Presidentti Niinistön puhe suurlähettiläspäivillä 26.8.2014

Tässä muutamia pikaisia huomioita tasavallan presidentti Sauli Niinistön puheesta. Presidentti Niinistön puheet ovat olleet hyviä, jopa erinomaisia ja tämä kuuluu ehdottomasti siihen luokkaan. Ukrainan kriisin ja sodan myötä presidentti on ottanut hienolla tavalla vastuuta sekä kotimaisesta että kansainvälisestäkin keskustelusta. Toiminnallaan hän on lunastanut minun jakamattoman kunnioitukseni ja luottamukseni tässä hankalassa maailmantilanteessa.

Ajat ovat sellaisia, että pidetyilä puheilla on väliä ja ne kiinnostavat. Eivät sellaiset ajat ole mukavia ja poikkeavat kovin siitä mihin ehdimme tottua kylmän sodan päättymisen ja viime vuoden lopun välillä. Tästä muutoksesta totesi presidentti sattuvasti aivan puheensa lopussa, kiittäessään ulkoasianhallinnon väkeä venymisestä.

Hyvät ystävät, näinä aikoina Suomen ulkoasianhallinto – me kaikki – työskentelemme ja toimimme ajassa, joka eroaa siitä, mihin ehdimme jo tottua.

Vaikka Niinistö korosti nykyhetken ja varsinkin tulevaisuuden mahdollisia uhkia, hän korosti, että hoidetaan nyt tämä kriisi mahdollisimman pikaisesti kuntoon, ettei tästä tule nyt tai myöhemmin maailmanpaloa.

Ja sitten, pidemmän horisontin takana, edessä on turvallisuuden rakentaminen uudelleen. Jos joku miettii, mikä on tämän kehityskulun vaihtoehto, niin sitä kyllä sopiikin miettiä.

Hän viittasi puheessaan myös Lähi-idän sotien ja levottoman Pohjois-Afrikan mahdollisesti isoonkin vaikutukseen eurooppalaiseen turvallisuuteen. Minun tulkintani näistä lukuisista sodista ja levottomuuksista on, että uutta maailmanjärjestystä haetaan ja se tapahtuu hankausten kautta. Ne hankaukset vaan ovat historian saatossa olleet niin kuumia, että ovat polttaneet paljon mukanaan. Presidentin puheessa viitattiin aivan alussa sekä I että II maailmansodan aluspäiviin. I maailmansodan kohdalla viittaus oli kykenemättömyyteen katkaista tuhoisaa tapahtumien kierrettä, mutta II maailmansodan lyhyt viittaus ei sisältänyt ajatusta mahdollisesta sodan välttämisestä. Itse tulkitsen tässä presidentin sanovan, että tässä on isonkin sodan mahdollisuus, vaikka vielä kyse on alueellisesta konfliktista.

”Idässä palaa, tänne tulvii sauhu”, runoili Yrjö Jylhä vuonna 1938 enteellisiä ajan merkkejä lukien. Palon savu tulee nyt Itä-Ukrainasta. Konflikti on alueellinen, mutta se vaikuttaa koko Eurooppaan ja laajemminkin kansainväliseen politiikkaan. Se vaikuttaa myös meihin.

Presidentti Niinistö myös kuvaa erinomaisen hyvin tapahtunutta muutosta ja lanseeraa ainakin minulle uuden termin, voimavaikuttaminen. Pidän suuresti siitä. Se yhdistää hyvin vaikuttamisen ja väkivallan (sodan), joiden väliin se jää. Tällaisten käyttöekelpoisten termien keksiminen, määritteleminen ja käyttäminen on tärkeää yleisen ymmärryksen nostamisessa. Tässä on itse asiassa viidessä lauseessa tiivistetty iso osa siitä, mitä Ukrainan sodaksi kasvaneesta kriisistä on suorastaan pakko oppia.

Sodankäynnin muodot ovat hybridisodan myötä kehittymässä osin täysin uudenlaisiksi. Varsinaisen sodan ja muun voimavaikuttamisen välinen rajalinja hämärtyy. Kyber- ja informaatiosodan keinojen merkitys on kasvussa. Käydään ehkä sotaa, muttei välttämättä olla sodassa. Samalla konfliktien nopeus on nousemassa uusiin mittasuhteisiin, kuten Krimillä nähtiin.

Suomeen kohdistuvista sotilaallisista uhista presidentti toteaa yllättävän yksinuottisesti. Jos oikein siristän silmiäni, niin saatan nähdä tässä myös ajatuksen sotilaallisesta liittoutumisesta.

Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa. Tilanne lähialueillamme on vakaa. Suomi ei myöskään ole turvallisuustyhjiö. Eikä meillä ole sellaiseksi myöskään varaa tulla. Tästä pidämme huolta niin kansallisesti kuin kansainvälisesti.

Liittoutumisista puhuttaessa presidentti ilmaisee pettymyksensä EU:n heikkouteen. Tässä on merkittävä muutos alkukesästä, jolloin hän Kultarannan yhteydessä piti tätä ulottuvuttaa esillä paljon optimistisempaan sävyyn. Naton suhteen esillä on se kuitenkin hyvin tuore ajatus, että Suomi on matkalla kumppanuuden kultaluokkaan yhdessä Ruotsin kanssa. Näitä ja muita kumppanuuksia tullaan arvioimaan jo aiemmin kesällä esiin nostetussa selvityksessä. Tuossa mainittu kahdenvälinen kumppanuus Yhdysvaltain kanssa on ainakin minun silmiini uusi painotus.

Olemme päättäneet yhdessä valtioneuvoston kanssa käynnistää turvallisuuspoliittista yhteistyötä koskevan kokonaiskatsauksen laatimisen. Siinä arvioidaan laajasti eri yhteistyösuuntia, kuten EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, Natoa, Pohjoismaista puolustusyhteistyö Nordefcoa sekä kahdenvälistä kumppanuutta esimerkiksi Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa. Katsauksessa arvioidaan yhteistyöverkostoamme laaja-alaisesti.

Venäjästä Niinistö puhu ennen kaikkea vastinparin EU:lle ja lännelle. Näiden kahden väliset suhteet ovat heikoissa kantimissa ja presidentti on tästä kovin huolestunut.

Arvioisin kuitenkin, että vakavampi kansainvälinen keskustelu lännen ja Venäjän välisen kuilun repeämisestä on vasta alkuvaiheissaan. Ukrainan kriisin tuleva kulku on vielä tuntematon. On tarve syvälliseen harkintaan, myös itsekriittiseen. Ja meidän kannattaa kuunnella vähän niitäkin ääniä, jotka varoittavat juoksemasta syvälle uuteen kylmään sotaan äkkireaktiona, sivuilleen katsomatta ja miettimään pysähtymättä. Kyllähän sinne kuopan pohjalle nopeasti tippuu. Mutta ylösnousu onkin sitten toinen juttu.

Tuossa Niinistö itse asiassa sanoo, että pahat ajat voivat olla vasta alussa. Samalla hän varoittaa liiallisen vastakkainasettelun synnyttämistä, sillä se johtaa uuteen kylmään sotaan. Mieleeni ei Suomessa tule juurikaan merkittäviä tahoja, joiden toiminta sopisi tähän kuvailuun, joten lieköhän tämä viesti itse asiassa tarkoitettu tuonne Suomenlahden eteläpuolelle.

Se, mistä presidentti Niinistö ei sano sanaakaan eikä oikeastaan viittaa rivien välissäkään, on Venäjän tilanne ja kehitys. Lieköhän taustalla se ajatus, että kun ei ole hyvää sanottavaa, kannattaa pitää suunsa kiinni.

Risto Volasen analyysi samasta puheesta.

Ukraina muuttaa meitäkin

Ukrainan kriisin käänteitä suuntaan ja toiseen tapahtuu jatkuvasti ja välillä tuntuu, että Venäjän federaation presidentti pyörittää lännen edessä kuppipeliä, jossa ylösalaisin olevien kuppien alla on jossain (ehkä) se löydettävä asia. Tähän asti on nostetun kupin alla ollut aina tyhjää. Eteenpäin kulkevan kriisin loppua ei vielä ole näkyvissä, mutta joitain seurauksia voi jo vetää esiin.

Tarpeettomaksi tuomittujen paluu

Maailman muuttuessa tahtovat monet asiat muuttua tarpeettomiksi. Ukrainan tapahtumat ovat tehneet taas tarpeelliseksi ison nipun asioita: Ulkopolitiikkaa johtavan Suomen tasavallan presidentin, Naton ja nimenomaan alkuperäisessä merkityksessään aluepuolustajana, ylipäätään aluepuolustuksen eri maiden puolustusvoimien tehtävänä, Venäjän tutkimuskohteena sekä Suomessa myös yleisen asevelvollisuuden. Ylipäätään kasvavat puolustusmenot olivat vieraita ajatuksia lähes kaikissa Euroopan maissa vielä viime syksynä. Nämä kaikki Putin palautti toiminnallaan arvoonsa.

Turpo-osaamisen merkitys

Suomalaisten poliitikkojen ei juuri ole tarvinnut turvallisuuspolitiikkaan panostaa vuosikymmeniin. Laillinen ja poliittinen presidenttivetoisuus kantoi kauan Kekkosen ajan jälkeenkin ja EU on osaltaan vähentänyt turpo-osaamisen tarvetta.

Nyt vaikuttaa silä, että suomalaisissa puolueissa ollaan jäykistytty tilanteessa. Ansiokkaat puheenvuorot ovat vähissä ja useimmat tuntuvat olevan hiljaa, koska ovat oppineet niin selviävän vähimmällä. Mutta nyt ei ole aika olla hiljaa, nyt on aika puhua ja käydä läpi kansakunnan mahdollisuuksia. Niin tai näin, seuraava eduskunta päättää väkisinkin isoista asioista turvallisuuspolitiikassa. Toivon äänestäjien iskevän sen mukaan painetta ehdokkaille. Tavallaan he ovat sen jo tehneetkin, sillä uskon viime aikojen kannatuskyselyiden muutosten takana olevan osittain myös ulko- ja turvallisuuspoliittisia vaikuttimia.

Kriisi hillitsee populismia

Suomessa Perussuomalaiset ovat menettäneet kyselytutkimuksissa kannatuksestaan kevään ja kesän aikana merkittävän siivun. En tiedä onko vastaavaa kehitystä muualla, mutta minusta on päivänselvää, että protesti ja vakava kriisi sopivat huonosti yhteen. Moni hakee tässä kohtaa turvallisempaa ratkaisua, sillä suurin osa populistipuolueista on kuitenkin vallankäytössä kokemattomia ja saattavat ajaa vastustaa asioita, jotka epävarmuuden myötä ovat kasvattaneet suosiotaan. EU on monen ymmärryksen mukaan kovasti paljon enemmän tarpeellinen Suomelle nyt kuin oli vuosi sitten.

Liittoutumisen kannatus ja sieto kasvaa

Nato-gallupeissa on ollut merkittävää liikettä kannatuksen puolelle, mutta silti selvä enemmistö kansasta vastustaa Nato-jäsenyyttä. Kun yhdessä kysyttiin, että olisiko valmis hyväksymään valtiojohdon ehdottaman Nato-jäsenyyden, niin luku olikin paljon korkeammalla. Tämä vihjaa minusta oman intuititoni kanssa samansuuntaisesti, että huomattavan paljon enemmän ihmisiä on nyt valmiita sietämään Nato-jäsenyyttä, vaikkei siitä pitäisikään. Putinin uhka tuntuu niin kovalta.
Puolustuslitto Ruotsin kanssa on suositumpi vaihtoehto. Moni vain ei ole tajunnut sitä, että ollakseen merkityksellinen, on puolustuksellisen yhteistyön oltava valtioliittotasoa. Välillä järjettömiä piirteitä saava suhtatuminen Ruotsiin esim joukkueurheilussa kertoo siitä, ettei sekään kaikille ihan ongelmaton vaihtoehto ole.

Venäjän uskottavuus

Venäjän federaatio on pistänyt kaiken peliin diplomatiassa ja informaatiosodassa. Ainahan vaikuttamistyössä kaunistellaan, yksinkertaistetaan ja välillä oikeastaan valehdellaankin, kun jätetään jotain olennaista kertomatta. Mutta Venäjän toiminta on on ollut suorastaan silmitöntä. Se ei ole tyytynyt vain kaunistelemaan, vaan paukuttaa tulemaan vakavalla naamalla niin isoja valheita, että niitä niitä tekee mieli uskoa ihan vaan sen takia, ettei tunnu mukavalta, jos ydinasevalta on valmis valehtelemaan noin silmittömästi.
Luotettavuuden rapautuminen ei ole vain imagokysymys. Se on taloudessa ja kaupankäynnissä aina keskeisen ennakoitavuuden ydin. Valehtelemalla näin Venäjä tekee itsestään vähemmän mielenkiintoisen kumppanin paitsi kansainvälisessä politiiikassa myös kaikilla muillakin elämänalueilla, mukaan lukien talous.

Euraasin unioni on mennyttä

Putinin projekti perustaa Euraasian unioni kamppailemaan vaikutusvallasta Kiinan ja EU:n kanssa on nyt syvällä kuusikossa. Ukrainan piti olla olennainen osa unionia, onhan se iso maa ja slaavilainen veljeskansa. Putinin kovakätinen reaktio Ukrainan kääntymiselle länteen voi osaltaan selittyä myös Euraasian unionin tärkeydellä.
Mutta kyllä sen hankkeen sieltä kuusikosta saa ajan myötä poiskin hinattua, jos se vain tuntuu järkevältä panostukselta. Toivottavasti ei kuitenkaan tällä nyt valitun voimapolitiikan mallilla.

Euroopan turvallisuusjärjestelmä

ETYK sinetöi Euroopan maiden rajat aikanaan ja sen niiden siirteleminen asevoimin on tuntunut mahdottomalta ajatukselta jo pitkään. Mutta niin vaan Venäjä niitä siirsi ja tuntuu jatkavan sitä siirtämistä tai ainakin naapurinsa suvereniteetin rujoa loukkaamista.
Kun aseet ovat nyt taas eurooppalaisen turvallisuuspolitiikan keinovalikoimissa, niin yhdessä rajojen kunnioittamisen murtamisen kanssa se tekee mantereestamme yhä arvaamattomamman. Seuraava tasapainotila voi olla monen ikävän ja tuhoisan mutkan takana.

Rauhanliikkeen reformaatiota

Vanhan hokeman mukaan kenraalit käyvät aina edellistä sotaa, mutta vielä enemmän sitä (vastaan) käy tällä hetkellä rauhanliike. Samaan aikaan kun koen rauhanliikkeen itselleni tärkeäksi aatteelliseksi taustayhteisöksi, koen, että se ei pysty reagoimaan maailman tapahtumiin tällä hetkellä niinkuin pitäisi. Olen kirjannut tähän teesejä niistä asioista, joissa katson rauhanliikkeen tarvistevan uudistumista.

Ilman reformaatiota jää rauhan asia sattumanvaraisemmin hoidetuksi. Nämä ovat tietysti vain ja ainoastaan omia mielipiteitäni, mutta toivon ne otettavan vakavasti ajattelemisen aiheeksi. Osa saattaa olla jopa turha huolia ja olen vain tietämätön asioiden laidasta. Mutta haastan joka tapauksessa kaikki rauhan asialla olevat näistä ajatuksista keskustelemaan.

Tässä kirjoituksessa esittämäni huomioni ja väitteeni koskevat nimenomaan poliittista rauhanliikettä ja ovat luonnollisesti mitkä enemmän, mitkä vähemmän yleistäviä. Vaikka suurin piirtein kaikkiin kohtiin onkin löydettävissä sekä vahvistavia että vastaanpanevia esimerkkejä, niin en juurikaan tee tekstissä selkeyden takia varauksia suuntaan tai toiseen.

Rauhanliikkeellä tekstissä tarkoitan paitsi virallisia organisaatioita, ennen kaikkea upeita, aktiivisia ihmisiä, jotka tuntevat kuuluvansa rauhan puolustajiin ja toimivat sen mukaan. Rauhanliikkeen poliittisen puolen ymmärrän nimenomaan kansalaismielipiteeseen ja päättäjiin vaikuttamisena. Se vaikutustyö vaatii onnistuakseen oikeita välineitä, oikeaa sävyä ja oikeita viestejä. Tässä yhä levottomammaksi yltyvässä maailmanajassa ei rauhaa helpompaa myytävää pitäisi ollakaan. Mitä useampi kuulee ja ymmärtää rauhan sanoman, sen parempi maailma.

1. Uudetkin sodan muodot on tunnistettava

Sota uusiutuu jatkuvasti, etsien tehokkaampia tapoja lyödä vihollinen ja päästä sodan syynä olevaan poliittiseen tavoitteeseen. Samaan aikaan kaikki sodan muodot luolamiesten ensimmäisistä kahakoinneista lähtien ovat olemassa ja ikävä kyllä myös käynnissä jossain päin maapalloa.

Uusin tulokas on hybridisota, jossa yhdistetään erilaisia ei-aseellisia keinoja asevoimaan tai sillä uhkaamiseen. Itse uskon ihmiskunnan siirtyneen tällä hetkellä päättymättömän verkostosodan aikaan. Kyber, informaatio, talous ja monet muut kamppailun välineet ovat jatkuvasti käytössä, luonnollisena osana kansainvälistä vuorovaikutusta. Rauhanliike ei toistaiseksi ole osannut suhtautua näihin. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tästäkin syystä osoittautunut kovaksi palaksi rauhanliikkeelle.

Sodat mielletään yhä edelleen voimakkaasti kansa- tai liittokuntien välisiksi, mutta itse asiassa valtaosa käynnissä olevista konflikteista on jonkinlaisia sisällissotia. Vaikka sisällisodassa voi olla mukana paljonkin ulkopuolisia, niin useimmiten niiden synty on hyvin pitkä, maan sisäinen prosessi. Samoin on niiden jälkeinen jälleenrakennus, varsinkin, jos sodalla on ollut proxy-luonnetta. Tuloksina näistä sodista on joka tapauksessa heikkoja tai romahtaneita valtioita, jotka säteilevät väkivaltaa ja epävakautta ympärilleen Siksi rauhanliikkeen olisi haistettava nämä tilanteet jo ennenkuin aseet puhuvat. Sen jälkeen kaikki on paljon vaikeampaa.

2. Rauhan viestiä on tiivistettävä

Vaikka asioilla on linkkinsä ja kytkentänsä, niin liian pitkälle ulottuvat taustat vain sotkevat kuvaa. Tässä saattaa olla kyse siitä, että yliopistoväellä on ollut  rauhanliikkeessä aina merkittävä asema. Heille suuret kokonaisuudet ja syvyys ymmärryksessä ovat luonnollisia asioita. Mutta tehokkaassa viestinnässä, josta vaikuttavassa rauhanliikkeessä on pitkälti kyse, täytyy asioista löytää päällimmäiseksi se kaikkein olennaisin. Rauha on myytävä ajatus siinä missä moni muukin. Vaikka kaikki liittyy kaikkeen, niin kaikesta tai edes kovin paljosta ei pidä kerralla yrittää kertoa.

3. Annetaan vasemmistolaisuuden olla

Maailmassa on tällä hetkellä pääasiassa kaksi talousjärjestelmää: demokraattinen markkinatatalous ja autoritäärinen markkinatalous, joista jälkimmäistä edustavat ennen muualta Venäjä ja Kiina. Rauhanliikkeen vahva vasemmistolainen perimä jo 1800-luvun lopulta asti saa monet sen piirissä vierastamaan edelleen markkinataloutta. Tästä on syntynyt vahva markkinatalouden vastainen, vasemmistolainen juonne rauhanliikkeen toimintaan.
Kyllä markkinatalous on kritiikkinsä ansainnut, mutta katson sen kritiikin olevan rauhan viestin viemisen yhteydessä yleensä turha ja olennaisesta pois vievä taso. Suurin osa ihmisistä on ainakin toistaiseksi hyvin tyytyväisiä markkinatalouteen ja jo siksikin se sen kritisointi kannattaa tehdä muissa yhteyksissä.

4. Kaiken nielevä antiamerikkalaisuus on typerää

Oli sota tai vääryys lähes mikä tahansa, on monien huulilla pikaisesti luettelo Yhdysvaltain synneistä. Kyllä, ne ovat erittäin lukuisat. Ovat olleet sitä ja todennäköisesti tulevat olemaankin. Yhdysvallat on ainakin toistaiseksi maailman voimakkain valtio, joka toimii imperiumin tavoin sekä hyvässä että pahassa. Mutta kun Yhdysvallat toimii väärin, niin käydään sen kimppuun. Kun joku muu toimii väärin, niin ei käydä Yhdysvaltojen, vaan tämän väärintekijän itsensä kimppuun.  Antiamerikkalaisuuden liittäminen lähes kaikkeen mahdolliseen, mitä maa päällään kantaa, on turhaa ja vahingollista. Se jopa tuntuu estävän toimimisen rauhan hyväksi silloin, kun joutuu asettumaan ns. samalle puolelle USAn ja/tai Naton kanssa.

5. Pienempikin voi olla paha

Ennen sotia käyneet kansakunnat oli tavallaan helppo asettaa voimansa mukaisesti järjestykseen. Kun pieni ja iso sotivat, oli turvallista olettaa, että kyse oli lähes aina isomman aggressiosta pienempää kohtaan. Konna oli silloin se isompi valtio. Talvisota oli hyvin kirkas esimerkki tästä ja myös käynnissä oleva sota Ukrainassa noudattaa tätä asetelmaa.

Perinteisen sodankäynnin ajasta on kuitenkin siirrytty asymmetriaan, mutta hämmentävällä tavalla ovat sympatiat edelleen lähtökohtaisesti helposti pienemmän osapuolen puolella. Asymmetrisessä sodankäynnissä voi pieni ryhmä olla hyökkäävä osapuoli, vaikka vastassa olisi minkälainen jättiarmeija. Toisaalta myös tällaisia uhkia vastaan käytävä terrorismin vastainen sota on monin tavoin ongelmallista. Mutta myös terrorismissa/asymmetrisessa sodassa osapuolia on kaksi ja kumpaakin on arvioitava toimiensa, ei voimasuhteiden perusteella. Toiminnan motiivien ymmärtäminen (ei siis hyväksyminen) kuuluu myös isoille, ei vain pienille.

6. Informaatiosodassa ei ole sivullisia

Aktiivinen rauhanliike on myös aktiivisesti viestivä rauhanliike. Ja jos viestii aktiivisesti jostakin kriisista, konfliktista tai sodasta, on käytännössä yksi sodan osapuoli, koska informaatio on yhä merkittävämpi rintama. Tämän myöntäminen ei tarkoita, että asettuisi välttämättä pelksätään jommalle kummalle puolelle.

Rauhanliikkeen ja rauhan asialla olevien tehtävänä sodissa on kuunnella, keskustellla ja olla lähtemättä mukaan vedätyksiin. Toisaalta rauhanliikkeen tehtävänä on pitää kiinni totuudesta. Kun nykyään jatkuvasti hoetaan, ettei esimerkiksi Ukrainan tilanteesta saa tolkkua mikä on totta ja mikä ei, niin siinä voisi olla yksi tekemisen paikka. Faktantarkistus on tehokas keino vaikuttaa keskusteluun, parhaimmillaan jopa pelote, jolla pidetään sodan osapuolten viestintää tolkullisemmalla tasolla.

Sosiaalisen median myötä vaikuttamistyö on siirtynyt paljolti kaduilta eri palveluihin. Kylttiä voi nykyään heiluttaa helpommin ja usein jopa tehokkaammin Facebookissa tai Twitterissä. Rauhanliikkeen on oltava taitava viestijä, joka osaa hyödyntää eri välineiden ominaispiirteet ja saa jakamisen kulttuurin kautta äänensä kuuluville laajasti.

Viestit on myös laadittava pitäen vahvasti mielessä sen, että tärkein kohderyhmä ovat he, keillä ei oikeastaan ole vielä kantaa asiaan. Rauhanliikkeellä on muiden aatteellisten organisaatioiden tapaan tapana viestiä välillä aivan kuin väliä olisi vain tosiuskovien mielipiteillä. Keskenään samanmielisten kilvoittelun tuloksena on missä tahansa asiassa kovin helposti tavallisemmalle ihmiselle vierasta, pelottavaa tai huvittavaa viestintää. Ei pidä kisailla puhdasoppisuudessa, vaan rauhan ajatusten leviämisellä vähän miedommassa muodossa mahdollisimman laajalle.

7. Maanpuolustuksessa on tehtävää

Perustulaissamme on säädetty kaikille velvollisuus osallistua maanpuolustukseen. Perinteisesti rauhanliike on pitänyt visusti hajurakoa maanpuolustukseen, varsinkin tietysti sen aseelliseen puoleen. Kun sodan luonne on nyt muuttunut vastakkain iskevistä sotaväen yksiköistä paljoon muuhunkin, on ainakin minun mielestäni aika arvioida miten rauhanaate ja maanpuolustus voisivat löytää toisensa kumpaakin hyödyttävällä tavalla.

Asevaraiseen turvallisuuteen ei tarvitse keskittyä, koska henkinen, materiaalinen ja toiminnallinen resilienssi tarjoavat paljon tehtävää. Jos minä saisin päättää, ja voisin siihen rahat osoittaa, niin koko ikäluokka koulutettaisiin puolustamaan maata. Osa koulutettaisiin nykyiseen tapaan tekemään sitä aseellisesti, mutta enemmistölle riittää tehtävää muuallakin. Yhteiskunnan kyky kestää poikkeusolosuhteita kun tulee olemaan yhä merkittävämpi osa uskottavaa maanpuolustusta.


#rauhaakiitos

Vladimirin viehätysvoima

Venäjän federaation presidentin Vladimir Putinin kirjaimellisestikin alinomaa muuttuvat kasvot.

Kuva: www.kremlin.ru 

Verrattuna siihen, mitä Vladimir Putinin Venäjä on tehnyt, on se selvinnyt yllättävän vähällä. Se on asevoimin hyökännyt jo tolkuttoman korruptionsakin takia vaarattomaan naapurivaltioon ja ryöstänyt siltä merkittävän maa-alueen luonnonvaroineen sekä ylläpitänyt jatkuvasti viattomia siviiliuhreja vaativaa sotaa sen maaperällä. On itse asiassa loistava suoritus Venäjältä, että kaiken tämän jälkeenkin sitä pidetään melko täysivaltaisena kansainvälisen yhteisön jäsenenä. Toki suurvalloilla on omat vapautensa, mutta röyhkeänä suorituksena tämä on kovaa luokkaa juuri sen takia, että Putin on saanut niin monenlaiset ihmiset monenlaisin motiivein lännessä puolustamaan suoraan tai epäsuoraan aggressiivista politiikkaansa. Venäjä on panostanut lujasti ja pitkäjänteisesti mielialojen muokkaamiseen ja on siinä onnistunut. Kovin moni on Venäjän hallituksen tavoitteiden mukaisesti jäänyt miettimään hyvin rytmitetyn ja sumutetun operoinnin myötä, että mitä sitten?


Putin saa kannustusta monilta, joille nykyinen järjestelmä on vastenmielinen tai jopa vihollinen. Näitä löytyy ääripäistä niin vasemmalta kuin oikealtakin. Markkitalouteen ja/tai arvoliberalismiin vihamielisesti suhtautuvat nyökkivät hyväksyvästi tai jopa hurraavat Putinille, kun hän haastaa kaikkivoipaisena pidettyä länttä. Putinille esiintyminen yksinapaisen, historiankin muka lopettaneen maailmanjärjestyksen haastajana antaa hänelle yllättävän paljon jalansijaa eri marginaaleissa.

Globalisaatiokriittisen liikkeen kannattajista moni tuntuu tarttuneen Putinin täkyyn, vaikka Venäjän hallituksen linjan kansalaisvapauksien loukkauksineen ei voisi kuvitella houkuttelevan ketään rauhasta, demokratiasta ja vapaudesta kiinnostunutta. Mutta niin vaan vihollisen vihollinen mielletään ystäväksi, vaikkei hän sitä tässä tapauksessa todellakaan ole. Markkinatalouden kriitikoille Putin edustaa toimijaa, joka ei perustakaan toimintaansa rahalle, vaan muille arvoille. Sillä ei tunnu olevan väliä, mitkä nuo arvot ovat, vaan olennaista on, että ylipäätään löytyy merkittävä poliittinen johtaja, jolle raha ei olekaan se kaikkein tärkein asia.

Arvokonservatiivit hyrähtelevät tyytyväisinä Putinin patavanhoillisuudesta. Varsinkin kovat otteet LGBT-väkeä vastaan miellyttävät homosaation kaltaiseen järjettömyyteen uskovia. Seksuaalisuus on ihmisen syvimpiä ominaisuuksia ja siksi siihen liittyvät pelot ja ennakkoluulot ovat poliittisesti niin käyttökelpoisia. Venäjän sisäisessä propagandassahan on jo pitkään puhuttu lapsia saalistavasta homoseksuaalisuudesta, joka yrittää soluttautua "Gayropesta" pyhälle Venäjänmaalle.

Kauna systeemiä ja eliittiä kohtaan tuntuu myös altistavan Putinin sympatiseeraukselle. Monen mielestä Putin laittaa todellisena haastajana kampoihin systeemille ja siksi hän tuntuu olevan oikealla asialla. Samalla tämä ajatusmalli tunnustaa epäsuorasti sen, että Putin on uhka länsimaiselle, markkinatalouteen ja demokratiaan perustuvalle yhteiskuntajärjestykselle. Muutenhan hän ei olisi mielenkiintoinen valtaapitäviä inhoavan mielestä. Ei mikään ihme siis, että Putin on myös monen salaliittoteoreetikon valinta suosikkivaltionpäämieheksi.

Putin käyttää myös sumeilematta hyväkseen sitä, että rauhaan uskovat ihmiset lännessä uskovat helposti puheita rauhasta ja ihmisoikeuksista. Ainakin suomalainen rauhanliike onkin ollut merkittävän kyvytön ottamaan kantaa Ukrainan tilanteeseen. Se johtuu monesta seikasta. Elävä anti-amerikkalaisuus, idän vanha suola, suomettumisen perinne ja haluttomuus asettua samaan rintamaan EU:n, Naton ja USAn kanssa ovat syitä vältellä Venäjän tuomitsemista teoistaan. Jotkut kokevat Venäjän toimet ymmärrettäviksi, koska USAkin on syyllistynyt kv-lain rikkomuksiin ja hyökkäyssotiin. Tähän liittyy myös Venäjän huolella vaalima uhriutuminen, jossa hyökkääjinä ja uhkaajina esitetään EU, USA ja Nato. Osaltaan rauhanihmisiä varmasti passivoittaa varmasti myös se, että kaikki tietävät sisimmässään, ettei Putinin hallinto piittaa länsimaisesta kansalaismielipiteestä senkään vertaa kuin venäläisestä.

Putin on myös taitavasti välttänyt antamasta mitään normaaliin sodankäyntiin liittyviä signaaleja, vaan on jatkuvan kieltämisensä avulla antanut monelle tekosyyn olla huolestumatta tilanteesta. Monet rauhanaktivistit tuntuvat käyttävän kovin paljon energiaa sen perustelemiseen, miksi Ukrainaan ei voi ottaa kantaa kuten esimerkiksi Gazaan. Minusta tilanne näyttää siltä kuin lammaslauman keskellä hiipivä susi olisi heittänyt puolihuolimattomasti niskaansa kauhtuneen lampaantaljan, vakuuttaen näin laiduntaville lampaille, että mitään vaaraa ei ole.

Rauhanliike on myös astunut kylmän sodan aikaisen kaksinapaisuuden ansaan Ukrainan sodan kohdalla. Kun sekä Ukrainalta että Venäjältä vaaditaan väkivallasta pidättymistä, on vaatimuksen sisällä ajatus siitä, että myös Ukraina on aggression lähde. Kun Yhdysvallat, laittomasti ja häikäilemättömästi etujaan ajaen, hyökkää johonkin valtioon, en muista hyökkäyksen kohtelta vaaditun pidättäytymistä puolustuksellisista sotatoimista. Monet ovat myös päätyneet puhumaan ja toimimaan Putinin eduksi, koska katsovat oikeaksi vastustaa esimerkiksi ukranalaisia uusnatseja, länsimaisen median kapeaa maailmankuvaa, Itä-Ukrainan siviilien joutumista sodan jalkoihin, ukrainalaisen propagandan uskomista tai muuta vastaavaa sinällään ihan aitoa asiaa.

Gazan tilanne on sen sijaan selvä peli rauhanliikkeen mielestä ja sen kanta kuuluu huutamalla, kun taas hyökkäys Ukrainaan tuntuu herättävän vain vaivautunutta mutinaa. Nämä kaksi tapausta ovat muuten hieman kummallisen selväpiirteisesti hallitusten ja kansalaisjärjestöjen kohdilla päinvastaiset hankaluudeltaan. Ukraina on selvä peli hallituksille, mutta Gaza on kovin hankala. Järjestökentällä tilanne on päinvastainen.

Varsin harvat Putinin puolustajat ovat ihan oikeasti putinisteja, mutta toki heitäkin löytyy. Heille lienee varattu tehtäväksi lähinnä saada kaikki muut keskusteluuun osallistujat näyttämään täysijärkisiltä. Kömpelöllä, jopa typerällä propagandalla ei muuta tehtävää voi häiriköinnin lisäksi olla.

Putinin messiaaninen johtajan karisma toimii myös käänteisesti, kun hänestä leivotaan uutta Hitleriä. Tämä demonisointi on sitten toinen äärilaita, jossa luodaan Putinista yli-inhimillistä pahaa, jota eivät koske inhimilliset lainalaisuudet. Näin hänestä maalataan paitsi pelottavampaa, myös annetaan ymmärtää, että hänestä eroon pääsemällä tilanne ratkeaisi. Se on mielestäni väärin ajateltu monella tavalla. Vaikka Putinille on laitettava kova kovaa vasten, ei hän (ainakaan toivottavasti) ole hullu johtaja, joka on valmis tuhoamaan kansakuntansa houreidensa tavoittelussa. Pitämällä Putinia jonkinlaisena pahan ruumillistumana, on myös liian helppoa ohittaa reaalimaailman syyt hänen toiminnalleen. Irrationaalisen demonisoinnin myötä omat johtopäätökset ja toiminta muuttuvat irrationaalisiksi. Sellainen taas on johtanut historian saatossa usein sotaan. Demonisoinnin välttäminen voi tosin myös johtaa tilanteen kaunistelemiseen, varsinkin kun venäläinen osapuoli osaa vetää informaatiosodassaan kaikista naruista, tämä mukaan lukien.

Putin voi myös tämän demonisoinnin avulla asettua taitavan propagandan ja ulkoisten tapahtuminen yhdistämisellä uhatun äiti-Venäjän urheaksi puolustajaksi. Äkkipäätään ajateltuna tällainen asetelma tuntuu meille vieraalta. Silti on hyvä muistaa, että meillekin asetelma kansakunnan olemassaolon takaavasta korvaamattomasta johtajasta on tuttu lähistoriasta: Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen 1956-1981.

Juuri nyt Venäjän kansa on Putinin takana kovin yksimielisesti ja on ylpeä Venäjän ollessa taas pelätty alennusvuosiensa jälkeen. Venäjän talouden rakenteelliset heikkoudet ovat jo vaatimassa veroaan, mutta nyt Putin voi laittaa tämän suosiolleen mahdollisesti kohtalokkaan asian lännen pakotteiden piikkiin. Putin on myös taitava historian hyödyntäjä, joka osaa painella niitäkin nappeja ihmisten mielissä.

Poliittisen ja taloudellisen eliitin puolella Putin on käyttänyt rahaa ja rakentanut huolella hajoita ja hallitse -pohjaista systeemiään, pitääkseen EU:n passiivisena. Kremlillä on myös omat luottopelurinsa lännessä. Itse nimitän tätä taloudellisista syistä pehmeää linjaa Putinia kohtaan mistralismiksi. Ranskahan myy Venäjälle Mistral-luokan sota-aluksia ja kouluttaa myös miehistöt näiden tehokkaiden hyökkäysalusten käyttämiseen.

Tämä kriisi voi kestää vielä pitkäänkin, ehkä jopa aloittaen jonkinlaisen maailmankauden, jota määrittää jatkuvasti jollain tasolla käynnissä oleva konflikti länsimaisten demokratioiden ja ainakin Venäjän ja ehkä jopa Kiinankin välillä. Tätä konfliktia ovat ylläpitämässä niukkenevat resurssit ja ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat. Nokkapokkaa lienee luvassa ainakin vuoteen 2018 asti, jolloin pidetään Venäjällä presidentinvaalit.

Joka tapauksessa Ukrainan tilanne ja ylipäätään Venäjän aggressiivinen voimapolitiikka pitää saada ratkaistua neuvotteluteitse. Vaikka palatsivallankumouksesta jotkut huhuilevatkin, on Vladimir Putin mitä todennäköisimmin kuitenkin se mies, joka päättää Venäjällä sodasta ja rauhasta sekä hinnasta, jonka Venäjä ja muu maailma joutuvat näistä päätöksistä maksamaan. Siksi hänen kanssaan on tultava toimeen. Eikä se toimeen tuleminen tarkoita, että hänelle on annettava kaikessa periksi. Mutta ennemmin tai myöhemmin jossakin varmasti täytyy.

Nyt ryhtiä hipit!

Ruotsalainen ilmeisesti yksityishenkilö on perustanut addressin, jossa pyydetään nimiä suomalaisilta ja ruotsalaisilta vastustamaan kummassakin maassa neuvottelujen alla olevaa isäntämaasopimusta Naton kanssa. Oli niin huono vetoomus, että kilahdin. Kyllä rauhantyössäkin saa pitää katseen kirkkaana ja ajatuksen terävänä. Tietämättömyys ja tunnemössö eivät ole rauhan asialle hyviä välineitä. Ohessa raavin vetoomuksen auki ja tein loppuun oman versioni.

According to media reports, the governments of Finland and Sweden are negotiating agreements with Nato.

Kummatkin maat ovat rauhankumppaneita ja ne käyvät tämän asemansa takia jatkuvasti neuvotteluja erilaisista sopimuksista. Kansainvälinen yhteistyö millä tahansa elämänalueella on nimenomaan neuvoteltaviin sopimuksiin perustuvaa. Ilmaisu (lehtitietojen mukaan) vihjaa myös siihen, etteivät hallitukset olisi neuvotteluista lainkaan tiedottaneet. Tämä ei pidä paikkaansa.

We, as citizens of Sweden or Finland, strongly protest against this. It is unacceptable that our goverenments have secretly been preparing for foreign troops to be able to operate in our countries.

Neuvotteluja ei ole käyty salassa. Ei niistä ihan jokaisessa tiedotteessa ole mainittu, mutta eivät ne ole pahemmin ketään kiinnostaneetkaan. Esimerkiksi eduskunnan puolustusvaliokunta on tasan varmasti pidetty asioista ajan tasalla samoin kuin maan hallitus.
Ilmaisu "foreign troops to be able to operate" vihjaa siihen, että sopimus antaisi luvan tuoda joukkoja maahan. Ei anna. Se annetaan erikseen. Isäntämaasopimuksessa sovitaan käytännöistä, joiden avulla joukkojen vierailut toisissa maissa sujuvat.

This appears to be an overreaction to the crisis in Ukraine, which is obviously taken as an excuse to move our countries closer to Nato, despite that the majority of the people in both Finland and Sweden is opposed to Nato.

Neuvottelut tässä puheessa oleva sopimuksesta on käynnistetty vuosia sitten. Se nousi julkisuuteen nyt, mutta prosessi on ollut käynnissä, parlamentaarisesti päätetysti jo vuosia. Ukrainan kriisin nimittäminen vialliseksi tekosyyksi Naton lähentymiselle sisältää vaarallisen elementin, sillä siihen liitetään usein arvio siitä, ettei turvallisuuspoliittinen ympäristömme ole muuttunut. Toinen looginen vaihtoehto olisi sanoa, että Venäjää pitää pelätä niin paljon, ettei lähentyminen Natoon kannata.

It would be unwise and undemocratic to rush into agreements with Nato. Also, information about the dark side of Nato must not be withheld.

Sopimukset Naton kanssa voivat olla epäviisaita, mutta epädemokraattisia ne eivät ole. Päätökset on tehty laillisessa järjestyksessä toimivaltaisten elinten tekeminä. Jos näin ei ole, niin silloin oikeuskansleri on oikea taho selvittämään asiaa.
Naton pimeä puoli on maalailevuudessaan epämääräinen, mutta sillä tarkoitettaneen ennen kaikkea sotilasoperaatioita Afganistanissa, entisen Jugoslavian alueella, merirosvouksen vastaista operaatiota Somalian rannikolla, Libyan lentokieltoaluetta Gaddafin kaatamisen yhteydessä ja Turkissa olevaa ohjustentorjuntaa Syyrian suuntaan. Sillä todennäköisesti myös vihjataan Yhdysvaltojen ehdottomaan asemaan puolustusliitossa ja sen aseelliseen toimintaan ja ihmisoikeuksien rikkomuksiin eri puolilla maapalloa.

Instead of preparing such agreements, the political parties should make their position on Nato clear to the public before the next national elections.

Ei kai kannan muodostaminen ja julkistaminen Naton suhteen ole vaihtoehto sopimusten valmistelemiselle ja tekemiselle. Tai voi se olla, jos kanta on kielteinen, mutta ei välttämättä. Sekä Suomessa että Ruotsissa useampi puolue on omaksunut Nato-myönteisen kannan.

Itse tervehdin kaikkea laadukasta turvallisuuspoliittista keskustelua suurella ilolla. Tämä ei ole sellaista. Tämä on tunteisiin vetoavaa ja epäloogista. Naton vastustaminen on mahdollista järkevästikin ja siksi tällainen roska pelkästään tukee Nato-myönteisyyttä. Ymmärrän toki, että tässä addressin johdannossa on vain vähän tilaa, mutta sitä suuremmalla tekstin pitäisi olla kirkasta ja loogista.

On turha valittaa, ettei saa tietoa tai muuta vastaavaa, joka loppujen lopuksi on kiinni omasta aktiivisuudesta. Kuten missä tahansa polittisessa toiminnassa, on myös rauhantyössä tehtävä lujasti töitä ja ymmärrettävä kuinka systeemi toimii. Ei kukaan tule kotisohvalta kysymään mielipidettä, saatikka päätöstä asioista. Kovaa, pitkäjänteistä työtä tässä vaaditaan, ei tunteisiin vetoavaa soopaa aina silloin tällöin kun oikein maailmanmeno ahdistaa.

Tässä ehdotukseni, joka ei välttämättä vastaa omia ajatuksiani, mutta jossa yritän perustella tätä vetoomusta mahdollisimman järkevästi. Saa käyttää vapaasti.

Suomi ja Ruotsi ovat solmimassa Naton kanssa ns. isäntämaasopimuksen, joka syventää entisestään maittemme ja sotilasliiton yhteistyötä. Tämän yhteistyön syventäminen ei nykyisessä maailmantilanteessa ole järkevää, vaan lisää vastakkainasettelua Itämeren alueella. Maittemme olisikin panostettava sotilaallisten liittoutumisen sijasta vuoropuhelun edistämiseen kriisin laukaisemiseksi. Vain liittoutumattomina maina meillä olisi siihen mahdollisuus.

Haluamme myös, että Suomen ja Ruotsin kansoille esitellään perusteellisesti ne sidokset, joita Naton kanssa on solmittu vuosien mittaan ja sen jälkeen kukin puolue esittää julkisesti näkemyksensä tästä tilanteesta. Näin kansamme voivat avoimin silmin tehdä päätöksiä kummassakin maassa edessä olevissa eduskuntavaaleissa.

Ukrainan sodan seuraava vaihe

Ukrainalaisten julkaisema sotilaallinen tilannekatsaus 27.7.2014.

Sotilaallinen tilanne itäisessä Ukrainassa muuttuu päivittäin. Hallituksen joukot valtaavat kaupunkeja toisensa jälkeen ja ahdistavat venäläisten johtamat, varustamat ja yhä suuremmalta osin miehittämät kapinallisjoukot yhä ahtaammalle. Kapinallisten johtaja, venäläinen Strelkov (Girkin) onkin valittanut kuinka alueen yli neljästä miljoonasta ihmisestä ei ole löytynyt kuin tuhatkunta vapaaehtoista taistelemaan Kiovan hallitusta vastaan.

Presidentti Poroshenko sen sijaan on osoittanut päättäväisyyttä ja käyttänyt kaikin tavoin hyväkseen MH17:n alasampumisen Kiovan hallitukselle suoman tilan toimia. Putin on yrittänyt vastata tilanteeseen toimittamalla jatkuvasti lisää väkeä ja kalustoa rajan yli, mutta aloite on vahvasti hallituksen joukoilla. Edes jatkuvasti lisääntyneet tykistökeskitykset Venäjän puolelta eivät ole estäneet hallituksen joukkojen sotilaallista menestystä.

Tilanne on se, että Putin voi pelastaa poliittisen ja sotilaallisen luomuksensa Donetskin kansantasavallan vain lähettämällä Venäjän armeija joukkoja suuressa laajuudessa rajan yli. Vaikka Venäjän osallisuus on jo ollut ilmiselvää, niin se on silti jyrkästi kiistänyt olevansa osallinen sodassa, viitaten vain mahdollisiin vapaaehtoisiin ja kansalaisten toimittamaan apuun kapinallisille. Tämä kiellettävyyden (deniability) ja valheiden pohjalle rakennettu politiikka loppuu sinä hetkenä, kun Venäjän tunnuksilla varustetut joukot hyökkäävät avoimesti rajan yli.

Tätä avoimen hyökkäyksen mahdollisuutta on jo pitkään ja hartaasti pohjustettu kertomalla alueen ihmisiin kohdistuvista ihmisoikeusrikkomuksista. Kuolleiden siviilien kuvia täynnä oleva propaganda luo pohjaa R2P-periaatteen (velvollisuus suojella) valjastamiseen hyökkäyksen syyksi. Länsivallat käyttivät tätä syynä Serbian pommituksiin ja Kosovon valtaukseen. Venäläisestä näkökulmasta, propagandan vahvasti avustamana, tilanne on Donetskissa nyt samanlainen.

Vaikka Venäjä jo siis nyt käy hyökkäyssotaa Ukrainaa vastaan omien kansalaistensa johdossa olevien joukkojen avulla, on kaksipäisen kotkan rajanylitys äärimmäisen iso asia. Sen suuruus syntyy nimenomaan muun maailman suhteessa sotaan. Luontaisen hajanaisuuden ja siihen aktiivisesti pyrkivien Venäjän toimien heikentämä EU joutuu sellaisen paineen alla ottamaan ryhdikkäämpiä kantoja.

Eurooppalaisissa laatulehdissä julkaistu päätoimittajien vetoomus Putinin pysäyttämiseksi kertoo sotilaallisen tilanteen muutoksen ohella toisesta isosta narratiivin muutoksesta liittyen Ukrainan kriisiin. Ymmärrys ja kärsivällisyys on pikkuhiljaa loppumassa ja yhä kovemmat äänet vaativat kovan laittamista kovaa vastaan. Näin tulkinta Putinin halusta ja kyvystä laajentaa valtapiiriään häikäilemättä on muuttumassa yhä yleisemmäksi ja voimakkaammaksi.

Ylipäätään käydyssä keskustelussa Putin on hahmona yhä usemmin nousemassa aggression ja uhan symboliksi. Vertailut Hitleriin ja 30-lukuun ovat jo kovin tavallisia. Näiden vertausten takana on aina samalla aukikirjoittamattomana vaatimus, että Putinista on päästävä eroon. Kukaan ei ajattele Hitlerin kanssa sovittavan. Tämä on merkittävä muutos ilmapiirissä, joka väkisinkin tulee kiristämään tilannetta. Jos Venäjä hyökkää joukoillaan Ukrainaan, tämä narratiivi saa entistä enemmän ilmaa siipinesä alle. Uhka omalle olemassaololle on se tarina, jota Putin on takonut Venäjän kansan päähän ja nyt ilmapiirin muutos tekee siitä tavallaan totta. Vaikka se kohdistuu nimenomaan Putiniin, on hänen kansansuosionsa sitä luokkaa, että häneen kohdistuvan uhan ottaa suurin osa kansalaisista kansallisena asiana.

Vaikka on olemassa myös maltillisempia äänenpainoja, jopa Venäjällä. Malitillisuudella en nyt tarkoita mistralisteja, poliitikkoja ja elinkeinoelämän edustajia, joille kaupan jatkuminen on kaikkein tärkeintä. Syksyllä tullaan meillä näkemään mielenkiintoinen tilanne, kun Suomen hallituksen pitäisi ottaa kantaan venäläisen ydinase- ja ydinvoimajätin Rosatomin mahdollistamaan Pyhäjoen ydinvoimalaan. Siinä on kyse puhtaasta esimerkistä Venäjän ulkopolitiikan aktiivisesta otteesta maan yritysten bisnespyrinnöissä. Jos länsimaissa yritykset menevät sinne, missä on voittoja saatavilla parhaiten, lasketaan Venäjällä usein voitoiksi myös poliittisen vaikutusvallan synnyttäminen, ei pelkkä kate.

Joka tapauksessa nyt näyttää siltä, että Ukrainan kriisissä on edessä jälleen yksi kulminaatiopiste. Kremlin toiminta on ollut tähänkin asti niin arvaamatonta ja häikäilemätöntä, että en uskalla yhtään arvioida tai edes arvailla, mitä on tapahtumassa. Sen arvaan, että suuret käänteet tapahtuvat viikonlopun aikana, sillä lännen poliittinen toimintakyky on silloin aina alempana, kun koneistot ovat viikonlopun vietossa.

Valheiden tulivoimaa

Tämä teksti englanniksi >>>

Tämä teksti venäjäksi >>>

Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja käy sotaa uudella tavalla. Tätä sodankäynnnin tapaa on nimitetty hybridisodankäynniksi, koska se yhdistää perinteiseen aseelliseen voimankäyttöön kyberiä, informaatiosotaa, kauppapolitiikkaa ja kaikkia muitakin käytettävissä olevia painostuskeinoja. Venäjän ponnistuksille on myös aivan keskeistä, että koko ajan se pystyy kieltämään sekaantumisensa tilanteeseen (plausable deniability). Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on käynnissä todennäköisesti kaikkien aikojen suurin ja tähän asti myös ehkä menestyksekkäimpiä informaatiosodan operaatioita.

Meillä demokraattisessa yhteiskunnassa ja valtioliitossa elävillä on aivan oikea oletus, että poliitikkojen ja valtion valehtelulla on seurauksensa. Mitä isompi vale, sitä isommat seuraukset. Toki moni on sitäkin mieltä, että vallanpitäjät eivät muuta teekään kuin valehtelevat, mutta inhimillisessä kirjossa yhteiskunnallinen vallankäyttö eri puolilla on kuitenkin melko rehellistä.

Tietysti tulkitsemme myös maailman tapahtumia tämän oman kokemuksemme pohjalta. Se puolestaan luo erinomaisen pohjan Venäjän parhaillaan käymälle informaatiosodalle, joka on siis osa sen ponnistuksia ajaa etujaan väkivalloin Ukrainassa. Me ajattelemme valheilla olevan ainakin melko suurella todennäköisyydellä negatiivisia seurauksia esittäjälleen ja siksi oletamme, että niiden määrä, laatu ja koko pidettäisiin minimissään.

Mutta Putinin Venäjä on käynnistänyt valtavan valheiden, puolitotuuksien ja epäolennaisuuksien keskityksen, jolla yritetään pitää muun maailman päät matalina, kunnes Venäjä on saavuttanut tavoitteensa Ukrainassa. Jos länsimaissa yritettäisiin edes jotain samanlaista, tarkoittaisi se vallanpitäjille vallan ja maineen menetystä. Ei ehkä heti, mutta viiveellä. Demokratian parhaita puolia on mahdollisuus vaihtaa vallanpitäjät seuraavissa vaaleissa. Venäjällä Putinin ei tarvitse tällaista pelätä. Valheilla ei ole Venäjällä hintaa samalla tavalla kuin meillä on totuttu ajattelemaan. Ensinnäkin käsitys totuudesta on erilainen ja toisekseen sortokoneisto pitää kansan joka tapauksessa kurissa ja nuhteessa.

Venäjältä puuttuu myös toinen kierojen vallanpitäjien periviholinen eli journalismi. Niin kauan kuin meillä on vapaa lehdistö ja muu media, on myös toimittajia, jotka haaveilevat omasta Watergatestaan. Hyvin monen journalistin suurin haave on löytää todisteet vallan väärinkäytöksistä ja kaataa oma nixoninsa. Se osaltaan pitää länsimäiset vallanpitäjät edes jollain tavalla ruodussa. Yhä läpinäkyvämpi maailma vaatii myös laadukasta journalismia etsimään totuutta ja taustoittamaan monimutkaisia kehityskulkuja. Median asemasta ja verotuksesta on viime aikoina ollut paljon puhetta meilläkin. Esimerkiksi verotuspäätöksissä toivoisin huomioitavan, että mahdollisimman laadukas ja laaja mediakenttä on olennainen osa puolustustamme yhä kovempana riehuvassa ja näillä näkymin loppumattomassa informaatiosodassa.

Informaatiosodassaan Putinin koneisto käyttää hyvin häikäilemättä hyväkseen länsimaisen demokratian perushyveitä: sananvapautta, mielipiteen ja toisen ihmisen kunnioitusta sekä ennen kaikkea vaatimusta todistaa syyllisyys selvästi. Ei siis mikään ihme, että länsimaiset  PR-jätit Kremlin palkkalistoilla ovat olleet enemmänkin täydentäviä toimijoita, koska toiminnan päälinjat ja sävy määritellään suoraan Kremlistä. Putinin diktaattorin asema takaa ketteryyden niin päätöksenteossa kuin strategisessa kommunikaatiossakin.

Kremlin käyttämä toimintamalli on tuttu tupakkateollisuuden vuosikymmeniä jatkuneesta viivytystaistelusta. Kaikin keinoin luodaan epäilyksiä ja vaihtoehtoisia selityksiä, vaikka jo pitkään on ollut kaikille selvää, että tupakka on tappavan epäterveellistä. Parhaillaan käynnissä on samanlainen taistelu ilmastonmuutosta vastaan suunnitteltujen lakien ja säädösten kohdalla. Valtava koneisto sylkee ulos erilaisia selityksiä, tekosyitä ja perusteluja, joiden avulla Venäjän aggressiivinen toiminta saadaan häviämään tai ainakin näyttämään perustellulta.

Tämän informaatiosodan sotilaita on suhteellisen vakiintuneesti kutsuttu trolleiksi. Alunperin trolli tarkoittaa verkkokielessä ihmistä, joka pyrkii herättämään mahdollisimman voimakkaita negatiivisia reaktioita.  Tyyppi on tuttu kaikilta inhimillisen elämän osa-alueilta, mutta verkon anonymiteetti on saanut trollauksen määrän räjähtämään.

Trollauksen mekanismeja valottaa hyvin takavuosina käyty keskustelu erään maakuntalehden foorumilla, jossa joku valitti hiihtoladun tuhoutuneen mopolla ajelemisesta. Kirjoittaja oli hyvin närkästynyt ja piti toimintaa ala-arvoisena. Trolli vastasi tähän sukkelasti, että ei ladulla ole helppoa ajaa mopoa, se vaatii hyvää ajoneuvon ja kehon hallintaa sekä tiukkaa lihaskuntoa. Siitähän se sitten repesi.

Venäjän trolleja on monenlaisia ja tyypittelinkin jo aiemmin heitä motivaationsa mukaan. Joka tapauksessa nämä informaatiosodan soturit käyttävät laajaa kirjoa keinoja, jotka ovat tuttuja niin retoriikasta kuin koulukiusaamisestakin. Trollit levittävät sumua, luovat epävarmuutta esittelemällä vaihtoehtoisia selitysmalleja ja pahimmillaan pyrkivät pelkoa herättämällä hiljentämään eri mieltä olevat. Heidän tehtävänään on luoda sosiaalisessa mediassa ja esimerkiksi medioiden kommenttiketjuissa ja keskustelufoorumeilla kuvaa siitä, että Venäjälle edulliset mielipiteet olisivat laajasti kannatettuja. Samoissa paikoissa he kylvävät epäilyksiä ja sumuttavat tapahtumia häikäilemättä. Tavallinen ihminen ei välttämättä osaa varautua siihen, että joku tieten tahtoen valehtelisi törkeästi päin naamaa ajaakseen omaa, ja Putinin, etua.

Trollien takaa löytyy usein vankka vakaumus, jonka takia he jyrkästi kiistävät olevansa Putinin asialla. He kokevat olevansa oikealla, tärkeällä ja oikeudenmukaisella asialla. Ihmiselle on luonteenomaista yrittää pitää ympäröivä todellisuus sellaisena kuin he sen ymmärtävät tasapainossa ja kun esimerkiksi median esittämät näkemykset tilanteesta ovat omaa vakaumusta vastaan, on luonnolliusta mitätöidä median tiedot väärinä tai merkityksettööminä. Esimerkiksi tiedot MH17:n matkustajien ruumiinryöstöistä kiistettiin ensin ja sen jälkeen niitä selitettiin köyhyydellä tai muulla vastaavalla.

Aatteellisemmille trolleille on usein hyvin hankalaa ymmärtää, että toinen voi olla epävarma mielipiteessään tai jopa muuttaa sitä keskustelun edetessä ja faktojen niin vaatiessa. He myös ottavat tavallisiin hyviin tapoihin kuuluvat eleet (pehmeämmät ilmaisut, pahoittelut, yms) helposti heikkoutena tai jopa myöntönä keskustelukumppanin kaikkinaisesta väärässäolosta.

Trollille on usein keskeistä olla totaalisen varma omasta näkökannastaan ja pienintäkään epäilystä ei voi ottaa vakavasti, sillä yksipuolinen tai jopa valheellinen maailmankuva ei kestä epäilyjä. Aatteellinen trolli ei voi lähtökohtaisesti hyväksyä maailman monimutkaisuutta ja monitulkintaisuutta ja siihen liittyvän tarvetta tarkistaa tietojaan ja kantojaan jatkuvasti. Tällaisesta suhtatumistavasta voidaan usein perustellusti käyttää termiä kiihkoilija tai jopa fundamentalisti. Tältä pohjalta ei ole mikään ihme, että moni trolli näyttää, sinällään ihan vilpittömästi varmasti, pitävän eri mieltä olevia pahoina ihmisinä. Demonisointi puolestaan on se tärkein askel "tarkoitus pyhittää keinot" -ajatteluun.

Ammattimaiset trollit käyvät sitten selvästi totaalista kamppailua, jossa inhimillisen kanssakäymisen säännöt on heitetty tyystin nurkkaan. Paitsi tietysti jos vastustajaksi mielletty rikkoo trollin mielestä niitä. Kuka on elämässään joutunut tekemisiin narsistisen luonnehäiriön omaavan ihmisen kanssa, tietää tämän epäreilun ja epäloogisen toimintatavan armottomuuden. Käytössä ovat kaikki epäreilun kommunikaation keinot: termien hämärtäminen, jankkaaminen, vasta-argumenttien huomiotta jättäminen, faktojen valikointi, väistöt, henkilökohtaisuudet ja argumentointivirheet.

Trollit osaavat myös iskeä henkilökohtaisuuksiin rajullakin tavalla. Vastustajan, tai kohtelusta päätellen pikemminkin vihollisen, taustat, perhe, työ ja muut henkilökohtaiset asiat voivat joutua rajunkin arvostelun kohteeksi. Koulukiusaajaan tavoin trolli hakee heikkoa kohtaa, jonka avulla painaa toista alas omien pyrkimysten edesauttamiseksi. Julkisuuden henkilöt ovat tällaiseen useimmiten tottuneet, mutta tavallisille ihmisille tällaisen käytöksen kohtaaminen itseään kohtaan voi olla shokeeravaa. Pelolla voi pitää sekä koulunpihaa tai verkkokeskustelua hallussa. Toki trollien päähuomio on jollain tavalla arvokkaiksi mielletyissä kohteissa eli poliitikoissa, journalisteissa ja mielipidejohtajissa. Mutta väärän mielipiteen esittämällä voi saada hyvinkin trollin kimppuunsa. Vaikka se on ikävää, voi sen ottaa myös tunnustuksena oman mielipiteen merkityksestä.

Valvontakomissio-niminen trolli varjostaa minua Twitterissä, reagoiden twiitteihin omillaan. Pitkä jankkaamisemme päättyi siihen, että hän/he siirtyivät venäjän käyttöön ja peitellysti toivottivat minut pahamaineiselle Vorkutan gulagille, jossa loppunsa kohtasivat mm. tuhannet sinne siirretyt virolaiset.


Siitä, että onko trollien kanssa järkevää keskustella, voidaan perustellusti olla kahta mieltä. Ensinnäkin sitä voi pitää perustellusti järjettömänä. Keskustelukumppani ei muuta mieltään, mutta itse saa taatusti pahan mielen ja pahimmillaan jää epäilemään asioita. Tällöin voi myös käydä niin, että seuraavalla kerralla ei esitäkään mielipidettään, kun siihen edellisellä kerralla liittyi epämiellyttävä kokemus. Faktoja kunnioittavat ja totuutta aidosti etsivät ovat myös alttiita trollien häirinnälle, koska jos pyrkii aktiivisesti välittämään näkemyksiä ja linkkejä, niin jossain vaiheessa osuu väkisinkin väärään tietoon. Silloin trollit ottavat tilanteesta taatusti ilon irti ja tunnollinen ihminen vielä ottaa näiden disinformaatioahekroijien moitteet tosissaan. Joka tapauksessa trolline kanssa keskustelu on ajan ja energian käyttöä, joka on pois jostain muualta.

Trollien kanssa keskustelemisen puolestakin voidaan esittä perusteluja. Trollien aktiivisuuden ja huolella suunniteltujen informaatio-operaatioiden  takia he voivat saavuttaa ainakin silloin tällöin enemmistön julkisista puheenvuoroista. Jos tällöin ei löydy haastajia, voi syntyä harhakuva yleisen mielipiteen olemuksesta. Trollien kanssa jankkausta kun ei käydä heidän käännyttämisekseen, vaan sen hiljaisen 90%:n takia, jotka vain seuraavat verkkokeskusteluja.

Itse olisin taipuvainen pitämään järkevissä rajoissa tapahtuvaa trollien haastamista järkevänä. Se vaatii ennen kaikkea kykyä olla ottamatta asioita henkilökohtaisesti. Trollia kannattaa ajatella uhmaikäisenä, jolle pitää puhua rauhallisesti ja järkevästi, vaikka se karjuisikin naama punaisena ja tekisi kaikki temput mitkä keksisi. Useimmiten riittää se, että ilmaisee lyhyesti ja selkeästi olevansa eri mieltä ja sille perusteet. Sen jälkeen jättää jankkaamisyrityksiin lähtemättä. Tähän haluaisin mahdollisimman monia rohkaista. Itse olen ottanut linjan, että en lähde vääntämään nimimerkkien kanssa. Jos nimi ja henkilöys ovat julkisia, on keskustelukin käytännössä aina fiksumpaa ja reilumpaa.

Lähti sitten vääntämään tai ei, niin on hyvä tiedostaa, että käynnissä on valtava informaatiosota, jossa Suomikin on yksi näyttämö. Lännellä ja länsimaisella medialla on omat sokeat pisteensä, mutta silti ne tarjoavat verrattomasti luotettavamman kuvan maailmasta kuin Kremlin otteessa olevat mediat tai vaihtoehtoteorioita tarjoilevat verkkokeskustelijat. Kukaan ei ole ikinä täysin oikeassa, mutta se ei ole syy mieltää kaikkea informaatiota epäluotettavaksi. Se on syy olla valpas ja aktiivinen.