkyy erityissuhde Venäjään, oppi-isänsä Kekkosen mallin mukaisesti. Sipilän puoluejohtajana ja todennäköisenä tulevana pääministerinä on joko saatava Väyrynen kuriin tai ajettava hänet sivuun politiikanteon keskiöstä.
Perussuomalaisten Jussi Niinistö on ollut näkyvästi esillä puolustuspoliittisessa keskustelussa ja halajaa ilmeisesti Haglundin seuraajaksi. Ottaen huomioon hänen lyhyen kokemuksensa politiikassa on Niinistö pärjännyt hyvin.
Kokoomuksesta on poikkeuksellisen paljon esillä ollut puolueen entinen puheenjohtaja ja nykyinen ulkoasiainvaliokunnan varapj Pertti Salolainen. Vaikka 74-vuotias konkari on ensi keväänäkin ehdolla, niin hänen ei olettaisi olevan Kokoomuksen kärkeä keskeisellä politiikan saralla. Mutta niin vain Salolaisen nykyisin ärhäkätkin lausunnot eri asioista nousevat julkisuuteen. Osansa asiassa on sillä, että UaV:n pj Soini ei varsinkaan alkuvuodesta ollut halukas kommentoimaan ja se antoi Salolaiselle tilaa.
Itseäni on ilahduttanut kahden nuorisopoliitikon innokas ja kypsä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun osallistuminen. Keskustan Teppo Säkkinen ja Kokoomuksen Teemu Myllärinen valavat toivoa, että meillä on osaajia tälle puolelle tulevaisuudessa. Jos nimittäin miettii puolueidemme turpo-kärkiä, niin vähiin jää. Toivottavasti ensi kevään vaalikamppailussa kansalaiset laittavat ehdokkaat laidasta laitaan lujille näissä asioissa. Ja toivottavasti saamme lisää turvallisuuspoliittisesti aktiivisia naisia mukaan päättämään kansakunnan kohtaloista.

Puolustusvoimat ja puolustuspolitiikka

Vuosi sitten syksyllä alkanut asevelvollisuutta vastustava Ohi on -kampanja sai alunperinkin hankalaan urakkaansa ylivoimaisen vastustajan, kun Venäjä ryhtyi agressiiviseksi. Kampanja hyppäsi ns. tyhjän mäkeen ja sinällään hyvin valmisteltu haaste tuli alas ennen aikojaan.
Vuoden 2013 ajan sekä puolustusministeri että PV:n komentaja olivat puhuneet määrärahojen riittämättömyydestä ja Ilkka Kanervan johtama parlamentaarinen työryhmä pääsikin esittelemään melko yksimielisinä korotukset. Lisäksi ilmassa leijuu ainakin alustava yksimielisyys siitä, että tulevien vuosien suurhankinnat ilmassa ja merellä budjetoidaan erikseen. Hornetien seuraajien hankintakin on jo käynnistetty.
Puolustusvoimain komentajakin vaihtui hyvin perinteisen oloisesta Puheloisesta vähemmän perinteiseen Lindbergiin. Hän on muuten onnistunut hyvin siinä, mitä Stubb on Twitterissä heikommalla menestyksellä pääministerinä yrittänyt: saanut valtavan kontaktipinnan, nostaen samalla itsensä ja organisaationsa uskottavuutta ja hyväksyttävyyttä. Hänen Hornet-selfiensä on yksi vuoden kovimpia PR-tekoja. Puolustusvoimien komentajan maanpuolustuspäivä näyttää myös juurtuneen menestyksellisesti tuoreeksi osaksi PV:n ulkoista viestintää.
Uutta PV:ssa on myös loppuun asti saati puolustusvoimauudistus. Vaikka se suurelle yleisölle näyttäytyi lähinnä varuskuntien lopettamisena, oli kyse paljon enemmästä. Eivätkä uudistukset tähän lopu, sillä veikkaisin Ukrainan tapahtumien synnyttäneen vipinää suunnittelupuolesta vastaavien keskuudessa. Hybridisota nousi varauduttavien uhkakuvien kärkijoukkoon raketin lailla, vaikka esim. aiemmin jo olennaisena osana puolustuskykyä ollut strategisiin iskuihin varautuminen on jo merkittävä osa tätä uhkakuvaa. Yhteistyössä siviilipuolen viranomaisten kanssa on varmaan kaivettu esiin myös 90-luvun varautumissuunnitelmat Venäjän yhteiskunnallisen romahduksen aiheuttaman liikehdinnän varalta. Venäjän talouskurimus yhdistettynä heikkoihin yhteiskunnallisiin instituutioihin voi tuottaa tilanteita, joissa isoja massoja ihmisiä lähtee liikkeelle.

Nato-jäsenyyden kannatus

Kuten on ollut hyvin oletettavaa, on Venäjän aggressiivisuus lisännyt Nato-jäsenyyden kannatusta. Tosin itse käyttäisin tässä ilmaisua, että Nato-myöntyväisyys on lisääntynyt. Nato on sinällään ihan yhtä huono vaihtoehto kuin ennenkin, mutta muut vaihtoehdot ovat heikentyneet rajusti. Natoa ei niinkään kannateta, vaan melko pitkin hampain myönnytään pitämään sitä mahdollisena, jopa järkevänä vaihtoehtona.
Kansainvälisen tilanteen kiristyminen on ylipäätään kaventanut turvallisuuspoliittista liikkumatilaamme merkittävästi. Jos vielä vuosi sitten tuntui vaihtoehtoja olevan paljonkin, niin nyt rako on paljon ahtaampi.
Loppuvuodesta käyty kinastelu kansanäänestyksen tarpeellisuudesta on ainakin minusta turhahkoa. Kansanäänestykseen ollaan sitouduttu ja aika hankalaa on kuvitella niin suurta yksimielisyyttä yleisessä mielipiteessä asiaan, että äänestystä ei kannattaisi järjestää. Kansanäänestys myös pakottaa kansalaiset muodostamaan oma kantansa asiaan ja näin kantaa vastuutaan tässä isossa asiassa. Toisaalta sitä ei missään nimessä kannata järjestää, jos ei kohtuuvarmasti tiedä lopputulosta positiiviseksi. Jäsenyyden hakeminen ja sen jälkeen sen omatoiminen torppaaminen olisi turpomunaus, jossa haalisimme itsellemme kaikkien ratkaisujen huonot puolet. Itse toivon, että tuleva hallitus pitää ohjelmassaan Nato-jäsenyyden niin auki kuin vain mahdollista. Jopa niin, ettei koko asiaa edes mainittaisi hallitusohjelmassa.

Saksa 

Maailmansotien syyllisyyttä kantanut Saksa on niitä harvoja maita maailmassa, joka on menneisyydenhallinnassaan ollut erittäin tunnollinen. Se on varmasti myös osa kansakunnan menestystä, aivan kuten Venäjälle vaikeuksia aiheuttaa menneisyydenhallinnan lähes totaalinen puute. Mitä isommat synnit ja isompi maa, sitä tärkeämpää se on.
Vuosi 2014 tarkoitti Saksalle, että sen oli pakko nousta myös aristelemassaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa läntisen Euroopan johtoon. Angela Merkel on läntisen Euroopan johtaja, muiden suurten maiden johtajien ollessa heikkoja sisäpolitiikan ja/tai talousvaikeuksien takia. Ilman Merkeliä  EU:n kuvio olisi todennäköisesti täysin palasina ja Putinin tavoite saavuttaa Neuvostoliiton kaltainen asema ainakin Euroopassa olisi paljon pidemmällä.
Uuteen Saksaan kuuluu myös sen pitkään noudattaman Ostpolitikin hylkääminen. 1970-luvun alusta asti (Länsi-)Saksa teki määrätietoisesti työtä sitoakseen Venäjän kaupalliisiin ja poliittisiin yhteistyökuvioihin. Tämä politiikka sai kirkkaimman helmensä Saksojen yhdistyessä rauhanomaisesti. Siitä syntyi myös jonkinlainen kiitollisuudenvelka Venäjän suuntaan, kun kansa sai vihdoin yhdistyä. Nyt pyrkimys rakentaa suhteita ja siteitä on toistaiseksi ohi.

Putinin temppuilut koirapelkoisen Merkelin kustannuksella ja heidän suhteessaan epäilemättä kummitellut yhteinen DDR-menneisyys (mm. kumpikin osaa toisensa kieltä hyvin) ovat taustalla, mutta ennen kaikkea Merkeliä tuntuu loukanneen Putinin kivikasvoisesti ylläpitämä valehtelu Ukrainan tapahtumista. Hän yritti yli 30 tuloksettoman puhelun jälkeen saada vielä kerran yhteyden Putiniin Brisbanen G20-kokouksen yhteydessä järjestetyssä kahdenkeskisessä tapaamisessa. Tulos lähes neljän tunnin väännöstä oli katastrofi.
Joka tapauksessa yksi merkittävä osa tätä kriisiä tullaan ratkomaan näiden kahden välillä ja se vaatii kummaltakin paljon, kun asiat ovat ajautuneet tähän pisteeseen. Ratkaisun saavuttamista saattaa hidastaa, että macholle Putinille voi olla kova paikka antaa periksi naisjohtajalle.

Valheiden vuosi 

Inhimilliseen kanssakäymiseen kuuluu pieni valehtelu. Jos valehtelee liikaa, suututtaa toiset. Eri syistä Venäjä on valinnut kivikasvoisen ja järjestelmällisen valehtelun strategiaksi Ukrainan kriisissä. Se on myös sellainen strategia, josta on hankala päästä irti, vaikka haluaisikin, sillä luottamuksen hävittyä ajatellaan joka tapauksessa valehdeltavan. Lännessä valheilla ajatellaan olevan hinta, maineen ja vaalimenestyksen katoamisen myötä. Siksi valheita käytetään minimaalisesti. Putinin ei seurauksia tarvitse pelätä. Häntä auttaa koko ajan tiukkeneva kontrolli tiedotusvälineistä ja Venäjän kansan tottumus kuulla vain siteeksi totta sisältäviä asioita maansa johdolta. Eivätkä vaalitkaan ole hänelle tähän mennessä vaikeuksia tuottaneet, varsinkin kun maan puoluekenttä on melkein kokonaan hänen näpeissään.

Valehtelun mittakaava on saanut jotkut kuvailemaan Venäjän johdon nykyistä

linjaa psykologisella termillä narsistinen.

Venäjä joutui heikkouden aikana katsomaan sivusta, kun lännessä venytettiin totuutta eri tilanteissa ja se itse ei siihen kyennyt. Nyt se taitaa ajatella vain vastaavansa samalla mitalla. Se ero tässä on, että länsi on valehdellut taktisesti vain tarpeen tullen, Venäjä tekee sitä nyt strategisella, kaiken kattavalla tasolla. Venäjällä on hyvin suunniteltu ja ennakoiva tapa toimittaa julkisuuteen vaihtoehtoisia selityksiä sille itselleen kiusallisista tosiasioista, koskivat ne sitten Krimin miehitystä, Itä-Ukrainan ”kapinallisten” varustusta tai MH17-koneen alasampumista.
Kaikki poliitikot kaunistelevat asioita, mutta puhuessaan keskenään, on kanssakäymisen sisällettävä kunnioitusta toista kohtaan niin paljon, että valheista voidaan luopua ainakin rivien väleissä. Tämä pätee myös eri valtionjohtojen välisessä kanssakäymisessä. Kun ovet suljetaan, puhutaan suoraan tai ainakin suorempaan, vaikka suurelle yleisölle viserrettäisiinkin kaunisteltuja lauluja. Jos G20-kokouksen ennennäkemättömästä joukkoynseilystä voi päätellä, ovat venäläiset suljettujenkin ovien takana pitäneet kiinni saduistaan. Samasta kertovat Angela Merkelin äärimmäisen turhautuneet kannanotot Putinin elämisestä toisessa todellisuudessa. Pelkällä Krimin miehityksellä ja Itä-Ukrainan sodalla Putin ei tuollaista reaktioita olisi saanut aikaiseksi, siihen vaadittiin henkilökohtaisemmalle tasolle menevää loukkaamista. Kuvaava tilanteen dynamiikalle muuten on, että Venäjän media, joka siis tasan tarkkaan julkaisee hallituksen haluamia näkökulmia, esitteli Brisbanen kokouksen täysin normaalina, jopa menestyksenä Venäjälle ja presidentti Putinille.
Valheita levitetään myös tavallisille ihmisille. Meidän todellisuudestamme katsottuna on lähes mahdotonta, että maan päämies katsoisi kameran kautta kansaansa suoraan silmiin ja valehtelisi päivä toisensa jälkeen. Niitä valheita syötetään myös meille, tavoitteena sekoittaa tilannekuva. Ei valheita tarvitse edes perustella kummoisesti, riittää että syntyy epäselvyyttä. Malesialaiskoneen alasampuminen on tästä hyvä esimerkki. Venäjä tuottaa edelleen uusia selityksiä ja ”todisteita” koneen alasampumisesta, tavoitteenaan vain sotkea ja luoda epävarmuutta.
Pitkällä tähtäimellä Venäjän suurin tappio käsillä olevassa ja vielä pitkään kestävässä kriisissä voi ollakin totaalinen luottamuksen menettäminen. Jos ajatellaan, miten pitkään ja paljon USA on maksanut joukkotuhoasevalheistaan Irakiin hyökätessään, niin miten käy Venäjän, joka ei ole edes tyytynyt yhteen isoon valheeseen, vaan isojen ja pienten valheiden jatkuvaan hyökyyn.

Voimapolitiikan paluu

Itse uskon Putinin lähteneen vastakkainasettelun ja voimapolitiikan tielle, koska hänellä ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Ainakaan jos hän haluaa pitää kiinni kahdesta tärkeimmästä tavoitteestaan: omasta vallastaan ja Venäjän noususta takaisin kunnioitetuksi suurvallaksi. Kun keskinäisriippuvuuden säännöillä ei pärjännyt ja talouden taantuma oli nurkan takana, niin Putin kaivoi esiin kylmän sodan nollasummapelin, jossa oma voitto on toisen tappio ja toisen tappio oma voitto. Keskinäisriippuvainen länsi puolestaan on rakentanut maailmaa, jossa yhdessä hyödytään, toki oman hyödyn maksimoimiseen pyrkien.
Näin Putin iski kaksi kärpästä, eli ainakin yrityksen muuttaa sääntöjä edullisemmaksi ja sai sysättyä lännen syyksi talouden rakenteista johtuvan taantuman. Eikä kriisiaikana kunnon ihminen valtiojohtoaan myöskään kritisoi, olisihan se vihollisen pussiin pelaamista.
Voimapolitiikan kautta rinnakkaisena palasi täydellä voimallaan myös geopolitiikka. Kun maailman muutoksen myötä ajateltiin maantieteen merkityksen vähentyneen, niin Venäjälle se onkin se kaikkein tärkein. Venäjän haluaa pitää lähinaapurinsa tavoilla tai toisilla kontrollissa tai ainakin vaarattomina. Tässähän tilanteen suuri paradoksi on: Venäjän aggressiivinen aktiivisuus työntää rajanaapureita Natoon ja se taas saa Venäjän toimimaan yhä aggressiivisemmin. Suvereenit valtiot kun ovat kuitenkin vapaita solmimaan sopimuksia, myös puolustukseensa liittyviä, halutessaan.

Venäjän selittäminen

Ulkopoliittisen instituutin tukijan Sinikukka Saaren pistämätön tiivistys tilanteesta STT:n jutussa.

Vuoden kuluessa ovat mediat pyrkineet selittämään Venäjää ja Putinia vastatakseen kansasta huokuvaan kysymykseen, että miten tässä näin kävi. Toinen kysymys on se, että mitä tästä eteenpäin. Suomessa on vuoden aikana kirjoitettu Venäjästä valtavasti. Toisessa ääressä ovat iltapäivälehtien pelolla ja pelottelulla ratsastavat lööpit ja toisessa tutkijoiden harkitut, mutta usein vaikeatajuiset analyysit. Iltapäivälehdet ovat lööpeissään olleet välillä poikkeuksellisen typeriä ja pelkoa lietsovia, vaikka itse jutut ovat yleensä olleet tasokkaita ja analyyttisiä. YLE ja HS ovat myös olleet kiitettävän aktiivisia asiassa. Ei ole vaikeaa arvata, että ensi vuonnakin saamme lukea Venäjästä paljon ja hyvä niin.
Huomionarvoista on myös se, että jossain vaiheessa vuotta loppuivat poliittisen johtomme vähääkään pidemmät,  julkilausutut Venäjä-analyysit kokonaan. Toki ne analyysit on varmasti tehty, mutta diplomaattisista syistä ne varmaan pidetään julkilausumattomina tausta-aineistoina.

Pelko ja viha

Vuosi 2014 on ollut pelon ja vihan vuosi Euroopassa. Vihalla ja pelolla on lietsottu liikkelle voimia, jotka synnyttävät lisää vihaa ja pelkoa. Putinin hallinnon propaganda on tarkoitettu kenties ensisijaisesti sisäpolitiikan käyttöön, mutta se vaikuttaa ajan mittaan ulospäin. Pelon ja vihan synnyttämiseksi sepittyt valheet ajavat tapahtumia eteenpäin ja lopputulos voi olla jotain, jota kukaan ei halua. Jos oikein kyyniseksi heittäytyy, niin viime vuonna eurooppalaiset alkoivat pelätä turvallisuutensa puolesta, kun tähän asti piti pelätä vain toimeentulon takia.

Informaatiosota

Informaatiosotaa on käyty läpi vuosituhansien. Moderni tietoyhteiskunta vain antaa sille paljon uusia mahdollisuuksia. Venäjä on käyttänyt informaatiosotaa yhtenä toimintansa ulottuvuutena, jolla se on tukenut poliittisten tavoitteidensa saavuttamista. Se on kivikasvoisesti valehdellut, ettei se miehittänyt Krimiä eikä sillä ole tekemistä Itä-Ukrainan sodassa. Informaatiosodan osia ovat niin valtiollisten tahojen viestintä kuin valtion kontrollissa olevien medioiden sisältö. Sosiaalisessa mediassa käytetään yrityksiä, joissa ihmiset kommentoivat, twiittavaat ja tekevät kaikkia mahdollista ”tavallisen ihmisen” viestintää. Näin saadaan esim. Venäjää käsittelevien kriittisten lehtijuttujen perään annettua vaikutelma, että selvät tosiasat eivät todellakaan ole selviä ja että moni ymmärtää hyväksyen Venäjän toimintaa.
Eräs mielenkiintoinen yksityiskohta tilanteessa on se, että ennen Fennovoima-päätöstä olivat kaikki Venäjän näkökulmia ajavat tahot ja ihmiset mahdollisimman hiljaa asiasta. Tämä on iso kontrasti sille, että normalisti Venäjän hallinnon kantoja Suomea kosketaaviin asioihin kyllä tuodaan laajasti ja estottomasti esille. Oma tulkintani on, että Venäjältä oli käynyt käsky olla asiasta hiljaa, ettei vain missään nimessä häirittäisi Fennovoiman ajajien "asiassa ei ole turvallisuuspoliittista ulottuvuutta" narratiivia.
Tilanteeseen on nyt herätty ja asia on tiedostettu. Tärkeimmät keinomme informaatiosodassa ovat korkea koulutustaso, tasokas media ja tinkimätön suhtautuminen sananvapauteen. Tämä keinovalikoima voi aiheuttaa meille joidenkin taistelujen häviämistä, mutta vain niin voimme voittaa sodan.
Trollit ovat olleet isosti huomion kohteena informaatiosodassa vaikka ne ovat vain yksi, pienehkö osa kokonaisuutta. Tähän suunnittelemani trolli-osuus venähti ja löytyy täältä.

Kurdien tarina sai alkunsa

Haluan nostaa tähän ainakin yhden asian vähän kauempaakin, vaikka Venäjä täyttääkin näkökenttämme tällä hetkellä melkein kokonaan. Irakin ja Syyrian tragedioiden keskellä on itämässä kurdien oma valtio. Tämä kansa on levittäytynyt useamman valtion alueelle ja kansainvälisen politiikan arvannostoissa se ei ole ikinä saanut mitään voittoa muistuttavaakaan. Mutta nyt sen kyky vastustaa käsittämättömän julmaa ISIS-järjestöä on lunastamassa sille olemassaolon oikeutta osana kansainvälistä yhteisöä.
Kobanen kaupungin ja Sinjar-vuorten taistelut voivat pidemmällä tähtäimellä olla se perusta, jonka avulla Kurdistan saa olemassaolonsa oikeutuksensa muun maailman silmissä. Kurdit ovat nyt olemassa ja he ovat hyvän palveluksessa pahaa vastaan. Tällaisista tarinoista kansakunnat ovat saaneet ennekin alkunsa. Irakin ja varsinkin Syyrian valtiot ovat niin hajallaan, että Kurdistan voi olla riittävän pitkän aikaa käytännössä niin totta, että se on pakko ottaa huomioon. Helppoa se ei tule olemaan, tuskin nopeatakaan, mutta mahdollisuus on sentään nyt olemassa.
On tosiaan muistettava, että maailmassa ylipäätään tapahtuu paljon muutakin meille olennaista kuin Venäjän toiminta.

Tärkeitä tekstejä vuodelta 2014

Tässä osa viime vuonna julkaisuista, minun mielestäni turvallisuuspoliittisesti merkittävistä teksteistä, ei missään erityisessä järjestyksessä. Sosiaalisessa mediassa on kummallisen korostunut näkemys tuoreuden merkityksestä jaettavassa sisällössä. Nämä kirjoitukset, kuten moni muukin, ovat kuitenkin edelleen kuranttia tavaraa maailman paremmassa ymmärtämisessä. Lisätkää kommentteihin vastaavia.

Mika Aaltola: Kamppailu Suomesta

Ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsaus 2014: Suomen asema, turvallisuus ja hyvinvointi monimutkaistuvassa maailmassa

Heikki Aittokoski: Liberaalin Euroopan suuri mittelö

Jyrki Iivonen: Venäjän kaksi totuutta

Katri Pynnöniemi: Venäjä ei ole karhu vaan virtahepo

Minna Holopainen: Oletko informaatiosodan uhri?

Sofi Oksanen: Venäjä on jo voittanut informaatiosodan

Anni Sinnemäki: Venäjästä, Ukrainasta ja Suomen paikasta

James Mashiri: War admissible – a view on Russian Military Doctrine and Clausewitz (englanniksi)

Matti Vanhanen: Puhe Hämeenlinnan Paasikivi-seurassa 23.10.2014

Martin Scheinin: Viisi kiduttavaa askelta alas helvettiin

Osmo Apunen: Talvisodan muisto

Risto Volanen: Ukraina, Islanti, Suomi: pienet maat puskemisen maailmassa

Juha Mäkinen: Suomi Nato-jäseneksi – mutta miksi?

Jari Rantapelkonen (toim.): Strategisen viestinnän salat

Aleksi Roinila: Sotaa ydinaseiden varjossa


#turpo-blogeja

Haluan kiittää ja kannustaa turpobloggari-kollegoita, jotka ovat ansiokkaasti tehneet osansa nyt niin äärettömän tärkeässä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Lukekaa heitä ja kommentoikaa, se vie asioita eteenpäin. Toivottavasti ensi vuonna vakiintuu joukkoon uusia kasvoja.

Osmo Apunen
Corporal Frisk
Tomi Hämäläinen
Tapio Juntunen
James Mashiri
Nojatuolikenraali
Miika Rauduskoski
The Ulkopolitist
Risto Volanen

Trolli voi tulla ikkunan taa

Käynnissä olevan informaatiosodan näkyvimmäksi ilmiöksi ovat nousseet trollit. Trollaushan on osa verkon kansanperinnettä, jossa pyritään tavoilla tai toisilla ärsyttämään muita ja saamaan aikaan reaktio. Kuluneen vuoden aikana on puhuttu Putin-trolleista, joiden tehtävänä on ajaa Venäjän asiaa osana sen käynnistämää informaatiosotaa.

Suomessa oikeita trolleja on hyvin vähän, yksittäisiä kappaleita. Oikealla tarkoitan tässä kytköksissä Venäjän turvallisuuskoneistoihin olevia ihmisiä. Lisäksi on pieni joukko tulisieluisia verkon vierastaistelijoita, jotka ajavat täysipäiväisen oloisesti samoja asioita aatteensa palosta ja sydämensä kyllyydestä. Suuri enemmistö on sitten hiljaisempia myötäilijöitä, jotka kannustavat jaoilla, tykkäyksillä ja muilla sosiaalisen median kannustustavoilla.

Informaatiosodan aineksia levitetään verkostomaisesti tiettyjen solmukohtien kautta. Sinällään samaa toimintatapaa käyttävät mm. ”maahanmuuttokriitikot,” joille tieto levitetään ja aktiivisen toiminnan kohteet osoitetaan blogeissa ja keskustelupalstoilla. Suomalaisessa keskustelussa disinformaation lähteitä ja häirinnän maalitusta hoitavat ainakin Verkkomedia.org-aktivistisivusto, Trollisanomat-blogi ja Venäjän trolliarmeija FB-ryhmä. Näissä välineissä olevat tiedot leviävät nopeasti sosiaalisissa medioissa. Lisäksi käytetään hampaisiin otetun ihmisen työyhteisölle lähetettäviä massasähköpostituksia sekä hänen valheellista panettelemistaan keskustelupalstoilla. Kampanja jotakuta vastaan saattaa sisältää esim yhden asialliseksi naamioidun kirjoituksen, joka perustuu asiayhteydestään irrotettuihin lausuntoihin ja sen pohjalta generoituneen postausten vyöryn, jossa ihmisestä kerrotaan ikäviä valheita. Itse en tällaisen laajamittaisen häirinnän kohteeksi ole (vielä) joutunut, mutta paria tapausta olen seurannut.

Lisäksi on joukko yksittäisiä toimijoita. Esimerkiksi yksi kotitrollini Twitterissä on twiitannut minulle lähes 700 kertaa menneen syksyn aikana. Suurin osa twiiteistä on tullut sen jälkeen, kun ilmoitin hänelle, etten keskustele hänen kanssaan. Olen ottanut periaatteekseni, etten väännä huonosti käyttäytyvien nimimerkkien kanssa ja tämä kyseinen on juuri sellainen laatuaan. Noista sadoista twiiteistä lähes kaikki sisältävät häirintää, nimittelyä, vähättelyä ja uhkauksia. Ja kuten kiusaamisessa yleensäkin, on tässä toiminnassa mukana muutamia hännystelijöitä, jotka kehuvat kiusaajaa ja toistavat hänen teemojaan kiusauksen kohteelle. En ole halunnut blokata häntä, koska pidän periaatteenani kuunnella hyvinkin eri mieltä olevia ihmisiä. Blokkauksen kohteeksi joutuvat botit ja S e pp o  L e ht o. Kirjoitusasu noin, koska hän googlettaa itseään ja ilmestyy paikalle häiriköimään, jos löytää maininnan itsestään.

Twitterissä yritin avata keskusteluyhteyden tunnetuimpaan Putin-trolliin Johan Bäckmaniin. Hänen kyvyttömyytensä käydä hyvien tapojen, logiikan ja selväjärkisen argumentoinnin mukaista keskustelua johti siihen, että hän blokkasi minut. Sinällään viisaasti toimittu häneltä, koska hänen toimintatapansa perustuu nimenomaan valheille ja kuohuttavuudelle. Asiallinen keskustelu on myrkkyä hänen pyrkimyksilleen ärsyttää. Kuvittelisin, että älykästä, sivistynyttä ja väitellyttä ihmistä markkinapellen roolissa toimiminen välillä ottaa pannuun. Käsittääkseni häntä tarvitaan nimenomaan Venäjän sisäisessä informaatiosodassa kertomaan valheita Suomesta ja kotimaan toiminta on hänelle toissijaista. Ainakin jos katsotaan asiaa hänen narujaan vetelevien näkökulmasta.

Eräs ikävä puoli trollauksessa ja häirinnässä on sen harrastama anonymiteetin väärinkäyttö. Suomen kaltaisessa pienessä maassa on usein ihan asiallisia perusteitakin olla nimetön, mutta nämä käyttävät nimettömyyttä suojatakseen asiatonta toimintaansa. Yleensä vielä tekopyhästi väittäen, että heitä nimenomaan vainottaisiin mielipiteidensä takia. Itse pidän nimellä ja todennettavissa olevalla henkilöydelllä esiintymistä parhaana tapana olla tekemisissä verkossa, mutta nämä häiriköt paitsi itse käyttävät väärin nimettömyyden suojaa, niin myös helposti ajavat muita siihen. Koska on sinällään ihan järkevää miettiä itsensä suojaamista, kun liikkeellä on tällaisia toimijoita.

Oikeita trolleja ja trollausta siis on, mutta suurin uhka ei ole heidän toimintansa. Suurin uhka on, että alamme mccarthyistisesti rajoittaa sananvapautta taistellaksemme tätä sinällään ikävää ilmiötä vastaan. Tämä rajoittaminen tapahtuu muun muassa leimaamalla aivan liian kevyesti ihmisiä trolleiksi. Joskus ennen aikaan ihmisiä vaiennettiin ja mitätöitiin leimaamalla heidät kommunisteiksi tai neuvostovastaisiksi. Siksi trolli-nimitys on äärimmäisen vaarallinen. Ihminen voi olla eri mieltä, ärsyttäväkin, mutta se ei tee hänestä vielä trollia. Mitä enemmän keskustelua pystymme käymään eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa, sitä heikommalla oikeat trollit ovat. Trolleja vastaan ei siis taistella leimaamalla ihmisiä syrjään, vaan päinvastoin, keskustelemalla avoimesti ja suopeassa hengessä.

PS Tarkoituksella jätin tämän vuosikatsaukseeni liian pitkäksi venyneen tekstin ilman linkkejä. Halukkaat löytävät varmasti keinot löytää tekstissä mainittuja tahoja ja asioita.