Kohti Kultarantaa IV

Pääministeri Kataisen vaatimus uutisoitiin laajalti maailmalla, 1460 osumaa tuolla otsikolla.

Turpokäräjiin on nyt aikaa reilut kaksi viikkoa ja uutta tietoa ei juuri tapahtumasta ole. Sen verran, että Ilta-Sanomien Jorma Huhtanen pahoitteli Twitterissä presidentinkansliasta saamaansa tietoa, että tilaisuus on vain osin avoin medialle. No, puolensa ja puolensa. Vaikka pidän lähes täydellistä avoimuutta oikeana lähtökohtana yhteiskunnallisessa keskustelussa, riittää minulla ymmärrystä siihen, että osa keskusteluista käydään luottamuksellisina.  Edellyttäen tietysti sitten sitä, että ihan oikeastikin keskustellaan suorin sanoin ja sellaisin ajatuksin, että ne on hyvä pitää ainakin toistaiseksi piilossa.

Turpo-asioissa suurimmaksi uutiseksi viime ajoilta on tainut nousta pääministeri Kataisen suorasanainen vaatimus pääministerin haastattelutunnilla suoran ja kansantajuisen turvallisuuspoliittisen keskustelun käymisestä sekä NATO-jäsenyyden käsittelystä. YLE avasi tätä NATO-keskustelua sivuillaan ja ainakin määrällisesti aihe kiinnosti runsaasti. Tuo yli 200 viestin ketju kertoo tosin varsin karua kieltä siitä, että innokkuus ottaa kantaa ja tietopohja asiasta eivät aina tahdo löytyä samoista henkilöistä. Mutta senpä takia onkin tärkeää keskustellla.

Erittäin aktiivinen turpo-keskustelija James Mashiri puolestaan vaatii blogissaan kansanäänestystä, jos jossain vaiheessa NATO-jäsenyyttä aiotaan tosisaan hakea. Perustuslaillisesti olisi ilmeisesti mahdollista päättää jäsenyydestä 2/3 enemmistöllä eduskunnassa, mutta itse olen Mashirin kanssa hyvin vahvasti samaa mieltä siitä, että demokratia vaatii hengeltään kansanäänestystä. Uskon sitäpaitsi kansanäänestykseen sitoutumisen rentouttavan keskustelua ja vievän sitä asiallisemapaan suuntaan. Nykyisessä tilanteessa yritetään usein hyvinkin negatiivisten kulmien kautta lähinnä hyydyttää koko keskustelua. Poliitikon voimakkain vaisto on poliittinen henkiinjääminen ja tähän asti tämä vaisto on pitänyt poliitikot pääosin hiljaisina ja passiivisina liturgeina turvallisuuspolitiikassa. Kansanäänestys pakottaisi kaikki liikkeelle, ottamaan kannan ja perustelemaan sitä.

Ulkoasianhallinto on varmaankin valjastettu Turpokäräjiä varten keräämään tietoa ja näkemyksiä ennen kaikkea eurooppalaisten maiden suhtautumisesta Suomen ja Ruotsin tilanteeseen. Venäjältähän saimme taas perinteisen viestin täällä parhaillaan vierailevalta Venäjän puolustusministeriltä Sergei Shoigulta. Venäjä ei halua Suomen liittyvän NATOon ja katsoisi tämän vaativan vastatoimenpiteitä. Samaa viestiä on tullut aiemminkin vastaavalla jyrkkyydellä ja tuntuu, että se kääntyy yhä enemmän itseään vastaan. Pelotearvo pienenee, mutta lausunto lienee omiaan lisäämään NATO-myonteisyyttä suomalaisten keskuudessa. Pääministeri Katainenkin käväisi juuri Puolassa ja siellä olivat turvallisuuspoliittiset asiat pöydällä. Näistä keskusteleuista ehkä puhutaan Kultarannassa silloin, kun mediaa ei ole paikalla. Lieköhän varovaisesti utsittu NATO-maissa Romaniassa ja Bulgariassa, että onko siellä haluja maksella Schengen-kalavelkoja Suomen mahdollisen NATO-jäsenhakemuksen yhteydessä.

Viime viikonloppuna Vihreät kokoontuivat puoluekokoukseensa. Puoluehan on ollut aktiivisemmasta päästä turvallisuuspolitiikassa, julkaisten mm. jo 2010 oman näkemyksensä asevelvollisuuden tulevaisuudesta. Turvallisuuspolitiikan vetovastuu näytetään nyt annetun europarlamentaarikko Tarja Cronbergille, joka piti aiheesta puheen puoluekokouksessa. Cronbergin puheessa esiin nostettiin vahvassa muutoksessa oleva eurooppalainen turvallisuus. Cronberg kannatti vahvasti pooling&sharing-toimintaa EU:n jäsenvaltioiden kesken ja vaati myös Suomelta aktiivisuutta unionin turvallisuuspoliitiikan kehittämiseksi tässä mahdollisuuksien ikkunassa.

EU:n yhteisen ulkopolitiikan mahalasku Syyrian aseidenvientikiellon käsittelyssä ei sekään lupaa mitään hyvää mahdollisuuksille rakentaa eurooppalaisia turvallisuusratkaisuja. Mutta Cronberg on minusta ehdottoman oikeassa siinä, että isotkin muutokset ovat nyt mahdollisia, kun Yhdysvallat vetäytyy jatkuvasti kauemmas Euroopasta. Suurin osa EU-maista on NATO-jäseniä ja niille pitäisi olla erinomaisen hyviä syitä rakentaa uusia järjestelmiä olemassaolevien tilalle/rinnalle. USAn sotilasmahti on kuitenkin varsinkin itäisempien, uusien jäsenmaiden tärkein anti sotilasliitossa. Liekö sitten esim. Puolan varustautumisohjelma signaali halusta ottaa riittäväksi katsotun sotilaallisen voiman hankkimista omalle kontolle.

Suomikaan ei todennäköisesti lähde edistämään EU:ssa yhteistä turvallisuuspolitiikkaa, ainakaan tällä vaalikaudella. Kokoomus on NATOn kannalla ja sen näkökulmasta eurooppalainen turvallisuuspolitiikka on NATO. Seuraava komissaarimmekin on Kokoomuksesta, joten sieltäkään puolelta ei asia edisty. SDP:n kanta on jotenkin hämärä ja epäilen sen johtuvat ulkoministeri Erkki Tuomiojan itsenäisestä/eristetystä/vahvasta asemasta. Keskusta on vetänyt ainakin selkeän linjan, ihan itse tai sitten se on NATO. Perussuomalaisten kanta on ollut yllättävän maltillinen ja Soiniltakaan ei ole irronnut muuta lupausta kuin "toimia Suomen edun mukaisesti." Liekö NATO-myönteinen MEP Sampo Terho päässyt vaikuttamaan puolueen linjauksiin. Neljän suurimman puolueen tasainen kilpa kannatuksesta tullee jäykistämään turvallisuuspoliittista keskustelua, sillä riskejä ei haluta ottaa. Mutta jos kaikki lähtisivät reippaasti liikkeelle, niin veikkaisin, että voitot ja tappiot tämän asian takia jäisivät pieniksi, jopa olemattomiksi. Jospa Turpokäräjät saisivat tämän aikaan.

Puola haluaa kasvaa

Pääministeri Jyrki Katainen lähtee maanantaina Puolaan. Puola ei tunnu kovin läheiseltä, mutta katsaus karttaan kertoo, että tuossahan se ihan Itämeren toisella puolella on, lähempänä kuin Saksa ja Tanska. Puolalaisia sitäpaitsi on n. 38 miljoonaa eli todella paljon. Maan talouskin on kasvanut huikeaa vauhtia kommunismin jälkeisenä aikana, mm. koska maa ei ehtinyt osaksi euroaluetta ennen kriisiä.

Varsovan liiton aikaan Puolalla oli toiseksi suurin armeija Neuvostoliiton jälkeen. Nyt Puola on ilmoittanut käynnistävänsä varusteluohjelman. Asevoimien kokonaisvahvuus on tällä hetkellä noin 150 000 henkilöä, joista sotilaita on noin 100 000. Puolustusmenojen osuus on nyt noin 1,9 prosenttia bruttokansantuotteesta. Kun kaikki muut vähentävät puolustusmenojaan, puolalaiset kasvattavat myös suhteellista osuutta muutenkin kasvavasta kansantuotteesta.

Nyt Puola siis aikoo vahvistaa ja modernisoida tosissaan armeijaansa. Ehkäpä heillä on ajatuksena nousta oman kokonsa edellyttämään asemaan myös Itämeren piirissä. Tällaiset pyrkimykset heijastuvat väkisinkin myös meihin ja tästäkin varmaan Tusk ja Katainen keskustelevat. Ehkä jotain värinää keskusteluihin tuo myös se, että USAn ja Venäjän ulkoministerit tapaavat samana päivänä Pariisissa, vaikka siellä pöydällä lienee lähinnä Syyria.

Puola on historiansa aikana ratkaissut sotilaallisesti Euroopan kohtalon useampaankin kertaan vuosisatojen aikana ja saanut myös kärsiä täysimääräisesti sitä ympäröivien imperiumien valtapyyteistä. 1920 se pysäytti yksinään länteenpäin halajavan bolsevikkiarmeijan. 1939 Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat maan, mutta puolalaiset jatkoivat vastarintaa. Sodan loppuvaiheessa Neuvostoarmeijan pysähtyminen  odottamaan Varsovassa natseja vastaan nousseen kapinan kukistumista täytyy vaikuttaa vieläkin. Kostonsa puolalaiset saivat 1980-luvulla, kun Solidaarisuus-liike käynnisti kommunismin romahtamisen. Itsekin väkersin punaisella tussilla rintanapin liikkeen logosta. Lech Walesa tosin sittemmin osoitti ikävän vahvasti sen, että vallankumousjohtajista harvoin tulee hyviä normaaliaikojen johtajia.

Tähän asti Puola on keskittänyt ulko- ja turvallisuuspoliittiset ponnistelunsa Yhdysvaltain ja alueellisemmin Visegrad-maiden suuntaan. Visegrad-maat Puola, Slovakia, Tshekki ja Unkari tekevät laajaa yhteistyötä, erityisesti EU-asioissa kaikilla tasoilla.

Obaman päätös olla tuomatta ohjuskilpeä maan alueelle kirpaisi varmasti. Varsinkin kun Puola on uskollisesti sotinut USAn rinnalla sekä Irakissa että Afganistanissa. Kun USA joka tapauksessa on vähentänyt huomiotaan Euroopasta, on se Puolalle ja muille Venäjän pelossa eläville entisen kommunistiblokin maille kova paikka. Nämä maat kokevat varmasti uhkaksi myös NATOn eurooppalaisten jäsenten huomion kiinnittymisen yhä enemmän etelään. Libyan ja Malin operaatiot, Turkkia suoraan uhkaava Syyrian tilanne ja ylipäätään pohjoisen Afrikan ja lähi-idän alueen tapahtumat vievät yhä enemmän NATOn yhä niukkenevia resursseja.

Kaikkien näiden syiden takia Puola näyttää nyt kiinnittäneen huomiota yhä enemmän pohjoiseen suuntaan. Kun Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyydet ovat konkretisoitumassa oikeiksi mahdollisuuksiksi, näkee Puola varmasti tilaisuuden lisätä omaa turvallisuuttaan. Puola on kuitenkin väkiluvultaan isompi kuin Pohjoismaiden ja Baltian maiden muodostama NB8-ryhmä. Saa nähdä saammeko jostain signaaleja syvemmästä puolalaisesta yhteydestä pääministerivierailun myötä.

Pääkirjoituksista paljastuu kolmas NATO-kanta

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon käsittely eduskunnassa, ja erityisesti Ulkoasianvaliokunnan lausunto siitä, on antanut aihetta moniin pääkirjoituksiin. Vaikka lehtien pääkirjoitukset ovatkin suurelle yleisölle lähes yhdentekeviä, antavat ne kuitenkin hyvän näkemyksen siitä, missä valtakunnassa mennään. Pääkirjoitustoimitusten väki on yleensä kokenutta, osaavaa ja tietävää väkeä, jolla on pidempi perspektiivi yhteiskunnan kehitykseen. Siksi pääkirjoituksista on luettavaissa, mitä tavallista paremmin asioita seuraavat ihmiset ajattelevat.

En ollut uskoa silmiäni eilen, kun huomasin paikallisen maakuntalehden Karjalaisen ottaneen pääkirjoituksessaan varovaisen myönteisen NATO-kannan: "Samalla kuitenkin nykykehitys näyttäisi vievän Suomea ennen pitkää kohti palkka-armeijaa ja sotilaallisen liittoutumisen monia etuja." Jaoin tämän huomion Facebookissakin, mutta asia ei juuri näyttänyt kiinnittävän ihmisten huomiota. Sama asia, joka vielä presidentinvaalien yhteydessä kuohutti, oli nyt vain yksi tylsä pääkirjoitus muiden joukossa. Jaoin linkin Twitterissäkin ja Matti Pesu kertoi joidenkin muidenkin maakuntalehtien ottaneen samantyyppisiä kantoja. Lähdinkin kaivelemaan sitä, että mitä pääkirjoituksissa oikein on turvallisuuspolitiikasta todettu.

Toki Karjalainen ei ole ensimmäinen maakuntalehti, joka ottaa myönteisen NATO-kannan. Kaleva on ollut jo pitkään NATO-myönteinen. Yli kahden vuoden takaisessa pääkirjoituksessaan 20.12.2010 Kaleva otsikoi kantansa yksiselitteisesti: "Nato-askel pitäisi ottaa."  Kannassaan se nojautuu paljolti Oulun suuren pojan, presidentti Martti Ahtisaaren kantaan.

Lapin Kansan pääkirjoitus 9.5.2013 ounastelee sotilaallisen liittoutumisen olevan edessä, esittäen sen eräänlaisena vääjäämättömyytenä. Tapa sekin olla NATO-myönteinen: "Onko niin, että Naton ovi lonksuu, vaikka enemmistö kansasta ei sitä kuule? Jos sotilasliittoon ei haluta mennä, Pohjoismaiden ja EU:n yhteiselle puolustukselle pitäisi keksiä realistisempia vaihtoehtoja."

Etelä-Suomen Sanomat kirjoittaa 8.5.2013 otsikolla "Suomella ei ole varaa olla riippumaton." Pääkirjoitus ei kuitenkaan esitä suoraan mitään, vaikka toteaakin lopuksi: "Luopuminen riippumattomuus-käsitteestä on viisautta. Siihen liittyy yksin jäämisen riski. Yksin jääminen olisi uhka Suomen turvallisuudelle. Suomi tarvitsee kumppaneita turvallisuutensa vuoksi." Jos toiveajattelut Pohjoismaiden tai EU:n puolustusyhteistyöstä jätetään sikseen, tuo on minusta jaa-ääni sotilasliiton jäsenyydelle.

Iltalehti ei suoranaisesti ota pääkirjoituksessaan kantaa, mutta suorasanaisesti toteaa tilanteen: "Rahat tai Nato -vaihtoehto takaa sen, että Suomen sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuus nousee vakavaksi vaihtoehdoksi vaalitaistelun aikana ja sen jälkeen hallitusneuvotteluissa."

Turun Sanomat pääkirjoittaa 8.5.2013 otsikolla "Tosiasiat on syytä tunnustaa." Sävyltään neutraalissa kirjoituksessa tuodaan esiin se usein unhoon jäävä tai jätettävä tosiasia, että "On hyvä muistaa, ettei säästöpaineissa voi paeta Naton siipien suojaan. Puolustusliitto ei halua vapaamatkustajia. Nato-jäsenyys ei ole säästöohjelma."

Kainuun Sanomat käy 8.5.2013 pääkirjoituksessaan läpi kansan tuntoja mitanneita tutkimuksia ja lopuksi esittää hyvin pessimistisen näkemyksen Venäjästä silovikkien valtakuntana. Madonlukujen jälkeen kirjoitus loppuu, johtopäätöskappale jää kirjoittamatta.

Savon Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan 10.5.2013 samantyyppisesti, esitellen näkemyksensä lähtökohdista, mutta johtopäätöksiä aukikirjoittamatta. Tosin talousnäkökulmasta: "Luontevinta on edetä pohjoismaisen yhteistyön avulla ja toivoa, että vähin erin kyetään rakentamaan yhteistä eurooppalaista puolustusta. Yhteiset sotamateriaalin hankinnat tuovat Suomelle selvää säästöä. Todelliset totuuden hetket ovat jo näköpiirissä, kun tiedetään, että puolustuksen runkona olevat Hornet-hävittäjät tulevat matkansa päähän. Mistään ei löydy varoja sellaiseen miljardiluokan kertainvestointiin kuin vielä 1990-luvulla."

Pohjalainen esittää Ruotsin puolustukyvyn heikkouksia 28.4. ruotivan pääkirjoituksensa lopuksi eri vaihtoehdot Suomelle "Oma kysymyksensä on sitten se, pystyykö Suomi itse takaamaan riittävän iskukykyisen ja uskottavan puolustuksen.
Monien mielestä juuri jäsenyys Natossa olisi olennainen lisävahvistus turvallisuuspoliittiseen asemaan. Selvä enemmistö kuitenkin luottaa edelleen pelkkään Nato-optioon."

Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa sen sijaan ei jätä mielipidettään epäselväksi pääkirjoituksessaan 8.5.2013.  Kyytiä saavat sekä hallitus että NATO-jäsenyyttä ajavat, "Sitä paitsi vanhastaan tunnettua on, että ne, joka ovat ajaneet Suomen Nato-liittoutumista, ovat jo pitkään pyrkineet muuttamaan ulkopolitiikan käsitteistöä. Sillä tavoin Nato-jäsenyyttä voitaisiin ajaa hivuttamalla, ikään kuin keittiön ovesta.
Ulkopolitiikkaa pitäisi vartioida ainakin sellaiselta toimintatavalla, josta nykyinen hallitus on tehnyt tavaramerkin. Kunta-, sote- vero- ym. uudistuksia yritetään ensin näppituntumalta ja korjataan sitten, kun joku huomauttaa…"

Joka tapauksessa on selvää, että keskustelu Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta on tosisaan käynnistynyt ja se huipentuu 2015 eduskuntavaaleissa. Nyt on sekä puolustajien että vastustajien mietittävä mitä sanoa. Puolustajat ovat tähän mennessä saaneet tyytyä vaatimaan keskustelua asiasta, mutta metakeskustelu ei enää riitä. Samoin vastustajien on päivitettävä argumenttinsa, sillä 70-lukulaisella maalailulla ei nyt pärjää.

Keskustelulle antaa erityistä pontta se, että noista pääkirjoituksista on luettavissa kolmannen NATO-kannan syntyminen. Nimitän sitä NATO-myöntyväisyydeksi, mutta sitä ei pidä sekoittaa NATO-myönteisyyteen. Tämä myöntyväisyys syntyy hieman jäykästi, jopa vastentahtoisesti. NATOa pidetään vähiten huonona vaihtoehtona. Tällä näkökulmalla näyttää olevan poliitikkojen keskuudessa laaja kannatus, sillä olihan Timo Soinin puheenjohtaman Ulkoasianvaliokunnan yksimielisesti hyväksytty lausunto ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta keskinäisriippuvuuksineen malliesimerkki tällaisesta myöntyväisyydestä.

Jos muuten kellä on tietoa tai linkkejä sanomalehtien tuoreisiin turvallisuuspoliittisiin kannanottoihin, pistäkää linkkejä kommentteihin.

Miksi turvallisuuspolitiikasta on vaikeaa puhua?

Muutamaa päivää vaille puoli vuotta ja 49 merkintää sitten aloitin tämän blogin. Viikonloppu yksin kotona antoi mahdollisuuden rakennella pitkään mielessä olleen idean blogiksi, jossa päätin yrittää selvittää suhdettani maanpuolustukseen. Tämä blogi on vienyt minut oppimaan, pohtimaan, keskustelemaan ja ylipäätään näkemään maailman hieman eri tavalla. Ehdottoman tärkeää on ollut saamani keskusteluseura Twitterissä ja tässä blogissa. Tämä turponarkeiksi nimittämäni ryhmä erilaisia ihmisiä lähinnä Puolustusvoimista ja akateemisesta maailmasta keskustelee ja kommentoi aktiivisesti, vaihtaen suopeassa hengessä tietoa ja mielipiteitä. Kiitos heille.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa kiinnostavia ovat tottakai itse sisällöt, mutta myös keskustelu itsessään on kiehtova kokonaisuus. Historiaa, maantietoa, politiikkaa, psykologiaa, erilaisia instituutioita erilaisine ajattelutapoineen, uskontoja, identiteettejä, teknologioita, myyttejä ja ylipäätään melko tavalla kaikkea omanlaisenaan soppana. Siihen soppaan uhkarohkeasti sukelsin ja täällä parhaani mukaan räpiköin. Koska minulla ei ole mitään muodollista koulutusta tai asemaa tässä keskustelussa, lataan näkemyksiäni varsin vapaalla kädellä. Vapaalla kädellä jo senkin takia, että harrastan tätä ruuhkavuosien koti-työ-kauppa-kolmiossa. Mutta harrastuksiahan on hyvä olla.

Olen viime aikoina ajatellut itsekseni ja vähän julkisestikin, että nyt on saatu turvallisuuspoliittiseen keskusteluun vihdoin määrää ja laatua. Samaan on kuitenkin jatkuvasti esillä keskustelussa se väite, että keskustelua ei voi avoimesti käydä. Poliitikolle tämä näkökulma on ymmärrettävä. Laaja-alaisesti ja pohdiskelevasti turvallisuuspolitiikkaa käsitteleville on tavannut käydä huonosti. Äänestäjissä on merkittävä osa niitä, jotka piupaut antavat muille asioille, jos kokevat ehdokkaan tai puolueen edustavan turvallisuuspoliittisesti väärää linjaa. Kritiikki eri tavoin ajattelevia kohtaan on hyvinkin kovasanaista. Normaalimmassa poliittisessa keskustelussa henkilökohtaisuuksiin heti menevä mutapaini on harvinaisempaa, mutta turvallisuuspolitiikassa nousevat henkilöönkäyvyydet esiin hyvin nopeasti. Syitä siihen, miksi tämä asiakokonaisuus poikkeaa useimmista muista poliittisista kysymyksistä, on useita.

Kekkosen aikana turvallisuuspolitiikka oli maan isän rautaisessa otteessa. Jos joku sitä linjaa uhkasi, uhkasi hän samalla syöstä isänmaan turmioon (Neuvostoliiton syliin). Siis vain isänmaan viholliset puhuivat ääneen muuta kuin ystävyysliturgiaa. Näille toisinajattelijoille kävi huonosti, vaikka heidän mielipiteensä ja näkemyksensä sinällään olivat yleisesti, mutta piilotetusti hyväksyttyjä. Kokoomuskin vietti pitkän erämaa-ajan oppositiossa "yleisten syiden" takia. Ei siis mikään ihme, että iso osa vähänkin vanhemmista ihmisistä on edelleen ehdollistunut pitämään turvallisuuspolitiikkaa harvojen ja valittujen käsissä olevana asiana. Oppi noilta vuosikymmeniltä on, että jos vihkiytymättömät sekaantuvat asiaan, heidän ja/tai kansakunnan käy huonosti.

Eräs ihminen kuvaili tätä blogiani hiljaiseksi signaaliksi siitä, että turvallisuuspolitiikka ei ehkä ole tulevaisuudessa enää vain alan ammattilaisten käsissä. Se on ehkä demokratisoitumassa yhdeksi, joskin varmasti edelleen omaleimaiseksi, politiikan sektoriksi. Toinen ihminen kuvasi tätä harrastustani "eksklusiiviseksi." Sen määrittelyn takana on se sama ajatus, että turvallisuuspolitiikka olisi liikaa tavallisille ihmisille. Tämä on myös yksi este ihmisten kiinnostukselle ja kun ei kiinnostusta ole, ei tietoakaan kerry.

Välillisesti tämä aiheen vierastaminen näkyy medioissa niin, etteivät ne ole kovinkaan halukkaita tarjomaan vakituisesti syvällisempää uutisointia turvallisuuspoliittisista asioista. Kumma kyllä, näyttää tällä hetkellä siltä, että parhaiten tätä tonttia hoitavat iltapäivälehdet. Ne sentään yrittävät hakea kansantajuista suoraan sanomista. Olli Kivisellä on eittämättömät ansionsa, mutta eivät hänen kirjoituksensa työpaikkojen kahvipöytäkeskustelujen aiheeksi nouse.  Meillä ei ole perinnettä kansankieliselle turvallisuuspoliittiselle keskustelulle ja sitä on nyt luotava tarmokkaasti.

Turvallisuuspolitiikka on vältelty aihe myös kansalliseen omakuvaamme keskeisenä kuuluvan Talvisodan takia. Varustelu oli pielessä ja eihän sitä Jartseviakaan tarpeeksi vakavasti otettu, mutta niin vaan pärjättiin. Talvisodan ja osaltaan myös kesän 1944 ihmeet ovat synnyttäneet jonkinlaisen uhmakkaan pohjavireen, jonka mukaan me kyllä pärjäämme sotilaallisesti tapahtui mitä vaan. Tämä luja usko omiin voimiin kokee tiedostamattomasti tulleensa loukatuksi, kun puhutaan turvallisuuspolitiikasta vähänkin laajemmin. Kaikki muut puhetavat kuin perinteinen koko maan alueen uskottavan puolustaminen liittoutumattomasti reserviläisarmeijan voimin koetaan siksi jonkinlaiseksi petturuudeksi. Reaktiot ovat sitten sen mukaisia.

Pienen maan turvallisuuspolitiikka on aina reaalipolitiikkaa. Tämä tarkoittaa sitä, että päätöksiä pitää ehkä tehdä jopa oman moraalin vastaisesti ja mielipidettä voi joutua muuttamaan rajustikin. Sellainen ei ole mukavaa eikä kiinnostavaa. Lisäksi vaatii melkoisen messiaanista luonteenlaatua ottaa kantaakseen kansakunnan kohtaloita. Nämä ovat raskaita, ikäviä asioita ja en todellakaan kadehdi heitä, jotka konkreettisesti näistä kantavat vastuuta. Eettiseltä pohjalta asiaa lähestyvät eli perinteisemmän rauhanliikkeen väki puolestaan saa kuulla olevansa vähintäänkin turhan hourijoita, ellei jopa vaarallisia haihattelijoita. Aika vähän kiehtovuutta siis.

Mutta mitä enemmän keskustelemme, sitä parempaa keskustelua syntyy ja sitä parempia ajatuksia meille syntyy Suomen, Euroopan ja koko maailman turvallisuuden edistämiseksi. Siitähän turvallisuuspolitiikassa pohjimmiltaan on kyse: että voisimme elää turvallisesti.

Kohti Kultarantaa III

Edelleenkään ei ole oikeastaan mitään kummempia etukäteistietoja Kultarannan keskusteluista liikkunut. Twitterissä on Turponarkkien toimesta väännetty tapahtuman hashtagiksi #turpokäräjät ja asiaa on tiedusteltu myös Tasavallan presidentin kanslialta samaisessa välineessä. Mitään kommenttia ei ole tullut, joten eiköhän se tuohon asetu.

Jotain peliennakkoja on toki mahdollista pyöritellä. Yksi mielenkiinnon kohde on se, kuka itse asiassa on Suomen ulkoministeri keskusteluissa. SDP:n ministerikierrätys tapahtuu "ennen lomia" ja huomisestakin on huhuiltu. Tuomiojalle on vaikeaa löytää uskottavaa korvaajaa hänen pitkän kokemuksensa ja laajan tietämyksensä takia. Mutta JOS Tuomioja saa lähteä kiertoon, ovat Turpokäräjät uudelle ulkoministerille vähän turhan pian. Turvaneuvostohaku, hapuilu Bäckmanin luomien tilanteiden hoitamisessa ja Jemen-tapauksen epäonnistunut tiedottaminen kertovat kaikki siitä, että ulkoasiainhallintoa oli syytä rukata uudenlaisen maailman mukaiseen uskoon. Toki luulisi, että Urpilaisella on uudelle ulkoministerille tehtävänanto valmiina, oli se sitten passiivisuuteen tai aktiivisuuteen painottuvaa. Ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin ehdotus läppärisuurlähettiläistä on minusta ehdottomasti tutkimisen arvoinen ja muitakin uusia toimintatapoja pitäisi tutkia.

Toinen mahdollisesti mielenkiintoa tapahtumaan tuova henkilö on Puolustusministeriön viestintäjohtaja Jyrki Iivonen, joka jää tulevana syksynä eläkkeelle. Hänellä on valtavasti tietoa ja paljon näkemyksiä, mutta ammattitaitoisena taustavaikuttajana hänen julkiset puheenvuoronsa ovat olleet harvassa. Nyt olisi tilaisuus päästellä hyvässä seurassa näkemykset esiin, koko vaikuttavan työuran jalustalta. Eläkeläisenä on toki suurempi sananvapaus, mutta silloin on sanomisen painoarvokin pienempi.

Saa nähdä tulee Turpokäräjistä ulko- ja turvallisuuspolitiikan hattujen ja myssyjen taistelutanner. Ulkoasianvaliokunnan lausunto keskinäisriippuvaisen maailman häivyttämästä puolueettomuudesta (hatut) on herättänyt paljon närää (myssyt). Tämän päivän Savon Sanomissa Keijo Korhonen lataa syvältä 70-luvulta näkemyksiään Suomen tilanteesta. Hän ehdottaa meille Norjan ja Sveitsin tietä. Tosin se tie on ainakin minusta melkoinen kinttupolku ilman isoja öljyvaroja tai vuorten suojaamaa valtavaa pankkisektoria. Toinen myssy on ollut valtiosihteeri Risto Volanen, joka  on ollut aktiivnen yhteiskunnallinen keskustelija eläkepäivillään. Hänen bloginsa on keskittynyt turpo-asioihin.

Minulle itselleni on välillä vaikeaa erottaa näiden vanhempien keskustelijoiden puheenvuoroista, mikä siellä on ajan ja iän kerryttämää arvokasta ymmärrystä ja mikä ihan silkkaa ajasta jälkeen jäämistä. Kiista siitä, miten meidän tulisi arvioida Venäjää ja sen olemusta on yksi suuri jakolinja hattujen ja myssyjen välillä. Tai itse asiassa kyse on enemmän koko maailmanpolitiikan tulkinnasta. Myssyt painottavat itsenäisyyttä ja omavoimaisuutta, hatut taas ovat valmiita sitoutumaan erilaisiin rakenteisiin, jotka tämän maailman valtioita yhdistävät. Kumpikin puoli katsoo linjansa olevan reaalipolitiikkaa. Tämä jakolinja pitää ottaa huomioon Turpokäräjillä ja toivon todellakin, että siellä esitetään hyviä argementtejä kummankin linjan puolesta. Kun se oikea, mahdollinen kansakunnan linja sisältää varmasti elementtejä sekä hatuilta että myssyiltä.

Kansalaisten puolustama maa

Kuka ikinä onkin kirjoittanut Puolustusvoimien Varusmiehille-osion etusivun tekstin, on tehnyt hyvää työtä.

"Suomi tarvitsee sinunkin panostasi, sillä olet paras henkilö puolustamaan maatamme, valtiollista itsenäisyyttämme ja alueellista koskemattomuuttamme. Yleiseen asevelvollisuuteen perustuva sotilaallinen maanpuolustus sekä oma toimintasi takaavat, ettei sinun eikä muiden maassamme asuvien oikeuksia loukata, eikä elämäämme Suomessa kukaan pääse uhkaamaan."

Tuohon kun saisin lisätä aseettoman vaihtoehdon, niin voisin itsekin tuon allekirjoittaa. Minä kun uskon siihen, että maata voi ja pitää puolustaa kollektiivisesti, yhdessä. Itse asiassa se on ainoa uskottava vaihtoehto, sillä meillä ei ole ikinä varaa ostaa niin paljon niin hyviä asejärjestelmiä, että puolustuksen uskottavuus rakentuisi vain niiden varaan.

Asevelvollisuus on iso osa nyt virinnyttä turvallisuuspoliittista keskustelua. Tosin keskustelu asevelvollisuudesta on käytännössä hyvin pitkälle keskustelua varusmiespalveluksesta. Minä näen uskottavan maanpuolustuksen vaativan nykyaikana hyvin paljon muutakin kuin riittävän suuren tehtäväänsä koulutetun ja varustetun sotilaallisen reservin. Modernit konfliktit pyrkivät enemmänkin suistamaan yhteiskunnan arjen raiteiltaan kuin valloittamaan alueita sotilasvoimin. Siksi minusta maanpuolustukseen liittyvän kansalaisvelvollisuuden pitäisi pystyä vastaamaan tulevaisuuden konflikteihin.

Asevelvollisuus on väline luoda turvallisuutta, ei itseisarvo. Tai monet näkevät sen myös itseisarvoisena lähinnä sen sekundääristen vaikutusten takia. Itsenäistyminen, kurinalaisuuteen oppiminen, johtamistaitojen kehittyminen, luonnossaliikkumisen alkeiden tarjoaminen ja niin edelleen, ovat hyötyjä, joita varusmiespalveluksesta katsotaan saatavan. Näiden asioiden opettelemiseen ja kokemiseen ei kuitenkaan välttämättä tarvita sotilaallista organisaatiota. Itse asiassa monet järjestöt tarjoavat juuri tällaista oppia lapsille ja nuorille. Partio, vapaapalokunta, SPR, 4H, Luontoliitto ja monet muut ansiokasta työtä tekevät nuorisojärjestöt antavat valmiuksia pärjätä tilanteissa, joissa on niin sanottu tiukka paikka ja yhteistyön tarve. Siitä on pohjimmiltaan kyse kriisitilanteessa selviytymisestä. Niitä taitoja ja valmiuksia Suomen puolustaminen epätoivottua ulkoista vaikutusta vastaan vaatii.

Itse uskon siis maanpuolustukseen, joka on laajaa ja osaltaan myös kansalaisten vastuulla. Nythän kokonaisturvallisuuden käsite on sitonut erinomaisella tavalla yhteen viranomaistahot ja yritysmaailman. Kansalaisulottuvuutta tässä kokonaisturvallisuudessa ei kuitenkaan ole näkyvillä. Vapaaehtoinen maanpuolustus on melkein pelkästään aseellista toimintaa, vaikka se voisi olla paljon enemmänkin.

Itse pitäisin parhaimpana koko ikäluokan sukupuolineutraalia kouluttamista. Minun mielessäni olevassa kansalaispalvelussa koottaisiin kirjava porukka yhteen peruskoulutukseen, joka sisältäisi karkeasti ottaen kansalaistaitoja ja yleistä kriisivalmiuksien kohtottamista tiedoissa ja taidoissa. Sen jälkeen eriydyttäisiin asepalveluun ja muuhun palveluun. Jotain hyvin tämäntyyppistä esittää Kansalaispalvelu ry ja sen esittämä malli olisi varmasti hyvä pohja keskustella tästä tavasta järjestää maanpuolustusta. Kansalaispalvelun perimmäisenä tavoitteena olisi, että yhteiskuntamme kestäisi poikkeusoloja paremmin ja pidempään. Puolustuskyky tänä päivänä on myös sitä, että vanhukset ruokitaan, lapset hoidetaan ja ylipäätään elämä nilkuttaa eteenpäin, vaikka jokin olennainen osa olisikin saatu kaadettua.

Julkisen sektorin ahdingossa voisi kansalaispalvelusta suorittavista nuorista olla merkittävästi apua. Samalla he saisivat omakohtaisen kokemuksen elämänalueelta, johon muuten eivät ikinä olisi tutustuneet. Itävallassahan oli äskettäin kansanäänestys yleisen asevelvollisuuden tulevaisuudesta ja sen jatkumisen saattoi hieman paradoksaalisesti ratkaista siviilipalvelus. Sivarit ovat Itävallassa merkittävä resurssi monilla elämänalueilla ja siksi sivillipalveluksen jatkuminen oli merkittävä syy kannattaa yleistä asevelvollisuutta.

Kansalaispalvelus olisi myös tapa saavuttaa ikäluokan nuoret vielä kerran ja ohjata syrjäytymisvaarassa olevia eteenpäin elämässä. Kansalaispalvelu toimisi myös verrattomana kotouttajana maahanmuuttajille ja Suomeen sitouttajana maahanmuuttajataustaisille ihmisille.

Kansalaispalvelu loisi todennäköisesti joukon ongelmia eri palvelusmuotojen tasapuolisuudesta. Tälläkin hetkellä eri palvelusmuodot ovat kovin epätasapuolisia, mutta tähän tilanteeseen on totuttu. Esimerkiksi sukupuolineutraalius on asia, joka etenee eri puolilla yhteiskuntaa ja se koputtelee kiihtyvään tahtiin myös asevelvollisuuden ovella. Sukupuolten tasa-arvon kehittymisen myötä pelkästään miehiin kohdistuva pakko muuttuu pikkuhiljaa yhä hankalammin hyväksyttäväksi.

Olisi myös mielenkiintoista järjestää kansalaispalvelun hengessä eräänlaisia kansalaisten "sotaharjoituksia", joissa simuloitaisiin kriisitilanteita. Jos esim. yhtenä päivänä pyydettäisiin liikkumaan muuten kuin autoillaan, hoitamaan kotitoimensa ilman sähköä ja niin edelleen. Tällaisia harjoituksia varten voisi rakentaa verkkopohjaisia malleja, joita voisi toteuttaa itsekseenkin. Samanlaisia voisi toteuttaa myös työpaikoilla.

Ylipäätään keskustelu asevelvollisuudesta on hankalaa, koska suhde siihen on hyvin tunneperäinen. Intin käyminen on totunnaistapa, mieheksi kasvamisen rituaali. Kuitenkin merkittävä osa ikäluokasta voitaisiin ja kannattaisi ohjata suorittamaan enemmänkin nykyistä siviilipalvelusta muistuttavaa palvelusta. Se voisi tapahtua vanhustenhoidon, hajauteutun energiantuotannon, kriisiajan viestinnän tai minkä tahansa sellaisen toiminnan parissa, joka auttaa Suomea kestämään ulkopuolista aggressiota toiminnallisesti ja henkisesti. Siitähän maanpuolustuksessa kuitenkin on kyse.

Nyt se alkaa

HS pääkirjoituksen 10.5. loppuhuipennus  

Aina välillä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa vilahtaa aavistuksia ulkomaiden osallistumisesta siihen. Ainahan meillä on mietitty, mitä Venäjällä ajatelllaan ja mitä se milläkin tarkoitti. Ruotsin suunta on tällä hetkellä erittäin tarkan silmälläpidon alainen ja vähintään yhtä tarkkaan sieltä katsostaan Suomeen päin.

Yhdysvaltojen kiinnostus Suomen asemaan NATOn suhteen lienee hieman hiipynyt Afganistan-operaation näkyvissä olevan päättymisen myötä. Se kun on ollut oikeastaan ainoa konkreettinen tapa antaa tukea sotilasliiton suurimmalle jäsenelle. Rahastahan tässä kiikastaa, Yhdysvaltoja tuntuu hyvin syvästi harmittavan epätasapaino sotilasmenoissa. He kokevat eurooppalaiset liittolaiset ja kumppanit vapaamatkustajiksi.

Joka tapauksessa on oletettavaa, että ainakin nämä ja ehkä muut Pohjoismaat, Baltian maat sekä Saksa ovat oikeasti kiinnostuneita siitä, miten asiat kehittyvät Pohjolassa. Suuren itsetunnon omaava, lähes 40 miljoonan ihmisen Puola on näyttänyt merkkejä halustaan nousta kokonsa edellyttämään ja vähän suurempaankin asemaan pohjoisen Euroopan turvallisuuspolitiikassa. Tätä kirjoitettaessa Maanpuolustuskurssi 169 viettää iltaa jossain päin Puolaa, vaikuttuneena näkemästään, kun Puolan 1. Panssariprikaati pöllytti menemään oikein kunnolla päivän harjoituksissa. Veikkaisin, siis ihan puhtaasti veikkaisin, että tänään puolalaiset isännät esittävät maljapuheiden rivien välissä toiveita Suomen liittymisestä NATOon. Aina ylikävelty Puola haluaa varmasti lisää leveyttä rintamaansa. En yhtään ihmettelisi, että sieltä suunnasta erilainen diplomaattinen ja muu aktiivisuus lisääntyisi tai olisi jo lisääntynyt.

Muutkin asiasta kiinnostuneet maat myös osallistuvat Suomen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun jollain tasolla. Varsinkin Venäjällä ja Yhdysvalloilla on varmasti selvä toimintasuunnitelma ja tahtotila, jolla tähän meidän keskusteluumme osallistutaan. Käsittelin aiemmin mm. Venäjän valtion kanavan huumoriohjelmassa ollutta Ruotsi-NATO-pilkkaa. Uskoisin sen olevan osa Venäjän valtion aktiivista toimintaa Pohjolassa.

Tässä kohtaa syttyy omassanikin päässä paranoiasta varoittava valo. Mutta oman työkokemukseni myötä tiedän, että isoja intressejä ajetaan myös viestinnän keinoin. Jos suhteellisen pienet liikeyrityksetkin toimivat suunnitelmallisesti julkisuudessa suoraan tai välillisesti edistääkseen etujaan, niin kyllähän siihen samaan ja enempäänkin täytyy näiden valtiokoneistojen pystyä. Meihin yritetään jatkuvasti vaikuttaa eri keinoin. Hyvin konkreettisena toimenpiteenä voidaan pitää esim. Venäjän Strategisen tutkimuslaitoksen saapumista Suomeen. Samaan aikaan meillä on pitkästä aikaa hyvin korkean profiilin USAn suurlähettiläs, joka pullistelee lihaksiaan, ekoilee ja innovoi ehtymättömän oloisella tarmolla.

Lisääntynyt aktiivisuus käy järkeen, koska kohta käydään oikeasti keskusteluun Suomen turvallisuuspoliittisesta tulevaisuudesta. Minulle on syntynyt sellainen vaikutelma, että olemme juuri nyt ikäänkuin avautumassa tälle keskustelulle. Käytetyt puheenvuorot ovat suorasanaisempia ja vivahteikkaampia, eikä leimakirveskään ole heilunut entiseen malliin. Minun näkemykseni on se, että juuri tätä Venäjä ei halunnut ja Yhdysvallat NATO-kumppaneineen halusi. NATOsta on maalattu ja maalautunut ihmisten mieliin niin todellisuudesta irtautunut irvikuva, että oli keskustelun kautta aukeava todellisuus minkälainen tahansa, se yllättää positiivisesti. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa olemme toivottavasti kypsiä nostamaan puolustuspolitiikan yhdeksi vaaliteemaksi, josta voidaan käydä reipasta ja fiksua, mutta tarpeen tullen erimielistä keskustelua.

Juuri ilmestyneessä Reserviläinen-lehden 80-vuotisjuhlanumerossa oli parikin mielenkiintoista riviä ja rivien väliä. Ensinnäkin presidentti Niinistö sisällytti tervehdykseensä tällaisen viestin:
"Meihin kohdistuvat ulkoiset paineet muuttuvat. Kylmän sodan maailmaan ei ole paluuta. Teknologisen kehityksen myötä joudumme vastaamaan uudenlaisiin uhkiin. Reserviläisjärjestelmän kautta saamme yhteiskunnan parhaimman osaamisen avuksemme tässäkin tilanteessa."
Ymmärtääkseni selvä tehtävänanto reserviläisille kehittää uudenlaista toimintaa. Maanpuolustuskoulutusyhdistys MPK ryhtyy ensi syksynä kouluttamaan siviilejä ja reserviläisiä kybersodankäyntiin Viron Kaitseliitin opastuksella. MPK on paraikaa rakentamassa Santahaminan Radioniemeen suljettua verkkoympäristöä, jossa kybersotakurssit järjestetään. Ja luulen, että toiveita on valtiovallan puolelta muitakin.

Toinen mielenkiintoinen pätkä oli puolustuministeri Carl Haglundin haastattelusta: "Yleisestä asevelvollisuudesta luopuminen ei tuo säästöjä. Aluepuolustuksen osalta on vaikea uskoa, että suomalaiset hyväksyisivät, ettei koko maata enää puolustettaisi. Tämä vie vääjäämättä keskusteluun, olemmeko yksin puolustamassa maatamme, Haglund toteaa.
– Onko meillä halua hoitaa puolustusta jonkun toisen kanssa yhdessä? Se on ainoa uskottava vaihtoehto.
Haglund peräänkuuluttaakin puolueilta ennen seuraavia eduskuntavaaleja kannanottoja siihen, mitä ne ratkaisuja ne tarjoavat."
Siinä Suomen puolustusministeri sanoo reserviläislle, että voi oikeastaan olla järkevää liittyä NATOon. Tämä ei olisi ollut mahdollista vielä muutama vuosi sitten, kun muistaa presidentinvaalien kiivaat nokittelut asiasta. Keskustelun muutokselle kuvaavaa on myös se, että kukaan ei nyt näe tässä lausumassa mitään ihmeellistä. Tai näkee, mutta hysteria ei leviä enää.

Päivän radikaaleimmasta vedoista vastaa Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan: "Järjestelmää kannattaa kuitenkin katsoa kokonaisuutena. Nykyistä asevelvollisuuden kestoa on syytä arvioida kriittisesti. Siviilipalveluksen merkittävä lyhentäminen olisi aiheellista ja lisäisi järjestelmän oikeudenmukaisuutta.
Näin saataisiin aikaa arvioida asevelvollisuutta ja koko puolustuspolitiikkaa ensi vuosikymmenellä."
Ensin vaaditaan lyhyempää siviilipalvelusta ja sitten väläytetään asevelvollisuuden  uudelleen arviointia, ehkä jopa liittoutumista. Jotenkin uskon, että HS;n pääkirjoitustoimittajat ovat hyvin informoituja ihmisiä myös maanpuolustukseen liittyvien asioiden kohdalla ja he eivät ihan omasta päästään ole näitä keksineet. Vaikka viimeisen lauseen aikahaarukka pehmentääkin radikaalia ajatusta, on siinä kuitenkin läväytetty esille mahdollisuus yleisen asevelvollisuuden häviämisestä tai ainakin sen merkittävästä muuttumisesta.

Joka tapauksessa keskustelu on käynnissä ja itse odotan siinä erityisesti kahta asiaa: Kultarannan keskusteluja ja Venäjän puheenvuoroa. Edellisestä ei ole kovinkaan paljon tietoa edelleenkään, pari twiittausta kutsun saaneilta (1, 2). Jälkimmäisestä tietoa on vielä vähemmän, mutta uskon sen olevan riittävän huomiota kiinnittävä tapahtuessaan. Venäjän eleet ovat viime aikoina olleet suuria, jopa itseään vastaan kääntyviä, joten tässä saattaa olla jotain hurjaakin luvassa. Ehkä ajoitettuna juuri tuohon Kultarannan turpokäräjien alle. Tai sitten ei. Aika näyttää.